2006-06-01

Spektaakkelin yhteiskunta re-ferō

Guy Debord: Spektaakkelin yhteiskunta. Suomentanut Tommi Uschanov.
Esipuhe Jussi Vähämäki. Kustannusosakeyhtiö Summa 2005.

Mikko Jakonen

Spektaakkelin yhteiskunta (La Société du Spectacle, 1967) on omalaatuinen jalokivi kuusikymmentäluvun yhteiskuntakriittisessä teoriassa. Teos oli ilmestyessään aikaansa edellä ja on sitä ehkä vieläkin. Toisaalta teos ja sen sanoma on juuri nyt harvinaisen ajankohtainen. Siitä, mikä Debordin ja Vaneigemin (sekä muiden situationistien) suuresta visiosta tai suoranaisesta profetiasta näytti - ainakin Suomessa - vielä kuusikymmentäluvulla oudolta ja kummalliselta, on tullut reaalista.

Aluksi

Ja nyt voidaan kenties jo sanoa - Spektaakkelin yhteiskunnan merkitystä yhtään vähättelemättä – että todellisuus on jo teosta ihmeellisempi. Mutta juuri siksi teos on nyt suorastaan välttämätöntä lukemista, sillä kirja avaa oven, joka sijaitsee keskellä jokaista olohuonetta lähemmäs sitä, mikä yhteiskunnassamme on jatkuvasti samaa - kohti spektaakkelia itseään - sen monenlaisien kaapujen ja naamioiden sijaan. Spektaakkelin yhteiskunta on johdatus tai reitti, jota pitkin voi kulkea yhteiskuntaamme. Jos aikoo harrastaa yhteiskuntatieteitä kaikessa laajuudessaan, on kirja välttämätöntä luettavaa. Tämä olkoon viesti kaikille Suomen yhteiskunta- ja valtiotieteiden laitoksille: hankkikaa kirjastoihinne ja opinto-ohjelmiin jotain asiallista luettavaa!

Spektaakkelin yhteiskunnan teksti ei ole helppoa käännettävää monestakaan syystä. Debord viittaa ja lainaa muilta kirjoittajilta välillä sen ilmaisten, välillä ilman mitään mainintaa. Yksi keskeinen keskustelu ja plagioinnin kohde on Marx, mutta Debordin repertuaari on laaja – ja hänen huumorinsa, satiirinen piruilu, toimii pitkälle näiden lainattujen lauseiden uudelleen- tai väärinasettelusta. Tällaisen tyylin havaitseminen ei ole kaltaiselleni amatöörille mahdollista, sillä se vaatisi Debordin tunteman kirjallisuuden omakohtaista tuntemista ranskaksi. Tästä kirjallisen tyylin moniulotteisuudesta kertovat kuitenkin monet Debordia käsittelevät teokset ja paikka paikoin tätä rikasta ja suorastaan ylipursuvaa tyyliä voi itsekin tekstistä bongailla. Tätä on myös suomentaja pyrkinyt jonkin verran tekemään loppuun liitetyssä "Suomentajan viitteet" -osiossa. Nämä kolmetoista viitettä ovat kuitenkin vain pintaraapaisu Debordin monitasoisiin ja plagiaarisiin teksteihin ja sanaleikkeihin.

Suomennos toimii hyvin siinä tarkoituksessa, että Debordin ajatteluun pääsee sen kautta oikein hyvin kiinni. On selvää, että tutkimustyössä on syytä käyttää alkuperäistä tekstiä. Myös englanninnoksia on liikkeellä ja näistä englanninoksistakin voi huomata, että teksti ei ole mikään leipätyökäännökseen sopiva projekti, sillä teoksen ensimmäinen englanninnos horjuu paikoin jopa vaarallisilla vesillä. Ja kuten Debord itse mainitsee tekstissään Préface à la quatriéme édition italienne de "La Société du Spectacle" (Esipuhe neljänteen Spektaakkelin yhteiskunnan italiankieliseen editioon, julkaistu teoksessa Debord, Guy: Commentaries sur la société du spectacle vuonna 1988, alun perin esipuhe on vuodelta 1979), on vasta neljäs italiankielinen käännös (jonka on tehnyt Paolo Salvadori) häntä tyydyttävä, jopa erinomainen. Suomennos on sitä vastoin onnistunut kerta heitolla niin hyvin, että kirjaa tuskin tarvitsee enää uudestaan alkaa kääntämään.

Käsittelen Debordin teosta yhdeksän kappaleen kautta. Nämä kappaleet noudattavat teoksen yhdeksän luvun sisältöjä. On selvää, että tekstistä voi ammentaa moneen otteeseen ja useaan tarkoitukseen. Tarkoitukseni ei siis ole kritisoida (asettaa teosta paikalleen kirjallisessa avaruudessa, sillä tämä teos on erityisen liikkuvaa sorttia) tai arvostella (tuomita kirjaa jollakin fiktiivisellä mitta-asteikolla, vaikkakin oman kantani teoksen merkittävyydestä ilmaisinkin jo ensimmäisessä kappaleessa) tätä teosta, vaan pikemmin tunkeutua mukaan Debordin tekstiin, heittäytyä negaation kielen virtaan ja ohjailla venettä tässä virrassa välillä tarkistaen ja korjaten kurssia. Kysymys on referaatista sanan latinankielisen kanta-asun monimerkityksellisessä mielessä, ja tuon monimerkityksellisyyden käyttöönotosta Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskunnan analyysissä. Latinan sanalle re-ferō (rettulī relātum referre) voidaan antaa seuraavia suomenkielisiä merkityksiä, jotka avaavat käsillä olevan referaatin luonnetta: kantaa, viedä, tuoda takaisin, viedä, tuoda, ottaa jälleen esille, palauttaa mieleen, muistella, muistuttaa jostakin, viitata, verrata johonkin, arvostella jonkun mukaan, suunnata, kääntää, vetää takaisin, jättää, antaa takaisin, palauttaa, korvata, maksaa, heijastaa, kaiuttaa takaisin, vastata, palauttaa ennalleen, uudistaa, kerrata, toistaa, jäljitellä, luovuttaa, jättää, siirtää, toimittaa, kertoa, ilmoittaa, mainita, ylistää lauluin, tehdä selkoa, esitellä, esittää (ratkaistavaksi), merkitä, panna kirjoihin, merkitä luetteloon, lukea kuuluvaksi johonkin, peräytyä, vetäytyä takaisin, väistyä, palata lähteä ja niin edelleen.

I Erottaminen spektaakkelin toimintaperiaatteena

Spektaakkeli on kolmijakoinen todellisuus. Se on kokonaisuus (yhteiskunta), kokonaisuuden osa (yhteiskunnan osa) ja näiden välillä vallitseva suhde (yhtenäistämisen väline). Tämän vuoksi spektaakkelia ei voida ymmärtää kuvien kokoelmana vaan yhteiskunnallisena suhteena, jonka välitys ja ilmenemismuoto on kuva. Kuvat ovat taas "peräisin" jostakin siitä, mikä ennen spektaakkelien yhteiskuntaa - tätä historiallista vaihetta - oli ollut välittömästi elettyä. Se mikä aiheuttaa ja toisaalta ylläpitää spektaakkelia, on ihmisten vieraantuminen siitä, mikä on elämää. Tämä vieraantuminen – tai se, että elämä on muuttunut elämän representaatioksi, jota ilmentävät tuota elämää jäljittelevät kuvat - on peräisin tietynlaisista tuotanto-olosuhteista, joissa keskeisellä sijalla ovat joukkoviestintä, kommunikaatio ja informaatio. Spektaakkelin yhteiskunta on erityisesti historiallisen tuotantokehityksen immateriaalisen tuotantomuodon aikaansaannosta.

Tässä historiallisessa tilanteessa kuva on irtaantunut elämästä ja muuttunut itsenäiseksi. Kuva, joka on luonteeltaan liikkumaton ja eloton, on alkanut liikkua itsenäisesti. Kuvasta on tullut aave tai eloton henki, joka toimii omalakisesti, ylittämällä ja piittaamatta eletystä tai elävästä elämästä. Kuvan liike on mekaanista ja mekaanisesti aiheutettua, mutta se ei sulje pois sitä tosiasiaa, että vaikka kuva on todellisuudessa representaatio, vaikuttaa se kuten presentaatio: kuva esittää itseään eikä mitään muuta, ja siksi kuva on todellinen, ei epätodellinen. Toisin sanoen kuva ei ole "reaalimaailman lisäke" vaan "tosi on epätoden momentti".

Mutta vaikka spektaakkeli toimii joukkoviestinnän ja kommunikaation kautta, vaikka nämä tekniset ja materiaaliset tuotantomuodot ovat sen toteutumisen edellytys, ei spektaakkeli kuitenkaan ole näkyvän maailman tahallista vääristelyä. Spektaakkeli on esineellistynyt maailmankuva, jonka juuret ovat paljon syvemmällä länsimaisessa ajattelussa kuin spektaakkelin mahdollistava tuotantomuoto. Spektaakkelin aikakausi voidaan varmastikin palauttaa kartesiolaiseen filosofiaan, ajatukseen, jonka mukaan todellista tai varmaa "tietoa" todellisuudesta on ainoastaan se, että ajattelemme. Descartesin "Je pense, donc je suis" – "ajattelen, siis olen" - sisältää yhden merkittävän spektaakkelin yhteiskuntaan johtavan juuren muunnettuna muotoon "kuvittelen, siis olen".

Kun spektaakkelia tutkitaan kokonaisuutena tai totaalisuutena, tulee esille, että se on joka tapauksessa tämän vallitsevan tuotantotavan tulos ja päämäärä. Tämän päämääräluonteensa lisäksi spektaakkeli on myös keinovalikoima noihin päämääriin. Toisin sanottuna: se on sen itsensä syy ja seuraus. Spektaakkeli on esimerkillinen tautologia, sen toiminnan keinot ovat itse asiassa sen päämäärä. Sillä ei ole mitään muuta syytä olla olemassa kuin se, että se on olemassa. Näin spektaakkeli pyrkii jähmettymään ikuiseen nyt-hetkeen – ikuiseen päivään, jossa aurinko ei koskaan laske.

Valinta osallistumisesta spektaakkeliin kaikilla elämän osa-alueilla tehdään jo sitoutumisessa vallitsevaan tuotantomuotoon ja tämän tuotannon seurauksena muodostuvaan kulutukseen. Onkin oleellista huomata, että Debordin mukaan ensin ei ole "markkinoiden" tai "kuluttajien" vaatimuksia ja haluja, jotka tuotanto sitten ystävällisesti toteuttaa, vaan ensiksi on tuotanto – asioiden ja esineiden valmistus, kulutushyödykkeiden luominen ja myös oikeanlaisen kulutusympäristön luominen – vasta tämän jälkeen seuraa kulutus. Toisinsanottuna: ei esimoderni maanviljelijä tarvitse televisiota, hän tarvitsee uuden kuokan, eikä urbaani teknomusiikin ystävä tarvitse kuokkaa vaan uuden mp3-soittimen. "Ympäristö" luo tarpeen.

Spektaakkeli on siis järjestelmä, joka erottaa yhteiskunnassa kaiken erilleen, yhdistääkseen sitten kaiken itsessään. Lopulta näyttää siltä, että juuri spektaakkeli on kaiken yhteiskunnallisen (toiminnan) päämäärä. Kuitenkaan spektaakkelia ei voi asettaa vastakkain todellisen yhteiskunnallisen toiminnan kanssa, sillä vaikka spektaakkeli onkin valhe, on se silti todellisesti tuotettu valhe ja siis todellinen valhe. Toisinsanottuna se on reaaliseksi tullut abstraktio, mielikuvitusta, joka on totta. Näin siis niin "tosi" kuin spektaakkelikin ovat molemmat objektiivisesti totta – spektaakkelin yhteiskunnassa vallitsee siis spektakulaarinen kaksoisartikulaatio, jossa tosi on spektaakkelia ja spektaakkeli on totta. Spektaakkeli on elämän näkyväksi tullut negaatio, joka on ilmetessään tullut hyväksytyksi.

Spektaakkelia ylläpitävä erottamisen periaate erottaa myös kaikki asiat ja kaiken elämän siitä itsestään. Tämä on spektaakkelin olemassaolon ehto, ja siksi spektaakkeli on myönteinen mutta silti luoksepääsemätön. Spektaakkelin yhteiskunnassa spektaakkeli tulisi ainoastaan passiivisesti hyväksyä. Spektaakkelista ei voi saada kiinni, sillä se on erottunut elämästä ja kritiikistä.

Spektaakkeli on siis oman itsensä pääasiallinen tuote: spektaakkelin tehtävänä on tuottaa itseään ja siksi sen päämäärä on spektaakkelin kehitys spektaakkeliksi itsekseen.

Koska spektaakkelin yhteiskunta on oleellisesti tietyn kapitalistisen talouden ja yhteiskunnan muodostuman momentti, muusta historiallisesta ajasta eristetty osa aikaa, on spektaakkelin esineellistettävä tai muutettava myös ihmiset, elämä ja tuottajat esineiksi tai momenteiksi. Muutoksen taustalla on historiallinen kehitys, sillä prosessissa, jossa talous kohdisti ylivallan yhteiskuntaelämään, se muutti ensiksi olemisen omistamiseksi. Tämä prosessin vaihe voidaan ajoittaa 1500–1600-lukujen vaiheille, jolloin syntyy varsinaisesti proletariaatti - omaa työtään myyvä työvoima ja toisaalta omaa omistustaan myyvä pääoma.

Nykyisessä vaiheessa taas omistaminen on siirtynyt ilmenemiseen. Toisinsanottuna nyt sen minkä omistaa, on myös ilmettävä välittömästi, sillä vain omistamisen (olemisen) ilmentymisen kautta voidaan spektaakkelissa saavuttaa toisaalta arvovalta ja toisaalta oikeutus olemiseen: "se mikä näkyy on hyvää, ja hyvää on se mikä näkyy". Se mikä ei näy, ei ole olemassa, eikä ole olemassa mitään, mikä ei näy. Koska taloudellinen valta on ottanut kaiken yhteiskunnallisen toiminnan alaisuuteensa (tehnyt yhteiskunnasta oman subjektinsa) on kaiken, mikä ilmenee, oltava myös epäitsenäistä, siis spektaakkelista riippuvaa. Autonomisten prosessien tai ilmiöiden ei sallita ilmetä lainkaan. Se, mikä ei osallistu mukaan kuvaan, minkä pääsy kuvan alueelle estetään, ei ole olemassa, eikä sillä ole mitään arvoa millekään.

Koska spektaakkeli on kuvaa, on spektaakkelin yhteiskunnan tärkein aistielin näkö: näin perinteisestä filosofisesta metaforasta, näkemisestä, tehdään spektaakkelin yhteiskunnan keskeinen aisti. Näkeminen erotetaan muista aistimisen muodoista, jotta se taas voitaisiin yhdistää näihin spektaakkelin vaatimalla tavalla. Nähdyn ja nähtävän muokkaaminen on se keskeinen tekniikka, jota spektaakkeli käyttää hyväkseen ja jonka mukaan se toimii. Spektaakkeli vaatii siis välitettyä (teknistä, representatiivista) maailmaa, sellaista, jota ei voida aistia suoraan, tai suora aistiminen ei kerro aistitun asian merkitystä, vaan merkitys muodostuu ainoastaan spektaakkelin kautta. Spektaakkeli ei ole ainoastaan katsomista, mutta kaikki katsominen on spektaakkelissa luonteeltaan epäinhimillistä: se ei ole nähtyä arvioivaa ja tuota nähtyä korjaavaa ja muuttavaa katsetta, vaan passiivista tuijottamista. Se on pahimmillaan spektaakkelin passiivista kontemplaatiota, tilannetta, jossa Hegel on inkarnoitunut ja istuutunut tv-tuoliin sadan taivaskanavan eteen polttamaan pilveä. Maailmasta tulee täysin spekulatiivinen.

Spektaakkeli on kuten uskonto, mutta se on itse asiassa uskonnollisten harhakuvitelmien aineellinen rekonstruktio. Tämä on myös filosofian ongelma, joka ei näytä pääsevän millään eroon teologiasta. Toisinsanottuna, vaikka Jumala transsendentaalisena voimana ja todellisena teistisenä mahtina on jätetty taakse, on ongelmana se, että sama uskonnollinen kuvio toistuu niin "maanpäällisessä Jumalassa" eli Leviathanissa (Hobbes), luonnonuskontojen funktionaalisuutta selittävissä sosiaalisissa teorioissa (Durkheim ja osin esimerkiksi Feuerbach) kuin lopulta spektaakkelissa. Jos jumaluus on ihmisten omien voimien, tai paremminkin ihmisyhteisön voiman – niin väkivaltaisen kuin pyhäksi tekevän (Girard) – tiedostamatonta ulkoistamista, niin "spektaakkeli on inhimillisten voimavarojen tuonpuoleiseen karkottamisen tekninen toteutuma".

Kuten jo Thomas Hobbes kapitalismin maksiimin epäsuorasti esittää, elämän välttämättömyydet ovat ihmisen suurin unelma. Debordin mukaan silloin kun välttämättömyyksistä tulee yhteiskunnassa unelma, myös unelmasta tulee välttämättömyys. Spektaakkeli aiheuttaa siis sen, että yhteiskunta, jonka elävä ja vapaa, suora toiminta on otettu haltuun, loitonnettu representaatioksi ja jota muokataan välitykseen keskittyvillä tekniikoilla, ei halua tehdä enää muuta kuin nukahtaa uneen, tai päätyä "ikuiseen rauhaan", kuten Kant asian muotoilee. Tämä uni on täydellistä passiivisuutta ja vastarinnan ja muutoksen puutetta. Tätä unta, joka on painajaista, vahtii koskaan sulkeutumaton silmä. Tämä silmä ei itse asiassa ole mitään muuta kuin moderni suvereeni.

Spektaakkeli on vanha järjestelmä, sillä sen alku on vallan erikoistuminen, käytännön vallan eriytyminen spektaakkelista. Spektaakkeli välittää vallan ja muun toiminnan suhdetta, se on hierarkian puolestapuhuja ja välittäjä, joka saa hierarkian toimimaan joustavasti ja vain yhtä ylhäistä päämäärää varten. Samalla yhteiskunnallisen hierarkian kaikkien osien oman edun ja olemassaolon parhaaksi toimii se, että ne toimivat vain yhden päämäärän vuoksi: so. spektaakkelin vuoksi, perimmäisen välttämättömyyden eli oman olemassaolonsa säilyttämisen vuoksi. Siksi spektaakkeli puhuu vain itsestään, se on itse asiassa vallan omakuva "olemassaolon ehtojen totalitaarisen hallinnan aikakaudella". Tämä tarkoittaa sitä, että niin sanotusta toisesta luonnosta, ihmisten tavoista, tottumuksista, "yhteiskunnallisesta todellisuudesta" ja tässä tapauksessa spektakulaarisesta totuudesta, omalakisesta järjestelmästä tulee ihmisiä hallitseva taso. Spektaakkelia ei voi erottaa modernista valtiosta, joka on Debordin mukaan yhteiskunnallisen hajaannuksen yleinen muoto, "yhteiskunnallisen työnjaon tuote ja luokkavallan väline".

