2006-05-12
Mitkä ovat kriittisen yhteiskuntatieteen mahdollisuudet nyky-yhteiskunnassa? Lähestyn kysymystä postmodernin marxilaisen ja autonomisten yhteiskunnallisten liikkeiden näkökulmasta. Lähestyn kysymystä ajatellen, ettei kyse ole vain käsitteellisestä eleganssista. Kritiikin mahdollisuudet ovat kytköksissä mahdollisuuksiin luoda uutta tutkimuksellista organisaatiota ja tieteellistä toimintaa. Kyse on toki uusista käsitteistä mutta myös niiden kanssa linjassa olevasta tieteellisestä organisaatiosta.
Aloitetaan viittauksella niin kutsuttuun kulttuurintutkimukselliseen liikkeeseen yhteiskuntatieteissä. Tämä tieteellinen liike kyseenalaisti 1980- ja 1990-lukujen aikana positivismin perinnön yhteiskuntatieteissä. Se nosti yhteiskuntatutkimuksen keskiöön aktiivisen ja kielellisen subjektin, joka kykenee tekemään selkoa maailmasta, toimii kielellisesti välittyneissä suhteissa ja jonka toiminta ei siten palaudu objektiivisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Mikä on tämän liikkeen yleinen perintö? Se on merkityksen ja eron tuotannon teoretisoiminen sisäiseksi osaksi yhteiskunnallista vuorovaikutusta. Seurataan tässä muutosta eron tuotannossa.
Moderneissa yhteiskuntateorioissa ero nähdään yhteiskunnallisten rakenteiden objektiiviseksi osaksi. Niinpä esimerkiksi klassisessa tai "objektivistisessa" marxismissa työn ja pääoman välinen ristiriita on rakenteellisesti annettu subjekteille. Se vaikuttaa mekaanisena järjestelmän ominaisuutena subjektien "selän takana" olivat nämä sen vaikutuksista tietoisia tai eivät. Kapitalistisen järjestelmän kokonaisuus, totaliteetti, määrää eron paikan, jota työläisten ja porvarien kamppailu heijastaa ja ilmaisee.
Kulttuurintutkimuksen läpimurto yhteiskuntatieteissä merkitsi eron teoretisoimista joksikin, minkä subjektit tuottavat toiminnassa. Ero linkittyy sisäiseksi osaksi subjektiviteetin tuotantoa. Subjektiivisuus nähdään nyt joksikin, mikä tuotetaan erossa, erottautumalla. Ero ei ole annettu ja ulkopuolinen, vaan sisäinen ja "tehty" sosiaalisen vuorovaikutuksen ulottuvuus. Tästä seuraa kulttuurintutkimuksellista eetosta luonnehtiva toiseuksien juhlinta. Eron sisäistyminen subjektiviteetin tuotantoon nostaa positiiviseen valoon kaiken, mikä erottautuu suurista järjestelmistä, totaliteeteista: paikalliset tarinat, monikulttuurisuuden, arkiset valinnat, niin sanottujen alkuperäiskansojen omat historiat, vaihtoehto- ja alakulttuurit... Kulttuurintutkimus affirmoi identiteettipolitiikan "totalitarismin" vastapoolina. Vastaavasti se affirmoi ihmisten kyvyn tuottaa merkityksiä. Jos merkitykset nähtiin aiemmin rakenteellisesti ehdollistetuiksi, nyt alkaa korostua näkökulma, jonka mukaan merkitys tuotetaan välittömästi sosiaalisessa vuorovaikutuksessa.
Kulttuurintutkimuksellinen liike jätti meille eronteon vapauttavana ja subjektiviteettia rakentavana prosessina. Enää rakenne ei ennalta määrää eron paikkaa objektiivisesti, vaan ero alkaa kiertää sosiaalisen pelitilan ringeissä tyhjänä korttina, joka voi tulla esiin missä tahansa paikassa avaten ennalta määrittelemätöntä vuorovaikutusta ja tuottaen yllättäviä ratkaisuja. Yhdestä eron määrätystä paikasta siirrytään monimuotoisten erontekojen (ja merkityksen muodostamisen) verkostoihin. Subjektiviteettia ei enää voida nähdä vain objektiivisten ehtojen heijastumana tai ilmauksena, vaan vapautuksellisena prosessina, joka irtautuu totalisoivien tai hegemonisten valtarakenteiden kahleista. Ero tulee myös esiin tekona, joka on aina paikallinen ja osittainen. Ero tehdään jostain määrätystä paikasta tai asemasta käsin, eikä se tuota uutta totaliteettia toista vastaan. Se tuottaa subjektiivista ja suhteellista erottautumista tai eriytymistä. Niin sanotulle yhteiskuntatieteiden kielelliselle käänteelle rinnasteisena ilmiönä kulttuurintutkimuksellinen käänne myös korosti kielellisten kykyjen merkitystä eronteossa. "Ei" tarkoittaa "kyllä" itselle.
