2006-05-26

Todistusaineistoa vihollisuudesta
Antonio Negri: Books for Burning. Between Civil War and Democracy in the 1970s Italy. Verso, Lontoo 2005.

Markus Termonen

Antonio Negrin varhaistyöt ovat jääneet pitkälti unholaan varsinkin verrattuna viime vuosina laajalti huomiota saaneisiin teoksiin. Tämä johtuu varmasti sekä niiden vaikeasta saatavuudesta että ajoittaisesta vaikeaselkoisuudesta. Kokoelmateos Books for Burning osoittaa kuitenkin, että parhaimmillaan varhaisteostenkin sisältö voi rikastuttaa käsitystämme niin yhteiskunnallisten liikkeiden toiminnasta kuin Negrin ajattelun kehityksestä ja peruskäsitteistöstä.

Books for Burning kokoaa yhteen viisi Negrin 1970-luvulla julkaistua pamflettia ensimmäistä kertaa englanniksi. Teoksen nimi tulee vuonna 1997 julkaistusta italiankielisestä kokoelmasta I libri del rogo ("Rovion kirjat"), jonka sisältö on pitkälti sama kuin tässä kirjassa.1 Pamfletit eivät ole akateemisia kirjoituksia vaan ennen kaikkea organisaation sisäisiä dokumentteja. Tästä huolimatta ne julkaistiin halpoina painoksina, joita myytiin kymmeniä tuhansia kappaleita.

Osa käännöksistä on toki ollut englanniksi saatavilla netissä, mutta nyt kyse on huolellisesti viimeistellyistä ja varmasti kirjoittajan hyväksymistä versioista. Pamflettien julkaisua yksissä kansissa voi perustella monellakin seikalla. Ensinnäkin ne muodostavat johdonmukaisen kokonaisuuden, jota yhdistävät niin kirjoitusten teemat - kuten luokkarakenteen ja pääoman suhteen analyysi ja proletaarisen konfliktuaalisuuden korostaminen - kuin niiden tarkoitus: teorian tuottaminen liittyen kamppailujen yhteiskunnallisiin ehtoihin ja organisaatiokysymykseen. Toiseksi kirjoitusten kysyntää lisää niin Negrin yleinen kuuluisuus varsinkin vasemmistolaisten globalisaatiokriitikoiden keskuudessa kuin tekstien "pahamaineisuus", joka johtuu siitä, että niiden osuuksia käytettiin aikoinaan oikeudenkäynnissä todisteena kirjoittajan "johtajuudesta" Punaisissa prikaateissa (Brigate rosse). Tämän yhteyden vuoksi joitain painoksia jopa tuhottiin, eikä olekaan yllättävää, että pamflettien italiankielinenkin saatavuus on ajoittain ollut heikko. Kolmanneksi kirjoitukset sisältävät joitain vielä nykyaikanakin relevantteja ja mielenkiintoisia huomioita, vaikka - kuten Negri itsekin toteaa esipuheessa2 - aika onkin ajanut niiden ohi mitä tulee kirjoitusajankohdan poliittisen tilanteen ja yhteiskunnallisen liikehdinnän tarkasteluun. Kirjoitukset selvittävät perinpohjaisesti Negrin poliittisen toiminnan keskeiset ohjenuorat. Teorian avautumisessa auttaa kätevästi kirjan alkuun liitetty sanasto, jossa selvitetään käsitteistöä itsevalorisaatiosta luokkakompositioon.

Terrorismi

Mitä yllä mainitut nykyaikanakin relevantit ja mielenkiintoiset huomiot oikein ovat? Jos aloitetaan dramaattisimmasta yhteydestä kirjoitusajankohdan ja nykytilanteen välillä, on ilmeistä, että terrorismiin vetoaminen yhteiskunnallisten liikkeiden kontrollin muotona ei ole kadonnut mihinkään. Toki tilanne, johon Negri viittaa, siis italialainen yhteiskunta ja sen kokema terrorismi, on aivan eri mittaluokkaa kuin nykyinen globaali sota terrorismia vastaan kaikkine vaikutuksineen. Kuitenkin tapa, jolla Negriä syytettiin, on havainnollinen, jos halutaan tarkastella sen yhteyksiä nykyaikana tapahtuvaan vastarinnan ja tottelemattomuuden "terrorismiksi" luokittelemiseen.

