Uusi työ ja prekariaatti

Metodologiasta

Postfordistisessa työssä, joka esiintyy prekaarin työn muodossa, näkyvä työsuoritus – silloin kun se on näkyvä esimerkiksi tiettynä palveluksena - on vain "jäävuoren" huippu, lopputulos ja ilmaus tuotannosta ja toiminnasta, joka jää näkymättömäksi. Työsuorituksesta, näkyvästä, empiirisestä faktasta ei päästä itse työhön ja tuotantoprosessiin. Itse työ tai tuotanto ei näy, koska se tapahtuu "aivojen välisenä yhteistyönä". Tai: työ ja tuotanto eivät palaudu näkyvään suoritukseen, ne eivät ole supistettavissa "yhteen" erityiseen tekoon tai suoritukseen. Työn subjekteja on monta.

Monarkiaa käsittelevässä teoksessaan Dante kirjoittaa politiikasta tavalla, joka kuvaa hyvin tätä nykyaikaisen työn subjektien moneutta ja sen palautumattomuutta yhteen tekijään tai suoritukseen: "Paljastuu siis, että koko ihmiskunnan korkein voima on älyllinen voima tai kyky. Ja koska tuollaista voimaa ei voi yksi ihminen tai jokin erityinen yhteisö kokonaisuudessaan ja samanaikaisesti supistaa tekoon, on välttämätöntä ihmislajin moneus, jonka kautta koko tämä voima aktualisoituu; siten on välttämätöntä, että on olemassa luotujen asioiden moneus, jotta koko materian voima aktualisoituisi: muutoin täytyisi olla erillinen voima, mikä on mahdotonta". (De monarchia I, iii, 7-8.) Tämä työn subjektien moneus saa nykyaikaisessa työelämässä nurinkurisen tai epäsuoran ilmaisunsa työn ja työsuhteiden prekarisaatiossa. Prekariaatti on "ihmislajin moneuden" ilmenemismuoto tietokapitalismissa.

Jos näkyvä työsuoritus on vain suurimmalta osalta näkymättömiin jäävän tuotantoprosessin jäävuoren huippu, niin yhtä lailla "pätkätyöt" tai "epätyypilliset" työsuhteet ovat vain prekarisaation prosessin näkyvä osa, prekarisaation, jolla on taipumus näkyä satunnaisena, väliaikaisena ja epätyypillisenä suhteessa normaaleihin työmarkkinoihin. Mutta onko prekaarisuus vain välivaihe matkalla kohti pysyvää työpaikkaa, etsikkoaikaa ennen todellisen ammatillisen pätevyyden löytymistä? Vai onko prekaarisuudesta tulossa pysyvä tila?

Yhä suurempi osa ihmisistä liikkuu nykyään väliaikaisesta työstä toiseen ja tätä liikettä rytmittävät lyhyemmät tai pidemmät työttömyyden ja koulutuksen jaksot. Prekarisaatio on kaikkea muuta kuin nuorison ongelma. Se läpäisee yhä useamman ihmisen työuran "vertikaalisesti": työpaikat ja ammatilliset kvalifikaatiot eivät ole pysyviä vaan muuttuvia, ja työvoiman on kokonaisuudessaan "opittava oppimaan". Mutta prekarisaatio läpäisee yhteiskunnan myös "horisontaalisesti": vakituiset tai pysyvät työpaikat millä tahansa tuotantosektorilla vähenevät ja muuttuvat uhanalaisiksi. Prekarisaation kokevat uhkana kenties vahvimmin juuri perinteisissä pysyvissä työsuhteissa työskentelevät kunnon tehdastyöläiset ja virkamiehet. Prekaarisuudesta on tulossa työn järjestämisen normaali ja pysyvä muoto.

Pysyvä väliaikaisuus, vakituinen sijaisuus ja jatkuva epäjatkuvuus luonnehtivat prekariaatin paradoksaalista asemaa. Prekaarisuus on tullut jäädäkseen ja siksi sitä olisi myös ajateltava pysyvänä tilana ja luovuttava väliaikaisuuden ja epätyypillisyyden kaltaisista käsitteistä sitä tarkasteltaessa. Niiden kautta ei päästä prekarisaation ytimeen, sen asettamien ongelmien ymmärtämiseen.

Viimeisen 20 vuoden aikana noin 10 %:n massatyöttömyydestä on tullut pysyvä ilmiö. Nykykapitalismi ja sille luonteenomainen rikkauden muoto ei tuota uusia vakituisia työpaikkoja eikä täystyöllisyyttä. Pikemminkin se tuottaa väliaikaisia tai lyhytkestoisia työsuhteita, joiden kautta ei päästä koskaan täysin kattavan sosiaaliturvan piiriin. Mitä tehdä tässä tilanteessa: onko prekaarisuudelle annettava määrätty asema sosiaaliturvan kannalta, vai olisiko luotava sellaisia työn muotoja (käytännössä pakotettava ihmisiä töihin), jotka eivät vastaa perinteisiä työlle ja työllistymiselle asetettuja vaatimuksia, siis ennen muuta mahdollisuutta tulla toimeen palkkatulolla? Työn arvostaminen pelkästään työnä, vaikka sillä ei tulisikaan toimeen ja laiskuuden ja toimettomuuden voimakas tuomitseminen ovat yksi osoitus palkkatyöyhteiskunnan ja sen ideologian ongelmista. Työtä on pakko tehdä huolimatta siitä, mitä työstä maksetaan ja onko työllä mitään työsuhdeturvaa tai onko työ edes turvallista. Työttömien aktivointi, "yrittäjyyskasvatus", yhteiskunnan tukitoimien "kannustavuuden" korostaminen ovat osaltaan merkkejä täystyöllisyyden ihanteesta luopumisesta ja siirtymisestä "aktiiviyhteiskuntaan". Jos aiemmin "arvokas köyhä" oli se, joka ei suostunut työhön mihin hintaan tahansa, niin nykyään köyhän arvokkuus nähdään työssä käyvässä köyhässä, "working poor", joka osallistuu yhteiskunnan rakentamiseen pelkkä moraalinen arvostus palkkionaan. Vastaavasti pahat ja syrjäytyneet köyhät ovat niitä, jotka kieltäytyvät työstä.[1]

Ajatus "aktiivisesta hyvinvointivaltiosta" tai "aktivoivasta hyvinvointivaltiosta" ja siihen kuuluvasta ehdollisesta sosiaaliturvasta ("Tanskan malli" flexicuritylle, jota sosiaalidemokraatit Tarja Filatovin toimesta ajavat)[2] on yksi ilmaus abstraktin työn yhteiskuntaan siirtymisestä. "Aktivoiva" sosiaaliturva yrittää "vastuullistaa" työttömät ja ylipäätään kaikki, jotka eivät ole töissä, pakottamalla nämä tukien ennakkoehtona näyttämään hyvät aikeensa ja halunsa työllistyä hinnalla millä hyvänsä. Vasta tämän jälkeen he kuuluvat oikeuksien piiriin. Tämä "halu työllistyä" näytetään ottamalla vastaan mikä tahansa tarjottu työ tai koulutus sekä osoittamalla aktiivisuutta omassa työllistämisessään. "Aktivoivan hyvinvointivaltion" ajatukseen on tarttunut erityisesti ns. moderni vasemmisto. Poliittisessa retoriikassa tätä sosiaaliturvan ehdollisuuden ajatusta mainostetaan vastuun ja solidaarisuuden siteen lujittamisena: ihmiset voivat olla solidaarisia ja tukea heikompiosaisia vain, jos nämä vastavuoroisesti käyttäytyvät vastuullisesti hyväntekijöitään kohtaan. Tai: jos joku ei suostu tähän vaihtoon, siis käyttäytymään sopivalla tavalla, hän ei kuulu solidaarisuuden piiriin.

Mutta jos palataan takaisin tutkimukseen, niin tutkimusmetodologian näkökulmasta on siis otettava huomioon, että ajatteluksi muuttuneella työllä ei ole erityistä, "ihmislajin moneudesta" irrotettavissa olevaa tekijää tai aluetta, joka olisi etuoikeutettu tuotannon/työn paikka. Nykyään työn ja tuotannon subjekti, kuten ajattelun subjekti on aina ihmisten moneus, jonka tila on rajaton yhteiskunnan tila. Kapitalisti/työnantaja ei halua määrättyjä tehtäviä suorittavia mekaanisia, vaan älykoneiden työkykyä ("työläisten tietoa"), joka kykenee ylittämään pelkkien ennalta määrättyjen tehtävien suorittamisen ja jossa on aina enemmän kuin pelkkä suoritus. Nykyään tämä tieto kehittyy ja toimii yhteiskunnan rajattomassa tilassa ja sen epämääräisessä ajassa. Tässä myös syy siihen, miksi ilmaisun, ekspression filosofiat, joissa liikettä "abstraktista" tai "virtuaalisesta" konkreettiin ja aktuaaliseen tosiasiaan on tutkittu, toimivat metodologisena ohjenuorana käytännölliselle yhteiskuntatutkimukselle paremmin kuin erilaiset teoriat edustuksen tai välityksen järjestelmistä.

