2006-06-18

Hardcore-jalkapallofanit hakevat voimaa yhteisöstä

Markus Termonen, Antti Tietäväinen

Sèbastien Louis on luxemburgilainen sosiologi, jonka väitöskirja The Ultras Phenomenon in Italy käsittelee ultria eli hardcore-jalkapallofaneja.

Ensimmäinen ultra-ryhmä perustettiin Italiassa vuonna 1968. Kulttuuriin kuuluu, että seuraa kannustetaan seisaaltaan. Matseihin ultrat varustautuvat banderollein, lipuin, soihduin ja savupommein. Väkivaltaiset välienselvittelyt fanien välillä ovat yleisiä. Ultra-ilmiö linkittyy äärioikeistolaiseen ja äärivasemmistolaiseen politiikkaan, mutta ultrien joukossa on myös ei-poliittisia faneja. Louisin mukaan italialaisen jalkapallofanikulttuurin muutokset liittyvät olennaisesti myös italialaisen yhteiskunnan muutoksiin.

Megafoni tapasi Louisin Ateenassa Euroopan neljännen sosiaalifoorumin yhteydessä. Louis oli sosiaalifoorumissa puhumassa seminaarissa, joka käsitteli nykyaikaista urheilua ja rasismia. Tilaisuus oli mieleenpainuva siitäkin syystä, että se päättyi sarjaan piinaavan pitkiä yleisökommentteja. Puheenjohtaja teki tuskin elettäkään näiden rajoittamiseksi. Lopuksi kommentit olivat ymmärrettäviä ainoastaan kreikkalaiselle yleisölle, sillä tulkit poistuivat paikalta tehtyään liikaa ylitöitä.

Olemme havainneet, että rasistisen argumentoinnin tyyli on muuttunut. Kun vanha rasistinen retoriikka korosti rodun käsitettä, on uudessa rasismidiskurssissa keskeistä vaatimus kansallisen yhteisön autonomiasta. Uusrasistit painottavat puheessaan kansallista kulttuuria ja elämäntapaa, millä pyritään luomaan liikkeelle sivistynyt imago. Muutos vastaa essentialismin (rotu) ja subjektin rakentuneisuuden (kulttuuri) vastakkainasettelua. Nykyaikainen rasismi toimii postmodernisti painottamalla jälkimmäistä. Suomessa uusrasistisen diskurssin on omaksunut muun muassa kansallismielinen järjestö Suomen Sisu. Onko kehityskulku nähtävissä jalkapallon piirissä?

Puhun Italiasta, koska tutkimukseni koskevat sitä. Mielestäni voidaan sanoa, että rasistinen argumentointi on muuttunut tähän suuntaan. Fasistitervehdyksen yleisön edessä tehnyt Lazion kapteeni Paolo di Canio on sanonut olevansa fasisti, mutta kiistänyt olevansa rasisti. Myös Lazion ultra-ryhmän johtaja on todennut, että ryhmän toiminnassa kyse ei ole rasismista, koska siihen kuuluu myös mustia faneja. Samalla hän piti kiinni fasismi-määritelmästä. Tämän ajattelutavan mukaan jalkapallossa on kyse yhteisölle pelaamisesta. Jos olet osa tätä yhteisöä, sinut hyväksytään. Uusrasistisen diskurssin soveltaminen on siis meneillään myös jalkapallomaailmassa.

1980-luvun lopulta alkaen oikeisto on "soluttautunut" italialaisille stadioneille. Alussa se oli kovaa kamaa: natsilippuja sekä lauluja, joissa pilkattiin juutalaisia ja mustia. Nykyään fasistifanit yrittävät soveltaa puhetapaansa. Italiassa on esimerkiksi Forza nuova -niminen oikeistolaisryhmittymä, jolla on tapana mennä stadioneille levittämään propagandaansa. Forza nuova ei niinkään puhu juutalaisten tai mustien tappamisesta, vaan oman yhteisön rakastamisesta: myös mustat kelpaavat mukaan jos he sopeutuvat joukkoon.

Postfordistisessa taloudessa aineeton tuotanto on keskeisessä asemassa. Toiseutta voidaan pitää tällaisena aineettomana tuotteena: myytävänä kokemuksena, jonka avulla luodaan seuralle lisäarvoa. Voitko tulkita siirtolaispelaajien edustaman toiseuden ja eksoottisuuden toimivan tällä tavalla? Ovatko ne arvokkaita markkinointiresursseja jalkapalloseuroille?

