2006-06-05

Mitä feminismin kanssa on tapahtunut?

Luisa Muraro

Kääntänyt: Jussi Vähämäki

Luento, jonka Luisa Muraro piti 21. toukokuuta 2006 Filosofian festivaalilla Roomassa.

Feminismi ei ole ideologia vaan historiallinen tapahtumakulku, joka alkoi kuusikymmentäluvun lopulla, ja se on tekemisissä enemmän politiikan kuin filosofian kanssa, eikä tätä politiikan ensisijaisuutta voi mitätöidä. Tämä tarkoittaa sitä, että feministisen position filosofinen kritiikki olisi epäjohdonmukaista. Miksi liikut feministien joukossa, olethan homo? Näin professorini kysyi kerran. Hänen olisi itsensä pitänyt tajuta, että se ei ollut totta, tai se ei enää ollut totta. En ollut enää tai en ollut koskaan ollut se, mitä hän oli siihen saakka ajatellut, että olisin, siis homo naisruumiiseen sukupuolitettuna. Filosofialta voidaan, siltä täytyy odottaa, että se ottaa huomioon sen, mitä tapahtuu ja auttaa meitä ymmärtämään sitä. Minä en ymmärrä filosofiaa tiedoksi, joka valvoo, vaan ajattelualaksi, joka on aina valmis aloittamaan uudestaan, sillä lisäyksellä, että myös filosofiassa voi tapahtua jotakin.

1970-luvulla naisliikkeessä puhuttiin uuden poliittisen subjektin syntymästä: tähän aivan liian suppeaan muotoiluun kätkeytyi se, mitä minä pidän asian mielenkiintoisimpana puolena. Feminismi, jonka tunnemme, alkaa "edistyksen ja ihmiskohtaloiden" seisauttamisesta, ja siis emansipaatiosta kieltäytymisestä. Emansipaatiota vastustivat eräät, aluksi harvat, naiset, jotka olivat päättäneet erota maskuliinisesta yhteiskunnasta varmistaakseen näin oman eronsa, erityisyytensä, sukupuolieronsa, joka oli pitänyt jättää huomiotta, abstrahoida (käytössä olevia muotoiluja on monia), jotta kyettäisiin integroitumaan universaaliin ja täydelliseen tasa-arvoisuuteen miesten kanssa. Monet meistä löysivät kieltäytymisen syitä ja sanoja tietyistä teksteistä, sellaisista kuin Virginia Woolfin Three Guineas (1938), Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli (1949), Carla Lonzin Sputiamo su Hegel, "Syljetään Hegeliä" (1970), Luce Irigarayn Speculum (1974), ja ne muodostavat seksuaalisen differenssin ajattelun alkuperäisen ytimen. Mutta silloin meidän ei tarvinnut lukea. Puhun hetkestä, jona kohtasimme olennaisen käytännöllisesti, kuullun ja sanotun kautta, keksintöjen ja jäljittelyn kautta ja laajan koko yhteiskuntaruumiin kapinan kehyksessä.

Ensimmäinen keksintö oli naisten keskinäisen, sensuroimattoman halua koskevan mielipiteenvaihdon käytäntö, erilaisten hallitsevan (patriarkaatin) symbolisen järjestyksen viisaasti sinne tänne eri alueille, kuten julkinen/yksityinen, tuotanto/uusintaminen, tietoinen/tiedostamaton jne. hajottamien kokemusten toisiinsa sekoittaminen. Ainoana sääntönä, joka ei ollut sääntö, koska se syntyi spontaanisti, oli puhua lähtemällä liikkeelle itsestä. Lähtemällä siinä mielessä, että aloitetaan itsestä, jotta liikuttaisiin tai kadottaisiin kaikkialle (myös "helvettiin"). Nämä ovat tuttuja asioita niille, jotka tuntevat feminismiä Italiassa ja muualla, mutta niitä on syytä kerrata, jotta emme lakkaisi ymmärtämästä.

Yllättäen tuo kieltäytyminen alistumasta emansipaation projektiin ohjasi myös - ja kenties pääasiallisesti - emansipaatioon suuntautuneita haluja: valinnanvapaus suhteessa avioliittoon ja synnyttämiseen, taloudellinen itsenäisyys, yhteiskunnallinen näkyvyys... Siinä määrin, että emansipaatio jatkui feminismin kanssa ja feminisminä. Naisliike löysi näin sisältään ulkoisuuden ja inkluusion välisen jännitteen, joka on ilmennyt vaihtelevin tavoin eikä ole koskaan korjaantunut, ja se on tehnyt feminismistä käytäntöjen, teorioiden ja kielten jatkuvien taistelujen kentän ilman, että feminismin historian jatkuvuus yhtään tästä vähenisi.