Älä käsitä edellistä väärin. En puolusta kulttuurintutkimuksellista liikettä. Päinvastoin. Tänään on tullut ilmeiseksi, että tämä liike on vaarassa muuttua vastavallankumoukselliseksi (tai jos puhumme "tieteellisesti", se tuottaa tarkoittamattomia seurauksia). Kaikki kunnia tälle historialliselle käänteelle, mutta emme voi enää ryhtyä sen aktivisteiksi. Me tarvitsemme tänään jo jotain muuta. Miksi ja mitä?
Tehdään muutama viittaus. Varsin usein kulttuurintutkimuksellisesti suuntautuneet tutkijat viittaavat Foucault'hon. Miksipä ei. Foucault puhui mikropolitiikasta ja teki diskurssianalyysiä. Jotain outoa näissä viittauksissa kuitenkin usein on. Sikäli kuin olen käsittänyt oikein Foucault ei sanonut, että diskurssit tai mikropolitiikka sisältäisivät itsessään jonkin sortin pelastuksen tason. Ennemminkin hän osoitti, että valta toimii hyvin intiimissä kosketuksessa ruumiisiimme, kurinalaistaen ruumistamme. Lisäksi hän puhui siitä, kuinka subjektiviteettiamme tuotetaan diskursseissa. Tästä on matkaa siihen, että affirmoi yksioikoisesti mikropoliittista ja kielellistä vastarintaa tai että ylipäätään väittää vallan, puolin ja toisin, olevan nyt vain mikropolitiikkaa ja kieltä.
Foucault'n kysymyksenasettelua omalla tavallaan jatkaen Deleuze ja Guattari puolestaan asettavat kysymyksen valtajärjestelmien muodostumisesta moninaisuuden tasolla. Jos Foucault vielä analysoi instituutioita kurivallan viitekehyksenä, Deleuze kohtaa kontrolliyhteiskuntaa käsittelevässä artikkelissaan instituutioiden yleisen kriisin ja esittää, että hallinta on levinnyt kaikkialle yhteiskuntaan mekanismeina, jotka vaikuttavat suoraan meidän yleisinhimillisiin kykyihimme ohittaen fysiikkamme, fyysisen ruumiimme, mutta muokaten sen sijaan "metafysiikkaamme". Kontrollit eivät toimi vain instituutioiden kautta, vaan kaikkialla, ja ennen kaikkea meidän subjektiviteettimme sisällä. Kontrollit kontrolloivat kommunikaatiotamme, siis kykyjämme kytkeytyä yhteen, muodostaa yhteistä ja yhteiseen pohjautuvia yksilöllistymisen muotoja. Kontrollit kontrolloivat yhteisyytemme ja yksilöllistymisemme mahdollisuuksia määrittelemällä suoraan yleisinhimillisiä kykyjämme, ei vain instituutioihin kiinnittyvien identiteettien ja määrättyjen tehtävien tasolla (äiti, isä, opiskelija, työtön, vanki, suutari, tarjoilija, tutkija jne.).
Hardt ja Negri muotoilevat tämän ajatuksen Imperiumin eli globaalin kapitalismin teoriassaan. Nykyaikainen kapitalistinen komento ei pane työvoimaa töihin vain tehtaiden ja toimistojen tai ylipäätään työpaikkojen välityksellä. Se ei työllistä vain rajoitetuissa viitekehyksissä, määrätyiksi tunneiksi ja määrätyissä paikoissa. Se pyrkii panemaan töihin koko elämän. Sen käyttövoimana ei ole niinkään energia, luonnonvoiman mielessä, eikä se siis ole luonteeltaan energiaintensiivistä. Se on ennemminkin informaatiointensiivistä, sillä globaalissa tilanteessa kapitalistinen tuotanto lypsää arvonlisäyksensä ennen kaikkea informaation prosessoinnista. Tämä on niin sanotun kulttuurisen ja inhimillisen pääoman merkitys: kapitalismi pyrkii kasaamaan kommunikoivaa työvoimaa, sillä se on voima, joka kykenee prosessoimaan informaatiota ja tuottamaan siitä tietoa.