En oikeastaan usko siihen, että siirtolaispelaajien eksoottisuudella olisi suurta markkina-arvoa. Pikemminkin kyse on välttämättömyydestä. Jalkapallo on täysin muuttunut Bosman-tapauksen* myötä. Tuo tapaus johti siihen, että seuroilla voi olla niin paljon ulkomaalaispelaajia kuin ne haluavat. Esimerkiksi Chelsean kokoonpanossa on vain harvoja englantilaisia pelaajia. Ennen muun muassa brasilialaiset pelaajat nähtiin eksoottisina, koska ihmisillä oli tietty kuva brasilialaisesta jalkapallosta. Muuten siirtolaisuuspelaajien kansallisuus ei mielestäni ole ollut markkinointiresurssi.

Joskus seurojen johtajat käyttävät siirtolaispelaajia "suojana", jolla puolustautua rasismisyytöksiä vastaan. Samalla seurojen teot rasismia vastaan ovat olleet hyvin vähäisiä. Viime vuonna Ranskan ykkösdivisioonassa pelanneen Bastian valmentaja esitti lehdistötilaisuudessa rasistisen solvauksen Paris SG:n pelaajaa kohtaan. Se järkytti monia ihmisiä. Jotkut puolustivat Bastian valmentajaa sanoen, ettei hän voi olla rasisti, koska hänen joukkueessaan on mustia pelaajia. Espanjan maajoukkueen valmentaja Luis Aragones puolestaan solvasi Arsenalissa pelaavaa Thierry Henrya tämän joukkuetoverille Jose Antoni Reyesille. Aragones sanoi Reyesille maajoukkueen harjoituksissa tämän olevan parempi kuin Henry, tuo "paskanekru". Asia nousi esille espanjalaisessa mediassa. Monet puolustivat valmentajaa sillä perusteella, että lause oli tarkoitettu motivoimaan Reyesiä. Lisäksi todettiin, että kyseinen valmentaja valmensi aikoinaan myös mustia pelaajia ollessaan Mallorcan valmentaja.

Seurojen johtajat ja valmentajat käyttävät siirtolaispelaajia eräänlaisena tekosyynä tai puolustuksena. He korostavat lajin monikulttuurisuutta ja toteavat, etteivät hyväksy rasistifaneja. Siirtolaispelaajat eivät kuitenkaan usein uskalla nostaa esille johdon määräämästä linjasta poikkeavia näkemyksiä.

Myös Nike on löytänyt tavan käyttää antirasismia markkinointikikkana "Stand up, speak up" -kampanjassaan.** Ongelma tässä kampanjassa on se, että kaikilla siihen osallistuvilla pelaajilla on sopimus Niken kanssa. Nikellä on ollut paljon julkisuusongelmia, jotka liittyvät halpatyövoimalla tehtyihin jalkapalloihin. Tällä kampanjalla Nike harjoittaa valkopesua ja luo itselleen antirasistista imagoa.

Englantilaisilla jalkapallostadioneilla tilanne on muuttunut täysin. 20 vuotta sitten laulettiin "apinalauluja" ja käytettiin muita todella rujoja rasistisia solvaustapoja. Nyt sellainen on Iso-Britanniassa todella harvinaista, toisin kuin Italiassa. Rasismi ei kuitenkaan ole kadonnut brittifutiksesta, vaan on pikemminkin pinnan alla. Osittain tämä johtuu lainsäädännöstä. Toisaalta lippujen hintojen kohoaminen on johtanut siihen, että katsomoissa on entistä vähemmän muita kuin valkoisia.

Onko sinulla jotain kerrottavaa siitä, kuinka siirtolaispelaajat ovat suhtautuneet rasistisiin solvauksiin?

Niken kampanja on herättänyt joitain reaktioita. Lisäksi tulee mieleen tapaus, joka koskee Norsunluurannikolta kotoisin olevaa pelaajaa nimeltä Marc André Zoro. Messinan joukkueessa pelaava Zoro joutui Interin kannattajien solvausten kohteeksi vuoden 2005 syksyllä. Zoro otti pallon syliinsä ja kieltäytyi jatkamasta ottelua niin kauan kuin solvaukset jatkuvat. Toiset pelaajat, mukaan lukien eräs Interin mustaihoinen pelaaja, yrittivät suostutella häntä jatkamaan. Peli keskeytyi muutaman minuutin ajaksi. Se oli yksi ensimmäisistä suuremmista reaktioista rasismia vastaan italialaisessa jalkapallossa. Zoro sanoi joutuneensa kestämään "apinalauluja" jo vuosien ajan. Jälkikäteen monet syyttivät häntä julkisuuden tavoittelusta.

Jalkapallojärjestöjen johtajat pitivät puheissaan Zoron tekoa positiivisena. Seuraavalla viikolla seurat kielsivät rasististen banderollien käytön stadioneilla. Seurasi siis eräänlainen "valkopesu". Mitään todellista yhteiskunnallista työtä rasismin vastustamiseksi ei stadioneilla tehty.