Spektaakkelin yhteiskunta on muoto, joka valitsee itse omat tekniset sisältönsä, se keskittyy tuottamaan "kommunikaatiota" ja välitystä. Tällaiset tekniset välineet saavat tyydytyksensä ainoastaan itse välittämisen kautta: tekniikat, joita spektaakkelin yhteiskunta käyttää, eivät siis välitä sisältöjä, vaan spektaakkelia itseään, sen muotoa, joka on erottaminen ja välittäminen. Erottaminen ja välittäminen on kuitenkin täysin yksisuuntaista, se toimii vain ja ainoastaan spektaakkelin hyväksi, sen olemassaoloa ja toimintaa pönkittäen. Sen tehtävänä on kasata spektaakkelin käyttöön ne tekniset välineet, jotka edesauttavat sen hallinnon jatkumista. Toisinsanottuna, spektaakkeli on kuin teksti, joka sanoo aina yhtä ja samaa, kuten Platonin dialogista Faidros voidaan lukea. Ainoa erotus tähän tekstiin on se, että nyt spektaakkelilla on – toisin kuin Platonin mainitsemalla tekstillä – oma puolustus, sen asianajajat, jotka puhuvat spektaakkelin puolesta. Spektaakkeli puhuu siis itsestään, sanoo lopulta aina samaa, vaikka se naamioituukin mitä monenkirjavimpiin vaatteisiin (kuten Herakleitoksen logos), ja se puolustaa itseään, mutta sitä vastaan ei voi puolustautua eikä sen kanssa voi kommunikoida. Spektaakkeliin ei voi osallistua kuin ainoastaan spektaakkelin omalla kielellä. Myös spektaakkelin kritiikki on ollut Debordin mukaan tähän saakka mahdotonta, sillä spektaakkelin jatkuvasti eriytyvä hierarkia on jauhanut kritiikin ja yhteisöllisyyden hajalleen. On kuitenkin olemassa mahdollisuus, että nämä voimat löytävät toisensa, vaikka spektaakkeli tuon mahdollisuuden kieltääkin.

Voimien toistensa löytäminen on välttämätöntä, sillä kun yhteiskuntaa ja yhteisöllisyyttä erottamisella hallitseva talousjärjestelmä menestyy, maailma proletarisoituu tässä prosessissa. Kun etenkin työntekijä erotetaan tuotteestaan ja työvälineistään, katkeavat myös kaikki muut yhteiskunnalliset suhteet siten, että vain ne erottanut – eli spektaakkeli tai suvereeni – voi ne yhdistää.

Vapaa-aika on puolestaan spektaakkelin keino ulottaa tuotantoa yhä pidemmälle. Vapaa-ajan erottamisena ilmenee toimettomuus. Tämä vapaus tai toimettomuus ei ole erillistä tuottavasta toiminnasta – päinvastoin, vapaa-aika on jatkuvaa levottomuutta, joka ihailee tuotannon tuloksia: tuotanto tuottaa vapaa-ajan luodakseen kulutuksen tuotteille: näin siis tuotteessa kulutetaan tuotetta, ja se, mikä näin tekee, on itsekin tuote.

Spektaakkelin tavoitteena on siis valmistaa ihmistuote, jonka ilmenemismuoto on yksinäiset massat, siis massayhteiskunnan ihmiset, jotka ovat korvattavissa, vaihdettavissa, siirrettävissä ja uudelleen koulutettavissa mihin tahansa asiaan tai tehtävään. Kaikki spektaakkelia edesauttavat tekniikat pyrkivät lujittamaan massojen perussolujen erottelua, perussolujen, joita erheellisesti luullaan ihmislajin perusolemukseksi liberalistisen ajattelun mukaisesti, eli yksilöitä, individuaaleja. Tosiasiassa nämä perussolut ovat valtion ja spektaakkelin tuotteita, niiden subjektivaation tulosta, tuotteita, joiden tehtävänä on vahvistaa spektaakkelia yhä edelleen. Siksi "eristämiseen perustava talousjärjestelmä on eristämisen kehätuotantoa".

Spektaakkelin alkuperä on ykseyden katoamisessa. Kun ykseys hajotetaan ja erotetaan osiinsa, voi sen yhdistää vain spektaakkeli, mutta se yhdistää ne vain erillisyydessään.

Kun katsoja erotetaan siitä, mitä hän katsoo (subjekti subjektista, jolloin syntyy objekti) tapahtuu niin, että mitä enemmän hän katselee, sitä vähemmän hän elää. Ja mitä paremmin hän tunnistaa itsensä niistä kuvista, joita spektaakkeli hänelle tarjoaa, mitä paremmin hän tunnistaa omiksi tarpeikseen ne kuvat, joita spektaakkeli hänelle esittää (tarvitset kännykän tai uuden ihonhoitosarjan), niin sitä vähemmän hän ymmärtää omaa olemassaoloaan ja omia halujaan. Ihmisen eleet ja olemus muuttuu spektaakkelin esittämien kuvien (tai paremminkin kuvavirtojen: elokuvien, pop-videoiden, urheilun ynnä muiden alojen tähtien), liikkuvien kuvien ja hahmojen jäljittelyksi ja matkimiseksi. Antiikin filosofian ihanteet, taivaan kannen tähtien "saman" liikkeen (Platon sanoo Timaioksessa planeettojen ympyräratojen olevan täydellisintä liikettä ja sielun tärkein jäljittelyn kohde) jäljittely siirtyy spektaakkelin luoman tähtitaivaan jäljittelyksi. Uusi muoti, uusi tanssi, uusi meikki. Mitä tähdet tekevät, sitä me teemme perässä.

Koska työläinen tai tuottaja on erotettu tuotteestaan, ei työläinen tai työvoima tuota itseään (mikä olisi välitöntä toimintaa) vaan hän tuottaa itse asiassa tuon työvoiman itsenäisen voiman, joka on irrallinen. Kun irrallinen voima yhdistetään spektaakkeliin, palaa voima tuottajalle takaisin "riiston runsautena". Näin tuottaja vieraantuu ajasta ja tilasta, koska tuotteet, joita voima tuottaa, vieraantuvat jatkuvasti tuottajista, työvoimasta.

Spektaakkeli on kuin kartta, joka kuvaa aluettaan 1:1 – tässä kartassa ne voimat, jotka tuottajilta on riistetty työvoiman kaappauksen avulla, ilmenevät tai esittäytyvät jatkuvana kuvavirtana ihmisille kaikessa voimassaan. Spektaakkelin tehtävänä on valmistaa vieraantuminen konkreettisesti. Kun talous liikkuu itsenäisesti – kuten spektaakkelikin – kasvaa vieraantuminen, joka on niin talouden kuin spektaakkelin alkuperäisessä ytimessä. Mitä enemmän ihminen tuottaa oman maailmansa – siis "toisen luonnon", esineiden ja asioiden maailman – sitä enemmän hänen oma elämänsä on myös hänen omaa tuotettaan ja näin ollen erotettu omasta elämästä. Siksi "Spektaakkeli on pääomaa, joka on kasautunut siihen pisteeseen saakka, jossa siitä tulee kuva".

II Spektaakkeli ja tavara

Debord aloittaa toisen luvun kirjoittamalla arkipäiväiseltä vaikuttavan tavaran metafyysisestä luonteesta. Itse asiassa kyse on tavarafetissistä, aiheesta, josta Marx puhuu Pääoman ensimmäisen osan ensimmäisen luvun neljännessä kappaleessa Tavaran fetissiluonne ja sen salaisuus. Tämä luku on myös selvästi Debordin kirjoituksen pohjana.

Yhteiskuntaa hallitaan tavarafetisismin kautta, sen "yhtä aikaa aistimillisen ja yliaistimillisen" luonteen avulla. Spektaakkeli korvaa aistimillisen maailman kuvilla, jotka ovat kuitenkin erittäin aistitittavia. Spektaakkelissa elämä siis representoidaan elämän kuvilla, tai yhteisö yhteisön kuvilla, joita me aistimme. Kyse ei siis tässä mielessä ole representaatiosta katsojan kannalta, vaan nimenomaan representaatiosta ja presentaatiosta yhtäaikaisena ilmiönä.

Tavaramuoto on määrällinen ja ainoastaan määrällisesti kehittyvä. Tavaramuodon laajeneminen hävittää kasvaessaan laatua. Silti tämä kehitys on alisteinen laadulliselle muutokselle, joka tapahtuu siinä, että koko maailma muuttuu markkina-alueeksi ja lopulta spektaakkeli ylittää oman yltäkylläisyytensä rajat.

Laajennetun hengissä pysymisen periaate on yksi spektaakkelin toiminnan peruspilareista. Tuotantovoimien kehitys on ollut luonteeltaan kehitystä, joka on konstruoinut ihmisryhmien olemassaolon ehdot hengissä pysymisen ehdoiksi, ja tämän jälkeen tuo kehitys on laajentanut vähitellen näitä ehtoja. Kun luontaistaloudessa syntyy tavarantuotantoa, on tämä tavarantuotanto ylijäämää, siis laajennettua hengissä pysymistä. Tavarantuotanto oli pitkään käsityöläisyyttä, joka ei liittynyt varsinaisesti talouden ylläpitämiseen. Kun tavarantuotanto yhdistyi pääomaan ja kauppaan, niiden yhteiskunnallisiin suhteisiin, kaappasi se samalla haltuun koko talouden. Näin taloudesta muodostuu määrällinen kehitysprosessi, jossa myös työ muuttui tavaraksi, siis palkkatyöksi. Nyt kysymys ei ollut tietyssä mielessä hengissä säilymisestä, sillä palkkatyö muodostaa erityistä ylimäärää ja yltäkylläisyyttä. Kuitenkin hengissä pysyminen säilyy tavaratuotannossa mukana, sillä vaikka palkkatyö ja tavaratuotannon kapitalistinen muoto irrottaa ihmiskunnan luonnon kanssa välittömästi käytävästä henkiinjäämiskamppailusta, niin silti ihmiskunta ei kykene vapautumaan "vapauttajastaan". Päinvastoin tavarantuotannon kapitalistinen muoto valjastaa koko ihmiskunnan osaksi omaa kamppailuaan ja laajennettua hengissä pysymistä. Toisinsanottuna tavara itse alkaa hallitsemaan maailmaa.

Talous on yhteiskuntaelämän perusta, ja tavara ottaa sen haltuunsa "okkultistisin" menoin, rahan toimiessa uuden oudon voiman lähettiläänä. Teollisen vallankumouksen ja massatuotannon myötä tavara miehittää tai kolonialisoi yhteiskuntaelämän. Siksi poliittisesta taloustieteestä tulee niin hallitseva kuin myös hallitsemisen tiede.

Spektaakkeli on sellainen historiallisen ajan momentti, jolloin "tavara on miehittänyt yhteiskuntaelämän totaalisesti". Talouden valta laajenee ekstensiivisesti ja intensiivisesti: ekstensiivisesti tavaran imperialismina vähän teollistuneille alueille, ja intensiivisesti kääntyen itseensä takaisin ja kerrostuen tavarakerrostumiksi. Intensiivisessä vaiheessa vieraantuneesta kulutuksesta tulee velvollisuus, joka täydentää vieraantunutta tuottamista. Totaalinen tavara palautuu ihmisille sirpaleina tai totaalisen tavaran fragmentteina. Tässä tilanteessa myös tavaramaailman totaalinen tiede, poliittinen taloustiede jakautuu tarkemmiksi hallintotieteiksi kuten sosiologiaksi, semiotiikaksi, psykotekniikoiksi ja niin edelleen, tieteiksi, joiden tarkoituksena on säädellä kapitalistisen prosessin eri tasojen ja tahojen toimintaa.

Kapitalismin alussa poliittinen taloustiede näkee proletaarin vain työläisenä, jolle ei tarvitse maksaa tai korvata muuta kuin hänen hengissä säilymisensä. Mutta kun kapitalismi kehittyy intensiiviseen, kerrostuvaan vaiheeseensa, alkaa kapitalismi nähdä proletaarin (so. oman tuotteensa) myös työn ulkopuolella elävänä ihmisenä, siis mahdollisena kuluttajana. Työaika vähenee ja vapaa-aika, kulutukseen käytettävä aika, lisääntyy. Vapaa-aikana ihmistä kohdellaan "näennäisenä aikuisena" – ylikohteliaasti. Tätä Debord nimittää tavaran humanismiksi, joka huolehtii ihmisen inhimillisyydestä ja vapaa-ajasta. Näin poliittinen taloustiede alkaa hallita myös vapaa-aikaa. Kulutuksesta tulee osa hengissä säilymistä, ja laajeneva hengissä pysyminen on suorassa suhteessa laajenevaan kulutukseen. Proletaari tarvitsee koko ajan, rajattomasti, uusia tavaroita säilyäkseen hengissä, osallistuakseen yhteiskunnalliseen elämään, joka on siis täysin tavaran kaappaamaa. Ihminen tarvitsee autoa käydäkseen töissä ja käy töissä kyetäkseen ajamaan autolla. Näin riisto laajenee ja rikastuu jatkuvasti.

Automaatio muodostaa periaatteessa ongelman tavaramaailmalle, sillä vaikka automaatio tuhoaa objektiivisen työn, tulee sen samaan aikaan säilyttää työ tavarana ja työ tavaran alkuperänä. Tämän ongelman edessä, tilanteessa jossa automaatio supistaa yhteiskunnallista työaikaa (ja muuttaa näin elämän ja työn 1:1-suhdetta) on kapitalismin keksittävä jälleen uusia tehtäviä, jotta yhteiskunnallisen elämän ja tavaramaailman välille ei jäisi tyhjyyttä tai välittymätöntä aluetta. Tähän tilaan asettuvat palvelut ja kolmas sektori - kaiketi myös viihde – joka lisää ja laajentaa tavaroiden ylistämistä ja jakamista. Tässä tilanteessa vaihtoarvo pääsee viimeistään käyttöarvon herraksi. Kaikki käyttö tulee osaksi vaihtoa, ja vaihto, jonka piti olla vain käytön apuväline, alkaa toimia itsenäisesti ja ilman käytön mandaattia.

Tässä tilanteessa käyttöarvo on jatkuvassa laskussa ja talous riistää uudella tavalla lisääntyneen hengissä pysymisen avulla. Lisääntynyt tai laajentunut hengissä pysyminen merkitsee sitä, että asumisen, syömisen, liikkumisen, toiminnan ynnä muun sellaisen ehdot ovat kapitalismin haltuun ottamia, siis siten, että kapitalismi ottaa haltuunsa yhteiskunnallisen toiminnan ja talouden, joka on sen perusta. Tähän haltuun otettuun yhteiskuntaan on edelleenkin pakko ottaa osaa tai kuoltava, tai vähintään jäätävä "luonnonlakien" tai paremminkin "toisen luonnon", siis kapitalistisen yhteiskunnan lakien armoille. Laajentunut hengissä pysyminen vaikuttaa rikkaudelta, vaikka se sisältää itse asiassa ainoastaan elämän välttämättömyyksiä. Samalla myös todellisten välttämättömyyksien kuluttajasta tulee kuvitelmien kuluttaja. "Tavara on tämä todellinen kuvitelma [reaaliabstraktio], ja spektaakkeli on sen yleinen ilmenemismuoto."

Spektaakkeli on rahan toinen puoli eli kaikkien tavaroiden abstrakti yleinen vastine. Spektaakkeli on kuitenkin jo jotain sellaista, mitä käytetään vain näennäisesti, koska siinä käyttö on vaihtunut representaatioksi. Spektaakkelia ei käytetä, sitä ainoastaan katsellaan. Kun talous saavuttaa yltäkylläisyyden, muuttuu yhteiskunnallisen työn tulos – jota ei voitu aiemmin nähdä – näkyväksi. Kaikki todellisuus on ilmenemistä, ja tämä ilmeneminen on itse asiassa yhteiskunnallisen työn tuote. Pääomasta tulee aistittavaa, ja se levittäytyy kaiken päälle, niin keskuksien kuin periferioidenkin. Yhteiskunnasta – rajattomana – tulee pääoman muotokuva.

Kuitenkin autonomisen talouden – itse liikkuvan talouden – voittokulku on samalla sen tuho. Vapautuneet voimat tuhoavat taloudellisen välttämättömyyden, joka on ollut yhteiskuntien muuttumaton perusta. Nyt puolestaan taloudellisesta kehityksestä tulee välttämätöntä, se korvaa ihmisen perustarpeiden tyydyttämisen, vaikkakin se näyttelee ikään kuin pitävänsä niistä huolta. Talous on ollut yhteiskunnille tiedostamaton, vaikkakin yhteiskunnat ovat olleet siitä riippuvaisia. Ja tästä tiedostamattomasta se nyt vapautuu. Samalla kun yhteiskunta huomaa olevansa taloudesta riippuvainen, tulee taloudesta itse asiassa riippuvaista yhteiskunnasta. Samalla talous menettää suvereenilta vaikuttaneen voimansa. Tänne aikaisemmin tiedostamattoman alueelle, siis talouden alueelle on tultava subjektin, joka nousee yhteiskunnasta, yhteiskunnallisesta taistelusta. Tämä subjekti on proletariaatti tai työväenluokka. Tietoisuudenhalun prosessi synnyttää kaksi muotoa: negatiivisen joka on työläiset, jotka pyrkivät oman toimintansa jokaisen hetken kontrollointiin luokkien hävittämisen kautta (kommunismi), ja sen vastakohtana on puolestaan "spektaakkelin yhteiskunta, jossa tavara pohdiskelee itseään itse luomassaan maailmassa".

III Kahtiajakautunut ja sisäisesti ristiriitainen spektaakkelin yhteiskunta

Spektaakkelin yhteiskunta on samaan aikaan sekä sisäisesti jakautunut että yhtenäinen. Sen yhtenäisyys perustuu modernin yhteiskunnan lailla sisäiselle, kahtia jakautuneelle repeytymälle. Kuitenkin spektaakkelissa vallitseva ristiriita on myös ristiriidassa itsensä kanssa, jolloin "jakautuminen esiintyy yhtenäisyytenä ja yhtenäisyys jakautumisena". Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että repeytymän näennäisesti ristiriitaiset osapuolet – työvoima ja pääoma – toimivat itse asiassa yhdessä yhden ja saman järjestelmän pyörittämiseksi. Näin on globaalisti kuin kansallisvaltiollisestikin. Kapitalismi tekee koko maapallosta toimintakenttänsä, ja erilaiset kamppailut lopulta pönkittävät tätä globaalia järjestystä, vaikka paikallisesti saattaakin tapahtua vaihtelua.

Samalla tavalla moderni spektakulaarinen hallinta ulottaa voimansa myös alueille, jotka eivät ole materiaalisesti kehittyneitä. Ennen kaikkea se esittää näillä aluille itsensä ja omat näennäistavaransa tavoiteltavina. Yhtenä esimerkkinä voitaisiin pitää esimerkiksi Coca-Colaa Afrikassa, jossa veden tai nesteen saaminen on yleisesti hankalaa. Spektaakkelin näennäistavara, joka ei ole spektaakkelin ytimissä, kuten vaikkapa Euroopassa suoranainen välttämättömyys, vaan osa laajennettua hengissä säilymistä, voi olla Afrikan kuivuusalueilla myös suora käyttöarvo. Näin näennäistavarasta tulee todellinen tavara, jolla on myös käyttöarvo.