Koska kommunikaatiota ei kuitenkaan voi varsinaisesti kasata ja säilöä mihinkään määrättyyn paikkaan - kommunikaatio on kommunikaatiota vain inhimillisen vuorovaikutuksen liikkeessä, siis eräänlaisessa paikantumattomassa välitilassa, joka on määritelmällisesti yhteinen ja jaettu - ja jossa ero on sisäinen osa vuorovaikutusta. Eroa ei siten enää pyritä sulkemaan ulos, eikä merkityksen tuotannolle etsimään "selän takaisia" lähtökohtia. Niinpä niitä vastaan ei hyökätä, mutta niitä ryhdytään kontrolloimaan tai moduloimaan. Niinpä yhteistä kommunikaatiota ja siihen sisältyviä jatkuvasti haarautuvia eronteon järjestelmiä haltuun ottavat kontrollit ovat luonteeltaan joustavia. Ne levittäytyvät kaikkialle yhteiskuntaan pyrkien kääntämään kaiken elämän työelämäksi, kaiken ajan työajaksi ja kaikki paikat työpaikoiksi. Ne yhtäältä myöntävät erojen dynamiikan, toisaalta "työllistävät" sen pääoman kannalta hyödyllisiin tehtäviin. Samalla globalisoitunut pääoma ei niinkään etsi uusia ei-kapitalistisia alueita "siellä jossain", alueita odottamassa kolonisoimista. Kapitalismi intensifioi tuotantoa ja kulutusta globaalistuneen vaikutuspiirinsä sisällä. Se muokkaa kuluttajia ja tuottajia symbolisella tuotannolla ja pyrkii käyttämään jokaisen mahdollisuuden hyväkseen. Se tekee jopa kulutuksesta tuottavaa, sillä nyt kulutus muuttuu symbolisten merkkien (logojen, imagojen, brandien jne.) ja niihin linkitettyjen kulttuuristen elämänmuotojen kulutukseksi. Materiaalisten tarpeiden kulutus alkaa olla enää kulutuksen riippakivi, josta on hyötyä korkeintaan silloin kun kilpailijoihin voidaan tehdä eroa mainostamalla "leipää joka maistuu leivältä". Nykykapitalismi muuttaa niin kutsutun todellisuuden yhdeksi symboliseksi merkiksi ja eronteon mahdollisuudeksi muiden joukkoon.
Informatisoidun ja globaalin kapitalismin viitekehyksessä ero ei sinänsä tee eroa. Tiedon tuotannosta kasvava joustava verkostotalous kykenee kääntämään erot markkinaraoiksi. Jokainen uusi ero ja subjektiviteetti on nyt mahdollinen innovaation lähde tai uusi kuluttajaryhmä. Työvoimaa ja kuluttajia kontrolloidaan subjektiviteetteja eriyttävin mikropoliittisin ja diskursiivisin keinoin. Siten näemme ympärillämme, kuinka johtavat kapitalistiset yritykset ja yritysverkostot ovat kuin Pariisin kommuuneja, joissa niin tehtävät kuin kommunikaatiokin kiertävät. Katsoessamme kadulle näemme, kuinka kaikki muodikkaasti pukeutuneet ohikulkijat näyttävät hipeiltä, punkkareilta tai hiphoppareilta, ja loput kantavat Che Guevara -paitaa tai sissilippistä. Virno onkin nimennyt tilanteen pääoman kommunismiksi. Kapitalismi on onnistunut sisäistämään eron tuotannon omaksi edukseen. Ero on nyt tuotannon ja myynnin valttikorteista tärkein.
Kommunistisen kapitalismin tilanteessa erossa ei ole enää mitään sinänsä vapauttavaa. Jos kulttuuriteoreetikko väittää näin, on hän yksinkertaisesti toiselta vuosituhannelta. Monikulttuurisuus ja paikalliset subjektiviteetit eivät ole ongelma postmodernille kapitalismille. Ne pystytään kyllä kääntämään tuottaviksi ja kuluttaviksi. Jokaisella yrityksellä on tänään oma "diversity management" ohjelmansa ja jokainen yritys kykenee tuottamaan täsmäeriä tarkasti kohdennettuja tuotteita jatkuvasti eriytyville markkinoille. Tämä on yritysten versio täsmäpommituksista - eikä haittaa, vaikka täsmäiskut osuvat aina myös "sivullisiin".
Olemme tulleet pisteeseen, jossa täytyy erottautua pelkästä eronteon logiikasta sinänsä. Tämä tuo esiin kysymyksen uudesta kriittisestä organisaatiosta. On oltava erontekoa, mutta on oltava myös organisaatiota, joka kykenee itsenäistämään tiedontuotantoa ja puolustamaan sitä kapitalistiselta haltuunotolta kytkemällä tiedontuotannon strategiseen analyysiin.