Emme voi ymmärtää, mitä uusi työ on, lähtemällä liikkeelle näkyvästä työsuorituksesta, joka tapahtuu tietyssä tilassa (työpaikalla), tiettyyn aikaan (työaika). Ymmärtääksemme, mitä nyky-yhteiskunnassa tapahtuu, on lähdettävä liikkeelle abstraktiosta, teoriasta tai virtuaalisesta, työn mahdollisuuksista, siis siitä, mikä ei ole palautettavissa suoraan mihinkään käytäntöön tai empiiriseen faktaan, ja tästä abstraktiosta, mahdollisuuksien horisontista on liikuttava konkreettiseen tai aktuaaliseen tosiasiaan, koska nykyaikainen työ ammentaa suoraan mahdollisuuksistaan.

Paolo Virnoa lainaten (Kiusanhenki materialisti):

"Primum philosophare, deinde vivere: kypsä kapitalismi, jonka pääasiallinen voimavara on kulttuurissa ja abstraktissa tiedossa, on tosiasiallisesti kääntänyt ympäri vanhan viisauden. Ei siinä mielessä, että nykyään filosofoitaisiin tavallista enemmän, tuskinpa. Pikemminkin siinä mielessä, että jokaisella elinvoimaisella välittömällä kokemuksella on edellytyksenään paljon materialisoitunutta teoriaa. Lukemattomat käsitteelliset konstruktiot tekniikoiksi, tavoiksi ja säännöiksi inkarnoituneina suuntaavat katsetta ja muodostavat minkä tahansa työn esipuheen. Suora havaitseminen ja kaikkein spontaanein toiminta tulevat viimeisinä. Tämä on se historiallinen tilanne, joka saa määreensä, kun ero käden ja mielen välillä paljastaa peruuttamattomuutensa, kun abstraktin ymmärryksen autonomia valmistelee ja sääntelee yhteiskunnallista tuotantoprosessia kokonaisuudessaan ja sen jokaista yksittäistä puolta."

Nykyään ei siis ole järkeä lähteä liikkeelle määrätystä, konkreetista ja laadultaan erityisestä työstä. Näin tekee vasemmisto, ja sen erityisiä työpaikkoja puolustava politiikka sekä sen epigoneina toimivat "empiristiset" tutkijat tekevät näin kuvitellen - sankarillisesti saappaat jalassa kaatuen - konkreetilla työllä voittavansa taistelun abstraktia, yleistä työtä ja työn mahdollisuuksia vastaan. On lähdettävä liikkeelle abstraktiosta, mutta abstraktiosta, joka on konkreettinen nykyaikaisen kapitalistisen yhteiskunnan "alkusolu" sikäli kuin tämä alkusolu ei ole enää "tavara", siis esinemuodon saanut ihmisten välinen yhteiskunnallinen suhde.

Kun abstrakti, teoreettinen tai virtuaalinen muodostaa yhteiskuntatutkimuksen lähtökohdan, ei olla enää tekemässä sosiologiaa. Sosiologia lähtee liikkeelle apinasta, "konkreeteista faktoista" tai erityisistä työtehtävistä ja yrittää ne yhteen kokoamalla päätyä yhteiskunnan tai yhteisen ("sosiaalisen") ja yleisen, abstraktin työn kategorioihin, jotka kokoavat yhteen ja joihin tiivistyy se, mitä yhteisyys ja työ ovat. Tämä ei ole empirismiä, vaan empirian hävittämistä, yritystä koota liike yhteen subjektiin, joka "ratkaisee" erojen ongelman.

Se, mikä monelle niin sanotun empiirisen sosiaalitutkimuksen piirissä työskentelevälle näyttää edelleen mahdottomalta tai puhtaan teoreettiselta spekuloinnilta, siis abstraktien elämän ja toiminnan mahdollisuuksien tarkastelu ja hallinnointi sellaisenaan puuttumatta elämän ja toiminnan erityisiin sisältöihin, on kuitenkin muodostanut liberaalin hallinnan käytännön kohteen jo pitkään, kuten Michel Foucault 1970-luvun lopun luennoissaan osoittaa (Foucault, Michel: Sécurité, Territoire, Population. Gallimard/Seuil 2004). Liberaalin hallinnoinnin kohteena ei ole niinkään määrätty yksilö, määrätyssä paikassa, määrättyyn aikaan määrättyjä asioita tekemässä kuin itsenäisten ihmisten liikkuva moneus ja liikkeen mahdollisuudet. Se pyrkii hallitsemaan ja ohjaamaan ihmisiä itsenäisinä subjekteina. Sen kohteena eivät ole "faktat" tai aktuaaliset asiat, joiden kautta kuriyhteiskuntia hallinnoitiin, vaan mahdolliset asiat. Se puutuu aleatoriseen, ajalliseen, siihen mikä on tulossa tai muuttumassa. Tämä moneuden ja sen sommitelmien hallinnoinnin politiikka on vastakkaista dialektiikan ja totaliteetin politiikalle. Yhtä lailla sen tutkiminen voidaan ymmärtää metodologialtaan vastakkaiseksi yhteiskuntaa ristiriitaisesti toimivana totaliteettina tarkastelevalle tutkimukselle. Yhteiskunnalle on luonteenomaista strateginen logiikka, joka ei ole koottavissa yhteen johonkin erityiseen tosiasiaan, vaan sitä luonnehtivat pikemminkin toisiinsa palautumattomat (heterogeeniset) järjestelmät (dispositiivit). Esimerkiksi valtadispositiivit eivät palaudu valtioon, vaan valtio on pikemminkin tulos niiden toiminnasta. Yhteiskunta on Foucault'ta seuraten strateginen suhde, sotajoukkojen ja rintamalinjojen taktisten tiivistymisien liikkuva jakautuminen kentälle, jolta puuttuu transsendentti, kentän ulkopuolinen ulottuvuus, siis ulottuvuus, johon koko kenttä palautuisi. Tai Gilles Deleuzea seuraten, yhteiskunta on pakeneva, liikkuva, vellova joukko, vesimassa, johon avautuu puroja ja virtoja, "paon viivoja" (Deleuze, Gilles: "Halu ja nautinto" teoksessa Haastatteluja, Tutkijaliitto 2005).

Abstraktin työn tutkiminen ei ole työn abstraktion tutkimista. Kuten Deleuze sanoo Foucault'sta: hän ymmärsi heti vankilan juridisen tai teoreettisen tehtävän - vapauden riistäminen - ja vankilan käytäntöjen välisen eron. Näihin käytäntöihin ei päästä juridiikan kautta eivätkä ne palaudu juridiikkaan, vankilan ns. tehtävään. Kiinnittämällä huomio vain lakiin, joka koskee pätkätöitä, uusia, lyhytaikaisia työsuhteita, hämärtyy helposti se, mitä työelämässä todella tapahtuu, siis koko uuden kansalaisuuden syntymisen prosessi, jonka olennainen osa on perinteisen kansalaisuuden kriisi ja siihen sidotun lain ja oikeudellisen säätelyn voimattomuus. Ei ole tutkittava lakia, vaan oikeudenkäyttöä, alistamisen ja alistumisen käytäntöjä. Se merkitsee sitä, että on muodostettava sidos ajattelun ja eletyn kokemuksen, elämän välille. Tämä sidos muodostuu kokeilussa ja se muodostaa kokeilun, eikä kyse voi olla vedonlyönnistä varman päälle, kuten tutkimuksessa, joka lähtee liikkumattomista yksilöistä, joille se piirtää koordinaatit. Ajattelu reagoi aina sietämättömään, eikä sietämätön voi olla koskaan näkyvää, vaan se on aina jotain enemmän, jotain, jota ei voi esimerkiksi juridisesti säädellä ja joka vaatii ajattelutoimintaa ja liikettä. Kuten Deleuze sanoi Foucault'sta: "Jos ajattelu ei käsittänyt sietämätöntä, ei maksanut vaivaa ajatella." (Deleuze, Gilles: History of Present, 1986.) Intellektuellin, tutkijan poliittinen asema ei ole "teoreettinen", vaan se on tapa elää, se on kokeilua ja eräänlaista elämää laboratoriossa.

