2006-05-12
Tehdään muutama viittaus. Varsin usein kulttuurintutkimuksellisesti suuntautuneet tutkijat viittaavat Foucault'hon. Miksipä ei. Foucault puhui mikropolitiikasta ja teki diskurssianalyysiä. Jotain outoa näissä viittauksissa kuitenkin usein on. Sikäli kuin olen käsittänyt oikein Foucault ei sanonut, että diskurssit tai mikropolitiikka sisältäisivät itsessään jonkin sortin pelastuksen tason. Ennemminkin hän osoitti, että valta toimii hyvin intiimissä kosketuksessa ruumiisiimme, kurinalaistaen ruumistamme. Lisäksi hän puhui siitä, kuinka subjektiviteettiamme tuotetaan diskursseissa. Tästä on matkaa siihen, että affirmoi yksioikoisesti mikropoliittista ja kielellistä vastarintaa tai että ylipäätään väittää vallan, puolin ja toisin, olevan nyt vain mikropolitiikkaa ja kieltä.
Foucault'n kysymyksenasettelua omalla tavallaan jatkaen Deleuze ja Guattari puolestaan asettavat kysymyksen valtajärjestelmien muodostumisesta moninaisuuden tasolla. Jos Foucault vielä analysoi instituutioita kurivallan viitekehyksenä, Deleuze kohtaa kontrolliyhteiskuntaa käsittelevässä artikkelissaan instituutioiden yleisen kriisin ja esittää, että hallinta on levinnyt kaikkialle yhteiskuntaan mekanismeina, jotka vaikuttavat suoraan meidän yleisinhimillisiin kykyihimme ohittaen fysiikkamme, fyysisen ruumiimme, mutta muokaten sen sijaan "metafysiikkaamme". Kontrollit eivät toimi vain instituutioiden kautta, vaan kaikkialla, ja ennen kaikkea meidän subjektiviteettimme sisällä. Kontrollit kontrolloivat kommunikaatiotamme, siis kykyjämme kytkeytyä yhteen, muodostaa yhteistä ja yhteiseen pohjautuvia yksilöllistymisen muotoja. Kontrollit kontrolloivat yhteisyytemme ja yksilöllistymisemme mahdollisuuksia määrittelemällä suoraan yleisinhimillisiä kykyjämme, ei vain instituutioihin kiinnittyvien identiteettien ja määrättyjen tehtävien tasolla (äiti, isä, opiskelija, työtön, vanki, suutari, tarjoilija, tutkija jne.).
Hardt ja Negri muotoilevat tämän ajatuksen Imperiumin eli globaalin kapitalismin teoriassaan. Nykyaikainen kapitalistinen komento ei pane työvoimaa töihin vain tehtaiden ja toimistojen tai ylipäätään työpaikkojen välityksellä. Se ei työllistä vain rajoitetuissa viitekehyksissä, määrätyiksi tunneiksi ja määrätyissä paikoissa. Se pyrkii panemaan töihin koko elämän. Sen käyttövoimana ei ole niinkään energia, luonnonvoiman mielessä, eikä se siis ole luonteeltaan energiaintensiivistä. Se on ennemminkin informaatiointensiivistä, sillä globaalissa tilanteessa kapitalistinen tuotanto lypsää arvonlisäyksensä ennen kaikkea informaation prosessoinnista. Tämä on niin sanotun kulttuurisen ja inhimillisen pääoman merkitys: kapitalismi pyrkii kasaamaan kommunikoivaa työvoimaa, sillä se on voima, joka kykenee prosessoimaan informaatiota ja tuottamaan siitä tietoa.