Maailmassa vallitsee spektatulaarinen työnjako, joka säilyttää olemassa olevan järjestyksen ja keskuksen, joka hallitsee kehitystä. Spektaakkeli perustuu yltäkylläiseen talouteen, talouteen joka ylittää välttämättömyyden ja on tässä mielessä rajaton (tai ylitsepursuava, kuten antiikissa luontoon liitetty ns. runsauden periaate). Spektaakkelia ei lopulta kyetä rajoittamaan paikallisilla, siis kansallisvaltiollisilla rajoituksilla, rajoilla, tulleilla tai muilla sellaisilla.

Spektaakkelissa tapahtuu banalisoitumista sen kauniin ulkokuoren alla. Banalisoituminen hallitsee myös niitä paikkoja, jotka päällepäin näyttävät monipuolistuneen. Näennäinen monipuolisuus toimii yhdessä perinteisten luokkavallan ja sorron välineiden kuten uskonnon ja perheen kanssa. Myös tyytymättömyydestä tulee tavara siinä vaiheessa, kun taloudellinen yltäkylläisyys oppii käyttämään tätä raaka-ainetta hyväkseen.

Tähti on elävän ihmisen spektakulaarinen representaatio. Tähti keskittää itseensä vallitsevan banaalisuuden ottamalla mahdollisen roolin kuvan. "Tähteys tarkoittaa erikoistumista näennäisesti elettyyn; tähti on samaistumisen kohde, jonka lattean näennäiselämän on korvattava niitä sirpaloituneita tuotannollisia erikoistumisia, jotka todella eletään." Tähdet ovat rooli ja roolin sisältönä on näytellä tähteä - elää elämäntapoja, joiden väitetään olevan toteutettavissa maailmanlaajuisesti. He antavat ruumiin ja kasvot yhteiskunnalliselle työlle, sen tuloksen, jota ei voida todellisuudessa koskaan saavuttaa (koska se on enemmän kuin on yksilön osa tai yksilön oma voima). Tähdet dramatisoivat yhteiskunnallisen työn sivutuotteet, jotka itse asiassa tehdään työn päämääräksi. Yhteiskunnallisen työn sivutuotteet – sen päätuote on spektaakkeli itse – ovat ajassa loma, hallinnassa valta, tuotannossa kulutus. Nämä ovat sen kontemplatiivisen prosessin – tai keskustelua vailla olevan prosessin – alku ja loppu. Syntyy valtiovallan tähtiä (poliitikot), kulutuksen tähtiä (viihdetaiteilijat, urheilijat jne.).Tavoitteena tähdillä on päästä näennäisvaltiaaksi, joka hallitsee elettyä, siis spektaakkelin reaaliabstraktiossa eläviä ihmisiä. Tähden toiminta ei kuitenkaan ole maailmanlaajuista eikä se myöskään vaihtele, toisinsanottuna, tähden elämä on aina yhtä ja samaa. Se kulkee aina samaa rataa ja voi saada minkä tahansa merkityksen.

Tähdet ovat spektaakkelin toimijoita (agentteja), jotka eivät ole yksilöitä. Koska tähti on samaistumisen – siis jäljittelyn malli – täytyy tähden kieltäytyä omista henkilökohtaisista, ainutkertaisista ja autonomisista ominaisuuksista, jotta hän voisi tulla tähdeksi, siis samaistuakseen olosuhteiden tottelemisen yleiseen lakiin. Tähtien täytyy olla täynnä oman kategoriansa "tyyppejä", "persoonallisuuksia" tai "ominaisuuksia" – tämä on se tähteyden näennäinen kykyvarasto, joka tähden pitää omata. Esimerkiksi poliittisen johtajan täytyy olla täynnä "ihmisyyttä". Tähdet eivät kuitenkaan ole tosiasiassa erilaisia, vaikka ne kategorisesti toisistaan erotetaankin. Tähdet ovat olennaisesti samanlaisia: he ovat samanlaisia siinä, että he ovat niin erinomaisia. Lopulta "tähdet ovat tulleet suurmiehiksi kurkottamalla pienimmän yksilöllisen elämän todellisuuden alapuolelle, ja kaikki tietävät tämän".

Spektaakkelissa ei siis tosiasiassa tapahdu kilpailua ihmisten välillä, vaan esineet kilpailevat ja korvaavat toisiaan. Esineet kantavat rooleja, ja näiden välille syntyy aavemaisten ominaisuuksien taistelu. Aavemaisten siksi, että ne eivät ole todellisia. Kilpailun, jota spektaakkelissa saamme seurata, ainoa tarkoitus on kiihottaa uskollisuutta määrälliselle olemiselle, joka ei ole mitään sinänsä. Syntyy yhä uudelleen samanlaisia vastakkainasetteluja, uskonnollisuutta ja rasismia, mikä saa aikaan sen, että kulutus, joka on järjestetty hierarkkisesti arvoasteikoksi, näyttää saavan erityisen ontologisen aseman. Kilpailuilla ei itsessään ole mitään merkitystä, vaan niiden tehtävä on pönkittää spektaakkelia. Syntyy myös nuorten ja aikuisten välinen vastakkainasettelu, joka on keskeinen näiden valheellisten roolien joukossa. Tämä johtuu siitä, että aikuisia ei todellisuudessa ole olemassa, sillä "aikuiset" ovat niitä, joita spektaakkeli kohtelee "aikuisina" ja näennäisellä kunnioituksella: todellisia oman elämänsä herroja ei ole. Nuoruus ei puolestaan kuulu nuorille, vaan se on kapitalismin dynamiikan toimintaa.

Spektaakkelissa on siis todellisia vastakkainasetteluja, mutta ne kätkee kurjuuden yhtenäisyys. Valinnanvapaus on näennäistä ja sen taustalla erilaiset vieraantumisen muodot törmäävät toisiinsa, koska ne rakentuvat todellisten ristiriitojen varaan. Spektaakkeli puolestaan esiintyy aina siinä muodossa kuin tarvitaan, tiiviissä tai hajanaisessa, riippuen siitä, mitä siihen kulloinkin liittyvä kurjuuden taso vaatii. Spektaakkeli on aina "onnellisen yhdistymisen kuva, jota ympäröi epätoivo ja kauhu kurjuuden tyynessä keskuksessa".

Keskittynyt spektaakkeli, tai spektakulaarisuus, on byrokraattisen kapitalismin olennainen osa. Sitä voidaan kuljettaa periferiaan valtion tekniikkana ja toisaalta myös edistyneeseen kapitalismiin. Omaisuus voi byrokratiassa olla yhteydessä maailmantalouden hallintaan ainoastaan byrokraattisen yhteisön kautta. Byrokraattisen kapitalismin tavara on yhteiskunnallisen työn summa, jota se myy yhteiskunnalle hengissä pysymisen muodossa. Tässä kapitalismin muodossa ei massoilla ole valinnanvapautta, sillä kaikki muu valinta kuin byrokratian valinta olisi jotain enemmän, jotain liikaa, jotain, joka saattaisi uhata koko järjestystä. Tämä kapitalismin muoto on diktatuuria, ja siihen kuuluu jatkuva väkivalta. Yleensä yksi ihminen johtaa tätä diktatuuria, ja hän on myös tuon totaalisuuden kuva ja yhteenkuuluvuuden takaaja. Tähteen on samaistuttava, tai sitten on kadottava: kaikkien on oltava Maon, Stalinin tai Husseinin puolella – muuta valintaa ei voi suorittaa. Äänestykset tuottavat aina 99 %:n kannatuksen diktaattorille. Keskittyneessä spektaakkelissa ei siis voi valita toisin, ja poliisi valvoo tätä jatkuvasti.

Diffuusi spektaakkeli on toisenlainen. Siinä tavarat ovat tähtiä, jotka kilpailevat keskenään, syrjäyttäen jatkuvasti toisensa, kuitenkin siten, että tavaran tähteys loistaa aina kaiken yllä. Spektaakkeli on tässä yhteydessä vain katalogi, joka on aina menossa pois muodista. Tässä tavarat edellyttävät toisiaan (auto edellyttää tietä), ja vaikka kuluttajan olisikin tarkoitus kuluttaa koko spektaakkeli, saada kaikki katalogin tavarat, niin silti todellisuudessa hän kykenee kuluttamaan aina vain sirpaleita, osia. Spektaakkeli on täydellinen, katalogi sisältää kaiken, mutta kuluttaja on vaillinainen ja vajaa: mitä enemmän pystyy kuluttamaan, sitä täydellisempi kuluttaja on.

Spektaakkeli on siis eepos, jossa kerrotaan tähtitavaroiden kamppailuista ja niiden intohimoista. Jokainen tavara osallistuu maailman tavaraksi muuttumiseen suorittaessaan omaa itsenäistä tavaran maailmaksi-muuttumista (jokainen tavara yrittää olla koko maailma). Erityiset ja ainutlaatuiset tavarat siis itse asiassa menettävät omat erityispiirteensä osallistuessaan absoluuttiseen tavaramaailmaan.

Tavarasta ei voida saada tällaisessa tavara-maailmassa koskaan tyydytystä, ja sen vuoksi tavarat täytyy tunnustaa tavaroina. Tavaroita tulee käyttää tavaroina, niille riittää se. Samalla tavaroiden autonomista ja vapaata aluetta tulee suojella keinolla millä hyvänsä. Hegeliläisesti keikautettuna: tavarasta tulee herra ja ihmisestä renki. Jokainen tavaran (herran) suosionosoitus on arvokas, jokainen käyntikortti (ostoksen kylkiäinen, junalippu tms.) on merkki kanssakäymisestä tavaran transsendentin muodon, herra-tavaran kanssa. Tätä herra-tavaraa palvotaan samalla tavalla kuin uskonnollisissa menoissa: vaikka Herra kirotaankin, niin sille on silti alistuttava, ja jokainen herran aikaansaama ihme otetaan ilolla vastaan. Mies pelastui uponneesta autosta jään alta soittamalla puhelimella hätänumeroon: tämän päivän uskonnollinen tapahtuma, joka osoittaa NOKIAN ylivoimaisen jumaluuden.

Tässä tilanteessa todellinen tarve tai halu erottautuu keinotekoisesta halusta ja tarpeesta, ja koko maailmasta tulee täysin keinotekoisten tarpeiden ja halujen kohde. Keinotekoisuudella ei ole rajaa eikä mittaa, sitä ei voida koskaan tyydyttää. Yhteiskuntaelämä väärennetään. Näin tapahtuu ennen kaikkea siksi, että astutaan toistuvan lykkäämisen (viiveen) alueelle. Se, mitä lykätään, on tavara-maailman paratiisi, siis se portti, joka on tavara, jonka hankinnan jälkeen kuluttaja pääsee viimein (kuvitteellisesti) astumaan itse tavaroiden taikamaailmaan: itse spektaakkeliin, sarjakuvaan, elokuvaan, runoon tai tarinaan. Näin ei kuitenkaan koskaan tapahdu, sillä kaikki tavarat, joiden kuvataan olevan näitä avaimia tai portteja onnelaan, muuttuvat säälittäviksi ja kurjiksi olennoiksi heti kun ne kannetaan kotiin. DVD-soitin ei tuokaan täydellistä kokemusta, eikä taulutelevisio räjäytä tajuntaa. Tämä johtuu siitä, että modernissa maailmassa kokemusta ei voi enää omata, sen voi ainoastaan käydä läpi. Spektaakkelissa kuitenkin on aina jo toinen tuote odottamassa kotiin vientiä. Tämä ei lopu koskaan, elämä spektaakkelissa on elämää taivaan porteilla, knocking on heaven’s door.

Vanhaa tavaraa solvaavat eniten juuri ne, jotka nostivat tuota tavaraa valtaa. Näin toimii myös spektaakkelin johto: Stalin saa haukut, kun hänen aikansa on ohi, kun (puna)tähti on sammunut. Sama koskee Bushia, Blairia ja Lipposta: ne, jotka nostavat, myös laskevat. On kuitenkin aivan sama, kuka on seuraava johtaja: valhe on ja pysyy samana, ja itse asiassa uuden tavaran tai johtajan valitseminen on vanhan valheen tunnustamista. Usko muutokseen on status quon affirmaatio. Syy vieritetään aina harhaisen joukon niskoille. Harhainen joukko valitsi väärän kuninkaan, kuten Babyloniassa aikoinaan, ei yksikään yksilö. Johtajat ovat aina Gustave Le Bonin Joukkosielun seurausta, eivät analyyttisen rationaalisen valitsijan päätös. Ja tämä on spektaakkelin itselegitimaation keino numero yksi, väline, jolla vastuu vieritetään pois ihmisiltä. Se oli "joukko", "aikakausi", "ne muut", jotka valitsivat väärän kuninkaan.

Spektaakkelin status quo, sen dogmi perustuu jatkuvaan muutokseen. Spektaakkeli peittää yhtenäisyydellään luokkajaon, joka todellisuudessa on kapitalismin yhtenäisyyden ydin ja moottori. Työläiset ja pääoma ovat samassa veneessä ja vetävät yhtä köyttä, kuten työmarkkinoilla voimme joka päivä havaita. Spektaakkeli on suvereeni, se mikä yhdistää erottaessaan ja erottaa yhdistäessään. Syntyy hierarkkinen hyväksikäyttö ja irrationaalinen sorto, kaikki tämä tasa-arvoisuuden ja rationaalisuuden nimissä. Kun väen (multitudon) päälle kohoaa suvereeni, päättyy vapaus juuri siihen paikkaan.

IV Proletariaatin kahtiajakautuneisuus

Neljännessä luvussa Debord alkaa käsitellä proletariaattia toisaalta historiallisena subjektina, toisaalta representaationa. Aivan alkuun hän ilmoittaa, että kun porvaristo saa voiton taloudessa, alkaa yhteiskuntaa hallita uudenlainen liike, joka on luonteeltaan poliittista. Tämä liike peittää alleen olemassa olevat olosuhteet ja hajottaa vanhat tuotantosuhteet (käsityöläisyys, agraarinen vaihto, keräily jne.). Tässä tilanteessa muodostuu jälleen paradoksi: kaikesta mikä oli absoluuttista, tuli historiallista.

Porvariston nousu aloittaa vallankumouksellisen kauden, jossa luokkataistelut ja historiallinen ajattelu kehittyvät käsi kädessä. Tietoisuus tiedostaa olevaisen hajoamisen ja sen vuoksi hajottaa liikkeessä (olevaisen liikkeessä) myös kaiken erottamisen (siis staattisen tilajärjestelyn). Tämä muutos on Debordin mukaan Hegelin ajattelun kohde, ei enää maailma staattisesti ymmärrettynä. Ja juuri tämän vuoksi Hegel on ns. filosofian täydellistymä, nimittäin filosofian perinteisessä aristoteelisessa mielessä, kontemplaation eli ajattelun ajattelun, ajattelun vapaan liikkeen ajattelija. Hegelin mukaan maailma – joka on henki – tekee itsensä, ja tämän itsemuodostuksen prosessin Hegel haluaa ymmärtää ja toisaalta tallentaa (Hengen fenomenologia). Hegelin synteesi on erottamisen ylittämistä vain ja ainoastaan ajatuksissa, siis teesin ja antiteesin yhdistävä synteesi tapahtuu vain Hegelin mielessä, ja siksi se vaikutta mielekkäältä. Tämän vuoksi Hegel on anti-vallankumouksellinen, hän pyrkii palauttamaan vallankumouksen synteesiin, sovittamaan eron tai hävittämään sen. Hegel restauroi ja kohottelee maljojaan Ranskan vallankumoukselle täysin kantilaisen ylevän pauloissa. Vallankumousta on kiittäminen, koska se sai "hengen" tiedostamaan ja näin myös ylittämään olemassa olevan. Ja kun olemassa oleva on Hegelille vain historiallisen liikkeen kokonaisuus, on hänen ylitettävä tämä koko historiallinen liike: on saavuttava siis "elämän sunnuntaihin" ja jäätävä pelailemaan pelejä luomistyön jälkeen. Hengen projektina nähdään siis sankarin projekti, joka tekee mitä tahtoo ja tahtoo mitä tekee – ja tämä kaikki imperfektissä. Filosofia loppuu historiaan, joka on jo loppunut. Totaalinen historia on Hegelille jo ohi: kaikki, mikä saattoi tapahtua, on tapahtunut. Proletariaatti tai rengit osoittavat kuitenkin selvästi, että tämä ajatus on väärä, eikä historiallinen ajattelu ole hävinnyt mihinkään. Mutta historiallisen ajattelun on muututtava käytännölliseksi ajatteluksi (tai käytännölliseksi filosofiaksi) – ja proletariaatin on tiedostettava itsensä historiallisesti (tai historiallisessa), ja tämän tiedostamisen tulee olla maailmanlaajuista.

Debordin mukaan Marxin metodin totuudellisuus ja samalla vallankumouksellisuus lepää sen yhteydessä hegeliläiseen metodiin. Marx kääntää sen nurin tai – Marxin omin sanoin – jaloilleen. Toisinsanottuna, kun historia tulee todeksi, sillä ei ole enää loppua. Marx ei viittaa siihen, mitä tapahtuu, eikä myöskään siihen, mitä jokin korkeampi toimija pohdiskelee. Teorian tehtävänä on tietää se, mitä se itse tekee, ei muuta. Näin Marx toteuttaa tietoisen historian projektia, jossa taloudellisten tuotantovoimien sokean kehityksen (kapitalismin räikeän auringon sokaisemat) tuottama määrällisyys pyritään korvaamaan laadullisella kehityksellä, siis historiallisella haltuunotolla. Näin Marx ymmärtää sen, että "kaikista tuotantovälineistä suurin tuotantovoima on vallankumouksellinen luokka itse".

Mitä tämä tuotantoväline sitten on? Se on olennaisesti taisteleva subjekti, ei kontemploiva tai ymmärtävä subjekti. Debordin mukaan tässä piilee Marxin tieteellisyys ja juuri tässä hän myös ylittää tieteellisyyden. Marx ymmärtää rationaalisesti, että yhteiskunnassa vaikuttava voima on vallankumouksellinen luokka, joka tekee historiaa: tämä ei ole lain tai lainmukaisuuden ymmärtämistä, sillä vallankumous ei noudata lakia, vaan nimenomaan taistelun ymmärtämistä. Tämän tietämisen taustalla on ainoa tieteellinen metodi, historiallinen tiede. Tämä tiede kuuluu porvarilliselle aikakaudelle, aikakaudelle, joka haluaa antaa historialle tieteellisen perustan. Tämä tiede on kuitenkin syntynyt itse historiallisessa prosessissa, talouden syntymisen myötä. Historia on taas riippuvaista taloudesta ainoastaan taloushistoriana, jossa unohdetaan historian rooli taloudessa. Tähän ansaan on Debordin mukaan langenneet sellaiset sosialistiset laskelmat, jotka kuvittelevat pystyvänsä laskemaan kriisien syklin. Kansallisvaltiollinen järjestelmä on kyennyt tasoittamaan nämä kriisit (etenkin New Dealin jälkeen) luomalla tiukan rajoittavan järjestelmän, erehtyy tietyt sosialistisen (ja ns. vanhavasemmistolaiset) luulemaan tätä kansallisvaltiollista tilaa paratiisiksi – taloudelliseksi harmoniaksi. Tällainen tiede, joka pyrkii hallitsemaan oman aikansa historiaa tieteellisellä tiedolla (tai ehkä paremminkin metodilla), on näkökulmaltaan porvarillista.