Kirjan toimittaja Timothy S. Murphy viittaa johdannossaan kohtiin, joita syyttäjä käytti "todisteena" Negriä vastaan.3 Näiden kohtien sisältö on kontekstissaan varsin selkeä: Negri korostaa niissä, kuinka proletariaatin on oltava valmis väkivaltaan laillista, institutionaalista väkivaltaa vastaan, ja esittää samalla, että tällä väkivallalla tulee olla "orgaaninen" yhteys proletaariseen subjektiviteettiin ja joukkotason organisaatioon. Toisin sanoen Negri kritisoi Punaisten prikaatien menetelmiä eristyneestä elitismistä ja siitä, että ne keskittyvät vain valtion institutionaalisen voiman "destabilointiin" (horjuttamiseen). Lisäksi Murphy toteaa, että oikeusprosessissa lainausten alkuperäistä ajallista järjestystä vääristeltiin siten, että muutokset Negrin ajattelussa voitiin piilottaa. Tähän viittaa se, että tulkittuna oikeassa ajallisessa järjestyksessä lainausten sisältö osoittaa muutoksen hierarkkisen ja väkivallan käyttöön oikeutetun etujoukon korostamisesta kohti luokan puolustuksellisen elimen alisteisuutta massatason organisaatiolle. Oikeusprosessissa käytetty kontekstista irrottamiseen perustuva esitystapa antoi siten mahdollisuuden nimittää terrorismiksi mitä tahansa valtion väkivaltamonopolin legitimiteetin kyseenalaistavaa toimintaa. Lisäksi tyylillisiä valintoja ja metaforia käytettiin estoitta tunnustuksena terrorismiin osallistumisesta.4 Toki historiallisen kontekstin kannalta on otettava huomioon myös se, että vuosina 1972-1973 Potere Operaio, järjestö jossa Negri toimi, lähti erityisesti Roomassa kapinan ja sotilaallisen organisaation rakentamisen tielle.5

Teoksen päättävässä Domination and Sabotage -kirjoituksessa Negri korostaa, että liikehdinnälle, jonka näkökulmasta ja tarpeista hän kirjoittaa, on tärkeää sekä taloudellisen järjestelmän destrukturointi että poliittisen vallan destabilisointi.6 Liikehdintä, joka pyrkii vain taloudellisen järjestelmän destrukturointiin, siinä vallitsevien tuotantosuhteiden muuttamiseen ja lisäarvon tuotannon häirintään, on (Leninin käsittein) "ekonomistista", kun taas liikehdintä, jonka yksipuolinen päämäärä on poliittisen vallan murentaminen, on terrorismia. Negri väittää, että näiden kahden taktiikan tai aseman välillä ei tulisi olla ristiriitaa, koska lisäarvon tuottaminen ei toimi ilman poliittista komentoa ja koska poliittisen vallan stabilointi ei toimi ilman tuotannon restrukturointia, jonka tavoitteena on proletaarisen aloitteellisuuden integroiminen osaksi riistoa. Lisäksi osa tapaa, jolla Negri kritisoi terroristisia positioita, on se, että hänen mielestään nämä (Brigate rosse etunenässä) käsittävät virheellisesti 1970-luvun italialaisen yhteiskunnan jatkumona fasismista eikä jatkuvasti restrukturoituvana kapitalismina.7 Negri on sitä mieltä, että organisaation tasolla tulisi erottaa toisistaan destabilointi ja destrukturaatio, samalla kun molemmat tulisi jättää (erillisinä) saman poliittisen johdon alaisuuteen. Valtiotieteilijänä Negri korostaa kenties enemmän destabilointia.

