Nomadit tutkimusmatkalla

Näen viisi käytännöllistä ajatusta kriittisen tiedon tuotannon organisaation rakentamiseksi.

1) Teoreettinen linja Foucault'sta Deleuzen ja Guattarin kautta Hardtiin ja Negriin artikuloi yhden mahdollisen linjan ulos yksinkertaisesta eron affirmaatiosta. Tämä linja, vaikkakin viittaa jatkuvasti konkreettisiin ja empiirisiin tutkimuksiin, on toistaiseksi vasta koskettanut kysymystä uusien kontrollien konkreettisista toimintamekanismeista. Se on artikuloinut uutta viitekehystä kriittiselle ajattelulle, mutta meillä on edelleen varsin vähän aineistolähtöistä erittelyä niistä mekanismeista, jotka kontrolloivat meitä postmodernissa tilanteessa niin työvoimana kuin kuluttajina. Tämä on jotain, missä yhteiskuntatieteet empiiristen tutkimusten perinteenä voivat tulla voimakkaammin mukaan kuvioon.

En tarkoita, että teoria olisi nyt tehty ja olisi empirian aika, mutta uskon, että teoreettisen kehityksen avaimet löytyvät tällä hetkellä empiirisen tutkimuksen kehittämisen alueelta. Kaikki viittaamistani teoreetikoista perustavat työnsä tarkoille huomioille koskien yhteiskunnallista todellisuutta. Lienee kuitenkin perusteltua sanoa, ettei juuri muiden kuin Foucault'n työhön sisälly systemaattisesti ja metodisesti suoritettua empiirisesti kerättyjen aineistojen erittelyä. Foucault'han oli töissään aina hyvin empiirinen, konkreettinen, analyyttinen ja jopa pikkutarkka. Ehkäpä jotain Foucault'n tutkimustyylin piirteitä tulisi palauttaa kuvioomme. Tutkimuskysymyksemme kuuluu, miten kontrollimekanismit toimivat kaikessa konkreettisuudessaan ja moninaisuudessaan.

2) Voimme muotoilla vastaavan ajatuksen myös koskien vastarintaa. Jos uskomme, että siellä, missä on valtaa, on aina myös vastarintaa, meidän tulisi avata konkreettista tutkimusta vastarinnan postmoderneista muodoista. Kuten kontrolleista, meillä on varsin vähän empiirisesti eriteltyä tietoa siitä, millaisia muotoja vastarinta saa nykytilanteessa. Ja jos kontrollit kohdistuvat suoraan ja välittömästi kommunikatiivisiin kykyihimme, on meidän aloitettava karuimmasta mahdollisesta kysymyksestä: Kuinka vastarinta on ylipäätään mahdollista? Jos se kuitenkin on, miten se konkreettisesti toimii? Millaisia erilaisia muotoja se saa?

3) Kumpikin mainituista ideoista johtaa välittömästi kirpeään käytännölliseen ongelmaan. Jos kurimekanismit ovat muuttuneet tavallaan kurittomiksi karatessaan instituutioiden viitekehyksestä, meillä ei ole mitään määrättyjä paikkoja vallan ja vastarinnan välisen konfliktin tutkimiseksi. Marxilla ja hänen moderneilla seuraajillaan olivat tehtaat, ja vielä Foucault'n aikana oli perusteltua keskittää tutkimusta laitoksiin, kuten vankiloihin ja mielisairaaloihin. Jos vastarinta on kuitenkin murtautunut ulos tehtaista ja laitoksista ja jos sitä seuraavat kontrollit liikkuvat nyt avoimissa tiloissa, jäljittäen kuin palkkionmetsästäjät pääoman hallinnasta pakenevia jälkiä, emme voi tietää a priori, mitkä ovat ne tilat ja tilanteet, joissa vastarinta aukeaa tai karkuri yllätetään. Meillä ei ole tehtaita tai laitoksia, joihin voisimme pystyttää instrumenttimme odottamaan, että jotain tapahtuu, tietäen, että jotain tapahtuu täysin varmasti. Kuitenkin kun jotain tapahtuu, meidän pitäisi olla paikalla.

Arvontuotanto tapahtuu tänään yhteiskunnallisessa tehtaassa, yhteiskunnassa itsessään. Tässä yleisessä epäpaikassa meidän pitäisi kyetä näkemään taistelulinjoja ja tutkimaan niitä yhdistäviä mekanismeja. En todellakaan tiedä, millaisen tutkimusstrategian äärelle tämä näkemys lopulta konkreettisesti vie, mutta yleinen ajatus voidaan uskoakseni jo muotoilla: on kyettävä viemään tutkimus kohteensa tasolle. Tutkimusorganisaation tulisi muuttua liikkuvaksi ja joustavaksi, tavallaan siis "epäinstitutionaaliseksi". Paikat eivät toki ole kadonneet. Edelleen on koteja, katuja, yliopistoja, työpaikkoja, julkisia rakennuksia ja mitä moninaisimpia instituutioita, joihin taistelu voi materialisoitua. Myös tutkimusta voidaan edelleen tehdä yliopistolla. Konfliktilla ja sen tutkimuksella ei ole kuitenkaan enää ennalta-annettuja tai -määrättyjä paikkoja.

