2006-06-05

Mitä feminismin kanssa on tapahtunut?

Luisa Muraro

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

Luento, jonka Luisa Muraro piti 21. toukokuuta 2006 Filosofian festivaalilla Roomassa.

Feminismi ei ole ideologia vaan historiallinen tapahtumakulku, joka alkoi kuusikymmentäluvun lopulla, ja se on tekemisissä enemmän politiikan kuin filosofian kanssa, eikä tätä politiikan ensisijaisuutta voi mitätöidä. Tämä tarkoittaa sitä, että feministisen position filosofinen kritiikki olisi epäjohdonmukaista. Miksi liikut feministien joukossa, olethan homo? Näin professorini kysyi kerran. Hänen olisi itsensä pitänyt tajuta, että se ei ollut totta, tai se ei enää ollut totta. En ollut enää tai en ollut koskaan ollut se, mitä hän oli siihen saakka ajatellut, että olisin, siis homo naisruumiiseen sukupuolitettuna. Filosofialta voidaan, siltä täytyy odottaa, että se ottaa huomioon sen, mitä tapahtuu ja auttaa meitä ymmärtämään sitä. Minä en ymmärrä filosofiaa tiedoksi, joka valvoo, vaan ajattelualaksi, joka on aina valmis aloittamaan uudestaan, sillä lisäyksellä, että myös filosofiassa voi tapahtua jotakin.

1970-luvulla naisliikkeessä puhuttiin uuden poliittisen subjektin syntymästä: tähän aivan liian suppeaan muotoiluun kätkeytyi se, mitä minä pidän asian mielenkiintoisimpana puolena. Feminismi, jonka tunnemme, alkaa "edistyksen ja ihmiskohtaloiden" seisauttamisesta, ja siis emansipaatiosta kieltäytymisestä. Emansipaatiota vastustivat eräät, aluksi harvat, naiset, jotka olivat päättäneet erota maskuliinisesta yhteiskunnasta varmistaakseen näin oman eronsa, erityisyytensä, sukupuolieronsa, joka oli pitänyt jättää huomiotta, abstrahoida (käytössä olevia muotoiluja on monia), jotta kyettäisiin integroitumaan universaaliin ja täydelliseen tasa-arvoisuuteen miesten kanssa. Monet meistä löysivät kieltäytymisen syitä ja sanoja tietyistä teksteistä, sellaisista kuin Virginia Woolfin Three Guineas (1938), Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli (1949), Carla Lonzin Sputiamo su Hegel, "Syljetään Hegeliä" (1970), Luce Irigarayn Speculum (1974), ja ne muodostavat seksuaalisen differenssin ajattelun alkuperäisen ytimen. Mutta silloin meidän ei tarvinnut lukea. Puhun hetkestä, jona kohtasimme olennaisen käytännöllisesti, kuullun ja sanotun kautta, keksintöjen ja jäljittelyn kautta ja laajan koko yhteiskuntaruumiin kapinan kehyksessä.

Ensimmäinen keksintö oli naisten keskinäisen, sensuroimattoman halua koskevan mielipiteenvaihdon käytäntö, erilaisten hallitsevan (patriarkaatin) symbolisen järjestyksen viisaasti sinne tänne eri alueille, kuten julkinen/yksityinen, tuotanto/uusintaminen, tietoinen/tiedostamaton jne. hajottamien kokemusten toisiinsa sekoittaminen. Ainoana sääntönä, joka ei ollut sääntö, koska se syntyi spontaanisti, oli puhua lähtemällä liikkeelle itsestä. Lähtemällä siinä mielessä, että aloitetaan itsestä, jotta liikuttaisiin tai kadottaisiin kaikkialle (myös "helvettiin"). Nämä ovat tuttuja asioita niille, jotka tuntevat feminismiä Italiassa ja muualla, mutta niitä on syytä kerrata, jotta emme lakkaisi ymmärtämästä.

Yllättäen tuo kieltäytyminen alistumasta emansipaation projektiin ohjasi myös - ja kenties pääasiallisesti - emansipaatioon suuntautuneita haluja: valinnanvapaus suhteessa avioliittoon ja synnyttämiseen, taloudellinen itsenäisyys, yhteiskunnallinen näkyvyys... Siinä määrin, että emansipaatio jatkui feminismin kanssa ja feminisminä. Naisliike löysi näin sisältään ulkoisuuden ja inkluusion välisen jännitteen, joka on ilmennyt vaihtelevin tavoin eikä ole koskaan korjaantunut, ja se on tehnyt feminismistä käytäntöjen, teorioiden ja kielten jatkuvien taistelujen kentän ilman, että feminismin historian jatkuvuus yhtään tästä vähenisi.