Restrukturoinnin vaiheet

Restrukturoinnilla Negri viittaa kaikkiin niihin menetelmiin, joilla kapitalistista tuotantoa muutetaan kykenevämmäksi kestämään proletaarista antagonismia ja siten uusinnetaan sen pysyvyyttä. Negri erottaa 1930-luvulta alkaen kolme eri restrukturaation vaihetta.8 Ensimmäinen vaihe on "keynesismi", "suunnitelmavaltio" (Planner-State). Keynes vastasi "massatyöläisen" muodostumiseen ja kamppailuihin kysynnän ja tarjonnan säätelyllä. Ongelma on kuitenkin siinä, että kontrolli katoaa vähitellen keynesiläisen poliittisen eliitin käsistä sen yrittäessä muodostaa eräänlaisia "välihallintoja", samalla kun kontrollin ulottuvuus ei enää vastaa proletaarisen konfliktuaalisuuden ulottuvuutta. Seuraa toinen vaihe, kriisivaltio (Crisis-State). Siinä on keskeistä proletariaatin jakaminen ja sen kontrollointi perustasta, kompositiosta saakka. Laajan tasapainon korvaavat luokan sisäinen murtuma ja poliittisen taloustieteen mikrofysiikka. Kriisivaltio ajautuu kriisiin, koska sitä koskee yhä välitön tuotanto ja yhtiötason komento ja koska tämä tarjoaa työläisten kurittomuudelle mahdollisuuden läpäistä koko yhteiskunnan. Kolmannesta vaiheesta Negri käyttää nimitystä Income-State. Siinä huomio kiinnitetään kiertoon ja aikaan. Koko kierron aika otetaan taloudellisen analyysin kohteeksi, ja sitä koskee kokonaisuudessaan talouspoliittinen vallankäyttö. Tässä vaiheessa pääoma uneksii jälleen täydellisestä itseriittoisuudesta, koska komento alkaa näyttäytyä ikään kuin erillisenä järjestelmän uusintamista koskevana kapasiteettina. Tapahtuu kapitalistisen suhteen arvojen tuhon ottaminen lähtöpisteeksi - siinä mielessä, että poliittinen valta on se, mitä vasten kaikkien muiden hierarkkisten arvojen on arvotettava itsensä. Arvo lasketaan siitä läheisyydestä, joka sillä on vallan tuottamisen paikkaan. Tässä vaiheessa komento on siis lisäarvon tuottamisen lainalaisuuksien toimivuuden välitön edellytys.9

Tässä restrukturaation vaiheessa Negrin mukaan keskeiseksi kamppailun aiheeksi tulevat julkiset menot (vaikka palkkakysymystenkään merkitys ei katoa). Kyse on siitä, että yhteiskunnallisen työn ykseys on tunnustettava tuottavan työn perustan ainoaksi määritelmäksi ja että kapitalistien on maksettava tämän perustasta. Kamppailu julkisista menoista hyökkää Negrin mukaan suoraan komennon ja "poliittisen tulon" (vrt. käsite Income-State) määräytymistä vastaan. Julkisten menojen määrällinen nostaminen tekee ne yhteen sopimattomiksi komennon uusintamisen osuuksien kanssa.10

Restrukturaation ytimenä on Negrin näkemyksen mukaan lisäarvon lähteiden mystifiointi ja työläisten offensiivin alkuperän kätkeminen. Restrukturointia toteutetaan esimerkiksi lisäämällä työvoiman kapitalistisen käytön joustavuutta, pilkkomalla (ulkoistamalla) tuotantoyksiköitä ja panostamalla teollisen työn "teknologiseen kontrolliin".11 Restrukturointia vastaan Negri asettaa proletaarisen itsevalorisaation, jonka osiksi hän nimeää mm. liikkuvuuden sekä kamppailun "yhteiskunnallisen palkan" ja yhteiskunnallisen uusintamisen autonomian puolesta.12 Itsevalorisaation tavoitteena on elävän työn täydellinen vapauttaminen ja vaurauden asettaminen kollektiivisen vapauden käyttöön. Sen keskeinen sisältö on työstä kieltäytyminen, jolla on Negrin kielessä laaja merkitys. Työstä kieltäytyminen viittaa muun muassa sabotaasiin, lakkoihin ja suoraan toimintaan.13 Sen ei tulisi olla luonteeltaan ainoastaan vastustavaa vaan myös luovaa ja keksivää siinä mielessä, että siihen sisältyy kyky ruokkia itsevalorisaation prosessia tukemalla proletaarisen uusintamisen itsenäisyyttä ja tarpeiden autonomista määrittämistä sekä tyydyttämistä. Kyse on siirtymästä työvoimasta (labor-power) innovaatiovoimaan (innovation-power).14 Negri korostaa, kuinka yleistetty työtuntien vähentäminen tukee vallankumouksellisen innovaation prosessia ja kuinka tämän vuoksi työstä kieltäytyminen mittaa itsevalorisaatioprosessin ja elävän työn vapauden kasvua. Samalla se edistää koko yhteiskunnallisen proletariaatin yhtenäisyyttä poistamalla "tuottavaksi" ja "ei-tuottavaksi" työksi määriteltyjen tehtävien raja-aitoja.15