Siispä: kykenemmekö kuvittelemaan jonkinlaisen nomaditieteen tieteellisten instituutioiden sijasta? Se olisi tiede tai ehkäpä ennen kaikkea tieteellinen asenne, joka tekisi liikkeestä ja jatkuvasta kierrosta tutkimusmenetelmänsä. Monet kriittiset tutkijat ehkä ajattelevat, että he ovat jättäneet norsunluutorninsa kun ovat avanneet ikkunat, tulleet alas ja alkaneet kommentoida ympäristönsä tapahtumia. Tornien tiedettä ei ole kuitenkaan jätetty ennemmin kun on hylätty ajatus siitä, että tiedettä tehdään ennen kaikkea jossain kiinteässä paikassa. Nykyään tieteessä keskustellaan paljon verkostoitumisesta. Tämä ymmärretään kuitenkin vain pisteiden välisten yhteyksien luomisena. Se, mihin on todella tähdättävä, on irrottautuminen pisteistä. On lähdettävä tutkimusmatkalle.

4) Tieteen teon dynamiikan muuttaminen ei viittaa vain tutkimuksen teknisiin järjestelyihin (ajatus jonkinlaisesta liikkuvasta toimistosta, joka kykenee seuraamaan tapahtumaketjuja). Tutkimuksesta, ainakin kriittisestä tutkimuksesta, pitää tulla sisäinen osa tapahtumia. Jos toisin sanoen tutkimme konflikteja, on tutkimuksen sisäistyttävä konflikteihin. Kriittisen tutkimuksen tulisi seurata kohteidensa joustavaa dynamiikkaa ja sekaantua kohteisiinsa tavalla, joka rikkoo tieteen objektivoivan aseman. Oikeastaan sekaantumista ei voi edes välttää. Näin on siksi, että konfliktit tapahtuvat symbolisesti välittyneessä todellisuudessa, erityisesti tänään informatisoidun tuotannon viitekehyksessä, jossa vallan ja vastarinnan kysymys koskee välittömästi kommunikatiivisia mahdollisuuksiamme. Tämä on kulttuurintutkimuksellisen liikkeen arvokas perintö: ymmärtää kielen asema yhteiskunnallisen todellisuuden rakentumisessa. Epäilemättä meidän täytyy välttää rajoittamasta kieltä pelkiksi symbolisiksi merkeiksi, jotka toimivat ikään kuin ruumiin ulkopuolella. Vain ruumiit kykenevät muodostamaan merkityksellisiä ääniä; kieli on ruumiillista todellisuutta. Lisäksi on selvää, että yhteiskunnalliset järjestykset eivät synny vain symbolisen, vaan myös mimesiksen, jäljittelyn tasolla. On kuitenkin selvää, että näin hahmotellulla linjalla tutkimus ottaa välttämättä osaa konflikteihin tuottaessaan niistä tietoa. Tutkimuksellinen tiedon tuotanto on yksi tapa kommunikoida nykykapitalismin puitteissa avautuvien konfliktien kanssa, konfliktien, jotka sisältävät aina kamppailun kommunikaation itsensä mahdollisuuksista.

Jos ja kun nykyisiä "työläiskonflikteja" ei voida sijoittaa kommunikatiivisen toiminnan ulkopuolelle, ei tutkimusta konflikteista voida sijoittaa konfliktien ulkopuolelle. Konfliktien tutkimus osallistuu konfliktuaalisen todellisuuden tuottamiseen. Yksinkertainen esimerkki tästä voi olla vaikkapa oletettu tutkimus laittomista siirtolaisista. Jo pelkkä käsite "laiton" tuottaa kohdettaan. Laittomuutta ei ole kielen ja epäpolitisoivien mekanismien ulkopuolella. Ei ole väliä haluaako tutkija ottaa osaa tällaisiin prosesseihin vai ei. Hän ottaa, jos hän tekee tutkimusta. Siten meillä ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä jonkinlaista interventiotutkimusta. Kriittinen tutkija voi valita "vapaasti" haluaako hän huomioida asemansa konfliktissa ja arvioida sitä itsekriittisesti vai haluaako hän perustaa tutkimuksensa vastuuttomalle kertomukselle objektiivisesta tarkkailijasta, joka tekee vain työtään.