Olemme yleisesti ottaen yhtä mieltä siitä, että feminismissä konflikteja on pidettävä rikkautena, vaikka ne ovatkin rasittavia. Rasittavuutta pahentaa kenties se, että meiltä puuttuvat hyvät avaimet ymmärtämiseen. Koetan esittää yhtä suhteessa siihen, mikä on harhaanjohtavasti leimattu tasa-arvon ja eron vastakkaisuudeksi. Ehdotan, että ajatellaan pikemminkin eriytymisen kokonaisuutta, joka liikkuu ja sijaitsee poliittisten saavutusten ja niiden kanssa käsi kädessä kulkevien mahdollisten saavutusten lineaarisen ajan ulkopuolella. Näin annettaisiin kuuluvuus ja sana sille, mikä jää tietyn symbolisen järjestyksen edellytysten hiljentämäksi. Radikaalifeminismi on Italiassa kamppaillut women's studies -tyyppistä naistutkimusta (ja vastaavia) vastaan tarkoituksenaan avata koko yliopisto ja nopeasti eron kulttuurille. Olemme kaukana tavoitteesta, mutta vaatimus on edelleen pätevä ja voimassa, jotta uutta ei suljettaisi ghettoon.

Ehdotan myös, että ajatellaan merkitystä, joka on sukupuolten puuttuvalla symmetrialla, siis erilaisilla suhteilla, joita naisilla ja miehillä on samoihin asioihin: diskriminaatioefekteillä, joihin todelliset ja aidot vapauden strategiat sekoittuvat. Esimerkiksi työtä analysoineet ovat huomanneet, että monasti korkeasti koulutetut naiset katkaisevat uransa kesken elääkseen vähemmän kilpailullista elämää: heidän mukaansa naisilla on erilainen suhde valtaan, ensisijaisiin asioihin ja rahaan (Cristina Borderías, Tre donne e due uomini parlano del lavoro che cambia, "Kolme naista ja kaksi miestä puhuu muuttuvasta työstä", Libreria delle donne di Milano, 2006). Radikaalein feminismi tutkii näitä ylijäämiä, jotka halkovat myös meitä henkilöinä, esimerkiksi puuttuvana itsen ja itsen yhteen käymisenä, ja lukee niissä mahdollisuuden johonkin enempään, johonkin toiseen, joka on käännettävissä naisten ja miesten vapauden avautumiseksi. Siitä muodostuu eron politiikka ja ajattelu. Sopeutuva feminismi pyrkii pikemminkin korjaamaan erot, mutta se ei siksi kiellä eroa.

En ole nimennyt vielä kenties koko historian kaikkein ratkaisevinta, varmasti kaikkein näkyvintä puolta, joka oli sukupuolten välisen konfliktin syttyminen historiallisesti ennen kuulumattomin termein. Konflikteja yksittäisten henkilöiden ja koko patriarkaalisen ja seksistisen kulttuurin kanssa. Klassisessa sukupuolten sodassa oletettiin voittajia ja häviäjiä ja se pakotti kummankin sukupuolen sille kuuluvaan tehtävään. Feministit aloittavat konfliktin, mutta eivät halua voittaa. "Voittaa mitä?", vastustaa Susan B. Anthony, Gertrude Steinin The Mother of Us all -näytelmän hahmo. Lisäksi radikaalifeminismin kielellä ei voida edes puhua saavutettavista päämääristä tuon mainitsemani ennakoimattomaan avautumisen tekemän erottautumisen takia. Jotkut ovat nähneet erossa avautumisen uuteen suhteeseen toisen sukupuolen kanssa eivätkä niinkään sulkeutumista. Kaikkein selvin konfliktin tulos on ollut sukupuolten välisissä suhteissa tapahtunut muutos naisten vapautta suosivaan suuntaan. Ajatelkaamme tosiasiaa, että avioliiton ulkopuolinen raskaus ei enää tuomitse tulevan äidin moraalia eikä se saa yhteiskunnan tuomiota, ajatelkaamme, että naisen ei tarvitse enää olla miehestä riippuvainen tunteakseen itsensä vapaaksi. Jotkut ovat puhuneet rauhanomaisesta vallankumouksesta. Jotkut meistä ovat puhuneet patriarkaatin lopusta, ei sosiologisena vaan poliittisena tapahtumana. "Patriarkaatti on päättynyt, naiset eivät enää luota siihen ja se on loppu", sanoo Libreria delle donnen dokumentti vuodelta 1996. Nämä sanat vetävät yhteen ja toimivat samalla esimerkkinä naisten politiikan luonteesta silloin kun se voittaa: luoton pois vetäminen, ja se saa aikaan sen, että hallinta lakkaa olemasta todellista, ja kyse on, implisiittisesti, siirtymästä suhteiden toisentyyppiseen järjestykseen, jossa vapaasti annettu luottamus (uskollisuus, auktoriteetti) merkitsee valtaa enemmän.