Itsevalorisaatio

Juuri tässä, itsevalorisaatiossa, on myös Negrin väkivaltaa koskevan diskurssin olennainen konteksti. Proletaarinen väkivallan käyttö ei Negrin mukaan kuulu jollekin puolueelle tai muulle hierarkkiselle organisaatiolle, jonka väkivaltamonopoli ikään kuin vastaisi symmetrisesti porvarillisen valtion instituutioiden väkivaltamonopolia, vaan se on osa proletaarista itsevalorisaatiota. Väkivalta on proletaarisen vastavallan ilmaisua ja kasvua. Sitä koskee muodon ja sisällön synteesi: vihollisen poissulkemisen muoto ja työstä kieltäytymisen määrittämä ja mittaama sisältö. Proletaarinen väkivalta ja porvarillisen valtion väkivalta eivät Negrin mukaan ole homologisessa suhteessa toisiinsa, koska proletaarinen väkivalta on vastakkaista kapitalistiselle väkivallalle ja tähtää sen tuhoamiseen. Tietoisena kommunismin historian epäonnistumisista ja siitä, mikä rooli väkivallalla on ollut "vallankumouksen jälkeisissä" yhteiskunnissa vankileirien ja muiden kontrollin muotojen muodostamisessa, Negri liittää väkivallan vain ja ainoastaan itsevalorisaatioprosessien rationaalisuuden yhdeksi elementiksi - eikä se ole vähän.16

Negrin väkivaltaa koskevat huomiot eivät vaikuta ajankohtaisilta nykyisissä läntisissä yhteiskunnissa, joissa Negrin ennakoima restrukturaatio on edennyt äärimmäisen kehittyneeseen vaiheeseen. On vaikea nähdä ainakaan laajassa skaalassa tilanteita, joissa proletaarisen itsevalorisaation sisältämän rationaalisuuden elementtinä olisi väkivaltaisia funktioita. Michael Hardtin kanssa kirjoittamassaan Multitude-teoksessa, Imperiumin jatko-osassa, Negri kirjoittaa voimankäytöstä tavalla, jossa näkyy selvä jatkumo 1970-luvun pamflettien sisältöön, vaikka suoranaisen väkivallan tarpeellisuuden korostus onkin selvästi vähäisempi. Hardt ja Negri korostavat "demokraattista" väkivaltaa ja sen "toiseutta" suhteessa suvereenin harjoittaman sodankäynnin väkivaltaan, koska demokraattinen väkivalta on puolustuksellista ja alisteista horisontaaliselle päätöksentekoprosessille, väen (multitude) organisaation konstituutiolle. Hardt ja Negri rohkaisevat myös keksimään "uusia aseita", jotka eivät ole symmetrisiä suhteessa vihollisen aseistukseen vaan toimivat itsessään konstitutiivisen vallan luojina.17 Käsitteistö voi siis olla toinen (proletaarinen/demokraattinen, itsevalorisaatio/konstituutio), mutta jatkumo on selvä, vaikka Hardtin ja Negrin näkökannat jäävätkin periaatteellisiksi ja pääasiassa konkreettisuutta vältteleviksi.

Selvästi olennaisempi asia nykykontekstissa löytyy Negrin 1970-luvun pamfleteista sen korostamisesta, kuinka itsevalorisaatio on samalla vihollisen vallan destrukturaatiota. Valorisaatio, joka ei täytä tätä määritelmää, sen sijaan on kapitalistisen vallan ja tuotannon restrukturaatiota. Siten reformistisesta näkökulmasta on olemassa ainoastaan kapitalistista valorisaatiota.18 Reformismi, jota Negri kritisoi erityisessä historiallisessa kontekstissa, koskee "historiallista kompromissia", toisin sanoen Italian kommunistisen puolueen (PCI) pyrkimystä päästä hallitusvastuuseen liittoutumalla keskustaoikeistolaisen kristillisdemokraattisen puolueen kanssa. Liittoutuman tavoittelun vuoksi PCI omaksui tiukan lakia ja järjestystä korostavan linjan suhteessa sekä radikaaleihin liikkeisiin että vasemmistosiipeensä ja osallistui institutionaalisiin "terrorismin vastaisiin" toimenpiteisiin. Kompromissin päämäärä ei kuitenkaan toteutunut PCI:n äänisaaliin pienentymisen ja lisääntyneen poliittisen väkivallan vuoksi.19