Interventionistisen toimintatavan korostuksesta huolimatta ajatus nomaditieteestä on kuitenkin ajatus tieteestä, ei propagandasta tai palvelustyöstä. Nomaditiede tarkoittaisi metodologista ja teoreettisesti orientoitunutta konfliktien tutkimusta osana konflikteja. Se tarkoittaisi toimimista yhtenä konfliktien osana, sellaisena osana, joka sekaantuu ja tuottaa konflikteja metodologisen tiedon tuotannon keinoin. On kehitettävä metodologiaa, joka kykenee liikkumaan ja on sitoutunutta mutta silti autonomista tieteellisen tiedon tuotantoa.

5) Peräämäni metodologia on niin sanotusti aineistolähtöistä, mutta yhtä kaikki olennaisesti teorian tuotantoa. Tässä ei ole mitään ristiriitaa. Kulttuurintutkimuksellisen liikkeen jäljiltä tiedämme jo, että "havainnot ovat teorialatautuneita". Tähän on kuitenkin otettava tarkempi kanta - kysymys ei ole vain siitä, ettei kieli kuvaa todellisuutta naivin realismin oletusten mukaisesti. Kysymys on ennemminkin virtuaalisen ja aktuaalisen suhteesta. Kaikki se, mitä voimme havaita, siis aktuaalinen, rakentuu joidenkin mekanismien kautta virtuaalisesta, jota emme puolestaan voi havaita suoraan. Virtuaalinen ja sen aktualisoitumisen mekanismit ylittävät aktuaalisen, mutta ne ovat yhtä kaikki todellisia ja olemassa olevia. On teoreettisen ajattelun tehtävä kyetä "näkemään" aktuaalisen rakentuminen (siis oikeastaan sen jatkuva muutos). Siksi jaottelu realismin ja konstruktionismin välillä on yhtä keinotekoinen kuin jaottelu empirian ja teorian välillä. Aktuaalinen todellisuus on konstruktio, eikä se ole ainoa mahdollinen todellisuus (se on tässä mielessä sattumanvarainen), mutta se on yhtä kaikki todellista, yhtä todellista kuin ne virtuaaliset voimat, joita ilman ei rakennu mitään mutta jotka eivät myöskään tyhjene aktuaalisiin rakentumiinsa.

Ymmärtääksemme kontrolleja ja vastarintaa meidän on kyettävä näkemään niiden virtuaalisuuteen, siihen, mikä voi aktualisoitua joustavasti missä tahansa tilanteessa. Siksi empiirisen tutkimuksen tulee olla teoriatuotantoa, "teoreettista havainnointia", jonka lähtökohtana ei voi olla mikään muu kuin aktuaalinen mutta joka tähtää aktuaalisen ylittävien mekanismien ja voimien käsitteellistämiseen (tässä mielessä välttämättömän näkemiseen satunnaisessa). On myös huomattava, että teoria kykenee siirtämään kokemuksemme uusiin erityisiin tilanteisiin. Vain teoretisoimalla aktuaalisia kontrolleja ja aktuaalista vastarintaa voimme artikuloida sitä, mikä niissä on yhteistä ja mahdollisesti pätevää myös muissa tilanteissa. Kriittinen teoria on konfliktitilanteiden välistä kommunikaatiota.

Summa summarum. Meidän tulisi luoda rihmastollisia organisoitumia, jotka kykenevät havainnoimaan tutkimuskenttää kokonaisvaltaisesti liikkumalla joustavasti yhteiskunnallisen todellisuuden ympärillä. Tätä varten tutkimusorganisaation pitäisi epäilemättä kyetä käyttämään tehokkaasti hyväkseen uusia informaatioteknologioita toimintansa jokaisen tason organisoinnissa, suunnittelusta ja yhteydenpidosta julkaisemiseen. Tutkimuksen tulisi käyttää metodologioita, jotka perustuvat verkostoajattelulle, ymmärtävät kielen osuutta todellisuuden rakentumisessa ja tähtäävät teorian rakentamiseen erittelemällä systemaattisesti empiriaa. Epäilemättä metodologiaa on rakennettava kokonaan uusiksi, mutta hyödyllisiä aineksia voimme uskoakseni löytää jo ainakin toimijaverkostoteoriasta, diskurssianalyysista (sellaisena kuin Foucault sitä rakensi, ei sellaisena kuin me sen lähinnä tapaamme tänään yhteiskuntatieteissä) ja grounded theorysta (konkreettinen tutkimus teorian tuotantona). Entäpä jäljittelyn tutkimus? Ehkäpä etnometodologian oivallukset voisivat auttaa tämän käsitteellisen avauksen konkreettisessa tutkimuksessa. Vähän sitä, vähän tuota, ja aina annettuja koulukuntarajoja halveksien. Joka tapauksessa tulisi rakentaa kriittisen tieteen metodologiaa, jolla on autonominen toimintatapansa mutta joka jäsentyy toiminnalliseksi osaksi konfliktuaalisia prosesseja.

***