Abstrakti, virtuaalinen tai teoreettinen eivät ole totaliteetteja

"Abstrakti työ" ei siis ole yleiskategoria, sen ehdot eivät ole yleisiä ja jäykkiä ehtoja kaikelle työlle. Sen sijaan se on empiirinen, kokemuksellinen kategoria ja sen ehdot taipuvat tapaus tapaukselta. Se on kokemuksen ehtojen paljastumista, joka kuitenkin edellyttää suoraa kokemusta ja kokemista. Tämä abstraktin työn kokemus näkyy esimerkiksi epäluottamuksena määrätyn työpaikan pysyvyyteen ja ylipäätään epäluottamuksena annettuihin ikuisiin rakenteisiin. Kokemus työn abstraktiudesta on ensinnäkin horisontaalista: työtilat vaihtelevat muuttuen epämääräisiksi ja työ pyrkii tilaltaan rajattomaksi, myös työaika muuttuu vaihtelevaksi ja epämääräiseksi, työtehtävät puolestaan vaihtelevat jatkuvasti esimerkiksi teknis-tuotannollisten muutosten takia. Mutta tilallinen, ajallinen ja toiminnallinen vaihtelu ja epämääräisyys hallitsevat myös työntekijän elämän "vertikaalista" aikaa: töiden ja koulutuksen vuorottelu, työhistorian äkilliset muutokset, muuttoliikkeet, uudet työyhteisöt jne. tekevät ihmisen elämänhistoriasta abstraktia, kun elämän edellisiä vaiheita joudutaan tarkastelemaan irrallisina ja ikään kuin lasin tai kalvon takaa ymmärtämättä välttämättä, miksi niihin on aikaisemmin sitouduttu.

Abstrakti voi olla hahmoton, liikkuva, kuin kaasua tai nestettä, ja sellaisenaan todellinen, vaikka se ei olisikaan määrätty tilaan ja aikaan sijoittuva erityinen olio tai teko. Sen ei välttämättä ole oltava totaliteetti, joka kokoaa yhteen erilliset "yksilöt", teot tai oliot. "Yksilöt" artikuloituvat, eriytyvät ja erottautuvat abstraktissa, paakkuuntuvat virtuaalisuuden keitossa, tiivistyvät teoriassa ja kantavat aina tätä yhteistä, virtuaalista ja abstraktia epämääräisyyttä mukanaan. Yhteinen ei ole yksilöistä erotettavissa oleva "yhteinen asia", "yhdistävä tekijä" tai "sosiaalinen" (se ei ole "kitti", välttämätön "uskonto", millä termeillä sitä sitten modernissa sosiologiassa nimitetäänkin).

Nykyaikaisessa työssä työtehtävät eivät usein ole ennalta tarkasti määrättyjä - tehtävät voivat vaihdella hetki hetkeltä tietyn kehyksen sisällä - eikä niiden tekijä ole joku määrätty subjekti ja tämän tietyt kyvyt ja taidot. Työ ja tuotantotehtävät yksilöityvät ja eriytyvät niiden aktualisoitumisen, ajankohtaiseksi tulemisen liikkeessä, joka ei ole luonteeltaan tilallisesti tai ajallisesti peräkkäistä ja joka tapahtuu kerta kerralta uudella tavalla ja uusien suuntaviivojen mukaan. Nykyaikaisen työn virtuoosisuus on peräisin juuri sen abstraktisuudesta. Sille ei ole olemasta valmista oikeaa tapaa, vaan se on tulkittava joka kerta uudelleen, suorituksia on varioitava jatkuvasti. Oikea, "kirjan mukaan" tehty työ, työ, joka vain kertaa aikaisemman suorituksen, ei ole tehokasta ja innovatiivista, koska siinä ei tapahdu oppimista eikä työntekijä paneudu henkisesti työhönsä. Abstrakti työ siis vaatii työntekijän sielun, jatkuvan kiinnostuksen siihen, mitä tehdään, ja joustavuutta, vaihtelua ja innovatiivisuutta tekemisen tavoissa.

Abstrakti työ ei siis tarkoita ennalta olemassa olevaa työn määrättyä muotoa, vaan erilaisten ei valmiiksi muotoiltujen elementtien liikkeiden suhteita. Liike, vaihtelu ja varioiminen ovat siinä keskeisessä asemassa. Tässä vaihtelussa ei ole varsinaisia subjekteja, liikkeen yksiselitteisiä lähteitä, joihin liike ja toimita palautuisi, vaan siinä tapahtuu subjektittomia liikkuvia yksilöitymisiä ja niistä muodostuvia ryppäitä tai "klustereita".

Esimerkiksi Marxin yhteiskunta-analyysin ja durkheimilaisen sosiologian yhteen sovittaminen on sekä metodologisesti että teoreettisesti mahdotonta, koska niillä on eri lähtökohdat ja erilaiset tavoitteet. Se, mikä Marxille on ongelma, jonka rakentuminen pitää selvittää, siis yksilö, erillinen teko tai olio, on sosiologialle annettu lähtökohta ja se, mikä sosiologiassa vaatii selitystä ja on ongelma ja jonka pitäisi ottaa erillisen tosiasian, teon, olion hahmo, on "yhteinen", jolla Marxin käsityksen mukaan ei voi olla erillistä olemassaoloa muuten kuin fetissoituneessa tietoisuudessa, jonka kapitalistiset tuotantosuhteet tuottavat.

Niin sanottu empiirinen sosiaalitutkimus ja sosiologia jakavat modernin käsityksen, jonka mukaan jokaisella erityisellä voimalla on oltava yksilöllinen alkuperä (kuten Thomas Hobbesin teoriassa jokaisella yksilöllä on subjektiivinen oikeus yrittää selvitä hengissä ja tämän subjektiivisen oikeuden pohjalta yritetään rakentaa positiivisen oikeuden järjestelmä). Toisin sanoen, lähtökohtana oleva yksilö ei kykene yksin tai yhdessä kaltaistensa kautta yhteistoimintaan, ja itse asiassa ilman välittäjää tapahtuva vapaa yhdistyminen nähdään järjestyneelle yhteiskunnalle uhkana eikä sen voiman lähteenä ("terroristiverkostona", kuten nykyään usein sanotaan). Siksi tarvitaan jokin yksilöistä erillinen sosiaalisen (vallan tai valtion) instanssi, joka tekee yhteiskunnasta sekä kokonaisuuden, totaliteetin mielessä että antagonistisen tai ristiriitaisen supistamalla kaikki erot…

Kysymys erillisestä yhdistävästä tekijästä, yhteisestä asiasta (kansasta ja valtiosta), "sosiaalisesta" on falski, koska se toistaa ajatuksen autiolle saarelle joutuneesta Robinsonista, täydellisestä yksilöstä yhteiskuntatutkimuksen lähtökohtana. Ja Gilles Deleuzea lainaten voidaan sanoa, että "on vaikea kuvitella tylsempää kirjaa kuin Robinson Crusoe". On myös vaikea kuvitella tylsempää yhteiskuntatutkimuksen perinnettä kuin Robinson Crusoen jalanjäljissä kulkeva porvarillisesta autonomisesta yksilöstä lähtevä tutkimus. On "surullista nähdä lapsien yhä lukevan sitä. Robinsonin näkemys maailmasta lepää täysin omaisuudessa, etkä ole koskaan nähnyt pahemmin moralisoivaa omistajaa". Robinson luo saarellaan juuri ne porvarillisen elämän olosuhteet, jotka hän jätti mantereelle, ja siksi on käsittämätöntä, mihin tarvitaan haaksirikko tai kriisi. Deleuze myös määrittelee hyvin tämän porvarillisen sosiologian erityisluonteen Robinsonin avulla: "Mitään ei keksitä", mitään ei keksitä, koska Robinsonilla on laivassaan kaikkea muuta paitsi alamainen. "Robinsonin kumppani ei ole Eeva, vaan Perjantai, työhön alistuva, onnellinen orjuudestaan... Jokainen terve lukija haaveilee, että Perjantai lopulta syö Robinsonin."

Nyt, sikäli kuin työ ja tuotanto, teot ja oliot muuttuvat enemmän ja enemmän aineettomiksi, sosiologia menettää tämän "perustansa", joka vielä fordistisessa tavarantuotantokapitalismissa oli niin sanotun arkitietoisuuden tai "terveen järjen" vahvistama: tavarat näyttivät elävän itsenäistä, käyttöyhteydestä ja käyttäjästä riippumatonta elämäänsä. Nykyään tavara on vaikeampi erottaa tuottajastaan ja käyttäjästään, joita ilman se menettää heti mielenkiintonsa ja näkyvyytensä ja käyttökelpoisuutensa.