***
Näen viisi käytännöllistä ajatusta kriittisen tiedon tuotannon organisaation rakentamiseksi.
1) Teoreettinen linja Foucault'sta Deleuzen ja Guattarin kautta Hardtiin ja Negriin artikuloi yhden mahdollisen linjan ulos yksinkertaisesta eron affirmaatiosta. Tämä linja, vaikkakin viittaa jatkuvasti konkreettisiin ja empiirisiin tutkimuksiin, on toistaiseksi vasta koskettanut kysymystä uusien kontrollien konkreettisista toimintamekanismeista. Se on artikuloinut uutta viitekehystä kriittiselle ajattelulle, mutta meillä on edelleen varsin vähän aineistolähtöistä erittelyä niistä mekanismeista, jotka kontrolloivat meitä postmodernissa tilanteessa niin työvoimana kuin kuluttajina. Tämä on jotain, missä yhteiskuntatieteet empiiristen tutkimusten perinteenä voivat tulla voimakkaammin mukaan kuvioon.
En tarkoita, että teoria olisi nyt tehty ja olisi empirian aika, mutta uskon, että teoreettisen kehityksen avaimet löytyvät tällä hetkellä empiirisen tutkimuksen kehittämisen alueelta. Kaikki viittaamistani teoreetikoista perustavat työnsä tarkoille huomioille koskien yhteiskunnallista todellisuutta. Lienee kuitenkin perusteltua sanoa, ettei juuri muiden kuin Foucault'n työhön sisälly systemaattisesti ja metodisesti suoritettua empiirisesti kerättyjen aineistojen erittelyä. Foucault'han oli töissään aina hyvin empiirinen, konkreettinen, analyyttinen ja jopa pikkutarkka. Ehkäpä jotain Foucault'n tutkimustyylin piirteitä tulisi palauttaa kuvioomme. Tutkimuskysymyksemme kuuluu, miten kontrollimekanismit toimivat kaikessa konkreettisuudessaan ja moninaisuudessaan.
2) Voimme muotoilla vastaavan ajatuksen myös koskien vastarintaa. Jos uskomme, että siellä, missä on valtaa, on aina myös vastarintaa, meidän tulisi avata konkreettista tutkimusta vastarinnan postmoderneista muodoista. Kuten kontrolleista, meillä on varsin vähän empiirisesti eriteltyä tietoa siitä, millaisia muotoja vastarinta saa nykytilanteessa. Ja jos kontrollit kohdistuvat suoraan ja välittömästi kommunikatiivisiin kykyihimme, on meidän aloitettava karuimmasta mahdollisesta kysymyksestä: Kuinka vastarinta on ylipäätään mahdollista? Jos se kuitenkin on, miten se konkreettisesti toimii? Millaisia erilaisia muotoja se saa?
3) Kumpikin mainituista ideoista johtaa välittömästi kirpeään käytännölliseen ongelmaan. Jos kurimekanismit ovat muuttuneet tavallaan kurittomiksi karatessaan instituutioiden viitekehyksestä, meillä ei ole mitään määrättyjä paikkoja vallan ja vastarinnan välisen konfliktin tutkimiseksi. Marxilla ja hänen moderneilla seuraajillaan olivat tehtaat, ja vielä Foucault'n aikana oli perusteltua keskittää tutkimusta laitoksiin, kuten vankiloihin ja mielisairaaloihin. Jos vastarinta on kuitenkin murtautunut ulos tehtaista ja laitoksista ja jos sitä seuraavat kontrollit liikkuvat nyt avoimissa tiloissa, jäljittäen kuin palkkionmetsästäjät pääoman hallinnasta pakenevia jälkiä, emme voi tietää a priori, mitkä ovat ne tilat ja tilanteet, joissa vastarinta aukeaa tai karkuri yllätetään. Meillä ei ole tehtaita tai laitoksia, joihin voisimme pystyttää instrumenttimme odottamaan, että jotain tapahtuu, tietäen, että jotain tapahtuu täysin varmasti. Kuitenkin kun jotain tapahtuu, meidän pitäisi olla paikalla.
