2006-07-03

Antibushilainen tulevaisuus Euroopalle
Demoradikaali vs. demoliberaali sääntely

Alex Foti

Kääntänyt: Markus Termonen

Demoradikalismi: ei puolue eikä ammattiliitto, mutta tangoon tarvitaan kaksi

Miltä radikaalin eurooppalaisen diskurssin tulisi näyttää? Kolmella sanalla, sen pitäisi olla vihreä, wobbly3 ja pinkki ollakseen tehokas. Sen tulisi suunnitella painava ekologinen ohjelma yhteiskunnan uudistamiseksi, luova wobbly-strategia heikkojen ja poissuljettujen organisoimiseksi ja liittoihin liittämiseksi, pinkki painotus väkivallattomaan toimintaan ja sukupuolten väliseen tasa-arvoon, ja siten luonnostella pervoa maailmankatsomusta. Sen olisi puhuttava nuorille, naisille, maahanmuuttajille. Sen tulisi omistautua palveluluokan epäkohdille ja panna hyvään käyttöön luovan luokan verkostoitumislahjakkuudet. Se olisi poikkikansallinen suuntautumiseltaan ja monietninen koostumukseltaan, todella sekarotuisen ja mulatin Euroopan puolesta. Se uhmaisi (vaikkakin suvaitsisi) kaikkia järjestäytyneen uskonnon muotoja. Se olisi bushilaisten suuntausten kannattaman turvallisuusvaltion (securitarian state) ilmeinen kiistakumppani. Ja se haastaisi ja vastustaisi vailla arkuutta, mutta samalla kylmähermoisesti, kaikkia niitä fasistisia, nationalistisia ja muukalaisvihamielisiä voimia, joita nousee uudelleen pinnalle monella Euroopan nurkalla.

Mutta jos nämä ovat laajoja tavoitteita, prekaarisuuden vastaisilta liikkeiltä ja noborder-liikkeiltä puuttuu voimakas poliittinen identiteetti, jolla määrittää uusi reitti olemassa olevalle eurooppalaiselle vasemmistolle (pienellä v:llä!) ja tarjota tuoreita, radikaaleja poliittisia näkökulmia Euroopan eri mieltä olevalle nuorisolle, jota prekarisoivat lihavat korporaatiot sekä säätelevät tehottomat teknokratiat ja jonka taakkana on mantereen koroillaan elävä gerontokratia, joka on syössyt talouden ja yhteiskunnan akuutin euroskleroosin tilaan. Mikä vielä olennaisempaa, Mayday-verkostolta puuttuu voimakas strategia, jolla puhua joustamaan pakotetuille ja järjestäytymättömille. Vasemmiston kylmän sodan jälkeinen sukupolvi tulee valtaamaan 20. vuosisadan vasemmiston väljähtyneet instituutiokaksoset: ammattiliiton ja puolueen. Mutta voiko yhdellä kivellä osua kahteen puluun? Tarkoitan sitä, voiko verkostoitunut liike olla tehokas korvike kummallekin perinteiselle funktiolle, työmarkkinafunktiolle ja poliittiselle funktiolle. Mielestäni ei. Tarvitsemme korvikkeen poliittiselle puolueelle tuottaaksemme uutta poliittista identiteettiä ja ideologista diskurssia, joista molemmista on kipeä pula nousevan älyllisen hämmennyksen ja poliittisen lahkolaisuuden keskellä. Ja me tarvitsemme täydennyksen ay-toiminnan militanteimmille ja innovatiivisimmille osille, niin että voimme työskennellä ja organisoida konflikteja yhdessä, samalla kun edistämme Euroopan prekaarisen nuorison erityisiä tavoitteita.