Yksilö yhteiskuntaruumiina

"Tässä muutoksessa ei tuotannon ja rikkauden peruspilarina esiinny sen enempää itse ihmisen tekemä välitön työ kuin se aikakaan, jonka hän tekee työtä, vaan hänen oman yleisen tuotantovoimansa haltuunotto, hänen luonnonymmärtämyksensä ja luonnon hallinta sen nojalla, että hän on olemassa yhteiskuntaruumiina - sanalla sanoen yksilön yhteiskunnallinen kehitys." (Marx, Karl: Grundrisse II, s. 179.)

Tuotannon peruspilari on ihmisen olemassaolo yhteiskuntaruumiina, hänen olemassaolonsa yleisenä tuotantovoimana ja yhteiskunnallisena yksilönä.

Yhteiskuntayksilö, yksilön olemassaolo yhteiskuntaruumiina on kommunismin hahmo, joka realisoituu nyky-yhteiskunnassa. Työskentelemme, elämme, puhumme välittömissä suhteissamme toisiin. Työmme, ajatuksemme ja ilmauksemme edellyttävät toisia, toisten läsnäoloa, yhteistoimintaa.

Se, että yhteiskuntayksilö kommunismin hahmona realisoituu, on todellisesti läsnä yhteiskunnassa, ei tarkoita sitä, että se aktualisoituisi välttämättä vapaana yhteistyönä ja uusien elämänmuotojen luomisena. Pikemminkin sen aktuaalinen muoto on prekariaatti, "epätyypilliset" työsuhteet, pakkojoustot, pakottaminen tekemään mitä tahansa (workfare), alistuminen mihin tahansa.

Kaikki nämä seikat kertovat kuitenkin suoraan, että itse konkreetti työtehtävä ja työaika ovat menettäneet merkityksensä ja ihmisyksilö on olemassa "yhteiskuntaruumiina", yhteiskuntayksilönä.

Yhteiskuntayksilö merkitsee yhteistyön välttämättömyyttä. Tuotanto on yhteistyötä ja työ on yhteistyötä, osallistumista yhteiseen ja toistuvaa paluuta abstraktiin, virtuaaliseen, teoreettiseen yhteiseen, jota jokainen kantaa mukanaan. Tämä yhteinen ei ole erotettavissa siihen osallistuvista (kieltä käyttävistä, kielessä ja kielellä työskentelevistä) konkreeteista ihmisistä ja ihmisruumista. Kieli löytää ilmaisunsa vain erillisten ihmisruumiiden kautta ja niiden yhteistyössä, ja ajatus ihmisruumiista erotetusta kielestä ja ajattelusta on ainakin toistaiseksi järjetön.

Olemassaolo "yhteiskuntaruumiina", yhteiskuntayksilönä tarkoittaa myös älyn yhteisyyttä, yleistä ja yhteistä älyä (General intellect). Se tarkoittaa yhteisiä, yleisiä inhimillisiä kykyjä, jotka ovat erottamattomia erityisistä ihmisistä. Nämä yleiset kyvyt eriytyvät, erottautuvat ja konkretisoituvat erityisinä kykyinä erityisissä ihmisissä. Niistä lähtien, niitä käyttäen ja niihin osallistuen ihmisestä tulee yksilö eikä päinvastoin: yksilönä, "ukkoina" eivät synny sylilapset muualla kuin Suomessa.

Mutta yhteiskuntayksilö, olemassaolo "yhteiskuntaruumiina" tarkoittaa myös väkeä, multitudoa, epämääräistä joukkoa vailla yhteistä, ihmisten konkreettisesta olemassaolosta erotettavissa olevaa asiaa ("sosiaalista") tai valtaa. Se tarkoittaa yhdistymistä ja jäsentymistä erityisiksi ihmisiksi, erityisiksi teoiksi samalla tavoin kuin yleinen äly eriytyy erityisissä mielissä ja erityisinä kykyinä, yhdistymistä, jota ei ohjaa ja kontrolloi mikään ylempi periaate. Yhteiskuntayksilö, olemassaolo "yhteiskuntaruumiina", jota nykyaikainen tuotanto vaatii, kantaa mukanaan absoluuttista valtion vastaisuutta, koska sen voima on yhteistyön voiman erottamattomuus erilliseksi vallaksi ja valtion perustaksi. Uusliberalismin valtionvastaisuus on tämän tuotannon vaatimuksen käänteinen muoto, eräänlainen peilikuva, koska siinä yhteistyö nähdään vaatimuksena (velvollisuutena) valmiille yksilölle ja maailma pelikenttänä oman edun tavoittelulle.

Kyse ei ole välttämättä luokan käsitteen romukoppaan heittämisestä, vaan sen uudesta, liikkuvasta hahmosta. Luonto synnyttää ihmisiä, ei luokkia, mutta se synnyttää "yhteiskuntaruumiita", ei atomistisia Robinsoneja. Näitä "yhteiskuntaruumiita" halkaisevat ja läpäisevät luokkasuhteet, jotka eivät enää määrity tilan/paikan, toiminnan/työn tai ajan/elämän näkyvien puolien mukaan. Luokkasuhteet eivät ole annettuja tai pysyviä, vaan luotuja. Yhteiskunta on siis strateginen suhde, rintamalinjojen liikkuva jakautuminen eikä valmiiksi annettujen ikuisten lokeroiden muodostama hiirilabyrintti.

Uusi työ, postfordistinen työ

Miten määritellä uusi työ, jos siitä ei voi oikein sanoa, mitä se on, missä sitä tehdään ja milloin sitä tehdään? Jos se kuitenkin ympäröi olemassaoloamme kuin ilma tai pilvi, kietoutuu ruumiiseemme ja on aina mielessä (on oltava aina valmis, kyvykäs, käytettävissä, useimmiten vielä hyväkuntoinen, kaunis ja nuori, ei saa käyttää päihteitä, olla ylipainoinen jne., koska koko elämä on uhrattava työlle) toisin kuin edeltävät työn muodot.

Ennen kaikkea uusi työ kasvattaa jatkuvasti työn ja elämän abstrakteja, yleisiä kykyjä. Se kaivaa maata toiminnan lähtökohtana olevan yksilösubjektin (joka ei "ole enää herra omassa talossaan", ei historian tekijä eikä ajattelun lähtökohta) jalkojen alta, mutta etäännyttää ihmistä myös erityisistä tehtävistä ja erityisistä tiloista ja irrottaa häntä määrätyistä ja perityistä yhteisöistä. Se korostaa:

1. Yleistä älyä, kykyä ajatella mitä tahansa seikkaa, siis älyn aktiivisutta ja älyllistä toimintaa sellaisenaan (Aristoteleen nous poietikos!)
2. Yleistä kykyä varioida, muunnella, vaihdella tehtäviä, siis yleistä kykyä liikkua tai liikettä sellaisenaan.
3. Yleistä potentiaalisuutta, mahdollisuuksien ylipäätään asemaa ja merkitystä työssä ja tuotannossa.

Yleinen äly, kyky muunteluun ja mahdollisuudet sellaisenaan ovat prekarisaation kautta suoraan riiston kohteena kapitalismin nykyisessä muodossa: tietokapitalismissa tai kognitiivisessa kapitalismissa.

Prekarisaation kohteena ei ole työpaikka tai työsuhde, vaan yleinen äly, liikkuvuus ja muuntelukyky ja elämän mahdollisuudet ylipäätään.

Näiden abstraktioiden sisällä käydään kamppailua uudesta luokkajaosta, alistamisesta ja tulevaisuudesta, kamppailua, joka muokkaa kognitiivisen kapitalismin hahmoa. Eikä pelissä ole se, mitä saa ajatella, minne saa mennä ja mitä saa tehdä tai miten pitää elää, vaan se, saako ylipäätään ajatella, liikkua tai elää ja ilmaista itseään itsenäisesti ja vapaasti. Kyse on siis kamppailusta, jota hyvin yksinkertaisesti käydään demokratian puolesta kapitalismia vastaan.

Mitä prekariaatti sitten on, jos se ei olennaisesti ole epätyypillisissä työsuhteissa, vailla vakituista työpaikkaa olevien ihmisten muodostama joukko?

Se on muoto (perverssi, patologinen ja hajottava muoto, jos niin halutaan), jonka yleinen äly, yleiset tietokyvyt, liikkuvuus, vaihtelu, yhteistyö ja mahdollisuudet saavat kun ne alistetaan yksityiselle (yksilön) voitontavoittelulle, jollekin isännälle tai "erityiselle asialle".

Prekariaatin taloudellinen kamppailu perustulosta on myös välittömästi poliittista: se koskettaa suoraan älyn käyttöä, liikkuvuutta ja elämän mahdollisuuksia, siis demokratiaa ja demokraattista yhteiskuntaa.

Näin on siksi, että äly, kommunikaatio, vuorovaikutus ovat nykyään myös taloudellisen toiminnan keskiössä.

