2006-05-14

Uusi työ ja prekariaatti

Jussi Vähämäki

Olemme voittaneet kamppailun konkreettia, määrättyä työtä vastaan. Jäljellä on kamppailu "abstraktia", yleistä työtä vastaan, työtä, joka ottaa yrittäjyyden muodon ja tekee autonomiasta, itsenäisyydestä alistamisen välineen eikä vapauden päämäärän. Edelleenkin kyse on "työläisten puolueesta" työtä vastaan ja työstä vapautumiseksi.

Metodologiasta

Postfordistisessa työssä, joka esiintyy prekaarin työn muodossa, näkyvä työsuoritus – silloin kun se on näkyvä esimerkiksi tiettynä palveluksena - on vain "jäävuoren" huippu, lopputulos ja ilmaus tuotannosta ja toiminnasta, joka jää näkymättömäksi. Työsuorituksesta, näkyvästä, empiirisestä faktasta ei päästä itse työhön ja tuotantoprosessiin. Itse työ tai tuotanto ei näy, koska se tapahtuu "aivojen välisenä yhteistyönä". Tai: työ ja tuotanto eivät palaudu näkyvään suoritukseen, ne eivät ole supistettavissa "yhteen" erityiseen tekoon tai suoritukseen. Työn subjekteja on monta.

Monarkiaa käsittelevässä teoksessaan Dante kirjoittaa politiikasta tavalla, joka kuvaa hyvin tätä nykyaikaisen työn subjektien moneutta ja sen palautumattomuutta yhteen tekijään tai suoritukseen: "Paljastuu siis, että koko ihmiskunnan korkein voima on älyllinen voima tai kyky. Ja koska tuollaista voimaa ei voi yksi ihminen tai jokin erityinen yhteisö kokonaisuudessaan ja samanaikaisesti supistaa tekoon, on välttämätöntä ihmislajin moneus, jonka kautta koko tämä voima aktualisoituu; siten on välttämätöntä, että on olemassa luotujen asioiden moneus, jotta koko materian voima aktualisoituisi: muutoin täytyisi olla erillinen voima, mikä on mahdotonta". (De monarchia I, iii, 7-8.) Tämä työn subjektien moneus saa nykyaikaisessa työelämässä nurinkurisen tai epäsuoran ilmaisunsa työn ja työsuhteiden prekarisaatiossa. Prekariaatti on "ihmislajin moneuden" ilmenemismuoto tietokapitalismissa.

Jos näkyvä työsuoritus on vain suurimmalta osalta näkymättömiin jäävän tuotantoprosessin jäävuoren huippu, niin yhtä lailla "pätkätyöt" tai "epätyypilliset" työsuhteet ovat vain prekarisaation prosessin näkyvä osa, prekarisaation, jolla on taipumus näkyä satunnaisena, väliaikaisena ja epätyypillisenä suhteessa normaaleihin työmarkkinoihin. Mutta onko prekaarisuus vain välivaihe matkalla kohti pysyvää työpaikkaa, etsikkoaikaa ennen todellisen ammatillisen pätevyyden löytymistä? Vai onko prekaarisuudesta tulossa pysyvä tila?

Yhä suurempi osa ihmisistä liikkuu nykyään väliaikaisesta työstä toiseen ja tätä liikettä rytmittävät lyhyemmät tai pidemmät työttömyyden ja koulutuksen jaksot. Prekarisaatio on kaikkea muuta kuin nuorison ongelma. Se läpäisee yhä useamman ihmisen työuran "vertikaalisesti": työpaikat ja ammatilliset kvalifikaatiot eivät ole pysyviä vaan muuttuvia, ja työvoiman on kokonaisuudessaan "opittava oppimaan". Mutta prekarisaatio läpäisee yhteiskunnan myös "horisontaalisesti": vakituiset tai pysyvät työpaikat millä tahansa tuotantosektorilla vähenevät ja muuttuvat uhanalaisiksi. Prekarisaation kokevat uhkana kenties vahvimmin juuri perinteisissä pysyvissä työsuhteissa työskentelevät kunnon tehdastyöläiset ja virkamiehet. Prekaarisuudesta on tulossa työn järjestämisen normaali ja pysyvä muoto.

Pysyvä väliaikaisuus, vakituinen sijaisuus ja jatkuva epäjatkuvuus luonnehtivat prekariaatin paradoksaalista asemaa. Prekaarisuus on tullut jäädäkseen ja siksi sitä olisi myös ajateltava pysyvänä tilana ja luovuttava väliaikaisuuden ja epätyypillisyyden kaltaisista käsitteistä sitä tarkasteltaessa. Niiden kautta ei päästä prekarisaation ytimeen, sen asettamien ongelmien ymmärtämiseen.