Koska kommunikaatiota ei kuitenkaan voi varsinaisesti kasata ja säilöä mihinkään määrättyyn paikkaan - kommunikaatio on kommunikaatiota vain inhimillisen vuorovaikutuksen liikkeessä, siis eräänlaisessa paikantumattomassa välitilassa, joka on määritelmällisesti yhteinen ja jaettu - ja jossa ero on sisäinen osa vuorovaikutusta. Eroa ei siten enää pyritä sulkemaan ulos, eikä merkityksen tuotannolle etsimään "selän takaisia" lähtökohtia. Niinpä niitä vastaan ei hyökätä, mutta niitä ryhdytään kontrolloimaan tai moduloimaan. Niinpä yhteistä kommunikaatiota ja siihen sisältyviä jatkuvasti haarautuvia eronteon järjestelmiä haltuun ottavat kontrollit ovat luonteeltaan joustavia. Ne levittäytyvät kaikkialle yhteiskuntaan pyrkien kääntämään kaiken elämän työelämäksi, kaiken ajan työajaksi ja kaikki paikat työpaikoiksi. Ne yhtäältä myöntävät erojen dynamiikan, toisaalta "työllistävät" sen pääoman kannalta hyödyllisiin tehtäviin. Samalla globalisoitunut pääoma ei niinkään etsi uusia ei-kapitalistisia alueita "siellä jossain", alueita odottamassa kolonisoimista. Kapitalismi intensifioi tuotantoa ja kulutusta globaalistuneen vaikutuspiirinsä sisällä. Se muokkaa kuluttajia ja tuottajia symbolisella tuotannolla ja pyrkii käyttämään jokaisen mahdollisuuden hyväkseen. Se tekee jopa kulutuksesta tuottavaa, sillä nyt kulutus muuttuu symbolisten merkkien (logojen, imagojen, brandien jne.) ja niihin linkitettyjen kulttuuristen elämänmuotojen kulutukseksi. Materiaalisten tarpeiden kulutus alkaa olla enää kulutuksen riippakivi, josta on hyötyä korkeintaan silloin kun kilpailijoihin voidaan tehdä eroa mainostamalla "leipää joka maistuu leivältä". Nykykapitalismi muuttaa niin kutsutun todellisuuden yhdeksi symboliseksi merkiksi ja eronteon mahdollisuudeksi muiden joukkoon.
Informatisoidun ja globaalin kapitalismin viitekehyksessä ero ei sinänsä tee eroa. Tiedon tuotannosta kasvava joustava verkostotalous kykenee kääntämään erot markkinaraoiksi. Jokainen uusi ero ja subjektiviteetti on nyt mahdollinen innovaation lähde tai uusi kuluttajaryhmä. Työvoimaa ja kuluttajia kontrolloidaan subjektiviteetteja eriyttävin mikropoliittisin ja diskursiivisin keinoin. Siten näemme ympärillämme, kuinka johtavat kapitalistiset yritykset ja yritysverkostot ovat kuin Pariisin kommuuneja, joissa niin tehtävät kuin kommunikaatiokin kiertävät. Katsoessamme kadulle näemme, kuinka kaikki muodikkaasti pukeutuneet ohikulkijat näyttävät hipeiltä, punkkareilta tai hiphoppareilta, ja loput kantavat Che Guevara -paitaa tai sissilippistä. Virno onkin nimennyt tilanteen pääoman kommunismiksi. Kapitalismi on onnistunut sisäistämään eron tuotannon omaksi edukseen. Ero on nyt tuotannon ja myynnin valttikorteista tärkein.
Kommunistisen kapitalismin tilanteessa erossa ei ole enää mitään sinänsä vapauttavaa. Jos kulttuuriteoreetikko väittää näin, on hän yksinkertaisesti toiselta vuosituhannelta. Monikulttuurisuus ja paikalliset subjektiviteetit eivät ole ongelma postmodernille kapitalismille. Ne pystytään kyllä kääntämään tuottaviksi ja kuluttaviksi. Jokaisella yrityksellä on tänään oma "diversity management" ohjelmansa ja jokainen yritys kykenee tuottamaan täsmäeriä tarkasti kohdennettuja tuotteita jatkuvasti eriytyville markkinoille. Tämä on yritysten versio täsmäpommituksista - eikä haittaa, vaikka täsmäiskut osuvat aina myös "sivullisiin".
Olemme tulleet pisteeseen, jossa täytyy erottautua pelkästä eronteon logiikasta sinänsä. Tämä tuo esiin kysymyksen uudesta kriittisestä organisaatiosta. On oltava erontekoa, mutta on oltava myös organisaatiota, joka kykenee itsenäistämään tiedontuotantoa ja puolustamaan sitä kapitalistiselta haltuunotolta kytkemällä tiedontuotannon strategiseen analyysiin.
***
Sivu 1 .. Sivu 2 .. Sivu 3 .. Sivu 4