Prekaarisuus on muoto, jonka toisen palveluksessa tehtävä alisteinen työ saa tietokapitalismissa. Se on työn tulevaisuus. Nyt prekaari vain näyttäytyy itsenäisenä yrittäjänä, joka kontrolloi itse omaa työaikaansa ja kantaa toiminnan riskit, mutta hänellä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta arvioida itsenäisesti riskejä ja tehdä itsenäisiä valintoja työn ja koulutuksen suhteen.

Prekariaatti on abstraktin työn, yleisen älyn, yhteistyön, liikkumisen, vaihtelun ja mahdollisuuksien "vieraantunut" muoto tai "tavaramuoto", jos käytetään Marxin termejä.

Prekarisaation ongelma ei ole vakituisen työpaikan puute, vaan yleisen älyn alistaminen, vapaan liikkumisen estäminen, elämän mahdollisuuksien kahlitseminen aina jo ennalta, siis ennen mitään toimintaa ja tekoja. Tässä alistamisessa, estämisessä ja kahlitsemisessa kasvatus, koulutus ja ajattelun kontrollointi niiden "edellytysten" tasolla on olennaisessa asemassa.

(Tässä tilanteessa esimerkiksi erityisten työpaikkojen pelastaminen poikkeustoimin, kuten Suomessa yritetään: a) jakaa prekariaattia sisältä b) kohdistuu pelkästään työvoimaan, sen hintaan ja pyrkii sitomaan työvoiman paikoilleen, estämään sen liikkumisen. Vaatimus perustulosta kohdistuu siksi poikkeustoimia ja viranomaisvaltaa vastaan ja on tässäkin mielessä demokraattinen vaatimus.)

Entä jos käännetään nämä kolme abstraktin työn termiä: yleinen äly, vaihtelu, mahdollisuudet nykytermeiksi, niin voisimme puhua

1. Työn vaatimista yhteistyökyvyistä, kooperaatiosta, kommunikatiivisuudesta ja kielellisyydestä
2. Työn vaatimasta kyvystä muunnella, jäljitellä, kierrättää, oppia, olla opportunisti
3. Työn vaatimasta mahdollisuuksien hyväksikäytöstä, innovatiivisuudesta, kekseliäisyydestä, uudesta, riskeistä, tapahtumallisuudesta

Nämä vaatimukset, jotka korostavat yhteistyökykyä, jakamista, jäljittelyä, tilanteisiin sopeutumista ja performatiivisuutta, ovat kuitenkin uuden työn "raaka-aine", prekaarin työn yhteisöresurssit, joiden toimeenpano ilmenee kuitenkin työn itsenäisyytenä, persoonallisuutena ja uudentyyppisenä asiantuntijuutena. Näistä yleisistä ja yhteisistä työn piirteistä on mahdollista edetä nykytyön "sosiologisempaan" kuvaukseen.

Itsenäisyys, persoonallisuus ja asiantuntijuus

Työn muutoksista puhuttaessa viitataan nykyään useimmiten uudentyyppisten töiden määrälliseen kasvuun. Näihin töihin luetaan erilaiset itsenäisen työn muodot, uudet yrittäjät ja alihankkijat, uudet ammattinimekkeet kehittyneissä palveluissa, määräaikaiset projektityöt jne. Näistä muodostuu laaja töiden kirjo, jonka osuus työn maailmassa kasvaa ja jonka alueelle työllisyyden kasvu keskittyy. Uusien töiden merkitys ei ole kuitenkaan niiden määrässä. Itse asiassa keskustelu työn muutoksista määrällisin perustein on harhaanjohtavaa. Tärkeää on, että uusien töiden kirjo viittaa muutokseen itse työn laadussa: työ on yhä useammin muodoltaan itsenäistä ja määräaikaista. Se, että itsenäisesti työskentelevät ovat tilastollisesti vähemmistöä, ei ole tärkeää, tärkeää on noiden uusien töiden tyypillisyys ja niiden kyky tarjota esimerkki sille, miten työn kehitystä voidaan tarkastella. Historiassa näin on tapahtunut ennenkin: Adam Smithin teoria työnjaosta käytti esimerkkinään nuppineulatehdasta, joka ei aikanaan ollut työn tai tuotannon määrällisesti hallitseva malli, mutta ennakoi tulevaa. Sama koskee uutta "yrittäjämäistä" itsenäistä työtä; se muodostaa esimerkin siitä, minkälaiseksi työ on muuttumassa, ja työn sääntelyn juridiset muodot seuraavat perässä.

"Uuden työn" käsitteen avulla voidaan viitata muutokseen, joka ylittää työn maailman kunkin erityisen alueen rajat. Kyse ei ole osasektorista eikä työn epätyypillisestä muodosta. Kyseessä on pikemminkin näkyvä ilmaus "työjärjestyksen" muutoksesta. Vanha työjärjestys on rikki ja työn maailma on menettänyt selkeät rajansa, kun työ on levittäytynyt yhteiskunnan koko tilaan, muuttunut tilaltaan rajattomaksi, ja kun työ on yhtä lailla murtanut kronologisen ajan rajat ja sulanut koko elämän aikaan.

Muutos johtaa kohti työtä, joka on

1. jatkuvasti itsenäisempää
2. persoonallisempaa, siis henkilökohtaisiin ominaisuuksiin sekoittunutta
3. asiantuntevaa, asiantuntijuutta vaativaa

On kuitenkin huomattava, että kaikki edellä esitetyt työn luonteenpiirteet määrittyvät uudessa työssä uudella tavalla yhteisön ja yhteistyön kautta eikä siitä erillisenä.

Nykyään on olemassa yksi perustava tilanne, joka määrittää kaikkea työtä. Se on kasvanut riski, mikäli sitä tarkastellaan vanhan työn ja pysyvän työsuhteen näkökulmasta. Riskin sijaan voidaan tietenkin puhua myös mahdollisuuksien horisontista tai mahdollisten tapahtumien moneudesta, tapahtumien, joiden suhteen on jollain tavoin varauduttava. Yleisesti ottaen riski on peräisin

1. Työn ja tuotannon organisaatioiden kasvaneesta kompleksisuudesta
2. Työn ja tuotannon organisaatioiden ympäristöjen tai kontekstien ennakoimattomuudesta
3. Markkinakontekstien nopeasta muuttumisesta
4. Työtehtävien ja roolien muuttumisesta epämääräisiksi.

Organisaatioita on mahdotonta hallita alusta loppuun, ympäristössä saattaa tapahtua melkein mitä tahansa, markkinatilanne voi muuttua odottamatta, työtehtävät vaihtelevat jatkuvasti.

Nämä tekijät muodostavat lisääntyvien riskien ulottuvuuden sekä työntekijöiden että yritysten näkökulmasta. Riskien vähentämisen strategioissa korostuvatkin työn uudet luonteenpiirteet, ja itse strategiat voidaan koota kolmeen eri ulottuvuuteen:

1. Itsenäisyyden tai autonomian kasvattaminen
2. Verkostojen laajentaminen ja intensiivisyys
3. Tietokykyjen kasvattaminen

Riski on siis ymmärrettävä ennakoimattomaksi tapahtumaksi, johon on jollain tavoin varauduttava, ja tässä varautumisessa olennaisena apuna on eri toimijoiden kyky itsenäiseen toimintaa, kyky toimia verkostoissa ja kyky oppia jatkuvasti uutta.

Yritykset haluavat nykyään työntekijöitä, jotka kykenevät sopeutumaan erilaisiin olosuhteisiin ja ovat valmiita ottamaan kantaakseen osan yritystoiminnan riskeistä. Työntekijän on oltava "joustava", taipuisa ja sopeutuvainen opportunisti. Mutta tämä ei riitä, sillä samanaikaisesti työntekijän on oltava myös aloitteellinen ja innovatiivinen, uusia tekemisen tapoja keksivä ja soveltava. Työntekijälle asetettu vastuu vastaa yritykselle asettuvaa vaatimusta kohdata toimintaympäristön ja markkinoiden jatkuva vaihtelu, siis mahdollisten tapahtumien ennakoimaton moneus, jonka mukaisesti yritysten on muunneltava toimintaansa.[3]

Mutta suurempi itsenäisyys ei ole pelkkä yrityksen vaatimus työntekijälle, vaan myös työntekijän itsensä tarve, sillä työntekijä kykenee hallitsemaan omaa riskiään vain mikäli hän on sellaisessa tilanteessa, että hän kykenee työskentelemään ainakin jossakin määrin itsenäisesti ja siten arvioimaan toimintansa riskejä. Tästä työntekijän riskinottokyvyn vaatimuksesta ja siis tärkeästä kyvystä seurata, mitä ympärillä tapahtuu ja ottaa se huomioon - siis työskentelemättä sokeana ja kuurona pää pensaassa - seuraa kaksi tärkeätä seikkaa:

1. Työntekijän on oltava taloudellisesti ainakin osittain riippumaton yrityksestä ja siitä, mitä hän kullakin hetkellä tekee
2. Työntekijän on oltava tiedoiltaan riippumaton tai itsenäinen suhteessa yritykseen ja kulloinkin suorittamaansa työtehtävään.