Viimeisen 20 vuoden aikana noin 10 %:n massatyöttömyydestä on tullut pysyvä ilmiö. Nykykapitalismi ja sille luonteenomainen rikkauden muoto ei tuota uusia vakituisia työpaikkoja eikä täystyöllisyyttä. Pikemminkin se tuottaa väliaikaisia tai lyhytkestoisia työsuhteita, joiden kautta ei päästä koskaan täysin kattavan sosiaaliturvan piiriin. Mitä tehdä tässä tilanteessa: onko prekaarisuudelle annettava määrätty asema sosiaaliturvan kannalta, vai olisiko luotava sellaisia työn muotoja (käytännössä pakotettava ihmisiä töihin), jotka eivät vastaa perinteisiä työlle ja työllistymiselle asetettuja vaatimuksia, siis ennen muuta mahdollisuutta tulla toimeen palkkatulolla? Työn arvostaminen pelkästään työnä, vaikka sillä ei tulisikaan toimeen ja laiskuuden ja toimettomuuden voimakas tuomitseminen ovat yksi osoitus palkkatyöyhteiskunnan ja sen ideologian ongelmista. Työtä on pakko tehdä huolimatta siitä, mitä työstä maksetaan ja onko työllä mitään työsuhdeturvaa tai onko työ edes turvallista. Työttömien aktivointi, "yrittäjyyskasvatus", yhteiskunnan tukitoimien "kannustavuuden" korostaminen ovat osaltaan merkkejä täystyöllisyyden ihanteesta luopumisesta ja siirtymisestä "aktiiviyhteiskuntaan". Jos aiemmin "arvokas köyhä" oli se, joka ei suostunut työhön mihin hintaan tahansa, niin nykyään köyhän arvokkuus nähdään työssä käyvässä köyhässä, "working poor", joka osallistuu yhteiskunnan rakentamiseen pelkkä moraalinen arvostus palkkionaan. Vastaavasti pahat ja syrjäytyneet köyhät ovat niitä, jotka kieltäytyvät työstä.[1]

Ajatus "aktiivisesta hyvinvointivaltiosta" tai "aktivoivasta hyvinvointivaltiosta" ja siihen kuuluvasta ehdollisesta sosiaaliturvasta ("Tanskan malli" flexicuritylle, jota sosiaalidemokraatit Tarja Filatovin toimesta ajavat)[2] on yksi ilmaus abstraktin työn yhteiskuntaan siirtymisestä. "Aktivoiva" sosiaaliturva yrittää "vastuullistaa" työttömät ja ylipäätään kaikki, jotka eivät ole töissä, pakottamalla nämä tukien ennakkoehtona näyttämään hyvät aikeensa ja halunsa työllistyä hinnalla millä hyvänsä. Vasta tämän jälkeen he kuuluvat oikeuksien piiriin. Tämä "halu työllistyä" näytetään ottamalla vastaan mikä tahansa tarjottu työ tai koulutus sekä osoittamalla aktiivisuutta omassa työllistämisessään. "Aktivoivan hyvinvointivaltion" ajatukseen on tarttunut erityisesti ns. moderni vasemmisto. Poliittisessa retoriikassa tätä sosiaaliturvan ehdollisuuden ajatusta mainostetaan vastuun ja solidaarisuuden siteen lujittamisena: ihmiset voivat olla solidaarisia ja tukea heikompiosaisia vain, jos nämä vastavuoroisesti käyttäytyvät vastuullisesti hyväntekijöitään kohtaan. Tai: jos joku ei suostu tähän vaihtoon, siis käyttäytymään sopivalla tavalla, hän ei kuulu solidaarisuuden piiriin.