Kyse on politiikasta, joka toimii symbolisen tasolla, jolla asiat saavat ja muuttavat merkityksiään ja joka on ollut mukana feminismissä alusta alkaen. Ajatellaan vaikka vain Kate Millettiä (Sexual Politics, 1969) ja meillä Italiassa Demau-ryhmän dokumenttia Il maschile come valore (1969). Tämä politiikka takaa, että voimme taistella tietäen, että ihmisolio on nainen ja mies, että ihmiskunta ovat naiset ja miehet. Eikä tarvitse järkeillä ikään kuin naiset olisivat yhteiskunnallinen ryhmä tai kategoria, koska tällä tavoin menetetään eron ajattelulle luonteenomainen universaalisuuden käsitys, eron ajattelulle, joka muodostaa vaihtoehdon klassiselle samanlaisuuden ajatukselle.

Symbolinen toiminta, jolle ominainen tehokkuus valitettavasti tunnistetaan väärin, tuottaa horisontin laajennuksen aina siihen saakka, että nähdään mahdottoman mahdollisuus ja mahdollisen toteutuminen. Vallanpitäjät tietävät jollain tavoin tämän, ainakin jos katsotaan sitä väkivallan näytteillepanoa, jonka avulla Genovan mielenosoittajia vastaan vuonna 2001 hyökättiin (kyse ei ollut tavallisesta repressiosta, se oli ansa) ja jonka päämäärä oli viedä luottamus ja luotto, jota globalisaation vastainen liikehdintä oli alkanut nauttia. Symbolisen toiminnan mahdollisuudet ovat suuria, mutta ne kulkevat ei-välineellisen suhteen ja vastakkainasettelun logiikasta - joka naulaa horisonttiin sen, mikä jo on - kieltäytymisen kapean portin kautta. Poliittisten doktriinien jälkeenjääneisyyden lisäksi valitan siitä, että monet feministiset ajattelijat ovat adoptoineet niin sanotun poststrukturalismin, joka ymmärretään postmodernisuuden paradigmaattiseksi ajatussuunnaksi ja sellaisenaan naisliikkeen teoreettisiin vaatimuksiin sopivaksi.

Viimeisessä kirjassaan (In metamorfosi. Verso una teoria materialista del divenire, Feltrinelli 2003) Rosi Braidotti kysyy, kuinka ihmeessä eron teoria (jonka hän näkee parhaiten esitettynä Luce Irigaraylla) kaikessa rikkaudessaan, hienojakoisuudessaan ja poliittisessa painavuudessaan, on ymmärretty Yhdysvalloissa huonosti. Hän puhuu "transatlanttisesta yhteyskatkoksesta", tyylikäs muotoilu, joka kiistää osin sen jatkuvuuden, josta edellä puhuin. Olen samaa mieltä hänen kanssaan, mutta minusta näyttää, että olisi tarkasteltava myös jotakin, joka tapahtui ennen 1990-lukua, ja siis kielen ja sukupuolieron hylkäämisen käytäntöjä, jotka olivat läsnä feministisen liikkeen alkaessa sekä Yhdysvalloissa että meillä (tai, opimme ne heiltä), jotta siirryttäisiin yksinkertaiseen vaatimukseen vallasta kilpaillen miesten kanssa. Niin kadotettiin symbolisen ulottuvuus, tai pikemminkin symbolisen poliittinen työstäminen. Symbolisesta jatkettiin ranskalaisen poststrukturalismin menestyksen jalanjäljissä akateemisissa piireissä monissa pohjoisamerikkalaisissa ylisopistoissa viime vuosisadan 1980- ja 1990-luvuilla.