Hänellä on oltava jotakin sellaista ylimääräistä, jotakin "ekstraa", joka ei palaudu suoraan kulloiseenkin tuotantotehtävään. Tämä "ekstra" on sekä yrityksen että työntekijän vaatimus. Sen luominen ja takaaminen nostaa esiin kaksi poliittista vaatimusta:

1. Vaatimuksen perustulosta, joka kykenee takaamaan ainakin osittaisen taloudellisen riippumattomuuden
2. Vaatimuksen koulutuksen, tiedon tuotannon ja tiedon levittämisen instituutioiden irrottamisesta tuotannon ja yritysten sekä työn välittömistä vaatimuksista.

Taloudellinen ja kulttuurinen autonomia/itsenäisyys ovat siis työn ja tuotannon näkökulmasta olennaisia keinoja muutosten ja riskien hallintaan ja uusien mahdollisuuksien luomiseen ja hyväksikäyttöön.

Toisin sanoen, mitä vapaampaa ja itsenäisempää työvoima on, niin

1. Työntekijän kannalta

Työmarkkinat kehittyvät sitä paremmin, mitä enemmän tiedon saatavuus ja kiinnostus uuden tiedon hankintaan ylittävät yritysten välittömät vaatimukset työvoimalle.

2. Yritysten kannalta

Työmarkkinat toimivat ja kehittyvät, kun rakenteet, kuten koulu, yliopisto ja erilaiset erikoistumisväylät antavat mahdollisuuden levittää tietoa, joka ylittää kullakin hetkellä työtä hakevien tiedontarpeen.

Toisin sanoen "ylijäämän" olemassaolo muodostaa voimavaran, jonka avulla (alueelliset) työmarkkinat kykenevät pelaamaan mahdollisuuksillaan eivätkä jähmety olemassa olevan kysynnän/tarjonnan optimaalisen kohtaamisen organisoinniksi. Tästä myös johtuu se, että koulutusta ei voi jättää työntekijöiden tai työnantajien harteille eikä myöskään näiden keskinäisen sopimuksen varaan.

Uuden sosiaaliturvan peruspiirteet ovat kutakuinkin seuraavia: taloudellinen ja tiedollinen itsenäisyys (ei "aktivoiva sosiaaliturva" ja alamaisuuden ja palveluhenkisyyden kasvattaminen); yleisten tietokykyjen ja sosiaalisten suhteiden laajentaminen ja intensivointi ja reversiibelit koulutusjärjestelmät, joissa ei ajauduta "loukkuihin", vaan päästään jatkuvasti oppimaan uutta.

Uuden työn tekijöiden kasvava joukko on näyttänyt perinteisen hyvinvointijärjestelmän rajat ja sen kyvyttömyyden rakentaa sosiaaliturvaa, joka asettuu pikemminkin elämän tasolle kuin työn tai kansalaisuuden tasolle. Omalla tavallaan tämä kyvyttömyys näkyy myös niissä positioissa, jotka halkaisevat uuden työn tekijöiden, prekariaatin joukon:

a) Osa näkee sosiaaliturvan joko suoranaisesti haitallisena, koska se tukee muita kuin heitä ja vääristää näin "kilpailua" tai vähintäänkin irrelevanttina ja pelkästään "luusereiden" elättämisenä. He näkevät työkykynsä täysin "yksilöllisenä" ja muut pelinappuloina oman edun tavoittelussa.
b) Osa taas näkee "hyvinvointivaltion" ja vakituisen työpaikan sekä normaalin työn pelastuksena ja oman asemansa alistumisensa mille tahansa työlle pelkästään väliaikaisena ja satunnaisena.

Näkemykset näyttävät vastakkaisilta, mutta itse asiassa ne täydentävät toisiaan: ensimmäinen on valmis alistamaan kenet tahansa oman menestyksensä varmistamiseksi, ja sille työn sosiaalisuus on vain väline omaan menestykseen (nämä ovat todellisia "yhteistyöpersläpiä"), ja jälkimmäinen on valmis alistumaan mihin tahansa ja kenelle tahansa vakituisen työpaikan toivossa. Kumpikin positio torjuu uudentyyppisen sosiaaliturvan ja uudentyyppisen työoikeuden rakentamisen. Näiden positioiden edellytyksenä on kuitenkin prekariaatin yhteiskunnallistunut työ ja tuotanto, ilman sitä niillä ei olisi mitään olemassaolon mahdollisuuksia. Ne ovat todellisia parasiitteja, jotka elävät pelkästään niille valtion ja oikeuden kautta annetusta feodaalisesta oikeudesta elää toisten kustannuksella.

On totta, että uudet työn muodot syntyvät usein pakon edessä, mutta ne eivät siksi kuitenkaan ole väliaikaisia eivätkä myöskään pelkkiä reaktiivisia vastauksia ulkoa tuleviin vaatimuksiin. Työn muutoksista nousee pikemminkin työn uusi antropologia, joka asettuu suoraan yhteyteen kapitalismin muodonmuutoksen kanssa: työntekijä tuntee työhön liittyvät riskit vahvasti ja siksi hän yrittää hallita riskiä investoimalla omia kykyjään: hän yrittää kehittää tietokykyjään ("yleistä älyä"), sosiaalisia kykyjään ja verkostojaan ("vaihtelua" ja "liikkuvuutta"), itsenäistä tilanteiden hallintaa ja ennakointia ("mahdollisuuksien" horisontin avoimuutta), ja ylipäätään kykyjä, jotka tekevät hänet itsenäiseksi.

Se, mikä edellä mainittuja positioita kuitenkin yhdistää on, että kummassakin tapauksessa työntekijä tuntee jäävänsä vaille sosiaalisia ja koulutuksellisia palveluja, jotka vastaisivat hänen elämäntilanteensa vaatimuksia. Hän tuntee jäävänsä vaille todellista yhteiskunnallista tunnustusta ja kokee tilanteensa yhteiskunnan kannalta ikään kuin täysin yhdentekeväksi.

Joka tapauksessa työn maailman "de-regulaatio" vaatii uuden työoikeuden luomista, oikeuden, jonka mallina ei voi olla vanha säätely paikan, ajan ja tehtävän mukaan. Uusi työ ja sen mukana potentiaalisesti kaikki työ on nykyään oikeudettomassa tilassa, eräänlaisessa poikkeustilassa, jossa voi tapahtua mitä tahansa. Sillä ei siis ole suurtakaan merkitystä, jos uuden työn monet luonteenpiirteet eivät vielä ole hallitsevia kaikessa työssä. Se, mikä on olennaista, on että niiden tyypillisyys on niiden kyvyssä tarjota malli työn tulevan kehityksen ymmärtämiseen. Ne muodostavat laboratorion uuden kokeilulle ja kokemiselle.

Lopuksi: konflikti

1. Jos kapitalistisen riiston keskeinen paikka ei ole konkreettinen työtehtävä, työpaikka tai työaika (ja niillä vallitsevat kurikäytännöt, jos emme elä enää ensisijaisesti kuriyhteiskunnassa), vaan sosiaaliset suhteet, aivojen välinen yhteistyö ja kommunikaatio, yhteiskunta tai metropolin tila sekä koko elämän aika, siis abstrakti työ tai työ sellaisenaan, niin myöskään konfliktin, kapitalismin vastaisen taistelun tärkeimmät strategiset paikat eivät ole löydettävissä työtehtävistä, työpaikoilta ja työajasta, siis kurikäytäntöjen alueelta. Sekä abstraktin työn, työvoiman, joka kykenee "mitä tahansa", kategoria että kontrolliyhteiskunnan käsite ovat kapitalistisen tuotannon ja alistamisen keskustassa. Tilanne hämärtyy, ja kaikki taktiset kamppailut kääntyvät nurin niskoin heti, kun näille kahdelle tekijälle annetaan vain teoreettinen tai toissijainen rooli, eli kun abstrakti työ nähdään teoreettisena.