Arvontuotanto tapahtuu tänään yhteiskunnallisessa tehtaassa, yhteiskunnassa itsessään. Tässä yleisessä epäpaikassa meidän pitäisi kyetä näkemään taistelulinjoja ja tutkimaan niitä yhdistäviä mekanismeja. En todellakaan tiedä, millaisen tutkimusstrategian äärelle tämä näkemys lopulta konkreettisesti vie, mutta yleinen ajatus voidaan uskoakseni jo muotoilla: on kyettävä viemään tutkimus kohteensa tasolle. Tutkimusorganisaation tulisi muuttua liikkuvaksi ja joustavaksi, tavallaan siis "epäinstitutionaaliseksi". Paikat eivät toki ole kadonneet. Edelleen on koteja, katuja, yliopistoja, työpaikkoja, julkisia rakennuksia ja mitä moninaisimpia instituutioita, joihin taistelu voi materialisoitua. Myös tutkimusta voidaan edelleen tehdä yliopistolla. Konfliktilla ja sen tutkimuksella ei ole kuitenkaan enää ennalta-annettuja tai -määrättyjä paikkoja.
Siispä: kykenemmekö kuvittelemaan jonkinlaisen nomaditieteen tieteellisten instituutioiden sijasta? Se olisi tiede tai ehkäpä ennen kaikkea tieteellinen asenne, joka tekisi liikkeestä ja jatkuvasta kierrosta tutkimusmenetelmänsä. Monet kriittiset tutkijat ehkä ajattelevat, että he ovat jättäneet norsunluutorninsa kun ovat avanneet ikkunat, tulleet alas ja alkaneet kommentoida ympäristönsä tapahtumia. Tornien tiedettä ei ole kuitenkaan jätetty ennemmin kun on hylätty ajatus siitä, että tiedettä tehdään ennen kaikkea jossain kiinteässä paikassa. Nykyään tieteessä keskustellaan paljon verkostoitumisesta. Tämä ymmärretään kuitenkin vain pisteiden välisten yhteyksien luomisena. Se, mihin on todella tähdättävä, on irrottautuminen pisteistä. On lähdettävä tutkimusmatkalle.
4) Tieteen teon dynamiikan muuttaminen ei viittaa vain tutkimuksen teknisiin järjestelyihin (ajatus jonkinlaisesta liikkuvasta toimistosta, joka kykenee seuraamaan tapahtumaketjuja). Tutkimuksesta, ainakin kriittisestä tutkimuksesta, pitää tulla sisäinen osa tapahtumia. Jos toisin sanoen tutkimme konflikteja, on tutkimuksen sisäistyttävä konflikteihin. Kriittisen tutkimuksen tulisi seurata kohteidensa joustavaa dynamiikkaa ja sekaantua kohteisiinsa tavalla, joka rikkoo tieteen objektivoivan aseman. Oikeastaan sekaantumista ei voi edes välttää. Näin on siksi, että konfliktit tapahtuvat symbolisesti välittyneessä todellisuudessa, erityisesti tänään informatisoidun tuotannon viitekehyksessä, jossa vallan ja vastarinnan kysymys koskee välittömästi kommunikatiivisia mahdollisuuksiamme. Tämä on kulttuurintutkimuksellisen liikkeen arvokas perintö: ymmärtää kielen asema yhteiskunnallisen todellisuuden rakentumisessa. Epäilemättä meidän täytyy välttää rajoittamasta kieltä pelkiksi symbolisiksi merkeiksi, jotka toimivat ikään kuin ruumiin ulkopuolella. Vain ruumiit kykenevät muodostamaan merkityksellisiä ääniä; kieli on ruumiillista todellisuutta. Lisäksi on selvää, että yhteiskunnalliset järjestykset eivät synny vain symbolisen, vaan myös mimesiksen, jäljittelyn tasolla. On kuitenkin selvää, että näin hahmotellulla linjalla tutkimus ottaa välttämättä osaa konflikteihin tuottaessaan niistä tietoa. Tutkimuksellinen tiedon tuotanto on yksi tapa kommunikoida nykykapitalismin puitteissa avautuvien konfliktien kanssa, konfliktien, jotka sisältävät aina kamppailun kommunikaation itsensä mahdollisuuksista.
Jos ja kun nykyisiä "työläiskonflikteja" ei voida sijoittaa kommunikatiivisen toiminnan ulkopuolelle, ei tutkimusta konflikteista voida sijoittaa konfliktien ulkopuolelle. Konfliktien tutkimus osallistuu konfliktuaalisen todellisuuden tuottamiseen. Yksinkertainen esimerkki tästä voi olla vaikkapa oletettu tutkimus laittomista siirtolaisista. Jo pelkkä käsite "laiton" tuottaa kohdettaan. Laittomuutta ei ole kielen ja epäpolitisoivien mekanismien ulkopuolella. Ei ole väliä haluaako tutkija ottaa osaa tällaisiin prosesseihin vai ei. Hän ottaa, jos hän tekee tutkimusta. Siten meillä ei oikeastaan ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä jonkinlaista interventiotutkimusta. Kriittinen tutkija voi valita "vapaasti" haluaako hän huomioida asemansa konfliktissa ja arvioida sitä itsekriittisesti vai haluaako hän perustaa tutkimuksensa vastuuttomalle kertomukselle objektiivisesta tarkkailijasta, joka tekee vain työtään.