Miksi stadioneilla sitten on rasismia? Se on ilmiö, joka on yhteiskunnan peili. Fasistit ovat ottaneet stadionit toimintansa kentäksi, koska heillä ei ole tilaa yliopistoissa, julkisissa tiloissa tai vaaleissa. Stadionit ovat fasisteille hyvä tilaisuus saada julkisuutta.

Kenties rasistiseen huliganismiin on vastattava antirasistisella huliganismilla? Mikä on tilanne Italiassa tässä suhteessa? Onko olemassa seuroja, jotka ovat "brändänneet" itsensä antirasistisiksi tai joilla on erityisen paljon antirasistisia faneja?

Ensiksi täytyy tehdä erottelu ultrien, fanien ja jalkapallohuligaanien välille. Huligaani on yksi jalkapallofanin alakategoria. Monet sanovat, että huligaanit eivät ole faneja. Tämä ei pidä paikkaansa. Huligaanit ovat jalkapallofaneja, mutta he suuntaavat stadionille tapellakseen. Lisäksi Italiassa on erityinen liike, ultrat. Nämä menevät stadionille tukeakseen kannattamaansa joukkuetta teatraalisella tavalla. Monesti ultrat tappelevat stadionilla keskenään, mutta tämä ei ole liikkeen ensisijainen päämäärä.

1990-luvun alussa oikeisto- ja vasemmistoultrien määrä oli suurin piirtein sama. Tänä päivänä 70 prosenttia ultrista on oikeistolaisia. 20 prosenttia määrittelee itsensä ei-poliittisiksi. Vasemmistofanien osuus on noin 10 prosenttia.

Viime aikoina vasemmistofanit ovat pyrkineet organisoitumaan. Vuonna 1999 Livornon ultrat ottivat käyttöön nimen Brigate Autonome Livornesi. Tällä äärivasemmistolaisella ryhmällä on suuria banderolleja, joissa käytetään muun muassa Stalinin kuvia ja Pohjois-Korean symboleja. Lisäksi Italiassa on syntynyt vasemmistolaisten ultrien liitto, joka toimii fasistifaneja vastaan. Tämä liitto juontaa juurensa muutaman vuoden takaiseen Livorno-Ternada -peliin, joka päättyi ultra-fanien väliseen tappeluun. Monet Livornon ultrat ovat Ternadan ultrien tavoin kommunisteja.

Pelin jälkeen vasemmistoultrat alkoivat käydä sisäistä keskustelua: "Miksi ihmeessä tappelemme toisiamme vastaan? Tärkeämpää olisi tapella fasisteja vastaan." Keskustelu johti Livornon ja Ternadan ultrien väliseen rauhansopimukseen. Tästä syntyi Resistenza ultras -niminen vasemmistofanien liitto, johon myöhemmin tulivat mukaan italialaisseura Anconan ja saksalaisseura Saint Paulin vasemmistoultrat. Käytännössä Resistenza ultras -liitto ei ole aina toiminut. Liitto ei myöskään ole vielä kovin hyvin organisoitunut. Vasemmistofanien kesken on kuitenkin sopimus, jonka puitteissa tappelut pyritään kohdistamaan fasistiultria vastaan. Italiassa äärioikeistolaisia ultrafaneja löytyy paljon muun muassa Veronan, Triesten ja Lazion kannattajien keskuudesta.

Alustuksessasi puhuit italialaisten ultra-fanien suhteesta italialaisiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Kerroit siitä, miten 1970-luvun liikehdintä toi faniyhteisöihin vasemmistolaisia tuulahduksia. Voitko valaista, mitä muutoksia tämän ilmiön sisällä on tapahtunut viime vuosina?

Keskeinen muutos fanikulttuurissa tapahtui vuonna 1989. Tällöin oikeistopopulistit ja uusfasistit menestyivät ensimmäistä kertaa Italian vaaleissa. Äärioikeiston vaalivoitolle oli kolme keskeistä syytä. 1980-luvulla Italiaan saapui paljon siirtolaisia. Samaan aikaan maassa vallitsi paha lama. Lisäksi perinteiset oikeisto- ja vasemmistopuolueet kuten Democrazia Cristiana (kristillisdemokraatit) ja Partito Comunista (kommunistipuolue) hajosivat 1980-luvun lopulla. Nämä yhteiskunnalliset muutokset helpottivat populististen, nationalististen ja muukalaisvihamielisten puolueiden nousua. Monet nuoret menivät mukaan fasistiryhmiin. Koska jalkapallohuliganismi on nuorisoliike, alkoi uusoikeiston nousu näkyä myös stadioneilla. Muukalaisvihamielisyys jalkapallofanien keskuudessa lisääntyi.