Utooppiset ajattelijat eivät ole Debordin mukaan epätieteellisiä. Näin sosialismin utooppisia piirteitä voidaan sanoa utooppisiksi vain, jos ne hylkäävät historian (käynnissä olevan taistelun), ei siksi, että ne hylkäävät tieteen. Utooppiset ajattelijat ovat hänen mukaansa täysin aikaisempien vuosisatojen tieteellisen ajattelun pauloissa. Sorelia seuraten Debord sanoo: "Utopistit luulivat löytävänsä ja todistavansa yhteiskunnan lait tähtitieteen mallin mukaan. Heidän kaavailemansa historialle vihamielinen harmonia kasvoi yrityksestä soveltaa yhteiskuntaan tiedettä, joka on vähiten riippuvainen historiasta." Näin juuri se nykyinen "tieteenfilosofia". joka on jämähtänyt Popperiin ja Lakatokseen sekä kaikkiin muihin "tieteellisen metodin" puolestapuhujiin, on todellisuudessa se totalitaarinen tieteen muoto, joka pyrkii palauttamaan kaiken takaisin yhteen ja ykseyteen.

Debordin mukaan ongelma Marxin väärin ymmärtämisessä on ollut se, että Marxin teoria on typistetty poliittisen taloustieteen kritiikkiin. Juuri tästä kumpuaa "marxismi". Tässä mielessä Marxin myöhäistuotanto (Pääoma) on epäonnistuminen, joka johtui historiallisesta tilanteesta, siitä että vallankumous ei lähtenyt käyntiin, että proletariaatti ei vapautunut sen vapautumisen hetkellä. Tätä virhettä Marx joutui korjaamaan poliittisen taloustieteen kritiikillä, joka oli Debordin mukaan menetys itse teorialle. Suurin ongelma tässä on se, että kun proletariaatin vallankumousta puolustetaan tieteellisesti, samaistetaan tällöin proletariaatti ja porvaristo. Marxin ongelmana on myös se, että hän päätyy kannattamaan näkemystä lineaarisesta kehityksestä, jonka luokkataistelut aiheuttavat, taistelut, jotka päätyvät aina yhteiskunnan mullistukseen ja taistelevien luokkien tuhoon. Tämä kuva on toisaalta väärä, sillä historia osoittaa, että koskaan proletariaatti ei ole voittanut taistelua ja että tosiasiassa porvaristo on ollut ainoa vallankumouksellinen luokka, joka on päässyt valtaan ja jonka valtaanpääsyn syynä ja seurauksena on ollut taloudellinen kehitys. Tästä on parhaana esimerkkinä uuden ajan valtio (Hobbesin Leviathanin ja Smithin näkymättömän käden yhteenliittymä), joka byrokratiallaan suojelee taloutta ja pääomaa: tämän liiton seurauksena on ollut yhteiskunnan täysi haltuunotto. Täällä uuden ajan alussa, Hobbesin, Locken ja kaiken poliittisen filosofian ja poliittisen taloustieteen syövereissä lepää nykyaikaisen spektaakkelin yhteiskunnan juuri. Tämä järjestelmä on tehnyt proletariaatin ainoaksi historiallisen elämän havittelijaksi, mikä on tietystikin negaatio.

Porvarillinen vallankumous on ohi, koska porvaristo pääsi valtaan ollessaan taloudellisesti kehittyvä luokka. Tämä on ensimmäinen luokka, jonka Marx erottaa. Toinen luokka, proletariaatti, voi päästä valtaan ainoastaan tulemalla tietoisuuden luokaksi. Proletariaatti ei voi omistaa mitään, mikään todellisuuden osa ei ole sen. Se ei ota haltuun, mutta se voi tiedostaa. Marx loi omalla teoriallaan harhaisen ekonomismin perustan, mutta hän ei itse luottanut siihen. Marx kyseenalaisti objektiivisen ja tendenssiin pyrkivän menetelmänsä ja etsi itse ratkaisua tieteen ulkopuolelta, subjektiivisesta vaihtoehdosta.

Tieto on siis yhdistettävä toimintaan ja teoria käytäntöön siten, että kumpikin näistä takaa toisen totuuden. Vallankumoukselliset taistelut ja yhteiskunta tulee järjestää vallankumouksen hetkellä, näin proletariaatista voi tulla subjekti. Tämä edellyttää tietoisuuden käytännöllisiä ehtoja, jossa "käytännön teoria vahvistuu kehittymällä käytännölliseksi teoriaksi". Tätä järjestäytymistä ei kuitenkaan ollut vielä esillä työväenliikkeen perustamishetkellä. Näin vallankumouksellinen teoria hylättiin, ja proletariaattiin alettiin kohdistaa porvarillisen tieteen menetelmiä, valtiollisia ja hierarkkisia järjestelmiä. Työväenliikettä pyrittiin siis toisin sanoen järjestämään porvarillisesti. Teoria olisi tosiasiassa tarvinnut noita tuon hetkisen liikehdinnän epämääräisiä historiallisia muotoja käytännölliseksi ympäristökseen, jotta se olisi voinut olla totta. "Neuvosto ei ollut teorian löydös. Silti sen olemassaolo käytännön tasolla oli jo Kansainvälisen työväenyhdistyksen korkein teoreettinen totuus." Ristiriidat kärjistyivät Marxin ja Bakuninin läpivedossa.

Debordin mukaan se seikka, että proletariaati vallankumouksen päämäärään suhtaudutaan välittömästi läsnä olevana, on anarkistisen taistelun vahvuus ja heikkous. Anarkismi säilyttää luokkataistelujen historiasta ainoastaan johtopäätöksen, mikä saa sen halveksumaan metodeja. Anarkistit pyrkivät saavuttamaan johtopäätöksen yhdessä silmänräpäyksessä, he pyrkivät toteuttamaan ihanteen välittömästi. Näin ollen anarkismi on ainoastaan valtion ja toisaalta luokkien negaatio, puhtaan vapauden ideologia, ei muuta. Sen tavoitteena on tasa-arvoistaa kaikki ja hylätä pahuus. Tämä on hyvä puoli, nykyisten olosuhteiden välitön hylkääminen, mutta toisaalta harhakuvitelma siitä, että näin jo tapahtuisi, on johtanut sen itsensä hajaannukseen. Näin ollen anarkistien tulisi toistaa tämä johtopäätöksensä aina uudelleen, jokaisessa taistelussa. Toisaalta anarkistit olettavat, että ratkaisu on jo löytynyt ja että historia on siis tässä mielessä jo loppunut. Näin anarkistit ikään kuin pyrkivät ulos historian alueelta. Tämän vuoksi anarkistien massat suosivat vapauden asiantuntijoita, joiden päätöksiä he haluavat yksimielisesti noudattaa. Tämä taas saa aikaan sen, että vallankumouksen ajatellaan olevan hyvin lähellä ja että se tapahtuisi spontaanilla järjestäytymisellä.

Toinen ongelmakohta on toisen internationaalin "puhdasoppinen marxismi", joka on Debordin mukaan sosialistisen vallankumouksen tieteellinen, talouteen perustuva ideologia. Tämä ideologia luottaa pedagogiseen todisteluun ja toisaalta kontemplatiiviseen otteeseen historian kulusta. Tämä on osaltaan liikkumatonta ajattelua, joka nostaa esiin myös eettisten valintojen symmetrian. Marxin mukaan taas historian yhtenäistä ajatusta (jonkinlaista staattista kokonaiskuvaa) ei voitu millään tavalla omaksua irrallaan käytännön asenteesta. Historian yhtenäisyyden ymmärtäminen on käytännöllisen asenteen omaksumista. Tätä valtaa eivät kuitenkaan sosiaalidemokraatit tehneet, vaan antoivat vallan opettajille, mikä perustuu passiiviseen kisälliyteen. Näin puoluekoneiston ja byrokratian toimijoista, kuin myös työväen journalisteista, tuli itse asiassa sosialidemokraattisia meklareita, jotka myivät työväestöä kuten tavaraa, oikeaan hintaan. Ay-liikkeen tehtävänä on edelleenkin myydä työväestöä "oikeaan hintaan". Tähän perustuu myös sosiaalidemokraattien harhainen ajatus siitä, että he perivät vallan porvarien jälkeen. Näin ei tule tapahtumaan, tämä on täysin väärää tietoisuutta, joka ei ole kuullutkaan mistään muusta kuin analyyttisesta valtakäsityksestä (Lukes) ja joka ei koskaan voi ymmärtää Michel Foucault’n valta-analyysia.

Sosiaalidemokraattisen ohjelman myötä alkaa syntyä työväestön representaatio, joka vihaa vallankumousta ja jolla sosialismi on "kovaa työtä". Näin työvoiman vallankumouksellinen liike asetetaan representaation kahlitsevaan ja liikkeen rajoittavaan kehikkoon. Ay-liike ja sosiaalidemokratia on työväenliikkeelle valtio, joka tekee proletariaatista työläisiä, kuten Leviathan tekee multitudosta kansalaisia. Se tarkoittaa koko työvoiman voiman ja vallan kaappausta ja varastamista. Yhteiskunnan omavaltainen johtaminen – Leninin jalanjäljissä – muuttuu ammatiksi, ja sitä juhlitaan myös porvareiden piirissä "ammattipoliitikkojen" voittona (jolloin politiikasta tulee täysin sosiologinen kategoria, eli politiikka on sitä mitä poliitikot tekevät). Politiikasta tulee hallintaa, ja se, mitä nimitämme politiikan tieteeksi, on itse asiassa vain ja ainoastaan porvarillista hallintotiedettä. Näin ollen siis hetki, jolloin bolševismi taisteli itselleen voiton Venäjällä ja sosiaalidemokraatit vanhassa maailmassa, merkitsi spektaakkelin ylivallan ytimen syntyä: yksinkertaisesti sitä, että työväenluokan representaatio on radikaalisti vastakkainen itse työväenluokalle.

Vallankumouksellisen luokan edustus tuhosi vallankumouksen, ja Venäjän bolševikkien mallien laajentaminen teki koko maailmasta Venäjän, takapajuisen ja vapaasti muokattavan maan. Bolševikkipuolue esitti itsensä sinä mitä se oli – eli proletariaatin omistajien puolueena, joka eliminoi olennaisesti aiemmat omaisuuden muodot. Ei maaomaisuutta, ei yksityisomaisuutta, vaan vallankumouksellinen luokka oli nyt se, minkä puolue omisti. Tähän kuvaan ei mahtunut myöskään oppositio.

Tilanne johti siihen, että byrokraattinen yhteiskunta terrorisoi talonpoikaistoa toteuttamalla historian raaimman alkuperäisen kasautumisen prosessin, Stalinin kauden teollistumisen. Tässä prosessissa talouden valta on jatkuva (kuten suvereenin valta) ja työ muuttuu tavaraksi. Työväenpuolue (Neuvostoliitossa) hallitsee samalla erottamisen periaatteella, kuin porvarillinen hierarkkis-etatistinen valta ja hallitseva porvarillinen luokka, jonka korvike neuvosto oli. Näin "järjestymisen tekniset kysymykset paljastuivat yhteiskunnallisiksi kysymyksiksi". (Ante Ciliga, lainaus Debord.)

Johdonmukainen hajottaminen on vallankumouksen ideologia. Se tapahtuu leninismissä, mutta palautuu stalinismissa totuutensa epäjohdonmukaisuutena. Ideologiasta tulee päämäärä, ei keino tai ase, ja valheesta, jota ei kyseenalaisteta, tulee hulluutta. Todellisuus ja päämäärä hajoavat totalitaariseen ideologiseen julistukseen: kaikki, mitä se sanoo, on kaikki, mitä on olemassa. Ideologian aineellistuma ei muuta maailmaa, kuten kapitalismi (joka elää yltäkylläisyydessä) vaan "se on käyttänyt poliisin menetelmiä muuttaakseen aistimisen".

Valtaan astuu totalitaaris-ideologinen luokka, joka representoi mullin mallin olevaa maailmaa (josta saamme lukea Mansonin Beatlesia lainaavasta jääkaapin ovesta: Helter Skelter). Tämä valta on luonteeltaan sellaista, että mitä enemmän se on vallassa, sitä enemmän se kiistää olevansa vallassa (Matti Vanhanen). Se vahvistaa jatkuvasti omaa olemattomuuttaan (ja voisi kai sanoa omaa havaitsemattomuuttaan). Kaikkialle laajentuneesta byrokratiasta tulee tietoisuudelle näkymätön luokka, jonka tuloksen kaikesta yhteiskuntaelämästä tulee mielipuolista. "Absoluuttisen valheen yhteiskunnallisen järjestäytyminen on peräisin tästä perustavasta ristiriidasta."

Byrokraattinen luokka perustuu terroriin, mutta sen on kohdistettava terrori myös omaan itseensä, koska se on mielivaltaista (sillä ei ole juridista pohjaa) ja koska sillä ei ole resursseja (se ei ole omistava luokka). Väärä tietoisuus pitää yllä absoluuttista valtaansa absoluuttisen terrorin avulla. Valtaan voidaan osallistua ainoastaan näyttelemällä sosialistista luokaa, osallistumalla valtaan kollektiivisesti, sillä yksilöllinen edustus ei toimi. Byrokraatti ei voi todistaa itseään byrokraatiksi, sillä byrokratian totuus on se, että sitä ei ole olemassa. Byrokratiaan siis osallistuvat kaikki, joita byrokratia ei likvidoi. Valta voidaan keskittää ainoastaan yhteen henkilöön, jossa asuu valheen ainoa käytännöllinen totuus, sen jatkuvasti muutellun rajan kiistämätön pysyvyys. Stalinia korkeampaa absoluuttia, tätä tietoisuutta korkeampaa henkeä ei voi olla olemassa. Absoluuttinen valta määrittelee oman valtansa alueen (kuka, mikä, missä joutuu vallan kohteeksi), ja samalla se on voima, joka runtelee tuota aluetta.

Historia häviää, kun ideologia kehittyy ensiksi absoluuttiseksi absoluuttisen vallanpitämisen kautta, joka muuttuu puolestaan puutteellisen tiedon muodostaan (ideologia on puutteellista tietoa) totaaliseksi valheeksi. Byrokraattinen ja samalla totalitaarinen yhteiskunta elää ikuisessa nyt-hetkessä, jossa tapahtumat ovat vain paikkoja, poliisinauhan rajaamia tiloja, joihin vain poliisilla on pääsy. Tässä tilassa menneisyyttä manipuloidaan jatkuvasti kuin Orwellin 1984 päähenkilön työpaikassa. Kysymys ei ole "historian uudelleenkirjoittamisesta" ainoastaan merkitysten tasolla vaan myös tosiasioiden, faktojen muuntelusta. Siis sen muuntelusta, josta historian piti koostua: tätä tapahtumaa ei tapahtunutkaan, sen sijaan tapahtui niin ja näin. Samalla häviää historiaan liittyvä rationaalinen viitekehys, ja historiasta tulee itse asiassa irrationaalinen tiede: siitä tulee subjektiivista "näin minä asian näen" -tiedettä (jota ei tietenkään voida miksikään tieteeksi edes sanoa).

Mitä sitten olivat stalinistinen byrokratia ja fasismi suhteessa työväenliikkeeseen maailmansotien välissä? Ne olivat keinoja tuhota tuo työväenliike (lähes perin juurin). Proletariaatin vallankumouksen tilanteessa löytyy fasismista keino, jolla ottaa haltuun valtion avulla kriisi ja säilyttää kapitalismi. Fasismi on pohjimmiltaan konservatiivista porvarillista ideologiaa, se puolustaa sitä, mutta sen keinot olivat ennennäkemättömät. Fasismi ei itsessään ole ideologista vaan myyttistä. Se on myytin väkivaltaista henkiinherättämistä. Tai: "fasismi on teknisesti varustettua arkaismia". Fasismi auttaa murskaamaan vanhan työväenluokan ja on näin modernin yhteiskunnan ennakkoehto. Fasismi tulee kuitenkin liian kalliiksi, se imee likaa resursseja sen järjettömyyden vuoksi (mutta tässä järjettömyydessä lepää sen tehokkuus). Fasismi taltutetaan, koska se tulee liian kalliiksi, mutta yhtä kaikki: kapitalismi tarvitsi (tarvitsee) fasisminsa. Fasismi on yksi kapitalismin attribuutti.

Byrokratia on sidoksissa ideologiaan, johon kukaan ei enää usko. Terrori on byrokratialle välttämätöntä, se on sen ideologisesta perustasta kumpuavaa, vaikka juuri terrorista byrokratia näennäisesti pyrkii kamppailemaan eroon. Byrokratia on kapitalismin heikko ilmentymä, vaikka se pyrkii esiintymään ylivertaisena siihen. Byrokratia ei voi taistella kapitalismin kanssa tavarantuotannossa johtuen sen ideologisesta perustasta. Kapitalismin ideologiassa tavarapaljoutta seuraa laajennettu vapaus, näennäisvapaus, ja tätä näennäisvapautta taas ei voida sovittaa yhteen byrokratian (totalitaarisen) ideologian kanssa. Byrokratia romahtaa – Debord ennakoi tämän loistavasti teesissä 111 – ja kapitalismi menettää vastustajansa. Kapitalismi menettää negaation, joka sitä on pitänyt yllä, ja näin spektaakkelin sisäinen jako lakkaa: tosin vain muuttaakseen muotoaan, kuten myöhemmin on nähty.

"Kolmansien maiden", siirtomaiden ja "kehitysmaiden" – siis imperialismin alaisten maiden - poliittiset ongelmat johtuvat byrokratian ja kapitalismin kilpailusta. Näissä maissa väijyy jatkuva vallankumouksen mahdollisuus, sillä byrokraattisen – agraariseen ja totaaliseen yhteiskunnallisen työn haltuunottoon perustuva järjestelmä luo edellytyksiä kapitalismille, sille johtoluokalle, joka pyrkii kapitalismin piiriin. Toisaalta kapitalistinen järjestelmä puolestaan synnyttää väistämättä näihin maihin proletariaatin. Imperialismi antaa näiden maiden johtajille maansa yhteiskunnallisen työn myynnistä valtion. Tässä prosessissa muodostuu proletariaatti, joka tulee väistämättä kaatamaan hankkeen.

Proletariaatti ei ole hävinnyt mihinkään, vaikkakin se on siirretty syrjään omasta elämästään. Proletariaatti on kadottanut autonomiansa ja myös harhansa (ses illusions). Proletariaatti on olemassa, ja sen tulee tiedostaa itsensä, jotta se voi taas alkaa käyttää elämäänsä. Tiedostamisen kautta proletariaatti määrittää itsensä yhteiskunnassa toimivaksi negaatioksi – joka toimii aiempaa laajemmalla alalla, koska nyt maanviljelysväestö vähenee, kun taas tehdastyön (fordismin) tuotantotavat leviävät niin palveluihin kuin akateemiseen maailmaankin: koko yhteiskunnasta tulee tehdas – ja näin kaikista yhteiskunnan asukeista tulee tehdastyöläisiä, proletariaattia, halusivat he niin tai eivät.