Aloitan jälkimmäisestä tehtävästä. Kahden viime vuoden aikana Mayday-verkosto on edistynyt riittävästi keskustellakseen yleiseurooppalaisen järjestön perustamisesta, järjestön, joka yhdistäisi kaikki nyt Mayday-verkostossa työskentelevät media-, työläis- ja yhteiskunnalliset aktivistit prekaarisuutta vastaan. Vappuna 2006 kuultiin yksi valtaisa huuto Berliinistä Los Angelesiin: "Ei rajoja! Lopettakaa vaino! Pysäyttäkää syrjintä! Alas prekaarisuus! Lyökää epätasa-arvo!" Minulle on itsestään selvää, että Mondo Mayday ei voi odottaa kauempaa. Seuraavan vuoden aikana eurooppalaisen Maydayn on verkostoiduttava syvemmin Montrealin, Toronton, Vancouverin, New Yorkin, Chicagon, San Franciscon, Los Angelesin, Tokion, Hong Kongin, Caracasin, Buenos Airerin, Sao Paulon jne. sisarten ja tovereiden kanssa.

Mutta jos mennään maailman (mondo) tasolle vappuna, se ei tarkoita, että poikkieurooppalaisen, palveluluokan oikeuksia puolustavan ja korporaatioluokan etuoikeuksien kimppuun hyökkäävän järjestön rakentaminen olisi yhtään vähemmän kiireellistä. Mayday-verkoston on perustettava wobbly-tyyppinen eurooppalainen järjestö, joka yhdistää kaikki riistetyt, värvää kaikista gender- ja etnisistä ryhmistä sekä organisoi kaikki verkko-/määräaikais-/joustotyöläiset yhteen isoon prekaarin Euroopan syndikaattiin. Se olisi jäsenkortillinen organisaatio omine varoineen ja tuettuine agitaattoreineen, mutta hyvin tasaisella rakenteella, alueellisin solmukohdin ja poikkikansallisin keskuksin (hub). Sillä olisi täsmällisen muodollistettu sisäinen demokratia, joka nimittäisi (ja korvaisi) ihmisiä toimeenpaneviin tehtäviin. Kyllä, jäsenten olisi äänestettävä tärkeistä kysymyksistä ja strategisista päätöksistä, säännöllisin online- ja kasvokkain neuvotteluin. Uskon, että globaalit liikkeet eivät edisty ennen kuin ne omaksuvat julkisen keskustelun ja enemmistöäänestyksen demokraattiset kriteerit. Jos sanoo, että liberaali demokratia on petos, on näytettävä radikaali demokratia, joka todella toimii. Ensimmäinen poikkieurooppalainen syndikaatti olisi avoin kaikille ammattiryhmille ulottuen siivoojista ja ohjelmoijista paperillisiin ja paperittomiin ihmisiin, joustavasti työllistettyihin ja pysyvästi työttömiin, jokaiseen, joka uskoo, että paras yhteiskunnallisen solidaarisuuden muoto on työläiskonfliktin tukeminen ja työnantajien sekä sijoittajaluokan intressien vastustaminen. Se olisi suuntautumiseltaan häpeämättömän syndikalistinen ja antikapitalistinen, tukemalla ja organisoimalla lakkovartioita, saartoja ja itsenäisiä työtaisteluja. Viimeaikaiset valtavat yhteiskunnalliset kapinat Ranskassa ja Tanskassa prekaarisuutta ja workfarea vastaan ovat Mayday-verkostolle muistutus, että aika vakiinnuttaa verkostoitunut organisaatio on nyt.

Syndikaatti olisi avoin kaikentyyppisille radikaaleille identiteeteille sillä edellytyksellä, että ne ovat samaa mieltä aktiivisen väkivallattomuuden periaatteesta. Syndikaatti kannattaisi ainoastaan väkivallatonta suoraa toimintaa, sellaista kuin esimerkiksi Klovniarmeija4 (osallistukaa heidän heinäkuun 14. päivän vallankumoukselliseen paraatiinsa Pariisissa) ja monet pinkit kollektiivit, jotka harjoittelevat säännöllisesti halki Euroopan. Kuten sisäinen demokratiakin, tämä periaate on tärkeä poliittisen tehokkuuden kannalta. Tänään, säälimättömän sodan ja heikkojen kukistamisen aikana, väkivaltaiset protestit ovat joko laajempien väkivallattomien liikkeiden sivutuotteita tai poliittisia umpikujia, jotka tekevät valtion tukahduttamisesta ja median manipulaatiosta helpompaa. Väkivaltaa omaisuutta kohtaan voidaan joskus ymmärtää, vaikka silläkin on taipumuksena toimia bumerangina radikaaleja liikkeitä vastaan. Mutta väkivalta ihmisiä vastaan, jos se ei tapahdu vastauksena välittömään fyysiseen aggressioon, ei ole ainoastaan moraalisesti kestämätöntä: se on menolippu poliittiseen itsemurhaan.