Interventionistisen toimintatavan korostuksesta huolimatta ajatus nomaditieteestä on kuitenkin ajatus tieteestä, ei propagandasta tai palvelustyöstä. Nomaditiede tarkoittaisi metodologista ja teoreettisesti orientoitunutta konfliktien tutkimusta osana konflikteja. Se tarkoittaisi toimimista yhtenä konfliktien osana, sellaisena osana, joka sekaantuu ja tuottaa konflikteja metodologisen tiedon tuotannon keinoin. On kehitettävä metodologiaa, joka kykenee liikkumaan ja on sitoutunutta mutta silti autonomista tieteellisen tiedon tuotantoa.
5) Peräämäni metodologia on niin sanotusti aineistolähtöistä, mutta yhtä kaikki olennaisesti teorian tuotantoa. Tässä ei ole mitään ristiriitaa. Kulttuurintutkimuksellisen liikkeen jäljiltä tiedämme jo, että "havainnot ovat teorialatautuneita". Tähän on kuitenkin otettava tarkempi kanta - kysymys ei ole vain siitä, ettei kieli kuvaa todellisuutta naivin realismin oletusten mukaisesti. Kysymys on ennemminkin virtuaalisen ja aktuaalisen suhteesta. Kaikki se, mitä voimme havaita, siis aktuaalinen, rakentuu joidenkin mekanismien kautta virtuaalisesta, jota emme puolestaan voi havaita suoraan. Virtuaalinen ja sen aktualisoitumisen mekanismit ylittävät aktuaalisen, mutta ne ovat yhtä kaikki todellisia ja olemassa olevia. On teoreettisen ajattelun tehtävä kyetä "näkemään" aktuaalisen rakentuminen (siis oikeastaan sen jatkuva muutos). Siksi jaottelu realismin ja konstruktionismin välillä on yhtä keinotekoinen kuin jaottelu empirian ja teorian välillä. Aktuaalinen todellisuus on konstruktio, eikä se ole ainoa mahdollinen todellisuus (se on tässä mielessä sattumanvarainen), mutta se on yhtä kaikki todellista, yhtä todellista kuin ne virtuaaliset voimat, joita ilman ei rakennu mitään mutta jotka eivät myöskään tyhjene aktuaalisiin rakentumiinsa.
Ymmärtääksemme kontrolleja ja vastarintaa meidän on kyettävä näkemään niiden virtuaalisuuteen, siihen, mikä voi aktualisoitua joustavasti missä tahansa tilanteessa. Siksi empiirisen tutkimuksen tulee olla teoriatuotantoa, "teoreettista havainnointia", jonka lähtökohtana ei voi olla mikään muu kuin aktuaalinen mutta joka tähtää aktuaalisen ylittävien mekanismien ja voimien käsitteellistämiseen (tässä mielessä välttämättömän näkemiseen satunnaisessa). On myös huomattava, että teoria kykenee siirtämään kokemuksemme uusiin erityisiin tilanteisiin. Vain teoretisoimalla aktuaalisia kontrolleja ja aktuaalista vastarintaa voimme artikuloida sitä, mikä niissä on yhteistä ja mahdollisesti pätevää myös muissa tilanteissa. Kriittinen teoria on konfliktitilanteiden välistä kommunikaatiota.
Summa summarum. Meidän tulisi luoda rihmastollisia organisoitumia, jotka kykenevät havainnoimaan tutkimuskenttää kokonaisvaltaisesti liikkumalla joustavasti yhteiskunnallisen todellisuuden ympärillä. Tätä varten tutkimusorganisaation pitäisi epäilemättä kyetä käyttämään tehokkaasti hyväkseen uusia informaatioteknologioita toimintansa jokaisen tason organisoinnissa, suunnittelusta ja yhteydenpidosta julkaisemiseen. Tutkimuksen tulisi käyttää metodologioita, jotka perustuvat verkostoajattelulle, ymmärtävät kielen osuutta todellisuuden rakentumisessa ja tähtäävät teorian rakentamiseen erittelemällä systemaattisesti empiriaa. Epäilemättä metodologiaa on rakennettava kokonaan uusiksi, mutta hyödyllisiä aineksia voimme uskoakseni löytää jo ainakin toimijaverkostoteoriasta, diskurssianalyysista (sellaisena kuin Foucault sitä rakensi, ei sellaisena kuin me sen lähinnä tapaamme tänään yhteiskuntatieteissä) ja grounded theorysta (konkreettinen tutkimus teorian tuotantona). Entäpä jäljittelyn tutkimus? Ehkäpä etnometodologian oivallukset voisivat auttaa tämän käsitteellisen avauksen konkreettisessa tutkimuksessa. Vähän sitä, vähän tuota, ja aina annettuja koulukuntarajoja halveksien. Joka tapauksessa tulisi rakentaa kriittisen tieteen metodologiaa, jolla on autonominen toimintatapansa mutta joka jäsentyy toiminnalliseksi osaksi konfliktuaalisia prosesseja.