2. On typerää palata abstraktin työn kategoriasta, josta viime vuosikymmeninä on tullut ihmisten elämän kokemuksen konkreettinen tosiasia, ajatukseen erityisten laadullisten määreiden määrittämästä työstä tutkimuksen tai kamppailujen lähtökohtana. Se on "vasemmiston" näkökulma ja sen kriisin katoava perusta, koska juuri vasemmisto ja ay-liike ovat tuijottaneet ja tuijottavat edelleen määrättyyn työhön ja yrittävät edustaa sitä poliittisesti ja ajaa sen etuja sosiaalisesti. Konkreettiin työhön tuijottava poliittinen ajattelu päätyy aina lopulta kannattamaan työpaikkojen säilyttämistä mihin hintaan tahansa ja tämä säilyttäminen voi tapahtua vain työehtoja heikentämällä, työn hintaa alentamalla, työhön pakottamista lisäämällä, oppisopimus-, koeaika- jne. järjestelmiä lisäämällä. Eli, vastoin vasemmiston harhoja, juuri abstrakti työ, työ yleensä, mikä tahansa työ - ja paino on sanoilla abstrakti, yleensä, mikä tahansa - on nykykapitalismissa keskeistä. Tai: hoivatyössä voi konkretisoitua tai lokalisoitua (aktualisoitua) joitakin abstraktin työn piirteitä, mutta hoivatyö ei konkreettisena työnä ole yhteiskunnallisen konfliktin etuoikeutettu paikka – vaikka siellä kenties voidaan nähdä joitakin konfliktien tulevia muotoja. Se, että työ keskittyy esimerkiksi hoivatyöhön tai palvelualoille, ei tee tästä työstä kamppailun ja antagonismin subjektiivista ja poliittista tekijää, siis tekijää, joka jotenkin automaattisesti voitaisiin nostaa poliittiselle tasolle. Kapitalismin toiminta ja sen hallinnoinnin muodot ovat heterogeenisiä. Eikä Kiinan, Intian tai Pakistanin proletariaatti taida kyetä enää muodostamaan sellaista subjektiivista voimaa kuin vanhan maailman proletariaatti aikoinaan, siis siirtymään omista välittömistä tarpeista luokkatietoisuuden ja sitä vastaavan poliittisen organisoitumisen tasolle ja sitä kautta kamppailemaan itse yhteiskunnan muodosta. Tarkoitukseni ei siis ole kieltää paikallisia, lokalisoituneita seikkoja, aktuaalisia tilanteita. Päinvastoin "suurista arvoista" on siirryttävä käytäntöjen tarkasteluun, mutta abstraktin työn ja kontrollien yhteiskunnassa nämä käytännöt eivät ole samoja eivät kohdistu samoihin asioihin kuin teollisessa kapitalismissa.

3. Arvon luomisen, riiston ja eristämisen tila on yhteiskunnan tila, metropolin tila, jossa "luokkasommitelma" muuttuu olennaisesti: siitä tulee sekä horisontaalisesti että temporaalisesti liikkuva. Valta, omaisuus, omaisuudettomuus, voitot, riisto ja alistaminen "lokalisoituvat" yhteiskunnassa ja keskittyvät metropolin tilaan, joka on "rajaton" ja "loputon". Lokalisoitumisen tila ei ole ennalta annettu eikä se välttämättä ole työpaikka, tai – uskaltaisin jopa olettaa - työpaikka on sitä viimeisenä.

4. Kuriyhteiskunnan mekanismit: määrättynä aikana, määrätyssä tilassa määrättyihin tehtäviin pakottaminen saattaa tuntua monelle postfordistisen prekaarin työntekijälle jopa helpotuksena, vapautumisena jatkuvasta ahdistuksesta ja henkisestä alistamisesta, kenties jopa oman paikan (yhteisössä) ja oman ruumiin löytymisenä. Mutta palkkaa ei edelleenkään makseta työstä, vaan alistumisesta. Jos jokin, niin ajatus vakituisesta, turvallisesta työpaikasta on osoitus "väärästä tietoisuudesta", haluttomuudesta tarkastella omaa asemaansa. Kertoa tälle tyypille, että pelastuksesi on vain väliaikaista, on huonojen uutisten tuomista, ja huonojen uutisten tuoja otetaan mielellään hengiltä. Tämä tyyppi ajattelee koko ajan, kuten Josef K Kafkan Oikeusjutussa ajatteli vain hetken, että teurastajan veitsi on helpotus. Toki jonkinmoista taktista merkitystä työpaikkakohtaisilla konflikteilla voi olla.

5. Konflikti ei leviä tehtaista, pajoista ja toimistoista yhteiskuntaan, vaan yhteiskunnasta tehtaisiin ja toimistoihin. Voi olla, että työpaikoille – juuri siksi, että ne ovat "väärän tietoisuuden" pajoja - konfliktit saapuvat viimeisenä. Tämä on ollut nähtävissä jo pitkään, viimeksi nyt Ranskassa. Mutta kuten aina, sen enempää teoreettinen kuin empiirinen aineisto ei saa ketään vakuuttumaan asiasta.

6. Tämä on "teoreettinen näkemys". Emme oikeastaan tiedä mitä tämä yhteiskunnallistunut tuotanto tai metropolin tila on. Kuitenkin, metropolin tila ja abstrakti työ ovat niitä "paikkoja", joissa uusi subjektiivisuus syntyy ja jossa sitä voidaan analysoida. Tietenkin taktisten "katkaisimien", "kynnysten" ja "solmukohtien" löytäminen siitä on hankalaa, varsinkin jos nämä katkaisimet ajatellaan fordistisen yhteiskunnan "konkreettisten kamppailujen" termein. Yhteiskunnallistunut tuotanto, aivotyö jne. on abstraktia, mutta, mutta, mutta... sitä ei voi ymmärtää teollisesta kapitalismista peräisin olevan abstraktin ja konkreetin, teoreettisen ja käytännöllisen, uusintavan ja tuottavan välisen erottelun kautta. Abstraktilla on nyt massa, suhteet painavat. "Paluu työpaikalle" on kuitenkin paitsi pään työntämistä pensaaseen ongelmien edessä, myös pään asettamista pölkylle, näkymättömän (virtuaalisen) voiman tekemistä näkyväksi fordistisen kapitalismin ehdoin.

7. Vasemmiston katastrofaalinen kriisi on selvä osoitus tästä muutoksesta. Sen toistuva vetoaminen työväestöön, työväenluokkaan, työtätekeviin, jopa moralistinen puhe "vähäosaisista", kertoo sen perustan muuttumisesta satunnaiseksi ja pakenevaksi, koska työ, työtehtävät ja suoritukset pakenevat, muuttuvat, katoavat ja vaihtelevat. Tai, Mario Trontia lainaten, jos työväenluokka kärsi 1900-luvulla tappion, niin nyt se on katoamassa kokonaan ("historiallisena subjektina"). Vasemmisto on kenties rakenteellisesti kykenemätön ymmärtämään uutta "luokkasommitelmaa" (kompositiota tai struktuuria, miten vain) nykytuotannon sisällä: aivotyö, aineeton työ, affektiivinen työ. Tai, se mitä työväenluokasta on jäljellä, on pelkkä kuva työstä. Tämä kuva kuitenkin kahlitsee ja lamaannuttaa sitä liian ahkerasti tuijottavan prekaarin kuten imperiaalisen Kaan tanssi lamaannutti sinne tänne hyppivät meluisat bandarlogit Kiplingin Viidakkokirjassa – jota sivumennen sanoen suosittelen kaikille, jotka haluavat ymmärtää Imperiumin logiikkaa. Vasemmistolla, vanhalla sellaisella, ei kuitenkaan ole minkäänlaista todellista luokkaperustaa tai yhteiskunnallista perustaa. Sen olemassaolo on puhtaasti moralistista, tyhjille "suurille arvoille" perustuvaa: Oikeudenmukaisuus, Laki, Hyvinvointi jne. Yksi keskeinen kamppailukysymys on mielestäni estää pakeneminen tai vetäytyminen arvoihin ja fiksoituminen työn konkreettisiin muotoihin.

8. Kontrolliyhteiskunta ja sille luonteenomainen pyrkimys elämän ja yhteiskunnan koko tilan haltuun ottamiseen, sen totalitaarinen intohimo, ei ole merkki vallan kaikkivoipaisuudesta, vaan koko hallinnan järjestelmän heikkoudesta, kyvyttömyydestä ottaa kiinni ja paikantaa yhteiskunnan ja sen sosiaalisen kudoksen liikettä.

9. Migraatiot ovat yksi esimerkki virtuaalisen/aktuaalisen logiikasta. Jos ajatellaan, että globaalistumista luonnehtii yhtäältä pääoman voimakas kansainvälistyminen ja talouden finanssivetoistuminen ja toisaalta valtioiden väliset muuttoliikkeet, migraatiot ja maahanmuuttajat ovat juuri se elementti, jonka kautta nämä globaalit elementit lokalisoituvat, tulevat paikallisesti nähtäviksi. Maahanmuuttajien liikkumisen kautta rakentuvat myös globaalit työmarkkinat ja eri kulttuurit lokalisoituvat ja delokalisoituvat.