Radikaali toiseus

Tunnettu käsite "eurokommunismi" viittaa juuri siihen historialliseen kompromissiin, josta Negri puhuu. Negrin analyysin mukaan se pyrkii edustamaan "kehittynyttä" työväenluokkaa (eli suurten tehtaiden työväestöä) ja toimimaan välittäjänä proletaarisen itsevalorisaation ja pääoman restrukturoinnin välillä. Kyseessä on siis "restrukturoinnin puolue", jonka tavoitteena on kapitalistisen tuotantomuodon laajentaminen koko yhteiskunnan tasolle ja sen "sosialistinen" hallinta valtiollisten instituutioiden välityksellä. Tästä syystä eurokommunismin näkökulmasta itsevalorisaatiota ei ole olemassa - on vain pyrkimys hegemoniaan marssissa läpi instituutioiden. Negrin argumentti eurokommunismia vastaan ei ole niinkään siinä, että se olisi "pahaa" tai "opportunistista", vaan siinä, että se on ensinnäkin proletaarisen antagonismin mystifiointiin perustuvaa ja toiseksi epärealistista, koska sen kannattajien kaavailema välitys on tuomittu epäonnistumaan itsevalorisaation sovittelemattomuuden vuoksi.20

Negri myös vertaa eurokommunismin repressiivistä funktiota toisen maailmansodan jälkeiseen jälleenrakennukseen ja vasemmistolaisen partisaaniliikkeen aseistariisuntaan ja integrointiin osaksi valtiollista suunnittelua.21 On lisäksi huomattava, että eurokommunismi-käsitteen käyttö negatiivisessa sävyssä ei viittaa siihen, että Negrin mielestä PCI:n suhteellinen itsenäisyys Neuvostoliiton hallitsemasta itäblokista olisi negatiivinen asia. Päinvastoin Negri esittää kirjoituksissaan myös reaalisosialismin selkeän negatiivisessa valossa.

Liike, jonka näkökulmasta ja tarpeista Negrin kirjoittaa, on siis radikaalisti toinen suhteessa ns. viralliseen työväenliikkeeseen. Juuri tämä toiseuden ja eron korostaminen on tyypillistä näissä Negrin 1970-luvun kirjoituksissa. Negri määrittää luokan itsenäisyyden korostamisen ennen kaikkea erottautumisprosessiksi. Liiallisen yksinkertaistamisen uhallakin hän painottaa erillisyyttä myös subjektiivisena kokemuksena ja määrittää kumouksellisten työläisten historian liikehdinnän epäjatkuvuuden historiaksi: "The revolutionary workers' movement is continually reborn from a virgin mother". Jatkuvuuden korostajien näkökulmasta murtumien kannattajat tietenkin näyttäytyvät kuvainraastajina.22

Epäjatkuvuuden korostaminen on seurausta luokkakomposition jatkuvasta muutoksesta. Juuri organisaatiomuodon ja luokkakomposition yhteyden korostaminen on Negrillä keskeistä. Tämä piirre Negrin työssä antaa samalla leninismille positiivisen määritelmän, sillä Negrille Leninin lukeminen ei merkitse Leninin argumenttien jokaisen yksityiskohdan pitämistä ohjenuorana vaan erityistä materialistista lähestymistapaa politiikkaan.23 Se, että Lenin korosti aikoinaan oman aikansa luokkakomposition ominaisuuksien perusteella ulkoisen välityksen välttämättömyyttä, ei Negrin mukaan johda siihen, että nykyajan leninistin tulisi painottaa ulkoista välitystä. Pikemminkin leninistinä Negrin johtopäätös on organisaatiomuodon arvioinnissa luokkakomposition tarpeista käsin. Luokkakompositiota määrittää käsitteenä muun muassa työn teknisen rakenteen, luokan tarpeiden ja halujen psykologisen kaavan ja poliittisen ja yhteiskunnallisen toiminnan institutionaalisen ympäristön vuorovaikutus.24

Puolue

Tässä suhteessa on tärkeää huomata Negrin valmius ajatustensa uudelleen arviointiin. Vielä vuoden 1973 pamfletissa Workers' Party Against Work hän korostaa suurten tehtaiden työläisten ensisijaisuutta ja etujoukkoluonnetta sillä perusteella, että kyseinen luokkarakenteen osa on se, jota kohtaan pääoma ensisijaisesti kohdistaa mystifikaationsa ja vihansa ja joka on samalla kapitalistisen voiton supistamisen tehokkain subjekti.25 Näiden käsitysten ja analyysien pohjalta tapahtui vuonna 1973 Fiatin tehtaiden valtaus. Sittemmin vuoden 1977 pamfletissa Domination and Sabotage Negri jo korostaa, kuinka suurten tehtaiden työläisten, "työläisaristokratian", on luovuttava hierarkkisesta positiostaan. Negri viittaa ennen kaikkea "Mirafiorin puolueeseen", suuren Fiatin tehtaan työläisorganisaatioon, jonka tulisi Negrin mukaan sopeutua työläisenemmistön tahtoon. Negri ei väitä, etteikö myös suurten tehtaiden työläisiä koskisi riisto - pikemminkin hän väittää, että restrukturaation vaiheessa, josta hän käyttää nimitystä Income-State, pääoma on saanut suurten tehtaiden työläiset osallistumaan palkkaa ja työtä koskevaan mystifikaatioon ja onnistunut sitä kautta pilkkomaan luokkayhtenäisyyttä.26 Negri pitää kehitystä vahingollisena ennen kaikkea siitä syystä, että luokkarakenteen kannalta keskeinen kategoria on nyt "yhteiskunnallinen työläinen" (socialized worker), tehtaasta lähtenyt työläinen, joka on subjektina hajaantunut asuinalueille ja koko yhteiskuntaan. Yhteiskunnallisen työläisen kykyjä määrittävät sosiaalisuus ja kommunikaatio. Samalla suorasti ja epäsuorasti tuottavan työn raja-aidat ovat kaatuneet (vaikka pääoma niitä yllä pitääkin), ja palvelutyö, usein naisten tekemä työ, on saamassa yhä keskeisemmän roolin.27