***
Näen ajatukseni jatkumona "workeristiselle" työläistutkimuksen perinteelle, jota ovat historian saatossa harjoittaneet yhtäältä työläismilitantit, toisaalta tutkijat, jotka ovat saaneet "tartunnan" meneillään olleista työläiskamppailuista. Legenda kertoo, että itse Marx vei läpi työläistutkimuksen projekteja, joiden tarkoituksena oli vähintään yhtä paljon politisoida työläisiä kuin tuottaa empiiristä tietoa. Marx jakoi tehdastyöläisille kyselylomakkeita, joiden kysymykset olivat monin tavoin provokatiivisia. Ne oli muotoiltu johtajia vastaan ja ne tähtäsivät työläistietoisuuden tuottamiseen. Sama legenda kertoo hupaisasti, ettei Marx saanut paljoakaan vastauksia, mutta tämä ei estänyt häntä käyttämästä niitä vähiä analyyseissaan... Työläistutkimus tällaisessa muodossa ei vain tuota tietoa, vaan myös politisoi ristiriitoja ja nostaa niiden vastarinnan astetta.
1960-luvulla intellektuaalisesti suuntautunut italialainen vallankumouksellisten ryhmä, Potere Operaio (Työläisten voima), teki työläistutkimusta suurilla tehtailla, kuten Fiatilla, orientoidakseen työläisiä kamppailuihin ja kerätäkseen tietoa työläisten strategisista vastarinnan linjoista. Yksi ryhmän ajatuksista oli, että työläisstrategia kehittyy spontaanisti työläisten autonomisen ja jokapäiväisen (jatkuvan) vastarinnan tasolla. Potere Operaion mukaan oli kuitenkin työläisorganisaatioiden tehtävä avata taktisia kamppailuja strategian kääntämiseksi toiminnaksi: strategia määritti, mitä oli mahdollista ja välttämätöntäkin tehdä. Empiirinen tutkimus nähtiin siten konkreettiseksi välineeksi saada tietoa strategisesta tilanteesta.
Voidaan väittää, että Potere Operaion tehokkuus aikalaisvastarintaa organisoineena elimenä perustui empiirisesti perusteltuun, mutta myös käsitteellisesti artikuloituun ymmärrykseen työläisten subjektiviteetista ja luokkakokoonpanosta. Tältä pohjalta Potere Operaio kehitti muun muassa käsitteen työstä kieltäytyminen, joka on yhä tehokkaassa käytössä autonomisissa liikkeissä. Teoreettista työtä tehneet militantit kykenivät näkemään aikansa työläiskamppailut radikaalisti laajemmassa perspektiivissä kuin tuolloiset ammattiyhdistykset, jotka esittivät vaatimuksia lähinnä vain parempien palkkojen puolesta. 1970-luvulla Potere Operaion militantit toimivat johtavissa asemissa italialaisessa massaliikkeessä, Autonomiassa. Ja kuten lukija jo varmaan arvaa, meillä on yhä tänään suora linkki Potere Operaion tutkimuskokemuksiin Hardtin ja Negrin bestsellerin sivujen välityksellä.
Se, mikä on kiinnostavaa tällä hetkellä, on globaaliliikkeiden valtaisa teoriatuotanto, josta sitä paitsi huomattava osa toteutuu jopa liikehdinnän yhdistysrakenteiden ulkopuolelle epämuodollisesti toimivissa verkostoissa. Internetistä voimme löytää kokonaisen julkaisuprojektien moninaisuuden. Sitä innoittaa do it yourself -kulttuuri se linkittyy radikaaleihin liikkeisiin ja se kykenee tuottamaan korkeatasoista teoriaa ja teoreettista argumentaatiota. Ja tämä usein käytännössä nolla(ellei jopa negatiivisella)budjetilla. Tässä liikkeessä ei todellakaan ole puutetta argumentatiivisesta kapasiteetista. Symbolinen tuotanto on ylipäätään ollut liikkeen vahvuuksia. Uusliberalismin "naturalistinen" oikeutus tuhottiin tehokkaasti muutamassa vuodessa. Toisenlaisen maailman mahdollisuus laukaistiin rypälepommituksena eetteriin kiertämään ympäri maapalloa. Se oli laajan mittakaavan kulttuurivallankumous, jolla oli hyvin materiaalisia seurauksia. Imperiumin instituutiot ovat täysin todellisesti nilkuttaneet legitimiteettikriisissään globaaliliikkeen jäljiltä. Tätä ei pidä aliarvioida. Sitä pitää vain viedä eteenpäin.