10. Näkymättömän, etäisyyden tilallisessa ulottuvuudessa ja ajallisessa epäjatkuvuudessa tapahtuvan toiminnan yhdistäminen ja "nostaminen" pelkästä samanlaisen aseman identifioimisesta poliittisen organisaation luomiseen lienee jollain tavoin tehtävänä ja tehtävissä. Joka tapauksessa se muodostaa nähdäkseni "työläistutkimuksen" kentän (ja kentän avaaminen kohti mennyttä, siis sen historiallinen, ajallinen määrittely on olennaista, koska kapitalismi ja sen uudet kontrollijärjestelmät pyrkivät juuri eliminoimaan ajan, siis subjektiivisuuden itsenäisen rakentumisen elementin: subjektiivisuus ei ole jotain annettua, luonnollista, taivaasta tipahtavaa ja siksi se on luotava; se ei myöskään palaudu edellytyksiinsä).

11. Edellinen on hämärästi sanottu, mutta yritän muotoilla sen seuraavasti: kapitalismin ja riiston tarkasteleminen tilan ja paikkojen tasolla, siis lähtemällä liikkeelle pelkästään pinnalle sirotelluista konkreeteista tilanteista, joiden yhdistäminen yhtenäiseksi kamppailuksi on tavoite, lähtee juuri siitä historiattoman, yksinäisen ihmisen tilanteesta, jonka kapitalistinen kontrollikone yrittää tuottaa: eli työläinen kohtaa maailman mahdollisuudet sen ulkopuolelta, hän on eristyksissä ja hänen elämästään on kadonnut kokonaan ajallinen ulottuvuus, hän näkee edessään vain pelitilanteen, jossa vaihtoehdot tulevat ulkoa eikä hän uskalla ottaa "riskiä", ja elämänvalinnat tehdään vain uran, palkan, eläkkeen jne. varmistamiseksi ja toiset nähdään puhtaasti välineinä.

(Työstä kieltäytyminen, työstä pakeneminen, työn vaihtaminen ovat muiden muassa keinoja sukeltaa abstraktiin "elämään teoriassa", siis siihen epämääräiseen aikaan, josta lähtemällä voidaan sitten tehdä myös jotain. Ei ole outoa, että kysymys omasta ilmaisusta ja "yksilöllisyydestä" toiminnan lopputuloksena eikä sen lähtökohtana, muodostaa nykyään tärkeän poliittisten keskustelujen ohjenuoran.)

12. Kuinka tehdä mahdolliseksi "riskin" ottaminen ja sukeltaminen epämääräiseen aikaan? Perustulojärjestelmä tai biotulo ei ole taloudellisesti utopistinen, kuten väitetään, varsinkin jos se yhdistetään metropolin tilaan, asuntopolitiikkaan, liikkumiseen jne. Sen sijaan se näyttää poliittisesti utopistiselta. Se on tuo kaivattu poliittinen utopia aikakaudella jona kaikki valittavat utopioiden puutteesta.

Viitteet

[1] Politiikan tutkija Pierre Rosanvallon on Ranskassa esittänyt jopa eräänlaista "kansalaissopimusta" (contrat civique), jonka avulla hän yrittää antaa filosofisen oikeutuksen ehdolliselle sosiaaliturvalle (La Nouvelle Question Sociale, Seuil 1995). Taustalla on ajatus, että ihmisillä ei ole vain oikeuksia, vaan he ovat myös ja ensisijaisesti kansalaisia eivät pelkkiä avun ja tuen kohteita ja kansalaisina meillä on "velvollisuuksia". Perinteistä sosiaaliturvaa moititaan siis syistä, joista nuori Tocqueville moitti Yhdysvaltoja 1800-luvulla. Hänen mukaansa poliittisesti amerikkalaisia veti kahteen suuntaan kaksi eri tunnetta: yhtäältä tarve, että joku johtaa heitä, toisaalta halu olla vapaita. Näiden kahden intohimon väliin amerikkalaiset jäävät kykenemättä päättämään lopullisesti haluavatko he riippuvuutta vai itsehallintoa. Itsehallinto tai eristäytyminen ratkeaa tahdon halvaantumiseksi ja tunteiden laimentumiseksi ja riippuvuus tai turvallisuuden tarpeen tyydyttyminen apatiaksi ja itsenäisestä ajattelusta kieltäytymiseksi. Amerikkalaisten yläpuolelle "nousee suunnaton ja hoivaava valta, joka ottaa yksinomaiseksi tehtäväkseen sen, että se turvaa heidän tavaranautintonsa ja valvoo heidän kohtaloaan. Tämä valta on absoluuttinen, pikkutarkka, systemaattinen, ennalta näkevä ja lempeä. Se muistuttaisi isällistä auktoriteettia, jos sillä, kuten tällä olisi päämääränään valmistella ihmisiä miehuusikään, mutta se ei pyri mihinkään muuhun kuin pidättämään heitä loputtomasti lapsuudessa; se on tyytyväinen, että kansalaiset viihtyvät, että he eivät ajattele muuta kuin viihtymistä. Se työskentelee mielellään kansalaistensa onnen hyväksi, mutta se haluaa olla tuon onnen ainoa tekijä ja sen ainoa tuomari; se huolehtii kansalaistensa turvallisuudesta, kaitsee ja takaa heidän tarpeensa, ohjaa heidän liiketoimiaan, teollisuuttaan jne., miksei sen siis pitäisi myös vapauttaa heidät kokonaan ajattelun ja elämisen vaivasta." Nyt tästä äidillisestä lempeästä, ymmärtävästä ja hoivaavasta valtiosta haluavat päästä eroon perinteisten konservatiivien lisäksi myös moderni vasemmisto ja uusliberaalit. Aktivoiva sosiaaliturva ja "kansalaiskontrahti" puolestaan tekisivät ihmisistä aikuisia ja rajoittaisivat sosiaalimenojen hillitöntä kasvua. Filosofisten ja psykologisten perustelujen ja "miehekkään ryhdikkyyden" ja pakottamisen korostamisen takaa ei ole kuitenkaan vaikea löytää OECD:n suosituksia ja EU:n direktiivejä. Mutta, kuten Jean-Marc Ferry sanoo, Workfare Staten tai "Aktiivisen hyvinvointivaltion" ideologia yhdistää vasemmiston ja oikeiston, ja tämän "konsensuksen pohja on realistinen. Se löytää oikeutuksensa hyvinvointivaltion redistribuutiojärjestelmän teknisistä rajoituksista" ("Le principe redistributif en question. Pour un changement de paradigme de l’etat social"). Tai: hyvinvointivaltion kriisi on filosofinen – kuten esimerkiksi Rosanvallon korostaa - ja kenties pikemminkin valtion itsensä kriisi kuin valtion liiallisen äidillisyyden ja liian vähäisen isällisyyden aiheuttama.

[2] Myös demarinuorten ex-puheenjohtajan Osku Pajamäen "sukupolvisopimus" on osoitus tästä sopimuslogiikasta, jolla yritetään ottaa ihmisten tulevaisuus jo valmiiksi haltuun nykyisyydessä, halusta varmistaa tulevaisuus ennen kuin se on tapahtunut. Sillä on toki myös jossain määrin taktinen ulottuvuus: prekariaatin halkaiseminen kahtia ja prekaarisuuden näkeminen sukupolvikysymyksenä.

[3] Tästä työntekijälle asettuvasta "joustavuuden" vaatimuksesta, siis siitä, että ympäristössä voi tapahtua mitä tahansa, seuraa, että usein joka suuntaan joustava prekaari muistuttaa erehdyttävästi Primon Levin kuvaamaa "musulmaania", joka elää keskitysleirillä – jolla Arendtin sanoin voi tapahtua mitä tahansa – ja alistuu kaikkeen. Giorgio Agambenin mukaan kyse on olennosta, "jossa nöyryyttäminen, kauhu ja pelko olivat riistäneet kaiken tietoisuuden ja kaiken persoonallisuuden aina täydelliseen apatiaan saakka (tästä ironinen nimitys). Häntä ei ollut ainoastaan suljettu, kuten hänen tovereitaan, ulos poliittisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstista, johon hän oli aiemmin kuulunut; eikä pelkästään hänelle juutalaisena elämänä, joka ansaitsee kuoleman, ollut luvattu enemmän tai vähemmän läheisessä tulevaisuudessa kuolemaa; lisäksi, hän ei ole enää millään tavoin osa ihmisten maailmaa, ei edes osa tuota, uhanalaista ja epävarmaa leirin asukkaiden maailmaa, asukkaiden, jotka olivat alun alkaen unohtaneet hänet. Mykkänä ja täysin yksin, hän on siirtynyt toiseen maailmaan vailla muistia ja vailla surijoita." (Agamben, Giorgio: Homo sacer, 1994.)