Kaikissa teoksen sisältämissä pamfleteissa kulkee siis luokkarakenteen analyysin rinnalla erilaisia muotoja saava "puolueen" määritelmä. Negrin mukaan organisaatiomuodon täytyy vastata pääoman harjoittaman työvoiman hyväksikäytön eri vaiheita. Pamfletissa Workers' Party Against Work Negri korostaa tarvetta luoda väkivaltakoneisto, joka kykenee vastaamaan valtion väkivaltakoneiston toimenpiteisiin.28 Käsite, jota Negri korostaa, on "massaetujoukko" (mass vanguard) - vastakkaisena perinteiselle leninistiselle etujoukolle, joka on autonominen ja itsessään innovatiivinen suhteessa luokkaan. Massaetujoukossa yhdistyvät palkkakamppailu ja valtataistelu. Tämän yhdistymisen hallinta on puolueen määritelmä.29 Negri korostaa myös, kuinka luokan käyttäytymismallien spontaanien ja poliittisten muotojen välillä vallitsee käytännössä jatkuvuus ja kuinka tästä syystä puolue ei voi edustaa työväenluokan tietoisuutta tai itsetietoisuutta. Tämän käsityksen mukaan puolue edustaa pikemminkin työväenluokan voimaa, koska puolue on työväen organisaation toimeenpaneva elin. Puolue on kapitalistisen komennon tuhoamisen funktio, se on hyökkäyksen kapasiteetti.30

Vastaava korostus esiintyy myös pamfletissa Proletarians and the State: puolue on vallan massatason haltuunoton ja kommunismin innovatiivisuuden elin sekä palkkatyön vastainen voima.31 Organisaation tehtävänä ei ole ainoastaan toimia välineenä, jota proletariaatti käyttää riiston tuhoamiseksi, vaan sen funktiota määrittää myös kapitalismia ylläpitävän ideologian ja mystifikaation tuhoaminen. Puolue ei määrää taistelun muotoja, vaan taistelun muodot määräävät ja määrittävät sitä. Tätä suhdetta määrittää olennaisesti luokkatutkimus, jonka tehtävänä on viime kädessä kuvailla käytännöllisin termein organisaation muotoutumisen prosessia ja siihen liittyvää subjektiivisuuden tuotantoa.32 Mitään suurta muutosta Negrin puoluekäsityksessä ei siis tapahtunut 1970-luvun kuluessa, vaikkakin suhtautumisessa väkivallan käyttöön esiintyy vuosikymmenen lopun kontekstissa erityisesti puolustuksellisen eikä niinkään hyökkäävän voimankäytön painotus.