Tässä tilanteessa tapahtui poststrukturalismin adoptio ikään kuin se olisi ollut feministinen teoria, ja siitä seurasi "yhteyskatkos", josta Rosi Braidotti oikeutetusti kärsii. Me tarvitsemme teoriaa, kirjoittaa Joan W. Scott vuonna 1990, ja jatkaa pitkällä vaatimusluettelolla lopettaen, että "poststrukturalismiksi nimitetty teoreettinen suuntaus vastaa kaikkiin luettelon vaatimuksiin" (Conflicts in Feminism, toim. Marianne Hirsch ja Evelyn Fox Keller, Routledge 1990). Se, joka kuten minä ja muut Euroopassa, tunsi tämä teoreettisen suuntauksen tekstit ja tekijät niiden 1960-luvulla tapahtuneesta ilmaantumisesta alkaen ja oli arvostanut niitä modernin subjektin hajoamisen teoriana ja postmodernisuuden kriittisenä peilinä, ei voi olla pitämättä hämmästyttävänä tätä feministisen ajattelijan johtopäätöstä, eikä voi olla tuomitsematta sitä luovuttamisena.

Ensimmäinen luovuttaminen oli siinä, että omaksuttiin tieto, joka on muotoutunut erossa naisten kamppailusta ja jossa "nainen" on johdettu käsite. Näin katoaa teorian ja käytännön vuorovaikutuksen hedelmällisyys, ja uhkana on katoaminen näkymättömiin. Seuraus on feminismin omista teoreettisista saavutuksista luopuminen ja niiden toissijaisuus. Todisteen siitä, mikä menetettiin, saimme sellaisten sanojen kuin sukupuoliero ja epäsymmetria sammumisen, sanojen, jotka palasivat takaisin, ensimmäinen supistettuna tarkoittamaan patriarkaalista konstruktiota (tai syytöstä eksistentialismista tai naturalismista sitä käyttäneitä kohtaan), toinen supistettuna epätasa-arvon staattiseksi synonyymiksi eristettynä kaikesta kyvystä heittäytyä kohti eron vapaata merkitystä.

Yhdysvalloissa (eikä pelkästään siellä, koska USA on voimakas maa, joka tunkeutuu kaikkialle) on, suhteessa omaan historiaani, viime vuosina ollut käynnissä nurinpäin kääntyminen, jota en voi hyväksyä. Michel Foucault'lta olemme oppineet katsomaan itseämme vailla viattomuutta ja näkemään, että meillä on tietoisuus ruumiidemme normatiivisesta kulttuurisesta konstruktiosta, omista ruumiistamme, joista on tehty valinnan ja hallinnan paikka, ja olemme oppineet etsimään vastarinnan kohtia meille pakotetun seksuaalisuuden binaariselle mies/nainen-logiikalle. Mitä siis on tehtävä? Naisten poliittinen käytäntö on vienyt minut ulkopuolelle, en sano että yli, vaan ulkopuolelle, tuosta "suljetusta ja merkityksettömästä" maailmasta (Antonio Negri, La differenza italiana, Nottetempo 2005). Kuinka se on voinut? Yksinkertaisesti keskeyttämällä päämäärättömän ja loputtoman kriittisen ajattelun. Toisin kuin postmodernin kriittinen teoria, radikaali feminismi, oman elämäni todistamana ja tekstissä (tekstuurissa), johon tämä eletty kirjautuu, monien minut ylittävään aikatilaan kirjaamana, tuntee seisautuksen maagisen kohdan, joka tapahtuu silloin, kun mahdollinen uusi avautuu ja säkenöi. Jos kaavioita ja tavoitteita ei ole katseen edessä, mahdollinen uusi saa aikaan valon, jota ei voi olla näkemättä.

Käytännössä avautuminen tapahtuu, kun sanat ja kokemus astuvat kehään ja vahvistavat toinen toistaan. Tuona hetkenä tiedät olevasi epävapauden symbolisen järjestyksen masinaatioiden ulkopuolella, ja sinun täytyy lopettaa huolehtiminen tästä masiinasta, haluaisit jatkaa koska nyt siitä on tullut sinulle tuttu, se on asia, jonka tunnet parhaiten, mutta se unohdetaan jotta alettaisiin elää. Toni Negri, kirjasessa josta puhuin, puhuu "luovasta erosta", minä puhun vapauden synnyttämisestä, käyttääkseni generatiivista kieltä, joka löytyy myös tietyistä lingvistiikan koulukunnista, koska sanan käytäntö on erittäin tärkeä näissä tapahtumissa, joita olen yrittänyt niin hyvässä kuin pahasakin läpikäydä kanssanne. Mutta, ennen muuta, ottakaa huomioon, että asioita tapahtuu ja on pysähdyttävä myös ajattelemaan, jotta niitä tapahtuisi.