Puoluerintamalla kysymys tunnistettavan radikaalin poliittisen identiteetin, jossa ruumiillistuu historiallisen tärkeyden tunto, tuottamisesta on tällä hetkellä paljon mutkikkaampi ja yhä kypsymätön. Mutta siitä keskusteleminen ei saa enää odottaa. Mitä minuun tulee, näen tarpeen korjata erityisen poliittisen hedelmän sato Seattle-Genovan puusta. Perusteluni on seuraava. Jos vuoden 1968 radikaali vasemmisto ja hippiliike olivat perusta nykyaikaisen poliittisen ympäristöliikkeen nousulle, niin vuosien 1999-2003 kuohunnan pitäisi samalla tavalla tuottaa pidemmällä aikavälillä upouusi poliittinen nimi. Vihreät syntyivät 1960- ja 1970-lukujen melskeestä. Ja mikä uusi poliittinen kuvio ilmaantuu pian taivaalle, seurauksena 21. vuosisadan alun synnytystuskista? Pinkki salaliitto. Laajemmassa kontekstissa naisten emansipaatio ja patriarkaalisen perheen loppu epätasa-arvoisine sukupuolirooleineen, feministiset liikkeet, homojen mobilisaatiot, pervopolitiikka, sateenkaarikansan (homojen, lesbojen, biseksuaalien ja trans-ihmisten) oikeudet, lisääntymiseen liittyvien oikeuksien vaatiminen kirkollisten voimien reaktiota vastaan ja naisten tasa-arvoinen pääsy poliittiseen edustukseen merkitsevät käänteentekevää maanjäristystä läntiselle politiikalle. Liikekontekstissa pinkki kapinan karnevaali oli Praha-Göteborg-Genovan padasta nousseen poliittisen ilmaisun keskeinen innovatiivinen muoto, rinnakkainen kahdelle muulle globalisaatioliikkeen erityiselle nuorisoilmaisulle, valkohaalareille ja mustalle blokille, mutta niistä erillinen. Pinkit kaulukset ovat nykyaikaista yhteiskunnallista työtä, ja pinkit liikkeet ovat yhteiskunnallisen kehityksen tulevaisuus. Tehdään Euroopan harhaoppisten erimielisten pinkki liitto! Kukapa tietää? Ehkä se voisi olla vastaus olemassa olevia poliittisia puolueita ja institutionaalista edustuksellisuutta, jota niiden edellytetään toteuttavan, koskevaan yleistyneeseen tyytymättömyyteen. Kööpenhaminan kunnallisvaaleissa pinkki lista sai melkein 10 prosenttia äänistä. Varhaisena poliittisena testinä se on todellakin lupaava. Barroso ja Trichet tarvitsevat pahasti pinkkiä kompastusta: heidät on erotettava, ja heidän politiikkansa täytyy läpikäydä perin pohjin laajalle levinneen yhteiskunnallisen opposition ja levottomuuden edessä.

  1. "Integralismi" tarkoittaa uskomusta, jonka mukaan yhteiskunta on yhtenäinen orgaaninen kokonaisuus.
  2. "Workfare" tarkoittaa hyvinvointiyhteiskunnalle vastakkaista "työkyvyn yhteiskuntaa", jossa oikeudet on sidottu työhön ja jossa erilaisin hallinnollisin menetelmin elämästä on tehty pelkkää työkyvyn vaalimista ja osoittamista.
  3. Sana ”wobbly” viittaa kansainväliseen syndikalistiseen ammattiliittoon nimeltä Industrial Workers of the World ja sen radikaalia suoraa toimintaa korostavaan toiminnalliseen perintöön. Ks. www.iww.org ja en.wikipedia.org/wiki/Industrial_Workers_of_the_World.
  4. www.clownarmy.org

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.