Proletariaatin ongelma on se, että se ei subjektiivisesti tiedosta sitä, että sen oma ulkoistettu valta (sosiaalidemokraatit yms.) tekevät itse asiassa työtä kapitalismin ja tämän luoman yhteiskunnan hyväksi. Tähän työhön osallistuvat kansalaisjärjestöt, puolueet, ammattiliitot ja valtiolliset elimet (sosiaaliturva, Kela, Työvoimatoimisto). Proletariaatin on ymmärrettävä, että vallan ulkoistaminen, sen siirtäminen välittäjien, representaation ja edustuksen hoidettavaksi, eduskunnan asiaksi, ei auta proletariaattia: kukaan ei voi tehdä tätä asiaa proletariaatin puolesta. Vallan erikoistumista (mainitut liitot, järjestöt jne.) ja ulkoistamista tulee vastustaa. Tulee kannattaa vallankumousta, joka ei jätä mitään ulkopuolelleen, täytyy affirmoida nykyhetken ylivaltaa menneeseen, ei menneen (historian) ylivaltaa nykyhetkeen. Erottamista ja sen prosesseja tulee kritisoida. Proletariaatti voi tunnistaa itsensä vain absoluuttisesta vääryydestä, ei tämän tai tuon asian korjaamisesta, jonkin "täsmävääryyden" korjaamisesta.

Debordin mukaan jo 1960-luvulla oli alkanut uusi aikakausi: tätä aikakautta elämme osin edelleen. Uudella ajalla kapitalismin yltäkylläisyys epäonnistuu. Protesti hylkää muodollisen ja edustuksellisen politiikan ja ilmenee rikollisessa hahmossa. Tämä on hyökkäys luokkayhteiskuntaa vastaan (jonka perusluokat ovat työläiset ja pääoma). Kapinallisten on tuhottava sallitun kulutuksen koneet (des machines de la consomnation permise). Proletariaatin valta voi toteutua työläisneuvostoissa, jotka toimivat suoralla viestinnällä, jossa luovutaan erikoistumisesta, hierarkiasta ja erottamisesta: olemassa olevat olosuhteet muuttuvat yhtenäisyyden olosuhteiksi. Näin proletaarisesta subjektista voi tulla tietoisuutta, joka on käytännöllistä järjestäytymistä. Tämä tietoisuus puuttuu historiaan ja on siksi täysin käytännöllistä.

Neuvostot ja niiden valta nousevat uudelleen voimaan, ainoana aspektina tai pisteenä, jota proletariaatista ei ole kukistettu. Vallankumouksellisen organisaation muoto voidaan löytää vain taistelemalla. On löydettävä se, mikä edeltää neuvostoja.Neuvostoja edeltävä proletariaatin autonominen organisaatio ei edusta työväenluokkaa, ja tämä on sen suurin voima. Se tunnustaa itsensä erona erottamisen maailmasta.

Tämä organisaatio aloittaa yhdessä praksiksen teorian kanssa (sen teorian kanssa, joka on itse itsensä syy, ei keino mihinkään päämäärään) kehityksen kohti käytännöllistä teoriaa, praktista teoriaa. Se toimii viestinnän yleistämisen kautta. Kun yhteiskunnallinen hajottaminen tai erottaminen hajoaa, tämän autonomisen organisaation on tunnustettava oma hajoamisensa hajottavana organisaationa.

Yhteiskuntakritiikin on oltava kompromissitonta ja maailmanlaajuista. Taistelua käydään vallankumouksellisen organisaation ja luokkayhteiskunnan välillä, jossa aseena toimii taistelijoiden oma olemus. Vallankumouksellisen organisaation on tunnustettava kritiikki niin teoriassa kuin teorian ja käytännön välisessä suhteessa: sen on ymmärrettävä, että se ei voi osallistua ja uusintaa itseään hierarkkisen yhteiskunnan sisällä, vaan sen on taisteltava sitä vastaan - vieraantumiseen pakottavaa järjestelmää vastaan, joka pakottaa proletariaatin valitsemaan joko kurjuutensa hylkäämisen (oman tosiasiallisen olemuksensa hylkäämisen) tai ei mitään. Tätä vastaan ei voida enää taistella vieraantunein muodoin. Massojen tulee elää teoria ymmärryksenä inhimillisistä käytännöistä. Työläisten ja proletariaatin on ruvettava dialektikoiksi ja kirjoitettava ajattelunsa käytännöksi. Niiden, joilla ei ole omaisuutta, toisin kuin porvareilla, on tehtävä tämän eteen paljon töitä. Proletariaatilla ei ole valmiina tietoisuutta ja oppijärjestelmää, toisin kuin porvareilla: ne täytyy itse rakentaa. Vallankumouksellisen teorian on siis oltava kaiken vallankumouksellisen ideologian pahin vihollinen, ja tämä sen tulee myös tiedostaa.

V Ajasta ja historiasta

Debordin mukaan – Marxiin pohjaten – ihminen ajallistuu yhteiskunnan välityksellä. Samalla ihmisen ajallistuminen – joka on samalla siis luonnon muuttumista ihmiseksi – on ajan inhimillistymistä. Historiallinen tietoisuus, ajan ymmärtämisen historiallinen muoto, se, että historia ymmärretään historiallisena, saa ilmi ajan muutoin tiedostamattoman liikkeen. Historiallinen tietoisuus tekee siis ihmisen tietoiseksi ajasta, tosin vain ja erityisesti kronologisesta ajasta. Debord ei lainkaan käsittele aioonin tai kairoksen mahdollisuuksia, mikä on ilmiselvä puute.

Ongelmallista on se, että samalla kun historiallinen tietoisuus tulee voimaan ja historiallisen liikkeen aikaansaannokset ja keksinnöt (tekniikka ja kieli) tulevat oman historiansa tuotteeksi, ei jäljelle jää muuta kuin ikuinen nykyhetki. Kaikkea tietoa kantavat vain elävät, siis aikalaiset. Syntymä ja kuolema erotetaan ajan lakien joukosta – syntymä ja kuolema, jotka olivat esimerkiksi Platonille ja Aristoteleelle ensisijaisesti ajallisia seikkoja. Ajasta tulee näin ollen liikkumaton ja suljettu tila.

Staattiset yhteiskunnat järjestävät ajan syklisen mallin mukaan. Tätä edustaa Debordin mukaan paimentolaisten aikakäsitys, "sillä he kokevat samat olosuhteet toistuvasti matkansa jokaisella hetkellä", mikä on ehkä hieman kummallinen ajatus Debordilta, mutta hän tukeutuu tässä Hegeliin. Kun paimentolaisuudesta siirrytään viljelyskulttuuriin, tarkoittaa se (sisällyksettömän) laiskottelun lopettamista ja työn alkua. Agraarinen tuotantotapa on hänen mukaansa perusta "täysin konstituoidulle sykliselle ajalle". Näin ikuisuus on syklin sisällä kaikki tapahtuu uudelleen maan päällä. Myytti takaa tämän kosmisen järjestyksen, joka ympäröi yhteiskunnan, jonka rajojen sisällä jo toteutetaan tätä järjestystä. Myytti ja tietynlainen kosmogonia on siis Debordin mukaan ympäristöön ulkoistettua sisäistä järjestystä, tai toisinsanottuna yhteiskunnan järjestys, jonka nähdään järjestävän myös luontoa – joka toimii tietysti myös kääntäen.

Aika otetaan yhteiskunnallisesti haltuun ja ihmisiä aletaan tuottamaan ihmistyöllä yhteiskunnassa, joka on jakautunut luokkiin. Syklisen ajan yläpuolelle, aristotelisen taivaan ulommaisen sfäärin rajalle, kehittyy ylijäämä, joka ilmenee yhteiskunnassa luokkana, joka järjestää yhteiskunnallista työtä ja ottaa haltuunsa rajallisen lisäarvon (Aristoteleen poliitikot). He ottavat haltuunsa myös ajallisen lisäarvon. Tämä yhteiskunnan pintakerros tuhlaa aikaa, kuten juhlissa tuhlataan lisäarvoa. Ajan tuhlaaminen tai paremminkin historiallisen lisäarvon omistaminen tuottaa sen omistajille nautinnon ja tiedon eletyistä tapahtumista. Tämä aika on virtaavaa ja liikkuvaa – se on sotien ja seikkailun aikaa (Aleksanteri Suuri, Aristoteleen oppilas tiesi tämän hyvin). Syklisestä ajasta lisäarvonsa nostavat herrat muuttuvat sankareiksi, jotka matkustavat läpi oman henkilöhistoriansa: tämä tarkoittaa selkkauksia vierasmaalaisten yhteisöjen kanssa (helleenisen Kreikan, Ptolemaios-suvun valloitusretki Egyptiin juuri Platonin ja Aristoteleen aikana). Historia, joka on sodan ja sankaruuden historiaa, näyttäytyy näin ollen ihmisille, syklisessä ajassa eläville, vieraana, ulkoisena ja jonain, mitä he eivät itse tahtoneet. Tällöin palaa myös "ihmisen negatiivinen rauhattomuus", joka on Debordin mukaan kehityksen alku. Syklisessä ajassa ei siis tapahdu konflikteja, mutta ne sisältyvät kyllä historiaan, "ajan lapsuuteen".

On yhteiskuntia, joita Debord kutsuu "kylmiksi". Nämä pysyttelevät ulkona historiasta. Ne ylläpitävät omia sisäisiä ristiriitojaan tuottaakseen aina saman paluuta. Tämä periaate tuottaa lukuisia erilaisia instituutioita, jotka periaatteessa tekevät kaikki samaa. Toimintaperiaatetta eivät voi kuitenkaan havaita muut kuin historiallisesta ajasta palaavat antropologit. Debord puhuu ns. alkuperäiskansojen lukemattomista yhteiskunnallisista variaatioista, uskonnoista jne. jotka kuitenkin näyttävät toimivan kaikki samalla ajatuksella (ajatus on kovin strukturalistinen, ja toisaalta esimerkiksi René Girardin analyysissa on paljon samaa). Joka tapauksessa nämä yhteisöt sulkevat muutoksen ulos yhteiskunnistaan, jotta ihmisyhteisö ei putoaisi takaisin muodottomaan eläimellisyyteen: "[P]ysyäkseen inhimillisinä, on ihmisten pysyttävä samana."

Poliittinen valta (Debord tarkoittaa siis suvereenia, uuden ajan alussa muodostunutta "poliittista", eli valtiollista valtaa – vertaa esimerkiksi Marxin Filosofian kurjuus -teokseen) muodostuu Debordin mukaan samaan aikaan teknologisten mullistusten kanssa. Sukupolvenvaihdokset ovat tästä hetkestä lähtien päämäärähakuisia vallanvaihdoksia, eivätkä enää kiinnity puhtaaseen sykliseen uusintamiseen. Modernilla ajalla, yhä kiihtyvästi, vallankumoukset ovatkin sattuneet juuri sukupolvenvaihdoksiin. Esimerkiksi vuoden 1968 mellakoissa oli kysymys juuri tästä, ja näin tapahtuu myös 1990-luvun lopun mullistuksissa: samalla tätä sukupolvien välistä vallankumouksellista elementtiä yritetään tietysti myös hyödyntää, sillä se tuottaa aina uutta – ja yhä vain uutta: vallankumous ja isänmurha ovat kapitalismille enemmän kuin tarpeellisia. Debord kutsuu tällaista aikaa palautumattomaksi ajaksi ja pitää dynastiaa sen ensimmäisenä mittana. Kirjoitukset tulee tämän ajan ase, sillä kielestä tulee täysin itsenäistä todellisuutta tietoisuuksien välisenä välittäjänä. Tämä kielen itsenäisyys on yhtenevä vallan kanssa, joka toimii erottamalla (suvereeni): se on se, mikä yhdistää erotetut ja muodostaa yhteiskunnan. Ei olekaan sattumaa, että kansalliset kielet kohoavat uskomattomaan poliittiseen arvoon samaan aikaan, kun suvereniteetin periaate vahvistuu ja löytää sen täydellisen teoreettisen muotonsa akselilla Hobbes-Rousseau-Hegel. Kirjoitus on muistia, jota ei suoraan välitetä eläville, kuten syklisessä ajassa (kerronta ja myytti). Kirjoitus ja etenkin painotuotekapitalismi takaa yhteiskunnallisen, persoonattoman muistin syntymisen, joka on yhteiskunnan hallinnon muistia.

Vallan ja valtaapitävien nauttima palautumaton aika (erotukseksi palautuvasta eli syklisestä ajasta) ilmenee parhaiten kronikassa. Kronikoitsijat omistavat historian, he antavat ajalle merkityksen – siis suoraviivaisen liikkeen (sillä kronikka ja kronologia ajan hallinnan keinona liittyy suoraviivaiseen liikkeeseen, ei kehämäiseen liikkeeseen kuten syklinen aika) ja suunnan, jolla on merkitystä. Tämän historian on pysyttävä erillään syklisestä perustasta ja jätettävä yhteiskunta aina ennalleen. Kronologia jättää jälkeensä ainoastaan tarinan niistä harhoista, jotka ympäröivät imperiumeja – siitä johtuu myös tulkinta, jonka mukaan itämäiset imperiumit yhdistetään uskontojen historiaan (Weber). Historiaa pidetään siis hallussa myytin ja harhan avulla. Kun herrat siis turvaavat myytin avulla syklisen ajan pysyvyyden, pääsevät he itse samalla vapaaksi syklisestä ajasta (ja voivat näin ollen alkaa liikkua ajan "pinnalla", joka on tietyssä mielessä kitkaton: näin kronologian vauhti kasvaa jatkuvasti, kun taas syklinen aika pysyy samana: kronologia ei tempaa syklistä aikaa mukaansa – paitsi joskus, jolloin muodostuu spiraali, ajan spiraali).

Kronologia haluaa tulla Derbordin mukaan ymmärretyksi "myytin käskyjen maallisena toimeenpanemisena". Tämä voidaan ylittää vain, jos suuret ihmisjoukot voivat kokea osallistuvansa historiaan. Kun ihmiset kokevat elämänsä aikakautena, jonakin missä he ymmärtävät omistavansa toisten yksilöllisen nykyhetken, syntyy historiallisen viestinnän yleinen kieli. Aikakaudesta ja sen kielestä tehdään jotain muistamisen arvoista, tai muistamisen arvoinen löydetään siitä, ja samalla aikakausi nähdään unohtamisen uhan alaisena. Aikakautta on vaalittava, sitä ei saa unohtaa. Tämä on historiallinen maksiimi.

Historiaan kohdistuva päättely on puolestaan päättelyä, joka koskee valtaa. Kreikassa tämä ilmenee siinä, että vain ne elävät todella, jotka eivät tee työtä. Orjien elämä ei ole elämisen arvoista, koska se ei ole seikkailun tai sankaruuden alueella, politiikan tai demokratian alueella (ja tämä on myös arendtilaisen ajattelun vitsaus). Kreikkalaisessa yhteiskunnassa historiallinen aika tuli siis tietoiseksi, mutta ei vielä tietoiseksi itsestään. Kreikkalaisten yhteisöjen häviäminen ei tarkoittanut kuitenkaan myyttien vallan palautumista vaan puolihistoriallisten uskontojen nousua. Näillä oli suuri merkitys erottavan vallan periaatteen muodostumisessa ja uuden aikatietoisuuden muotoutumisessa.

Puolihistoriallisia uskontoja ovat monoteistiset uskonnot. Ne ovat kompromisseja myytin ja historian välillä. Ne yhdistävät syklisen ajan, joka koski tuotantoa (orjat), ja sodasta ja riidasta ilmentyneen palautumattoman ajan. Nämä juutalaisuuteen perustuvat uskonnot ovat abstrakteja, ja sellaisena ne ovat tunnustuksia palautumattomalle ajalle. Debordin mukaan ne on demokratisoitu ja avoinna "kenelle tahansa" – mutta ainoastaan harhoina. Ajalle nimetään alkupiste, ja toisaalta nämä uskonnot suuntautuvat kohti yhtä ainoaa lopullista tapahtumaa. Näin nämä ovat kulkuja alusta loppuun, tai alusta toiseen maailmaan, maailmaan, joka saavutetaan ennen ajan loppua. Syntyy ikuisuus, joka perustuu sykliseen aikaan, mutta on sen yläpuolella (aristoteelinen kuun ylinen maailma). Ikuisuus pidättää ajan palautumattomuutta eli se valvoo historiallisen ajan rajaa. Se tukahduttaa historian, sen äärimmäisen liikkeen ilman rajaa: ikuisuus takaa historialle rajan, vaikkakin tuota rajaa ei koskaan saavuteta. Palautumaton aika ei tavoita ikuisuutta, vaan ikuisuus on historian ulkopuolella. Ikuisuus on lakkautettua syklistä aikaa, toistoa jossa ei ole eroja, aikaa jossa ei ole aikaa.

Keskiaika hävittää suurimman osan tuotantoa hallitsevasta syklisestä ajasta. Yksilössä aletaan tunnistaa palautumaton ajallisuus, "kenen tahansa" on nyt mahdollista lähteä matkaan, ja kaikki itse asiassa kulkevat matkaa, sillä elämä on matka maan päällä: ihmisen henkilökohtaisen elämän läpikuluminen on matkalla oloa. Aika on liikettä, jossa ei tarvitse itse liikkua, vaan siinä voi olla vain mukana: aika on turistibussi, kun taas pyhiinvaeltaja on reppureissaaja. Reppureissaaja tai pyhiinvaeltaja jättää todellisesti syklisen ajan ja on esimerkki matkaajasta, joka "kuka tahansa voisi olla".

Samalla ihmisten henkilöhistoriat, saavat täyttymyksensä vallan taistelluissa. Maailma on aseistautuneen uskonnon maailma. Syntyy feodaaliyhteiskunta, kun valloitusarmeijan kehittyvä rakenne kohtaa vallatussa maassa olevat tuotantovoimat (Marxia mukaillen). Tuotantovoimat täytyi järjestää uudella tavalla, ja niiden hallinnon otti työkseen valtio ja kirkko, joista valtio (ja miksi ei kirkkokin) jakautui edelleen monimutkaiseksi (joustavaksi) hierarkiaksi.

Keskiajan päättyessä nousee melankolia, joka johtaa maallista kohti korruptiota. Talonpoikaiskapinat ovat Debordin mukaan yritys vastata historialle, joka yrittää irrottaa talonpojat feodaalisesta ja patriarkaalisesta järjestyksestä. Syntyy utopia maanpäällisen taivaan rakentamisesta – utopia, joka ei ole niinkään Moren tai Campanellan utopia vaan Hobbesin utopia. Tämä tapahtui Debordin mukaan aiemmin jo kristinuskossa, jossa Augustinuksen Jumalan valtion näkemys siitä, että kirkko on tämä maanpäällinen taivas, toimii esimerkkinä siitä, kuinka uskonto saadessaan maanpäällisen (keisarillisen) vallan on valmis julistamaan maanpäällistä paratiisia. Tämä on Debordin mukaan kaikkien modernien ideologioiden tyydytysten arkkityyppi. Talonpojat halusivat kuitenkin tuhota kirkon. Milleniaarisuus on Debordin mukaan moderni vallankumouksellinen taipumus, joka ei vielä tiedä olevansa ainoastaan historiallinen, joka ei siis enää ole myyttinen. Tästä syystä milleniaarit, eli talonpoikaiskapinoitsijat Debordin mukaan myös hävisivät, sillä he eivät kyenneet tunnistamaan vallankumouksellista toimintaa omaksi toiminnakseen. Talonpojat eivät siis kyenneet johtamaan omaa taisteluaan vaan odottivat pääsevänsä toimimaan jonkin ulkoisen, jumalallisen merkin alaisuudessa.