Olemme yleisesti ottaen yhtä mieltä siitä, että feminismissä konflikteja on pidettävä rikkautena, vaikka ne ovatkin rasittavia. Rasittavuutta pahentaa kenties se, että meiltä puuttuvat hyvät avaimet ymmärtämiseen. Koetan esittää yhtä suhteessa siihen, mikä on harhaanjohtavasti leimattu tasa-arvon ja eron vastakkaisuudeksi. Ehdotan, että ajatellaan pikemminkin eriytymisen kokonaisuutta, joka liikkuu ja sijaitsee poliittisten saavutusten ja niiden kanssa käsi kädessä kulkevien mahdollisten saavutusten lineaarisen ajan ulkopuolella. Näin annettaisiin kuuluvuus ja sana sille, mikä jää tietyn symbolisen järjestyksen edellytysten hiljentämäksi. Radikaalifeminismi on Italiassa kamppaillut women's studies -tyyppistä naistutkimusta (ja vastaavia) vastaan tarkoituksenaan avata koko yliopisto ja nopeasti eron kulttuurille. Olemme kaukana tavoitteesta, mutta vaatimus on edelleen pätevä ja voimassa, jotta uutta ei suljettaisi ghettoon.

Ehdotan myös, että ajatellaan merkitystä, joka on sukupuolten puuttuvalla symmetrialla, siis erilaisilla suhteilla, joita naisilla ja miehillä on samoihin asioihin: diskriminaatioefekteillä, joihin todelliset ja aidot vapauden strategiat sekoittuvat. Esimerkiksi työtä analysoineet ovat huomanneet, että monasti korkeasti koulutetut naiset katkaisevat uransa kesken elääkseen vähemmän kilpailullista elämää: heidän mukaansa naisilla on erilainen suhde valtaan, ensisijaisiin asioihin ja rahaan (Cristina Borderías, Tre donne e due uomini parlano del lavoro che cambia, "Kolme naista ja kaksi miestä puhuu muuttuvasta työstä", Libreria delle donne di Milano, 2006). Radikaalein feminismi tutkii näitä ylijäämiä, jotka halkovat myös meitä henkilöinä, esimerkiksi puuttuvana itsen ja itsen yhteen käymisenä, ja lukee niissä mahdollisuuden johonkin enempään, johonkin toiseen, joka on käännettävissä naisten ja miesten vapauden avautumiseksi. Siitä muodostuu eron politiikka ja ajattelu. Sopeutuva feminismi pyrkii pikemminkin korjaamaan erot, mutta se ei siksi kiellä eroa.

En ole nimennyt vielä kenties koko historian kaikkein ratkaisevinta, varmasti kaikkein näkyvintä puolta, joka oli sukupuolten välisen konfliktin syttyminen historiallisesti ennen kuulumattomin termein. Konflikteja yksittäisten henkilöiden ja koko patriarkaalisen ja seksistisen kulttuurin kanssa. Klassisessa sukupuolten sodassa oletettiin voittajia ja häviäjiä ja se pakotti kummankin sukupuolen sille kuuluvaan tehtävään. Feministit aloittavat konfliktin, mutta eivät halua voittaa. "Voittaa mitä?", vastustaa Susan B. Anthony, Gertrude Steinin The Mother of Us all -näytelmän hahmo. Lisäksi radikaalifeminismin kielellä ei voida edes puhua saavutettavista päämääristä tuon mainitsemani ennakoimattomaan avautumisen tekemän erottautumisen takia. Jotkut ovat nähneet erossa avautumisen uuteen suhteeseen toisen sukupuolen kanssa eivätkä niinkään sulkeutumista. Kaikkein selvin konfliktin tulos on ollut sukupuolten välisissä suhteissa tapahtunut muutos naisten vapautta suosivaan suuntaan. Ajatelkaamme tosiasiaa, että avioliiton ulkopuolinen raskaus ei enää tuomitse tulevan äidin moraalia eikä se saa yhteiskunnan tuomiota, ajatelkaamme, että naisen ei tarvitse enää olla miehestä riippuvainen tunteakseen itsensä vapaaksi. Jotkut ovat puhuneet rauhanomaisesta vallankumouksesta. Jotkut meistä ovat puhuneet patriarkaatin lopusta, ei sosiologisena vaan poliittisena tapahtumana. "Patriarkaatti on päättynyt, naiset eivät enää luota siihen ja se on loppu", sanoo Libreria delle donnen dokumentti vuodelta 1996. Nämä sanat vetävät yhteen ja toimivat samalla esimerkkinä naisten politiikan luonteesta silloin kun se voittaa: luoton pois vetäminen, ja se saa aikaan sen, että hallinta lakkaa olemasta todellista, ja kyse on, implisiittisesti, siirtymästä suhteiden toisentyyppiseen järjestykseen, jossa vapaasti annettu luottamus (uskollisuus, auktoriteetti) merkitsee valtaa enemmän.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.