Mutta jos palataan takaisin tutkimukseen, niin tutkimusmetodologian näkökulmasta on siis otettava huomioon, että ajatteluksi muuttuneella työllä ei ole erityistä, "ihmislajin moneudesta" irrotettavissa olevaa tekijää tai aluetta, joka olisi etuoikeutettu tuotannon/työn paikka. Nykyään työn ja tuotannon subjekti, kuten ajattelun subjekti on aina ihmisten moneus, jonka tila on rajaton yhteiskunnan tila. Kapitalisti/työnantaja ei halua määrättyjä tehtäviä suorittavia mekaanisia, vaan älykoneiden työkykyä ("työläisten tietoa"), joka kykenee ylittämään pelkkien ennalta määrättyjen tehtävien suorittamisen ja jossa on aina enemmän kuin pelkkä suoritus. Nykyään tämä tieto kehittyy ja toimii yhteiskunnan rajattomassa tilassa ja sen epämääräisessä ajassa. Tässä myös syy siihen, miksi ilmaisun, ekspression filosofiat, joissa liikettä "abstraktista" tai "virtuaalisesta" konkreettiin ja aktuaaliseen tosiasiaan on tutkittu, toimivat metodologisena ohjenuorana käytännölliselle yhteiskuntatutkimukselle paremmin kuin erilaiset teoriat edustuksen tai välityksen järjestelmistä.

Emme voi ymmärtää, mitä uusi työ on, lähtemällä liikkeelle näkyvästä työsuorituksesta, joka tapahtuu tietyssä tilassa (työpaikalla), tiettyyn aikaan (työaika). Ymmärtääksemme, mitä nyky-yhteiskunnassa tapahtuu, on lähdettävä liikkeelle abstraktiosta, teoriasta tai virtuaalisesta, työn mahdollisuuksista, siis siitä, mikä ei ole palautettavissa suoraan mihinkään käytäntöön tai empiiriseen faktaan, ja tästä abstraktiosta, mahdollisuuksien horisontista on liikuttava konkreettiseen tai aktuaaliseen tosiasiaan, koska nykyaikainen työ ammentaa suoraan mahdollisuuksistaan.

Paolo Virnoa lainaten (Kiusanhenki materialisti):

"Primum philosophare, deinde vivere: kypsä kapitalismi, jonka pääasiallinen voimavara on kulttuurissa ja abstraktissa tiedossa, on tosiasiallisesti kääntänyt ympäri vanhan viisauden. Ei siinä mielessä, että nykyään filosofoitaisiin tavallista enemmän, tuskinpa. Pikemminkin siinä mielessä, että jokaisella elinvoimaisella välittömällä kokemuksella on edellytyksenään paljon materialisoitunutta teoriaa. Lukemattomat käsitteelliset konstruktiot tekniikoiksi, tavoiksi ja säännöiksi inkarnoituneina suuntaavat katsetta ja muodostavat minkä tahansa työn esipuheen. Suora havaitseminen ja kaikkein spontaanein toiminta tulevat viimeisinä. Tämä on se historiallinen tilanne, joka saa määreensä, kun ero käden ja mielen välillä paljastaa peruuttamattomuutensa, kun abstraktin ymmärryksen autonomia valmistelee ja sääntelee yhteiskunnallista tuotantoprosessia kokonaisuudessaan ja sen jokaista yksittäistä puolta."

Nykyään ei siis ole järkeä lähteä liikkeelle määrätystä, konkreetista ja laadultaan erityisestä työstä. Näin tekee vasemmisto, ja sen erityisiä työpaikkoja puolustava politiikka sekä sen epigoneina toimivat "empiristiset" tutkijat tekevät näin kuvitellen - sankarillisesti saappaat jalassa kaatuen - konkreetilla työllä voittavansa taistelun abstraktia, yleistä työtä ja työn mahdollisuuksia vastaan. On lähdettävä liikkeelle abstraktiosta, mutta abstraktiosta, joka on konkreettinen nykyaikaisen kapitalistisen yhteiskunnan "alkusolu" sikäli kuin tämä alkusolu ei ole enää "tavara", siis esinemuodon saanut ihmisten välinen yhteiskunnallinen suhde.

Kun abstrakti, teoreettinen tai virtuaalinen muodostaa yhteiskuntatutkimuksen lähtökohdan, ei olla enää tekemässä sosiologiaa. Sosiologia lähtee liikkeelle apinasta, "konkreeteista faktoista" tai erityisistä työtehtävistä ja yrittää ne yhteen kokoamalla päätyä yhteiskunnan tai yhteisen ("sosiaalisen") ja yleisen, abstraktin työn kategorioihin, jotka kokoavat yhteen ja joihin tiivistyy se, mitä yhteisyys ja työ ovat. Tämä ei ole empirismiä, vaan empirian hävittämistä, yritystä koota liike yhteen subjektiin, joka "ratkaisee" erojen ongelman.