Renessanssi puolestaan tarkoittaa irtiottoa ikuisuudesta. Renessanssi on erityisesti seikkailun ja sankaruuden aikaa, siis palautumatonta aikaa, joka ilmenee tiedon äärettömänä kasautumisena. Tämä ilmenee Machiavellissa, joka kykenee sanomaan valtiosta täysin uudenlaisia ja ihmeellisiä asioita. Samalla myös elämä koetaan ajan kulumisesta nauttimiseksi (tai toisin sanottuna, elämä jossa on virtùta, on elämää, joka ainutkertaisella tavalla kykenee vastustamaan fortunaa, syklisen ajan virtaa ja siksi tekemään "mitä haluaa"). Samalla tämä elämä kuitenkin asettuu tälle kulumiselle alttiiksi – ja siis samalla hauraaksi.

Samaan aikaan valtio monopolisoi absoluuttisessa monarkiassaan jatkuvasti historiallista elämää. Tämä on kuitenkin väliaikainen muoto, joka enteilee porvaristoa, joka esittää uuden palautumattoman ajan muodon: työajan. Työaika on aikaa, joka vapautuu syklisestä ajasta, ja työstä tulee historiallisia ehtoja muuttavaa työtä. Työstä tulee arvo: porvaristo tukahduttaa kaikki etuoikeudet, jotka olivat feodaalihallinnon perusta. Porvaristo ei tunnusta mitään muuta arvoa kuin sen, joka koostuu työvoiman hyväksikäytöstä. Työn edistyksestä tulee porvariston edistystä. Tämä luokka muokkaa luontoa muokkaamalla itse työtä, työn muotoja. Porvaristo vapauttaa työn tuottavuuden. Porvariston voitto on siis historiallisen (kronologisen) ajan voitto, koska "tämä aika on yhteiskuntaa jatkuvasti ja ylhäältä alas muuttavan taloudellisen tuotannon aikaa". Maataloustuotanto, joka säilyy pitkään keskeisenä toimintamuotona, perustuu perinteeseen ja voimiin, jotka estävät liikkeen. Porvariston palautumaton aika hävittää nämä voimat tai tämän voiman jäänteet kaikkialta maailmasta. Yksilöiden ja tapahtumisen historiasta (herrojen historiasta) tulee nyt yleistä liikettä, joka uhraa yksilöt. Historia löytää perustansa poliittisesta taloustieteestä ja tiedostaa entisen tiedostamattomansa, mutta ei paljasta sitä.

Palautumaton aika, joka nyt saa vallan, tarkoittaa sitä, että se itse muuttuu esineiden ajaksi, koska esineiden massatuotanto mahdollistaa sen voittokulun. Historia on tärkein tuote, jonka taloudellinen kehitys siirtää päivittäiseksi kulutustavaraksi Historia koskee kuitenkin vain abstraktin liikkeen historiaa, joka hallitsee elämän laadullista käyttöä. Tuotannon palautumaton aika tuhoaa elettyä aikaa yhteiskunnallisesti. Palautumatonta aikaa ei siis voida hyödyntää, vaikka se hallitseekin kaikkea. On vain taloushistoriaa, eikä muita historioita sallita eikä niitä haluta muodostaa, sillä ne uhkaavat talouden järjestystä. Hallitseva luokka koostuu esineiden omistamisen spesialisteista, on liitettävä kohtaloonsa esineellistyneen historian säilyttäminen historian sisäisen liikkumattomuuden pysyvyydellä. Työläinen ei ole enää historialle muukalainen (kuten hän oli syklisen ajan alueella): näin siksi, että perusrakenne (työläiset) liikuttaa yhteiskuntaa. Työväenluokka vaatii, että se saisi elää sitä historiallista aikaa, jota se luo – ja tästä löytyy työväen luokan vallankumouksellinen keskusta. Jokainen yritys tämän keskustan mobilisoimiseksi on mahdollinen lähtökohta uudelle historialliselle elämälle. Ranskan vallankumouksen ensimmäisen tasavallan uusi aika palautuu nopeasti takaisin kristilliseen aikaan, jonka porvarillinen hallinto havaitsi parhaaksi uskonnon muodoksi. Elämme Kristuksen jälkeistä aikaa, peruuttamatonta aikaa, jota elää nykyisin koko maapallo. Maailmalla ilmenee yhtä aikaa, samana päivänä taloudellisen tuotannon aika, joka on ositettu samanlaisiksi (abstrakteiksi) osiksi. Yhdistynyt, mutta palautumaton aika on maailmanmarkkinoiden aikaa – maailmanspektaakkelin aikaa. Tämä historia on kuitenkin historian sisällä tapahtuvaa historian itsensä kieltämistä.

Tuotannon yleinen aika on tavaroiden mitta (sen työn mitta, joka tavaroiden tuottamiseen käytetään). Palautumaton aika leviää siis maailmalle jokaisessa tuotetussa tavarassa. Aika viittaa siis siihen itseensä, mikä sen tuottaa, ja siksi ei ole olemassa yleistä aikaa, vaan ainoastaan tiettyä aikaa.

VI Ajan kierto spektaakkelissa

Tuotannon aika on samanpituisten jaksojen ääretön kasauma. Tavara-aika on palautumattoman ajan abstraktio, jonka osien tulee olla suhteessa tasa-arvoisia. Tämä aika on homogeenista, se on vaihdettavaa. Aikaa siis devalvoidaan, ihmisen kehityksen vastakohtana. Tavara-aika on siis inhimillisen kehittymättömyyden aikaa. Tavara-aika saa muotonsa kulutettavassa ajassa, joka palaa yhteiskunnan arkeen palaavana näennäissyklisenä aikana.

Näennäissyklinen aika on tuotannon hyödykeaika kulutuksen valeasussa. Se on tavaraa – homogeenista (vaihdettavaa) ja laadutonta (pelkkää määrää): silti se yrittää näyttää sarjalta yksilöityneitä hetkiä. Näennäissyklinen aika on nimensä mukaisesti "toisen luonnon" aikaa: keinotekoista ja tuotettua, kulutettavaksi tarkoitettua aikaa. Arkipäivä on sille alisteinen, ja siksi arki ei ole alisteista luonnonjärjestykselle vaan toiselle luonnolle, näennäisluonnolle. Tästä syystä näennäissyklinen aika uppoaa arkeen ja työhön niin "luonnollisesti", se saavuttaa oman luonnonkaltaisen syklisen rytminsä: keinotekoinen syklinen aika nojaa luonnollisen syklisen ajan jäännöksiin ja toisaalta takertuu ihmisen lajiominaisiin ominaisuuksiin. Keinotekoinen luonnollinen aika muokkaa uusia homologisia, mutta luonnonkaltaisia yhdistelmiä: yön ja päivän, viikon työn ja viikonlopun levon, lomakaudet ja niin edelleen. Maailmasta muokataan keinotekoinen syklinen, luontoa muistuttava järjestelmä. Ajan tuottaa teollisuus, ei luonto. Samalla aika on itse kulutettava tavara, joka kokoaa yhteen yksityiselämän, talouselämän ja poliittisen elämän. Kulutettavaa aikaa käsitellään kuin raaka-ainetta, ja se on sitä uusille tuotteille, jotka tulevat markkinoille järjestettynä ajankäyttönä. Tuotteesta voi tulla raaka-aine toiselle tuotteelle, kuten Marx Pääoman ensimmäisessä osassa esittää. Toisaalta teollisuus myy luksusaikayksikköjä, joita ovat palvelut ja vapaa-aika. Tähän sisältyy spektakulaarinen ympäristö, turismi, kulttuurin kulutus, ja itse seurallisuuden myynti. Tavarasta, joka on aikaa, voidaan maksaa luotolla (tai etukäteen) kuten kaikesta muustakin tavarasta.

Näennäissyklinen aika on siis spektakulaarista aikaa. Se on sitä niin kuvien kulutuksen aikana kuin myös ajan kulutuksen kuvana. Ajan säästäminen "todellisessa elämässä" – kuten ruuan valmistuksessa tai pyykinpesussa – lisää aikaa kuvien katseluun ja niiden kontemplointiin. Tämä osa on siis kuvien kulutuksen aikaa. Ajan kulutuksen kuvaa hallitsee vapaa-aika ja lomailu, joiden esitetään olevan tavoittelemisen arvoisia, kuten muutkin tavarat. Nämä tavarat ovat osa syklistä kiertokulkua, joiden paluuta odotetaan (kesälomat, joululomat), kuten muitakin tavaroita (puolukat, ravut, sienet jne.). Näissä hetkissä (lomalla) nähdään ennen kaikkea spektaakkeli, jota jäljitellään. Se, mitä ihminen on aidoimmillaan, eli lomalla, paljastuu aidommin spektakulaariseksi elämäksi. Aikakausi esittää itsensä juhlivana aikakautena, vaikka se on aikakausi ilman juhlia. Yhteiskunta, jossa ei ole yhteisöä ja luksusta, ei kykene osallistumaan elämän ylenpalttiseen kulutukseen. Nykyaikaisen olemassaolon ajalla ei ole käyttöarvoa, tai ainakin se on sitä ylistetympää, mitä vähemmän sitä on. Ajan julkisuus on kaikki kaikessa. Samalla myös spektakulaarinen, abstrakti aika on ristiriidassa yhteiskunnallisen työn kanssa. Syklinen aika on todella eletyn harhan aikaa, kun taas spektakulaarinen aika on harhaisesti eletyn todellisuuden aikaa. Siinä menneisyys hallitsee nykyhetkeä, se on determinointia aikaa. Tämä johtuu siitä, että kuollut työ hallitsee elävää työtä.

Spektakulaarisessa ajassa ei yksilöiden elämällä ole historiaa. Ihmiset eivät elä näennäistapahtumia, vaikka he tiedostavatkin ne, ja yhtälailla kuin muutkin tavarat, korvataan nämä tapahtumat jatkuvasti uudelleen. Kaikki se, mikä on todella elettyä, ei kommunikoi virallisen, yhteiskunnallisen palautumattoman ajan kanssa. Arkielämän yksilöllinen kokemus, joka on erotettu virallisesta ajasta ja "kokemuksesta", ei omaa kieltä, se ei kommunikoi, luo tietoa, tai välitä mitään. Yksilön kokemukseen tai kertomuksen ei voi kukaan uskoa, sillä ei ole mitään "merkitystä", koska merkitykset antaa vain suvereeni, spektaakkeli, joka erottaa ja yhdistää, aivan kuten Giorgio Agamben esittää esseessään Infanzie e storia. Todelliset muistot siis painuvat jatkuvasti unohduksiin, kun taas spektaakkelin valemuisto (á la Orwell) vahvistuu jatkuvasti. Tämä tarkoittaa sitä, että spektaakkeli on ajan väärää tietoisuutta. Jotta työläisistä voitiin tehdä "vapaita" tuottajia ja ennen kaikkea "vapaita" kuluttajia, oli heidän aikansa otettava väkivaltaisesti haltuun.

Ihmiset ovat kuitenkin biologisia olentoja, joten työhön liittyy aina myös biologinen osuus. Tämä on kuitenkin nykyaikaisen tuotannon mukaan pelkkä apukeino. Spektaakkelin katsoja on halvaantunut maailman liikkeen väärennetyssä (toisen luonnon) keskuksessa, eikä hän pidä omaa elämäänsä enää liikkeenä kohti itsensä toteuttamista ja liikkeenä kohti kuolemaa. Näin ollen se, joka ei enää käytä omaa elämäänsä, voi todistaa ainoastaan oman kuolemansa. Silti ihmisiä kehotetaan säästämään ja säilyttämään nuoruuspääomaansa. Yhteiskunnasta puuttuu kuoleman läsnäolo, mikä tarkoittaa samalla myös elämän läsnäolon puuttumista.

Aika on vieraantumista (Hegel) – joka ilmenee yhteiskunnassa tilallisena vieraantumisena, jossa subjekti irrotetaan omasta ajastaan. Tämä saa aikaan yhteiskunnallisen vieraantumisen tilan, ja se kivettää ja kieltää aikaan liittyvän elävän vieraantumisen mahdollisuudet ja riskit. Vieraantumisen tilallisessa muodossa ovat vallalla muodit, jotka pyyhkivät spektaakkelin pintaa: sen taustalla vaikuttaa kuitenkin aikakauden suuri tyyli, joka löytyy siitä, mitä ohjaa vallankumouksen tarve, joka on ilmeinen mutta jää aina salaiseksi.

Aika on perustaltaan virtaavaa ja se tulee inhimilliseksi ja yhteiskunnalliseksi olemalla olemassa ihmiselle. Työ on inhimillistänyt ja samalla myös vienyt inhimillisyyden niin ajalta syklisenä muotona kuin taloudellisen tuotannon vieraantuneena aikana. Vallankumouksen, siis luokattoman yhteiskunnan projekti, on hanke, jossa pyritään eroon ajan yhteiskunnallisesta mittaamisesta. Tämä negaatio pyritään korvaamaan yksilöiden ja ryhmien toteuttamalla ajan leikkisällä mallilla, "jossa itsenäiset ajat ovat samanaikaisesti läsnä liittoutuneina". Tämä on aikaa koskeva osa siinä kommunistisessa projektissa, joka pyrkii tukahduttamaan "kaiken yksilöistä erillään olevan". Ajasta on oltava tietoinen, kuten vallankumouksesta, jotta se voidaan todella elää: jotta vallankumous voidaan todella tehdä.

VII Alueen hävitys ja hallinta

Kuten kapitalistinen tuotanto yhdistää kaiken ajan, homogenisoiden kaiken ajan tuotannon ajaksi, samanmittaisiksi pätkiksi (konkreettisesti tunneiksi, minuuteiksi ja niin edelleen) niin samalla tavalla se myös yhdistää tilan, eivätkä sitä rajaa enää kapitalismin ulkopuoliset yhteiskunnat. Tämä yhdistyminen on Debordin mukaan ekstensiivinen ja intensiivinen banalisoitumisen prosessi, yhtä aikaa kumpaakin. Kapitalistinen tuotanto, joka leviää tavaroiden kautta, tuhoaa kaikki alueelliset erityisyydet ja alueellisen autonomian ja laadun. Kapitalismi homogenisoi, tai toisinsanottuna se ylikoodaa kaikki alueet. Näin asian ymmärtävät myös Deleuze sekä Guattari (ks. Mille Plateaux luvut Appareil du capture ja Treatise de la nomadologie) ja Negri sekä Hardt (katso Empire). Syntyy tavaran vapaa tila, joka koodautuu jatkuvasti uudelleen, tai toisinsanottuna rekonstruoituu toistuvasti, jotta se tulisi yhä identtisemmäksi itsensä kanssa, jotta se pääsisi mahdollisimman lähelle suvereniteetin tavoitetilaa, lepoa ja monotonisuutta. Toisin sanottuna rekonstruktion täytyy olla mahdollisimman nopeaa, jotta ei tapahtuisi muutosta, vaan kaikki pysyisi samana: Nikolaus Kusanus kutsui tätä tilaa 1440 julkaistussa teoksessa De Docta Ignogranta "absoluuttiseksi".

Näin häviää myös maantieteellinen etäisyys, mutta tuo etäisyys toistetaan sisäisesti erona, jonka spektaakkeli (suvereeni) luo. Tästä kertoo muun muassa turismi, joka perustuu paikkojen samuudelle, sillä kun modernisaatio on poistanut matkustamisesta ajan, poistuu samalla myös tilasta sen todellisuus: turistikohteet ovat kulisseja. Tätä varten on siis spektaakkelin yhteiskunnan muokattava jatkuvasti omaa aluettaan, ja tähän tarkoitettu tekniikka on kaupunkisuunnittelu. Kapitalismi luo sen avulla itselleen kulttuuri- ja luonnonympäristöstä haluamansa kaltaisen lavasteen. Kapitalismi kykenee valmistamaan ympäristöstämme millaisen tahansa, koska se on absoluutti. Kapitalismi kykenee valmistamaan maailmoja, kuten Jumala, mutta toisin kuin kristinuskon Jumala, kapitalismi kykenee valmistamaan rajattoman määrän maailmoja. Kun ihmiset elävät rauhallisesti tilassa – siksi, että spektaakkeli tai suvereeni valmistaa tuon tilan juuri rauhoittaakseen ihmiset – hävittää tila samalla myös kaiken "rauhattoman tulemisen ajassa", kuten Debord sanoo Hegeliin viitaten. Kaikki kapitalismin tekniikat ja välineet tuottavat erottamista, ja kaupunkisuunnittelu on näiden erottamisen välineiden yleinen perusta, niiden taustaperiaate. Kaupunkisuunnittelun tutkiminen on erottamisen tekniikan tutkimista.

Kaupunkisuunnittelu suojelee luokkavaltaa, sillä se ylläpitää väen (multitudon) atomisoitumista, joka uhkaa hävitä kaupungeissa, joissa modernit tuotanto-olosuhteet tuovat eristetyt ihmiset yhteen – tämä yhtenäistyminen täytyy jollain keinolla, tai keinolla millä hyvänsä, estää. On siis rakennettava alueita, jotka aiheuttavat sen, että ihmiset eivät halua olla toistensa kanssa. On tuotettava se, että ihmiset näkevät toisensa epähaluttavina ja vaarallisina: lähiö, banlieu, on oivallinen esimerkki tästä, sillä juuri lähiön mekanismit tuottavat ihmisiä, jotka ovat luotaantyöntäviä ja näin ollen tukevat eristäytymisen prosessia (on muistettava, että lähiöitä on niin rikkaita kuin köyhiä). Toinen mekanismi on tukahduttaa kadut, sillä kadut voidaan pitää parhaiten hallussa tukahduttamalla ihmisten liikuskelu niillä: luodaan autokaistat ja meteli, joka työntää ihmiset pois kaduilta. Tähän liittyy myös se, että tarjotaan ihmisten koteihin se, minkä he voisivat saada muutoin kaduilta ja toreilta: joukkoviestintä tarjoaa kadun (katuseurallisuuden) jokaiseen olohuoneeseen. Maailmasta tulee näin ollen monologinen, yksisuuntainen, yhden "järjen" maailma, jossa vain mediasuvereeni jauhaa samoja vanhoja vitsejään uudessa asussa.

Ihmiset täytyy siis erottaa toisistaan, mutta heidät täytyy myös yhdistää uudelleen toisiinsa: heidät täytyy integroida spektaakkelin järjestelmään. Tämä tapahtuu "eristämällä yhdessä". Tehtaat, koulut, teatterit, lomakylät (mökkikylät) ja lähiöt ovat juuri tällaisia. Ne näyttävät palvelevan kollektiivisia päämääriä, mutta tosiasiassa jopa perhesolu tai ydinperhe palvelee eriyttämistä (jokaisella täytyy olla oma huone ja omaa rahaa, Virginia Woolfia vääristelläkseni). Koko eristetty elämä täytetään spektakulaaristen viestinten kuvilla, jotka saavat voimansa tästä eristyneisyydestä ja yksinäisyydestä. Debord ei tosin tiennyt mitään internetistä ja pornosivuista, joissa jokainen yksinäinen voi tuhlata elämänsä ja aikansa, ja vieläpä innostua siitä. Se, että pornosivujen käyttäjistä suurin osa on perheellisiä ja varttuneempia miehiä, kertoo jo jotain eristämisen totaalisuudesta yhteiskunnassamme.