Toisaalta vasemmistolaiset jalkapallofanit ovat osallistuneet uusiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Venetsiassa on perustettu disobbedienti-liikettä ("tottelemattomat") lähellä oleva ultra-ryhmä noi ultras ("me ultrat"). Kun Genovassa oli G8-kokous, monet vasemmistoultrat osallistuivat globalisaatiokriittisiin mielenosoituksiin. Viime vuosina vasemmistoultrat ovat myös kritisoineet jalkapallon kaupallistumista.

Väitöskirjassasi käsittelet myös ultrien merkkikieltä. Kerrot vasemmistoultrien käyttävän banderolleissaan kelttiristiä, joka on perinteisesti mielletty fasistisymboliksi. Merkin varsinainen sisältö eli signifioitu on tässä tapauksessa epärelevantti ja merkityksetön. Keskeistä on merkin muotokieli eli signifioija, joka tässä tapauksessa edustaa äärimmäisyyttä sen itsensä vuoksi. Äärimmäisyyden kokemuksen voi ajatella olevan vastakkainen arjelle, josta puuttuu voima, vaara ja konflikti. Onko jalkapallohuliganismi keino kokea jotain "todellista" yhteiskunnassa, joka on läpeensä kaupallinen ja "epäaito"?

Monien muiden nuorisoliikkeiden tavoin ultrat kapinoivat vanhempiensa yhteiskuntaa vastaan. Jos olet koulussa ultra, se tarkoittaa, että olet kapinallinen. Ultrat pyrkivät provosoimaan, minkä vuoksi he tukeutuvat äärimmäisiin merkkeihin. He eivät esitä itseään perinteisinä oikeistolaisina tai sosiaalidemokraatteina, vaan kommunisteina ja fasisteina. Tällä ultrat pyrkivät luomaan itselleen persoonallisuuden. Ultrien voi nähdä tavoittelevan jalkapallohuliganismilla statusta, jota he eivät voi saavuttaa normaalissa yhteiskunnassa.

Livornossa monet ultrat osoittivat mieltä Irakin sotaa vastaan. Se oli hienoa. Kun tapasin samat tyypit stadionilla Pohjois-Korean lipun kanssa, minua alkoi hirvittää. Haastateltuani vasemmistoultria ultria kuitenkin huomasin, että he ovat muutamaa stalinistia lukuun ottamatta hyvin tavallisia tyyppejä. Pohjois-Korean lipun kantaminen on heille pelkkä keino esittää kapinallista. Lipulla ei ole todellista poliittista sisältöä. Äärimmäisten merkkien käyttö on myös syy siihen, miksi Forza nuovan kaltaiset fasistiryhmät pyrkivät liittoutumaan ultrien kanssa. Ultrat saattavat esittää fasistitervehdyksiä stadionilla tietämättä miksi he niin tekevät. Fasistit käyttävät näitä nuoria oman propagandansa tukena.

Monella tapaa tämä on hyvin italialainen ilmiö. Italialaiset rakastavat jalkapalloa ja käyttäytyvät hyvin teatraalisesti. Italia on eräänlainen spektaakkeliyhteiskunta. Silvio Berlusconi käyttää puheessaan samanlaisia fraaseja kuin jalkapallofanit. Berlusconi myös omistaa jalkapalloseura AC Milanin. Itse asiassa Berlusconin puolueen nimi Forza Italia on lainattu suoraan Italian jalkapallomaajoukkueen 1930-luvun taisteluhuudosta. Monet epäilevät, että ilman kytköstä jalkapalloon hän olisi tuskin noussut pääministeriksi.

* Jean-Marc Bosman on kansalaisuudeltaan belgialainen ammattijalkapalloilija, joka pelasi RC Liege -seurassa Belgian I divisioonassa. Bosmanin oikeustapaus syntyi vuonna 1990 pelaajan ja hänen seuransa välisen riita-asian seurauksena. Jean-Marc Bosmanin mielestä Belgian jalkapalloliiton, Euroopan jalkapalloliitto UEFA:n ja Kansainvälinen jalkapalloliitto FIFA:n siirtomääräykset olivat estäneet hänen siirtonsa ranskalaiseen US Dunkerque -seuraan. Hän nosti kanteen ensin RC Liege -seuraa ja myöhemmin Belgian jalkapalloliittoa ja UEFA:a vastaan. Bosman vaati kansallisessa tuomioistuimessa sen toteamista, että siirtomääräyksiä ja kansalaisuusmääräyksiä ei voida soveltaa hänen tapauksessaan. Bosmanin mukaan ne rikkovat Rooman sopimuksen kilpailusääntöjä ja työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskevia sääntöjä. Kansallinen tuomioistuin vei tapauksen Euroopan tuomioistuimeen, joka asettui tapauksessa Bosmanin puolelle.
** www.nike.com/standupspeakup/index.jsp

Sébastien Lousin kirjan kustantaja, Thèlès: www.theles.fr