Se, mikä monelle niin sanotun empiirisen sosiaalitutkimuksen piirissä työskentelevälle näyttää edelleen mahdottomalta tai puhtaan teoreettiselta spekuloinnilta, siis abstraktien elämän ja toiminnan mahdollisuuksien tarkastelu ja hallinnointi sellaisenaan puuttumatta elämän ja toiminnan erityisiin sisältöihin, on kuitenkin muodostanut liberaalin hallinnan käytännön kohteen jo pitkään, kuten Michel Foucault 1970-luvun lopun luennoissaan osoittaa (Foucault, Michel: Sécurité, Territoire, Population. Gallimard/Seuil 2004). Liberaalin hallinnoinnin kohteena ei ole niinkään määrätty yksilö, määrätyssä paikassa, määrättyyn aikaan määrättyjä asioita tekemässä kuin itsenäisten ihmisten liikkuva moneus ja liikkeen mahdollisuudet. Se pyrkii hallitsemaan ja ohjaamaan ihmisiä itsenäisinä subjekteina. Sen kohteena eivät ole "faktat" tai aktuaaliset asiat, joiden kautta kuriyhteiskuntia hallinnoitiin, vaan mahdolliset asiat. Se puutuu aleatoriseen, ajalliseen, siihen mikä on tulossa tai muuttumassa. Tämä moneuden ja sen sommitelmien hallinnoinnin politiikka on vastakkaista dialektiikan ja totaliteetin politiikalle. Yhtä lailla sen tutkiminen voidaan ymmärtää metodologialtaan vastakkaiseksi yhteiskuntaa ristiriitaisesti toimivana totaliteettina tarkastelevalle tutkimukselle. Yhteiskunnalle on luonteenomaista strateginen logiikka, joka ei ole koottavissa yhteen johonkin erityiseen tosiasiaan, vaan sitä luonnehtivat pikemminkin toisiinsa palautumattomat (heterogeeniset) järjestelmät (dispositiivit). Esimerkiksi valtadispositiivit eivät palaudu valtioon, vaan valtio on pikemminkin tulos niiden toiminnasta. Yhteiskunta on Foucault'ta seuraten strateginen suhde, sotajoukkojen ja rintamalinjojen taktisten tiivistymisien liikkuva jakautuminen kentälle, jolta puuttuu transsendentti, kentän ulkopuolinen ulottuvuus, siis ulottuvuus, johon koko kenttä palautuisi. Tai Gilles Deleuzea seuraten, yhteiskunta on pakeneva, liikkuva, vellova joukko, vesimassa, johon avautuu puroja ja virtoja, "paon viivoja" (Deleuze, Gilles: "Halu ja nautinto" teoksessa Haastatteluja, Tutkijaliitto 2005).

Abstraktin työn tutkiminen ei ole työn abstraktion tutkimista. Kuten Deleuze sanoo Foucault'sta: hän ymmärsi heti vankilan juridisen tai teoreettisen tehtävän - vapauden riistäminen - ja vankilan käytäntöjen välisen eron. Näihin käytäntöihin ei päästä juridiikan kautta eivätkä ne palaudu juridiikkaan, vankilan ns. tehtävään. Kiinnittämällä huomio vain lakiin, joka koskee pätkätöitä, uusia, lyhytaikaisia työsuhteita, hämärtyy helposti se, mitä työelämässä todella tapahtuu, siis koko uuden kansalaisuuden syntymisen prosessi, jonka olennainen osa on perinteisen kansalaisuuden kriisi ja siihen sidotun lain ja oikeudellisen säätelyn voimattomuus. Ei ole tutkittava lakia, vaan oikeudenkäyttöä, alistamisen ja alistumisen käytäntöjä. Se merkitsee sitä, että on muodostettava sidos ajattelun ja eletyn kokemuksen, elämän välille. Tämä sidos muodostuu kokeilussa ja se muodostaa kokeilun, eikä kyse voi olla vedonlyönnistä varman päälle, kuten tutkimuksessa, joka lähtee liikkumattomista yksilöistä, joille se piirtää koordinaatit. Ajattelu reagoi aina sietämättömään, eikä sietämätön voi olla koskaan näkyvää, vaan se on aina jotain enemmän, jotain, jota ei voi esimerkiksi juridisesti säädellä ja joka vaatii ajattelutoimintaa ja liikettä. Kuten Deleuze sanoi Foucault'sta: "Jos ajattelu ei käsittänyt sietämätöntä, ei maksanut vaivaa ajatella." (Deleuze, Gilles: History of Present, 1986.) Intellektuellin, tutkijan poliittinen asema ei ole "teoreettinen", vaan se on tapa elää, se on kokeilua ja eräänlaista elämää laboratoriossa.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.