Näin käy myös arkkitehtuurin. Kun se aikaisemmin suunnattiin vain eliitille, niin nyt se suunnataan suoraan köyhille. Tätä uutta arkkitehtuuria ovat tietysti lähiöt tai suburbiat, banlieut kaikessa monimuotoisuudessaan. Arkkitehtuuri perustuu autoratiiviselle päätökselle, joka tekee näistä alueista "abstrakteja abstraktion alueita". Lähiöiden ilmaantuminen teollistumassa oleviin maihin kertoo niiden siirtymisestä spektaakkelin aikaan. Lähiöt ovat jalostuslaitoksia, massajalostamoja, joissa muokataan perimää. Lähiöt ovat työväen tuotantolaitoksia.

Samalla kun kaupunki on tullut spektaakkelin ensisijaiseksi esiintymisalueeksi ja aluesuunnittelun keskeiseksi kohteeksi, elää kaupunki myös itsetuhon aikaa. Auto on siirtänyt paikaltaan kaupunkien perinteiset keskustat ja edistänyt näin aikaisempaa suurempaa hajaannusta. Automaailma keskittyy valtavien jakelutehtaiden ympärille, siis ostoskeskusten ympärille. Marketit joutuvat puolestaan nopeasti ylikuormitukseen, joka suistaa ne taas toisen luokan keskustoiksi (kuten Itäkeskuksen vanha ostari vs. uusi kauppakeskus). Kulutus järjestetään teknisesti, ja se on ensimmäinen vaihe yleisessä hajoamisessa, joka johtaa kaupungin kuluttamaan itseään.

Taloushistoria on kehittynyt maaseudun ja kaupungin väliselle erolle ja vastakkainasettelulle. Nykyinen tila kuitenkin romahduttaa niin maaseudun kuin kaupunginkin käsitteet. Talouden täytyy liikkua vain omaksi hyväkseen, mikä taas sulkee pois – kuten olemme huomanneet – kokonaan totaalisen tai todellisen historian liikkeen. Maaseudun ja kaupungin välisen eron romahtaminen johtuu historiallisen liikkeen tappiosta, jolla olemassa oleva urbaani tila olisi pitänyt ylittää mutta joka ei onnistunut (ts. vallankumoukset epäonnistuivat). Yleismaailmallinen historia syntyi kaupungeissa, ei maaseudulla. Marxin mukaan porvaristo nujersi maaseudun, sillä "kaupunki-ilma on vapauttavaa". Kuitenkin kaupungin historia on kaikessa vapaudessa tyrannian historiaa, tai se on suvereenin tarjoamaa vapautta. Vapautta kävellä ennalta suunniteltua reittiä, tietä pitkin, vapautta ostaa ruokansa ennalta määrätystä paikasta jne. – siis vapautta tehdä vain ennakoitavia ja etukäteen suunniteltuja asioista (Vrt. Deleuze Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin). Tämä on tietysti länsimaisen rationaalisuuden mukaan hyvin "järkevää". Kaupungissa historiallisesta vapaudesta on kyllä taisteltu (vuoden 1789 vallankumous) mutta sitä ei ole saavutettu koskaan. Kaupunki on historian ympäristö (kaupunki on museon ympäristö), koska se on tietoinen menneisyydestään, vaikka se keskittää samaan aikaan sen vallan, joka tekee tuon historiallisen hankkeen mahdolliseksi. Pyrkimys likvidoida kaupunki kertoo tästä pyrkimyksestä alistaa talous historialliselle tietoisuudelle, jossa tapahtuu yhteiskunnan yhdistyminen, kun se ottaa haltuunsa ne voimat, jotka siitä on irrotettu.

Kuten Marx sanoo, "maaseudussa näkyy sen oma täydellinen vastakohta, eristyminen ja vieraantuminen". Tätä vastoin taas tuhoutuvat kaupungit luovat näennäismaaseudun, josta puuttuvat luonnolliset suhteet sekä historiallisen kaupungin kyseenalaistamat suorat yhteiskunnalliset suhteet. Tälle nykyiselle, keinotekoisesti suunnitellulle alueelle syntyy uusi keinotekoinen talonpoikaisto (onhan kyse toisesta luonnosta ja sen "viljelijöistä"). Tuottajista – siis kaupunkien proletariaatista – tulee nyt samanlaisia änkyröitä, ahdasmielisiä ja tilassa hajaantuneita (vaikka he siis asuvatkin vierekkäin) kuin talonpojat, ja tämä tekee heistä kykenemättömiä tarttumaan omaan vallankumoukseen ja ymmärtämään itseään vallankumouksellisena luokkana, historiallisena voimana. Ihmiset tuottavat kaupungeissa oman ympäristönsä, mutta silti se pysyy heille yhtä vieraana ja ulkopuolisena – luonnonkaltaisena – kuin luonnollinen työrytmi (johon on sopeuduttava) maatalousyhteiskunnassa. Urbaani talonpoikaisto oli itäisen despotismin perusta, ja nykyisessä tilassa sen apatiaa – sillä sen valta perustuu ihmisten apaattisuudelle – valmistetaan historiallisesti. Kun talonpojat olivat luonnostaan tietämättömiä, tehdään ihmisistä nyt tiedostaen tietämättömiä. Kysykää vain lähiöiden asukkailta mitä tahansa – tietämättömyys helkähtelee korvissa, kuten tietämättömien puheensorina yliopistoilla, jotka ovat tietämättömyyden lähiöitä. Debord sanoo, että uusien kaupunkien vaalilauseena voisi olla: "Täällä ei koskaan tapahdu mitään, eikä ole koskaan tapahtunutkaan." Tervetuloa Jyväskylään. Näin historian poissaolon voimat muokkaavat ympäristöä.

Tätä maailmaa ja kaupunkia, spektaakkelin yhteiskuntaa uhkaa kuitenkin todellinen historia, joka voi alistaa tilan eletylle ajalle. Kulttuurimaantiedettä tulee kritisoida, sillä se on osa proletariaatin vallankumousta. Sen kautta yksilöt ja yhteisöt voivat rakentaa paikkoja ja tapahtumia, jotka sopivat yhteen heidän työnsä ja historian haltuunoton kanssa. Tällöin kaupunkitilasta voi tulla leikin tila, joka muuttuu jatkuvasti. Sen säännöt ovat vapaavalintaisia, ja siinä löydetään seudun autonomia ilman tiukkaa suhdetta maaperään (Erde). Elämälle, liikkeelle ja matkalle on mahdollista palauttaa todellisuus. Kaupungistumista ei voida tehdä vallankumoukselliseksi uusilla tekniikoilla tai muilla vastaavilla, vaan päätöksellä rekonstruoida koko alue työläisten neuvostojen vallan alle, joka vastustaa valtiovaltaista diktatuuria. Tämän on neuvostojen tehtävä, sillä niiden on muutettava olemassa olevat olosuhteet (kaupungit) kokonaisuudessaan.

VIII Kulutus ja taide

Kulttuuri on historiallisissa yhteiskunnissa, jotka ovat jakautuneet luokkiin ja eristetty toisistaan, paikka, josta etsitään kadonnutta yhtenäisyyttä. Debordin mukaan: "kulttuuri on tiedon sekä eletyn representaatioiden yleinen alue; tämä tarkoittaa, että kulttuuri on yleistämisen valtaa, joka on olemassa erillään, älyllisenä työnjakona ja älyllisen jaon työnä." Koska kulttuuri siis eristäytyy muusta elämästä, alkaa siitä samalla tulla imperialistinen alue, joka sisällyttää kaiken muun itseensä, joka samalla paradoksaalisesti tuhoaa sen autonomian. Historiallisten yhteiskuntien kulttuurin kehityksen perustana on Debordin mukaan perinteen ja innovaation taistelu, joista innovaatio on lopulta se, joka voittaa. Tätä kulttuurista innovaatiota vie eteenpäin ainoastaan totaalinen historiallinen liike, joka pyrkii lopulta tukahduttamaan kaiken erottamisen (tullessaan itsestään tietoiseksi). "Jumalan kuolema" (perinteen häviäminen) on ilmaisu yhteiskunnasta, jossa sitä itseään koskeva tieto on kasvanut nopeasti ja jossa historia on ymmärretty kulttuurin sydämeksi. Samalla hetkellä kun tämä ymmärretään, kun täydellinen kritiikki tai jokainen itsenäiseksi tullut tiedonala saavuttaa itsetietoisuutensa, ne myös hajoavat. Tämä johtuu kulttuurin vieraantuneisuudesta (siitä että kulttuuri on erotettu), joka tuomitsee tällaiset projektit katoamaan. Kulttuuri siis tuhoaa vanhan elämäntavan, mutta johtuen sen vieraantuneisuudesta se ei ole muuta kuin älykkyyttä ja aistivaa viestintää, joka pysyy nyky-yhteiskunnassa, joka on vajaa tai vaillinainen (yhteiskunta, jossa ei ole "todellisuutta" vaan "spektaakkeli", pysyy itsekin vajaana). Kulttuuri on sellaisen maailman mieli, mikä ei ole vielä tarpeeksi mielekäs.

Kulttuurihistoria, jota edellä on käsitelty, voi loppua kahdella tavalla: joko sen itsensä ylittämisenä totaalisessa tai todellisessa historiassa, tai sitten spektaakkeliyhteiskunnan "kulissina", kuolleena objektina, joka on tarkoitettu vain ja ainoastaan spektaakkelin pohdiskeluun. Ensimmäinen näistä on osa yhteiskuntakritiikkiä, toinen luokkavallan puolustusta. Nämä puolet ovat olemassa yhtä aikaa, kaikilla tiedon ja aistimellisten representaatioiden alueilla (taiteessa). Tieto muuttuu siis sirpaleiseksi (tieto ja tiedon alat erotetaan toisistaan), jonka jälkeen sirpaleet alkavat kasaantua yhteen (kuten suvereeni tekee, erotetut täytyy tuoda yhteen). Tiedon sirpaleet ovat käyttökelvottomia, koska yhteiskuntakritiikin on hylättävä kaikki omat tietonsa, jotta se voisi hyväksyä olemassa olevat olosuhteet (äärimmäisen spektaakkelin). Tämä sirpaleiden kasauma, käyttökelvoton tieto, näennäinen yhteiskuntakritiikki (sosiologia, politiikan tiede, yhteiskuntapolitiikka, hallintotiede ja niin edelleen) alkaa vastustaa käytännön teoriaa (ainoaa vallankumousta edistävää tietoa), joka on paradoksaalisesti ainoa tiedon muoto, joka pitää näitä sirpaleita tosina (tätähän eivät tieteenalat itse tee, mikä näkyy niiden surkeasta orientaatiosta ja vieraantuneesta asenteesta itseensä), koska ainoastaan käytännöllinen teoria tietää, kuinka näitä tiedon sirpaleita käytetään. "Tieteen" erikoisalat, sirpaloitunut tieto ei tiedä, mitä se itse tekisi tuottamallaan tiedolla, joten yleensä se päätyy palvelemaan suvereenia. Toisessa tapauksessa, siis luokkavallan puolustamisessa, aiemmin yhteisöllinen kieli tuhoaa itsensä (kritiikissä) ja asettuu vastustamaan kielen keinotekoista rekonstruktiota tavaraspektaakkelissa, joka on "elottoman kuvitteellinen representaatio". Näin tapahtuu, koska myyttisen yhteiskunnan hajotessa häviävät kaikki viittaukset yhteisölliseen kieleen niin pitkäksi aikaa, että todellinen nouseva yhteisö voi ylittää toimimattoman yhteisön repeämän. Näin käy myös taiteelle, jonka itsenäiseksi alueeksi julistautuminen (eroaminen uskonnosta ja myytistä, sen "palvelutehtävästä") tarkoittaa samalla sen hajoamisen alkamista.

Taiteen hajoaminen (mätäneminen) yhdistyy viestinnän kielen katoamiseen. Taiteen mätäneminen on liike, joka ilmaisee sen, ettei yhteisöllistä kieltä voida löytää yksipuolisesta johtopäätöksestä, joka historiallisessa yhteiskunnassa saapuu aina liian myöhään. Historiallisessa yhteiskunnassa tämä yksipuolinen (suvereenin) päätös puhuu aina vain monologia, kertoen "todella eletystä", samalla myöntäen eletyn puutteen. Nyt kun taide rapautuu ja hajoaa, kun monologi ei enää toimi, on yhteisöllinen kieli löydettävä käytännöstä, jossa toiminta ja kieli yhdistyvät. On otettava haltuun vuoropuhelun yhteisö ja leikkisä suhde aikaa, se mitä "runollis-taiteelliset" teokset ovat representoineet. Hegeliä mukaillen Debord väittää, että "taiteen suuruus alkaa ilmetä vasta elämän iltaruskossa".

Barokki on ensimmäinen vaihe, jossa historiallinen aika ilmaisee itseään taiteen alueella. "Barokki on keskuksensa menettäneen maailman taidetta." Barokki on muutoksen taidetta, se on taidetta kosmologisten ja maallisten hallitusten myyttisen järjestyksen jälkeen. Koska barokki on muutoksen taidetta, kantaa se sisällään myös katoavaisuuden periaatetta, jonka se havaitsi myös ympäröivästä maailmasta. Barokki valitsee elämän ikuisuuden sijaan, se valitsee teatraalisen juhlan. Barokki viittaa jatkuvasti konstruoituun paikkaan, somistettuun tilaan, joka on oman itsensä yhdenmukainen keskus. Keskus on käytävä, joka jakaa puutarhat, talot, tilat: se on raja, joka ylläpitää tasapainoa dynamiikassa. Debordin mukaan barokin linjaa noudattaa romantiikasta kubismiin yhä individualistisempi negaation taide, joka on uudistunut kunnes taiteen alue on täysin sirpaloitunut.

Kun historiallinen leikkisä taide katoaa – taide, jonka funktiona oli viestiä eliitin tai aristokratian sisällä – heijastaa tämä sitä, että "kapitalismilla on hallussaan ensimmäinen luokkavalta, joka tunnustaa olevansa vailla mitään ontologista ominaisuutta: sen juuret talouden yksinkertaisessa ylläpidossa merkitsevät samalla kaiken inhimillisen herruuden katoamista". Nähdäkseni Debord tarkoittaa, että Descartesista lähtien fyysinen maailma on perustunut metafysiikkaan tai matemaattiseen universumiin (joka on "todellisesti" ääretön, kun taas fyysinen maailma on "epätodellisesti" ääretön, siis epämääräinen), mutta metafyysinen maailma on taas perustunut Jumalaan, joka ei puolestaan perustu mihinkään (näin Cartesius itse asian ilmaisee Metodin esityksessä). Jumalan kuoleman jälkeen, Herruus ei enää välitä maailman suhdetta tyhjyyteen, vaan itse asiassa maailma perustuu "suoraan" tyhjyyteen, tai kuten varhaiset atomistit sen toteavat, maailma perustuu siihen, että on atomeita ja tyhjyys. Liberalistisessa kapitalismissa ei ole muuta kuin individejä ja tyhjyyttä: yksilöitä ja ääretöntä tilaa.

Debordin mukaan barokin kokonaisuus löytyy nykyajan tavasta kuluttaa menneisyyden taiteen kokonaisuutta. Taide kootaan retrospektiivisesti ja sitä kulutetaan menneisyyden taiteen kokonaisuutena. Taide relativisoidaan epäjärjestykseksi, joka itsessään muodostaa "korkeamman tason" barokkirakennuksen, jossa niin barokkitaide kuin kaikki sen uudet tulemiset sulautetaan toisiinsa. Kaikkien aikojen ja sivilisaatioiden taiteet hyväksytään nyt yhdessä (ja asetetaan näytteille samaan tilaan, kaupunkiin, ja jopa samaan museoon). Taiteesta (kuten kaikesta muustakin, kuten luonnosta) rakennetaan muistojen kokoelma, joka on samalla taidemaailman loppu, mikä johtuu siitä, että museoiden aikakaudella ei taiteellista viestintää voi enää olla olemassa. Näin on, koska kaikki taiteen monumentit voidaan hyväksyä yhdessä, koska samalla kun viestinnän yleiset ehdot katoavat, ei myöskään mikään taidesuunta kärsi sen oman viestinnän erityisehtojen katoamisesta.

Yhteiskunnassa, jossa historiaa ei vielä eletä ja joka on samalla hajoamisen yhteiskunta, taide on muutoksen taidetta ja toisaalta sen ilmaisemista, että mikään ei voi muuttua. Samoin kuin utopiat, jotka vaativat absoluuttisia parannuksia yhteiskuntaan, myös suureellisia mullistuksia vaativa taide tietää itsekin, että sen vaatimat muutokset eivät voi todella tapahtua. Taide on avantgardistista, kuitenkin olematta sitä. Taiteen oma katoaminen on kaikkein avantgardistisinta taidetta: tästä esimerkkinä ovat dada ja surrealismi. Ne pysähtyvät, koska proletaarien vallankumous pysähtyy samaan aikaan. "Dadaismi halusi tukahduttaa taiteen toteuttamatta sitä, ja surrealismi halusi toteuttaa taiteen tukahduttamatta sitä." Tukahduttaminen ja toteuttaminen ovat situationistien mukaan taiteen ylittämisen piirteitä, joita ei voida erottaa.

Spektaakkelin yhteiskunnassa esiintyvä spektakulaarinen kulutus on kulutusta, joka kuluttaa vanhaa kulttuuria pitäen sen kuitenkin jähmettyneessä muodossaan. (Tämä tarkoittaa myös sitä, että voidaan sanoa mitä asiat ovat: "Descartes ei ollut poliittinen" ja niin edelleen. Toisin sanoen, historia ei tule eläväksi, se ei tule käytäntöön, se ei muutu. On kuitenkin todettava, että Descartes oli poliittinen, oli spektaakkelin yhteiskunnan tiede siitä mitä mieltä tahansa.) Se kuluttaa myös negatiivisia ilmentymiään (sen "vastustajia"), niiden toistoa kulttuurin alueella. Tämä on sanoinkuvaamattoman sanomista. Taide, joka toistaa tätä, saa tunnustusta, sillä se mainostaa yhtäpitävyyttä vallitsevan tilanteen kanssa, siis sen kanssa, että mitään viestintää ei ole. Spektaakkelin mekanismit, jotka yrittävät hukuttaa historian kulttuuriin, tukevat uuskirjallisuuden ja uustaiteen paradigmoja, jotka kertovat pohdiskelevansa kirjoitusta sen itsensä vuoksi, eli kaikenlaisia "metalyriikan", "metaproosan" ja niin edelleen muotoja. Nämä muodot ne näyttävät spektaakkelissaan uutena, muodot, jotka ilmoittavat, että viestittävissä oleva on todellisuudessa hajonnut, että viestittävää ei ole. Samalla kasataan monimutkainen uustaiteellinen ympäristö (yleensä ryhmä- tai tiimityöllä), joka koostuu hylätystä tavarasta (tavarasta, jolla toisinsanottuna ei ole käyttö-, eikä vaihtoarvoa). Näin myös kaupunkisuunnitteluun sotketaan taide, ja "taide tulee kaupunkiin". Kyse on yhteisöttömän rekonstruktiosta, jolla kapitalismi pyrkii muovaamaan sirpaleista persoonan. Kyse on Victor Frankensteinin -projektista, jossa kuolleista osista pyritään rakentamaan elävä olento – hirviö.