Negri on vahvasti sitä mieltä, että olisi virhe johtaa kaikesta aiheellisesta puoluekriittisyydestä (sosialistisen petturuuden historiaa tuskin tarvitsee kerrata tässä yhteydessä) johtopäätös, jonka mukaan puoluekysymys on tullut epäajankohtaiseksi luokkarakenteen muutoksen myötä. Puoluekysymyksen tarpeellisuuden kiistäminen on Negrin mukaan usein seurausta alkeellisesta instituutiovastaisuudesta, joka näkee puoluekysymyksessä vain kaksijakoisuuden itsevalorisaation ja reformismin välillä. Kyseisessä käsityksessä puolue näyttäytyy jähmettyneenä, kuolleena työnä, vastakkaisena itsevalorisaation elävälle työlle ja innovaatiovoimalle. Negri ei kiistä tällaisten epäilysten ja kritiikin muotojen osittaista tarpeellisuutta vaan korostaa puoluekysymystä pikemminkin ratkaisemattomana ristiriitana, jossa keskeinen asia on juuri tuo pysyvä ratkaisemattomuus ja sovittamattomuus. Puolueen ja luokan ristiriitojen ratkaisu voi tarkoittaa käytännössä vain niiden peittämistä - joko tietoisen valheellisesti tai naiivin epätietoisesti. Abstraktilla tasolla kysymys voi näyttää yksinkertaiselta: koska puolue on "vain" itsevalorisaation takaaja ja proletaarisen itsenäisyyden rajojen puolustaja, sen ei tule sotkeentua itsevalorisaatioon. Konkreettisessa todellisuudessa militantilla on kuitenkin kaksoishahmo: yhtäältä juurtuneena itsevalorisaatioon ja toisaalta sitoutuneena hyökkäykseen sekä puolustukseen. Itsevalorisaation tilan "sotilaallinen" puolustaminen ja laajentaminen myös välittömästi konstituoivat kyseistä tilaa. Kyse on ristiriidasta, jossa on elettävä - ei ristiriidasta, joka olisi ulkopuolisen älyllisen tason ratkaistavissa.33

Prekariaatti ja vihollisuus

Kaikki yllä esitetyt poiminnat tai tulkinnat eivät välttämättä ole sellaisenaan relevantteja nykyään. Mitä tulee viimeaikaiseen suomalaiseen keskusteluun erityisesti Helsingin EuroMayday-tapahtumaan liittyen, huomattavan kiinnostavassa valossa Books for Burning -teosta voi tarkastella siinä suhteessa, mitä siinä esitetään väkivallan käytöstä sekä sen suhteesta organisaatioon tai "puolueeseen". Vastaavalla tavalla mitä Negri kirjoittaa aikansa luokkarakenteesta ja siitä, kuinka "yhteiskunnallista työläistä" ei voi edustaa, myöskään prekariaattia ei voi edustaa, koska sen käyttäytymismalleissa elävät kaikki yhteiskunnallisen toiminnan ja sosiaalisuuden kyvyt. Samalla todellisuus on osoittanut meille, että prekariaatin käyttäytymismalleissa elää myös voimankäyttö. Se on ennen kaikkea puolustuksellista voimankäyttöä, joka turvaa itsevalorisaation rajoja - aivan kuten voima, joka vastustaa poliisin interventiota autonomiseen tilaan, jossa prekariaatti määrittää ja tyydyttää itse omat tarpeensa. Vain yhteys itsevalorisaatioon antaa sille positiivisen määritelmän. Tässä kontekstissa voimankäytön tulisi olla kaikkea muuta kuin satunnaista tuhoamista. Jos prekariaatin "puolue" on muotoutumassa, se lähtee tästä prosessista: haltuunoton, autonomiaa puolustavan voimankäytön ja teorian avulla tapahtuvan mystifikaation tuhoamisen yhdistämisestä.

Myös Negrin huomiot proletaarien halujen ikuisesta "liiallisuudesta" kapitalistisen yhteiskunnan tarpeiden määrittämässä yhteiskunnallisessa keskustelussa löytävät vastineensa nykyisestä suomalaisesta keskustelusta, jossa prekaarien subjektien halujen keskeinen kohde - perustulo - näyttäytyy "liiallisena itsekkyytenä" ja kansantalouden rapauttavana kohtuuttomana nautinnonhaluna. Tässä keskustelutavassa syyllisiä ovat ikuisesti työläiset, jotka eivät ole suostuneet uhrautumaan ja jotka nyt ovat "liian etuoikeutettuja" aiheuttaen kurjuutta lopulta myös itselleen työttömyyden muodossa.34 Prekariaattia vastassa oleva "eurokommunismi" (reformismi), työpaikkoja puolustava "pätkätyöyhteiskunnan" vastustamisen projekti, on vastaavasti - Negrin teoriaa mukaillen - pelkkää kapitalistisen yhteiskunnan uusintamista ja hallinnoimista, joka ei näe valorisaatiota muualla kuin palkkatyön piirissä ja joka perustuu siten "tuottavan" ja "tuottamattoman" työn erotteluun.