Ehdotukseni ottaa askel kohti empiirisempää ja interventionistisempaa tutkimusta ei toki ole uusi. Jo mainittua työläistutkimusta on tehty "alusta saakka". Yhteiskuntatieteillä on toimintatutkimuksensa ja interventionistiset metodinsa. Naisliike ja ympäristöliike ovat aina sisältäneet tieteellisesti päteviä tutkijoita. Uutta on kuitenkin tilanne, jossa liikkeet ovat nostaneet esiin globaalin poliittisen subjektiviteetin. Viimeisimmissä liikesukupolvissa on vain vähemmistö niitä, jotka edelleen identifioivat poliittisen toimintatilan kansallisvaltioon tai ylipäätään mihinkään määrättyyn paikkaan. Uusi subjektiviteetti on noussut esille globaalilla tasolla toimivien liikeorganisaatioiden ja globaalien informaatioteknologioiden hybridinä. Sen muoto vastaa teoreettista käsitystämme uuden tuotannon subjektiviteetista ja sen vastarinta on avannut välittömästi välittömästi kamppailun teoriatuotannosta. Hyvät toverit, elämme todellakin mielenkiintoisia aikoja!
Tästä näkökulmasta on mielenkiintoista huomioida, että globaaliliikkeen piirissä on jo olemassa joitain työläistutkimuksen perinteen uusia avauksia. Esimerkiksi saksalainen Kolinko-niminen ryhmä on julkaissut tutkimuksen puhelinkeskuksen työntekijöistä. Espanjalainen Precarias a la deriva on tehnyt tutkimusta naisistuneesta työstä prekaarisessa tilanteessa. Myös saksalainen Wild Cat -ryhmä on nostanut työläistutkimuksen ajatuksia teksteihinsä. Aivan viime aikoina Eurooppaan on lisäksi alkanut muodostua Precarity Webring -nimeä kantava prekaarisuuden tutkimukseen orientoituva verkosto (jossa Megafonikin sivumennen mainiten on mukana). Tällaiset ryhmät ovat ottaneet haasteekseen konkreettisen tutkimuksen, jota toteutetaan yhteisöllisellä ja autonomisella tyylillä. Eikö ole kiehtovaa, että samalla kun yliopistoa akateemisen tutkimuksen ja "ylimmän opetuksen" instituutiona leimaa jatkuva resurssipula ja kriisikeskustelu, autonomiset verkostot kykenevät avaamaan tieteen ja tutkimuksen kentälle kokonaan uudella tavoin organisoituvaa rintamaa, joka suuntautuu tieteentekoon toiveikkaasti, koska näkee sen yhteiskunnallisten kamppailujen voimaa lisäävänä ulottuvuutena. Mitenkään autonomisen toiminnan resursseja romantisoimatta ei tilanteeseen piirtyvää jännitettä voi ohittaa merkityksettömänä.
Nomaditiede sellaisena kuin sen näen on työläistutkimuksen uudelleen luenta globaaliliikkeen politisoimien kysymysten viitekehyksessä ja globaaliliikkeen subjektiviteetin toteuttamana. Se on autonomista tutkimusta konfliktien sisällä. Se on tutkimusmatka, jonka on sekaannuttava mitä moninaisimpiin tiedon tuottajien ryhmiin: taiteilijoihin, journalisteihin, valokuvaajiin, graffitimaalareihin, koodaajiin, haktivisteihin... Sen on sekaannuttava, koska sekaantuminen on kommunikaatiota, joka luo uutta yhteisöä, tulevaa yhteisöä.
Precarity Webring
Precarias a la Deriva
Kolinko
Wild Cat
Research Center about Autonomous Knowledges and Powers
Brian Holmes: Activist Research
Brett Neilson and Ned Rossiter (toim.): Multitudes, Creative Organisation and the Precarious Condition of New Media Labour
Uuden työn käsitteet/Autonominen tutkimus videot