Debord ennustaakin aivan oikein: kulttuurista tulee spektaakkelin yhteiskunnan tähtituote, se mitä kulutetaan ja jonka tuottamisesta ja kierrättämisestä maksetaan hyvin. Tiedon kulutus, jakojen tuottaminen muodostaa yhä suuremman osan yhteiskuntien BKT:stä. Kulttuuri ja tieto vetää taloutta, kuten auto ja rautatie aikaisemmin, elämmehän "tiedon valtatiellä", kuten Bill Gates asiaa kutsuu. Syntyy siis tietojen kasauma, tietojen, jotka eivät kuitenkaan välitä tai viesti varsinaisesti mitään muuta kuin sen, että ne ovat tietoa. Tiedon kasauma oikeuttaa yhteiskunnan, jossa ei ole oikeutusta (toisinsanottuna Mielivallan yhteiskunnan), ja näin luodaan väärän tietoisuuden yleinen tiede. Tämä tieto ei ajattele omaa materiaalista perustaansa spektakulaarisessa järjestelmässä ja se päätyy kertomaan meille, että asioilla ja materiaalilla ei ole mitään tekemistä kuvien, moraalin, etiikan, politiikan ynnä muun sellaisen kanssa. Tämä on ilmiselvä vale, mutta spektakulaarisen muotonsa vuoksi se on totuudellinen vale.

Ajattelu, joka pyrkii ilmentymien (tai ilmiöiden) yhteiskunnallisen järjestäytymisen ajatteluun, peittyy aliviestintään, jota se itse puolustaa. Ajattelu ei huomaa kaiken taustalla olevaa konfliktia. Järjestelmä perustuu valtaan, joka ei vastaa, erikoisasiantuntijoihin, jotka tietävät, että heitä katsovat olennot ovat halveksuttavia, tietämättömiä. Tämän vuoksi "ei ole tyhmiä kysymyksiä" mutta silti "kaikkeen ei tarvitse, eikä voi vastata". Ääliömäiset asiantuntijat sanovat itsestäänselvyyksiä televisiossa, yliopistolla ja kouluissa päivästä toiseen, ja tätä kutsutaan "tietoyhteiskunnaksi". Ainoa tieto, jota yhteiskunnassamme on, on tietoa siitä, että todellisuudessa mitään ei tiedetä. Oppineisuuden osoittaminen on tosiasiassa sen osoittamista, että ei osaa mitään muuta kuin sen, minkä jo osaa, sen mikä on itsestään selvää.

Koska spektaakkelin yhteiskunta erikoistuu ja sen järjestelmä monimutkaistuu jatkuvasti (syntyy uusia "tupsujuuria" kuten Deleuze ja Guattari sen sanovat Rhizomessa), syntyy myös uusia ongelmia ja tieteitä, jotka näitä ratkovat. Syntyy sosiologia, joka tutkii "erottamista sen oman käsitteellisen ja aineellisen välineistön avulla yrittäen näin kritisoida spektaakkelia spektakulaarisesti". Strukturalismin valtaamilla aloilla esiintyy puolestaan spektaakkelin apologia, joka on ajattelemattomuuden ajattelua, antifilosofiaa, virallista muistinmenetystä. Molemmat ovat alistavaa ajattelua, eikä niistä kumpikaan ymmärrä dialektisesta metodista mitään.

Tuhlauksella on spektaakkelin yhteiskunnassa erityinen tarkoitus. Sen irrationaalisuus takaa talouden rationaalisuuden, ja ilman tuhlausta talouden rationaalinen valta romahtaisi. Tavara on itse säätänyt ne lait, jotka erottivat yksityiselämän erilliseksi todellisuudeksi, ja sen myöhemmän takaisinvaltauksen, joka tapahtuu spektaakkelin yhteiskunnassa kuvien kulutuksena. Kuvan yhteiskunnan totuus on negaatio. Syy siihen, että elämme spektaakkelin yhteiskunnassa, ei ole se, että moderni ihminen on "liikaa katsoja" (mikä hullunkurinen ajatus se onkaan). Spektaakkelin yhteiskunta ja näennäistapahtumien spekulointi ja kontemplointi johtuvat siitä, että ihmiset eivät itse elä tapahtumia. Historia liikkuu modernissa yhteiskunnassa kuin aave (kommunismin aave), ja tämän uhkan vastapainoksi on luotava näennäishistorioita kaikilla elämän alueilla, jotta "jäädytetyn ajan uhanalainen tasapaino saataisiin säilymään". Strukturalismi pyrkii tekemään hetkellisestä jäädytetyn ajan aikakaudesta lopullisen tasapainotilan, sillä se vastustaa historiaa ja muutosta, eivätkä siihen sitoutuneet ihmiset tai tieteet kykene muuhun kuin palauttamaan kaiken todellisuuden (ja myös kaiken aikaisemman todellisuuden) nykyisen järjestelmän olemassaoloon (á la Orwell).

Strukturalismin kategoriat ilmaisevat olemassaolon muotoja ja ehtoja. Yhteiskuntaa ei voida arvioida eikä ylistää sen pohjalta, että pidetään totena sitä kieltä, jota se puhuu itsestään (niitä kategorioita ja olemassaolon ehtoja, joita se olemassaololle antaa). Spektaakkelin tietoisuus voidaan selittää vain materiaalisesti elämän ristiriitojen kautta. Strukturalismi ja sen tyrkyttämät rakenteet ovat valtion takaamaa ajattelua, sen kategoriat pitävät spektaakkelin viestintää absoluuttisena. Strukturalismi on eloton unelma, ja tutkiessaan itse viestien koodia se osoittaa, että spektaakkelin yhteiskunnassa ei ole muuta kommunikaatiota kuin hierarkkisten merkkien ryöppy.

Myös Debordin käyttämä spektaakkelin käsite voidaan rekuperoida, millä pyritään lopulta oikeuttamaan itse spektaakkeli. Mikään ajatus ei voi johtaa spektaakkelin ulkopuolelle, vaan ainoasta spektaakkelia koskevien ajatusten ulkopuolelle. Jotta spektaakkelin yhteiskunta voitaisiin todella tuhota, on ihmisten pantava liikkeelle käytännöllinen voimansa, joka yhdistää spektaakkelin teorian negaation käytännöllisen virtaan. Vallankumouksellisen taistelun uusi alku ei voi tulla tietoiseksi itsestään, ellei se luo spektaakkelin kritiikkiä, "joka on teoria sen todellisista ehdoista, nykyhetken sorron käytännöllisistä ehdoista". Spektaakkelin teorian tulee paljastaa se salaisuus, jota negaatio tai vallankumous voi olla. Tämä ei tarkoita utopian luomista tai nopeaa mullistusta vaan pitkäaikaista prosessia. Se tarkoittaa, että proletariaatti muotoilee uudelleen tavoitteensa ja vaatimuksensa, jotta pitkäkestoinen toteuttaminen voisi onnistua. Teoreettista taistelua ja käytännöllistä taistelua ei voida erottaa kuin korkeintaan näkökulmana. Kriittisen teorian on oltava osa yhteiskunnan mittakaavassa tapahtuvaa liikettä.

Tätä liikettä varten on luotava oma, kriittisen teorian negaation tyyli (ei tyylin negaatio). Kielen on oltava ristiriitaista ja dialektista niin muodoltaan kuin sisällöltäänkin. Se on yhtä aikaa niin vallitsevan kokonaisuuden kuin myös historiallista kritiikkiä. Negaation tyyli aiheuttaa skandaalin kielioppien, pilkunviilaajien, lyhyiden lauseiden ja itsestäänselvyyksien takojien keskuudessa. Negaation tyyli käyttää jo olemassa olevia käsitteitä, mutta uudella tavalla, siten että nuo käsitteet alkavat taas todella elää ja liikkua, eivätkä enää pysy "määritelmissään". Se, joka määrittelee käsitteen, antaa kuoliniskun elämälle, ja pyrkii muuttamaan käsitteet käsitteiden kuviksi, "trendikkäiksi käsitteiksi", joita yliopistomaailma rakastaa ja joita omitaan ja hylätään samaan tapaan kuin mitä tahansa tavaraa. Kaikki elävät käsitteet ovat myös tuhoutuvia, kuolevia: ne eivät vain mene pois muodista kuollessaan, vaan ne häviävät olemassa olosta. Ainoastaan niiden muisto jää elämään, mutta se onkin toinen asia.

Negaation tyyli sisältää oman kritiikkinsä (immanentin kritiikin). Sen on ilmaistava oma ylivaltansa kaiken menneisyytensä suhteen. Dialektinen teoria on liikettä, joka sisältää negatiivisen hengen ja myös jäljen sitä muokanneesta ajattelusta. Tätä on teoreettinen tietoisuus liikkeestä, jossa liikkeen oman jäljen on oltava läsnä ja joka ilmenee käsitteiden välisten vakiintuneiden suhteiden kumoutumisena ja edeltäneen kritiikin detournauksena. Tätä kritiikkiä ja sen tyylejä olivat esimerkiksi Hegelin genetiivin kumoaminen ja Feuerbachin tapa korvata subjekti predikaatilla, joka ilmenee Debordin mukaan käytännössä parhaiten Marxin Filosofian kurjuudessa. Detournaus horjuttaa kritiikin varhaisempia johtopäätöksiä, joista on tullut "totuuksia" (eli valheita). Tätä detournauksen käytäntöä hyödynsi myös Kierkekaard, joka sulautti omaan tekstiinsä muita tekstejä ja käsitteitä, jotka ilmenivät näin ollen täysin uudella tavalla. Tämä käytäntö säilyttää etäisyyden virallisiin totuuksiin. Jotta aatteet voisivat siis parantua, on plagiarismi ja sanojen käyttö välttämätöntä. Detournaaminen on vastakohta lainaamiselle ja sitaateille, sillä nämä edustavat teoreettista auktoriteettia, sitä, että mennään toisen selän taakse piiloon, eikä uskalleta itse osallistua teoreettiseen taisteluun. Detournaus ei osallistu sirpaleiseen maailmaan, jota lainaukset edustavat, vaan menee mukaan liikkeeseen. Detournaus on anti-ideologian virtaava kieli. Detournaaminen on tietoinen siitä, että viestinnässä ei voida koskaan taata mitään lopullisesti ja "todella". Sitä kieltä ei voi vahvistaa mikään muu mittapuu: sitä ei voida verrata. Se itse omassa johdonmukaisuudessaan voi vahvistaa totuudenmukaisuuden siemenen, jonka se tuo esiin. Detournaus perustaa ajamansa asian omaan totuuteensa, tämänhetkisenä kritiikkinä. Detournauksen on osoitettava, että teoria ilman käytäntöä ja osallistumista historiaan ei ole mitään. Detournauksen väkivalta horjuttaa teoriaa ja tekee siitä elävää, kun se kohtaa historian (todella elävän detournaajan) nuhtelun.

Ainoastaan kulttuurin todellinen negaatio voi säilyttää kulttuurin merkityssisällön, mutta se ei voi olla kulttuurillinen. Ristiriidan kielessä kulttuurikritiikki näyttäytyy yhtenäisyytenä, koska se sisältää koko kulttuurin: tiedon, taiteen, runouden ja niin edelleen. Tämä kulttuurin kritiikki ei ole erossa koko yhteiskunnan kritiikistä. "Vain tämä yhtenäistynyt kriittinen teoria voi kohdata yhtenäistyneen yhteiskunnallisen käytännön."

IX Ideologia, konflikti, prekariaatti

Historian kulku on konfliktien täyttämää. Ideologia muodostaa tässä kulussa luokkayhteiskunnassa esiintyvän ajattelun perustan. Ideologia ei ole harhaa vaan vääristynyttä tietoisuutta tosiasioista, ja siksi ideologia on todellista - todellista valhetta – ja se myös aiheuttaa todellisia vääristäviä asioita. Spektaakkeli puolestaan materialisoi ideologian ja sitä jouduttaa autonominen tuotantojärjestelmä. Tämä kehitys sekoittaa yhteiskunnallisen todellisuuden ja ideologian, luoden spektaakkelin yhteiskunnan, joka kykenee näin luomaan todellisuuden oman mielensä mukaisesti. Ideologia on siis abstrakti pyrkimys maailmanlaajuisuuteen, joka spektaakkelin maailmanlaajuisen abstraktion ja kuvitelman diktatuurissa löytää itsensä oikeutettuna. Tämä tarkoittaa sirpaleisuuden voittoa. Se mikä oli aikaisemmin ideologian valhetta, muuttuu nyt positiiviseksi "täsmällisyydeksi". Ideologia tarkoittaa sen oman ilmiselvyyden väittämistä. Ei ole enää erilaisia ideologioita, joilla olisi oma nimi, vaan on yksi ideologia, jota ei nimetä: spektaakkelin yhteiskunnan tietoteoreettinen perusta on todellisuudessa itse ideologia, vaikka juuri sen sanotaan kumoavan kaikki ideologiat. Ideologialla ei ole historiaa eikä nimeä, ja siksi ideologioiden historia on taakse jäänyttä aikaa. Ideologiasta on tullut kuollut elävä, ei todellinen todellisuus.

Ideologia – totaalinen ideologia – tulee toteutuneeksi ei-historiallisessa spektaakkelissa, joka on liikkumaton ja muuttumaton. Ideologia täyttyy, kun se hajautuu koko yhteiskuntaan ja kun tämä yhteiskunta käytännössä joskus hajoaa, myös ideologia (joka on "historiallisen elämän viimeinen irrationaalinen este") katoaa. Spektaakkeli huipentaa ideologian, se ilmaisee itsessään kaikkia ideologioita. Se tuo esiin, kuinka ideologia köyhdyttää elämän, orjuuttaa sen. Materiaalisesti spektaakkeli taas ilmaisee ihmisten välisen erottamisen ja toisistaan etäännyttämisen. Se kasvaa tuottamalla yhä lisää esineitä, jotka vieraannuttavat ihmiset yhä pidemmälle toisistaan. Raha on ainoa tarve, joka tässä yhteiskunnassa esiintyy (et tarvitse muuta kuin rahaa, kaiken voi ostaa), ja spektaakkelin yhteiskunta on juuri se, joka synnyttää rahan tarpeen. Raha on kuolleen itsekseen liikkuvaa elämää, joka ulottuu koko yhteiskuntaelämään.

Toisin kuin Marxin Teesejä Feuerbachista teksti esittää, spektaakkeli ei ylitä materialismin ja idealismin vastakkaisuutta, vaan se säilyttää niiden molempien piirteet pakottaen maailman "näennäisen konkreettisuuden" omaksumaan ne. Vanha materialismi, joka näkee maailman representaationa, ei toimintana (Hobbes), ja joka idealisoi aineen (maan päällinen Jumala) saa täyttymyksensä spektaakkelissa, "jossa konkreettiset esineet ovat automaattisesti yhteiskuntaelämän herroja". Idealismin toiminta mielikuvituksena täyttyy taas merkkien ja signaalien teknisessä välityksessä, joka antaa abstraktille ihanteelle aineellisen muodon. Näin siis spektaakkelissa materialismi ja idealismi vaihtuvat toinen toisikseen.

Ideologian ja skitsofrenian välillä vallitsee vastaavuus, joka esiintyy myös siinä talouden prosessissa (spektaakkelissa), jossa ideologia materialisoituu. Yhteiskunta on sitä, mitä ideologia oli aiemmin. Maailmasta on poistettu käytäntö (ideologiassa ei sitä koskaan ollutkaan) ja dialektiikan vastainen väärä tietoisuus tunkeutuu joka paikkaan. Arkielämä on "kohtaamiskyvyn kukistamista", jossa tämä kyky korvataan sosiaalisella hallusinaatiolla, kuvitelmalla kohtaamisesta. Kukaan ei voi tunnistaa toista spektaakkelin yhteiskunnassa (sillä kaikilla on kasvoillaan spektaakkelin antamat valheelliset naamiot), ja sen vuoksi myöskään yksilöt eivät kykene tunnistamaan omaa todellisuuttaan. Ideologia kotiutuu tähän maailmaan, joka perustuu erottamiselle.

Spektaakkelissa (joka on skitsofreenista) ovat toisissaan kiinni totaalisuuden dialektiikan rappio, sekä tulemisen (muutoksen) dialektiikan rappio. Spektaakkeli, joka perustuu erottamiseen ja rajaamiseen, järjestää ihmisille ruudun, rajatun alueen, joka rajaa maailman joka suunnalta latteaksi. Ihmisellä ei ole muita keskustelukumppaneita kuin mielikuvituksen tuottamat. Ne keskustelevat vain ja ainoastaan yksisuuntaisesti omista tavaroistaan ja niiden politiikasta (organisoinnista). Tätä "tietoisuutta" heijastaa spektaakkeli, joka tarjoaa "pakotien" yleistetystä autismista (valheellisiin, keinotekoisiin kokemuksiin: "jos jossain vielä on elämää, niin sitä on televisiossa"). Minän ja maailman välillä ei ole enää rajaa, jossa minä kukistuu maailman alle, joka on yhtä aikaa läsnä ja poissa. Näin häviää myös toden ja epätoden raja, koska se tukahduttaa kaiken välittömästi eletyn totuuden ilmentymisen spektaakkelin tarjoamalla epätotuuden todellisella läsnäololla. Yksilön täytyy hyväksyä vieras arkitodellisuus passiivisesti, mikä johtaa erityiseen hulluuden muotoon. Tässä hulluudessa ihminen yrittää turvautua erilaisiin tekniikoihin ja teknologioihin kuvitellen, että hän on oman kohtalonsa herra, että hän näillä maagisilla tekniikoilla (televisiolla, tietokoneella, kännykällä, wapilla ja niin edelleen) kykenee hallitsemaan spektaakkelia. Tekniikoiden eli tavaroiden kulutus on vastaus viestiin, jota spektaakkelin suvereeni monologina lähettää: mutta tähän viestiin ei voi vastata, koska se on yksisuuntaista. Representaation tarpeesta tulee erityinen tarve, joka korvaa sen tunteen, jonka ihminen kokee ollessaan täysin olemassaolon marginaalissa.

Spektaakkeliin kohdistuvan kritiikin totuuden etsiminen on hidasta, eikä se tapahdu missään nimessä nykyhetken säännöillä. On liittouduttava spektaakkelin vihollisten kanssa, mutta myös hylättävä heidät silloin, kun viholliset eivät ole aktiivisia. Ei tarvita välitöntä tehokkuutta, sillä välitön tehokkuus toteuttaa vallitsevan vallan ja nykyhetken lakeja. "Spektaakkelin ylittämiseen kykenevän kritiikin on osattava odotella."

Ihmisten on vapautettava itsensä, sillä se on vapautumista nurin kurin kääntyneen totuuden aineellista perustoista. Ihmisen vapauttavaa tehtävää eivät voi suorittaa yksilöt, yhteiskunta-atomit, eivätkä näistä atomeista koostetut massat (kollektiivit, puolue), vaan ainoastaan luokka, joka "kykenee purkamaan kaikki luokat ja alistamaan kaiken vallan vieraannuttamisen tuhoavalle toteutuneen demokratian muodolle – neuvostoille, joissa käytännöllinen teoria kontrolloi itseään ja tarkkailee omaa toimintaansa." Tätä vapautumista ei voida siis suorittaa ennen, kuin yksilöt ovat sidoksissa suoraan yleismaailmalliseen historiaan: vuoropuhelun on tartuttava "aseisiin asettaakseen omat ehtonsa maailmalle". Vallankumoukseen kykenevä luokaton luokka on prekariaatti.