Nykykontekstissa Books for Burning saattaa toki näyttäytyä Marx- ja Lenin-viittauksineen liian 1970-lukulaisena. Kuten sanottua, Negri itsekin suhtautuu kriittisesti kirjoitusten nykyrelevanssiin. Samalla on huomattava, että Negrin tuotannossa sittemmin tapahtuneista käsitteellisistä muutoksista huolimatta on havaittavissa myös selkeää käsitteellistä ja sisällöllistä jatkuvuutta. Esimerkiksi "yhteiskunnallinen työläinen" ennakoi vahvasti "immateriaalisen työn" kategoriaa. Edes Negrin 1970-luvun kirjoituksissa esiintyvä proletariaatin "yhtenäisyyden" tai "ykseyden" käsitteen korostaminen ei ole ensivaikutelmasta huolimatta sittenkään kovin vastakkaista myöhemmälle ”väen” (moninaisuuden) käsitteen korostamiselle, sillä kyseisen korostustavan funktiona on ennen kaikkea painottaa tuotantovoimien irtaantumista pääomasta sekä tarvetta liittää "hierarkkisen" tehdastyöväestön subjektiviteetti (takaisin) kiinteäksi osaksi luokkakompositiota ja sen keskeisiä tarpeita. Lisäksi Marx, johon Negri viittaa, on ennen kaikkea Grundrissen Marx, yhteiskunnan ja tuotannon jälkiteollistumisen ennakoinnin Marx, vastaavasti kuin Lenin, johon Negri viittaa, on ennen kaikkea materialistisen politiikkakäsityksen ja luokkarakenteen keskeisyyden korostamisen Lenin.35 Marx ja Lenin ilman marxismi-leninismiä.

Mitä voidaan näiden seikkojen perusteella sanoa Negrin pamflettien käyttämisestä todistusaineistona terrorismioikeudenkäynneissä? Jos Books for Burning on todistusaineistoa jostakin, se on todistusaineistoa vihollisuudesta eikä irrationaalisesta väkivallan ja tuhoamisen korostamisesta.

Viitteet:

  1. I libri del rogo sisältää kirjoitukset Crisi dello stato piano (Books for Burning -kokoelmassa nimellä Crisis of the Planner-State), Partito Operaio contro il Lavoro (Workers' Party Against Work), Proletari e Stato (Proletarians and the State), Dall'estremismo al che fare (ei sisälly Books for Burning -kokoelmaan) sekä Dominio e sabotaggio (Domination and Sabotage).
  2. "Frankly I do not think that these writings can have a great deal of practical influence today. If they were unable to interpret the construction of a leading group in the seventies, they will certainly not work in that sense today. And then there is the fact that the essential part of what constituted the fascination and the power of the experience of the movement of that time is missing. By that I mean a continuous exchange between theory and practise, between movement and project." (xlviii)
  3. Murphy viittaa Negrin 1970-luvun kirjoitusten ehkä pahamaineisimpaan kohtaan (Domination and Sabotage -pamfletissa): "Nothing reveals the immense historical positivity of workers' self-valorization more completelely than sabotage, this continual activity of the sniper, the saboteur, the absentee, the deviant, the criminal that I find myself living. I immediately feel the warmth of the workers' and proletarian community again every time I don the ski mask. ... Nor does the happiness of the result escape me: every act of destruction and sabotage rebounds upon me: on the contrary, it fills me with feverish emotion, like waiting for a lover. Nor does the suffering of the adversary affect me: proletarian justice has the very same productive force of self-valorization and the very same faculty of logical conviction." (xv-xvi.)
  4. xiv-xvi.
  5. Ks. Kalle Seppä: Operaismo-suuntauksen historia.
  6. 232.
  7. 102.
  8. 242-248.
  9. Sama näkemys suvereniteetin välttämättömyydestä "vapaiden markkinoiden" toiminnalle ja sama markkinoiden "vapauden" kyseenalaistaminen esiintyvät myöhemmin Negrillä (ja Michael Hardtilla) mm. teoksessa Imperiumi (WSOY 2005).
  10. 250-251.
  11. 142-143.
  12. 203.
  13. 270.
  14. 268.
  15. 272-274.
  16. 281-284.
  17. Michael Hardt & Antonio Negri: Multitude. Penguin Press, New York 2004. s. 342-347.
  18. Books for Burning, 252.
  19. xxxiii.
  20. 253-255.
  21. 148.
  22. 236-237.
  23. 159.
  24. xxxii.
  25. 79-80.
  26. 251.
  27. xxxv.
  28. 81.
  29. 87.
  30. 92-93.
  31. 153.
  32. 172-174.
  33. 275-278.
  34. 118-119.
  35. Leninistä ja Negrin varhaisteoksista on syytä huomioida 33 lezioni su Lenin ("33 luentoa Leninistä", 1970), joka on keskeinen avain Negrin Lenin-teorian ymmärtämiseksi.