2006-04-28

Yhteiskuntaruumis ja prekarisaatio
Hoivaajien lakko

Mikko Jakonen

Hoivaajat osoittavat mieltään parempien työolojen puolesta, paremman palkan ja vakituisien työsuhteiden puolesta. Samalla jokainen terveyskeskus, vanhainkoti ja sairaala kärsii hoitohenkilökunnan puutteesta. Perinteisen markkinalogiikan mukaan tässä tilanteessa neuvottelujen tulisi olla täysin työntekijäpuolen käsissä. Tämä moderni logiikka ei kuitenkaan enää toimi, sillä juuri hoivatyön sektorilla voidaan nähdä merkittävimmät yhteiskunnalisen prekarisaation ilmiöt, joista yksi on naisten pako pois tältä kurjistuvalta, "perinteiseltä" naisten alalta, pois patriarkaalisen yhteiskuntaruumiin konstituutiosta. Tämä pako ja kurjistuvasta työstä kieltäytyminen tarjoaa prekariaatille mahdollisuuden ajatella ja toteuttaa hyvinvointia aivan uudella tavalla, ei enää palvelijan ja pakotetun yrittäjyyden mallissa.[1]

Muutoksia yhteiskuntaruumiissa

Teksti käsittelee prekarisaatioksi nimettyä yhteiskunnallisesta ilmiötä kahdella tasolla. Ensimmäinen taso on historiallisia esimerkkejä hyväksikäyttävä katsaus proletariaatin ja prekariaatin muodostumiseen. Tämä johdanto koskee yhteiskuntaruumiin ja prekarisaation suhdetta, sitä, millaisella tuotannollisella perustalla näemme yhteiskuntiemme toimivan. Toinen taso, jolla lähestyn prekarisaatiota, koskee nykyisen yhteiskuntaruumiin "toisen jalan" tilanteen analysointia. Väitän, että hoivaaminen, hoito-, kasvatus- ja koulutustyö luo nykyisen tietoyhteiskuntaruumiin toisen jalan, kun aiemmin näitä jalkoja olivat esimerkiksi teollisuus tai maanviljely. Näistä naisvaltaisista ja aina läsnä olleista, mutta aiemmin patriarkaalisen vallan piilossa tai yhteiskunnallisesta pakotetussa "piilotuotannossa" (yksityisen, kodin ja "tuottamattoman työn" alueilla) pitämistä aloista on tullut elintärkeitä ja myös tunnustettuja "hyvinvointialoja" yhteiskunnallemme, mutta tästä huolimatta hoivatyön asemaa kurjistetaan jatkuvasti. Siksi käsittelen lopuksi hoivaajien lakkoa, sitä kuinka yleinen yhteiskunnallisen prekarisaation tendenssi kaikessa kurjuudessaan tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden perustavanlaatuiseen muutokseen ja vastarintaan nykykapitalismin ja ideologiseksi peiterakenteeksi tai matriisiksi muuttuneen hyvinvointivaltio diskurssin proletarisoivia mekanismeja vastaan.

Aina keskiajalta lähtien yhteiskunnista ja yhteisöistä, myöhemmin valtiosta on ollut tapana puhua yhteiskunta-, yhteisö- tai poliittisen ruumiin (body politique) käsitteen avulla. Ajatus yhteiskunnasta orgaanisena, erilaisten osien ja elinten yhteenliittymänä, periytyy antiikista. Keskiajalla metafora voimistuu antiikin ajattelun renessanssissa.

Mikä yhteiskuntaruumis sitten oikein on ja kuinka se voi auttaa meitä ymmärtämään yhteiskunnallisia muutoksia nykypäivänä? Tässä yhteydessä ei ole tarpeen käydä läpi syvällisesti yhteiskuntaruumisteorian ja -käsitteen ulottuvuuksia tai sen ongelmallista patriarkaalisia piirteitä. Riittää kun todetaan, että ajatus yhteiskuntaruumiista on ollut erittäin miehisen diskurssin hallitsema läpi vuosisatojen. Vasta 1900-luvun feministiset liikkeet ovat kyenneet murtamaan ja osoittamaan tämän valkoisen miehen valtadiskurssin ontuvuuden. Otan feministisen yhteiskuntaruumis kritiikin annettuna ja pätevänä lähtökohtana koko tekstilleni. Tästä huolimatta tarkastelen yhteiskuntaruumiissa tapahtuneita muutoksia ja erityisesti sen tuotannossa tapahtuneita muutoksia yhteiskuntaruumisteorioiden kautta siten kuin ne itse asian ovat esittäneet. Tällä tavoin yhteiskunnan tuotantoa voidaan katsoa kolmen ajanjakson yhteiskuntaruumiin kautta, joista viimeisessä kaiken aikaa piilotettuna ja alistettuna pidetty naisten tekemä hoiva- ja opetustyö nousee aivan uudenlaiseen arvoon postfordistisen tuotannon perustana.

Ensimmäinen esimerkki löytyy keskiajalta, 1100-luvulta englantilaisen Johannes Salisburilaisen (John of Salisbury 1115/1120-1180) Policraticus -teoksesta. Teoksessaan Johannes esittää perinteisen käsityksen yhteiskuntaruumiin kokoonpanosta. Hänen mukaansa kuningas on luonnollisesti yhteiskuntaruumiin pää. Virkamiehet ja lainsäädäntöelimet toimittavat tärkeimpien elinten, kuten sydämen ja aivojen virkaa. Ensimmäinen käsistä muodostuu lakia toimeenpanevista henkilöistä, toinen pitelee miekkaa, joka viittaa sotaan ja sotilaisiin, puolustukseen.[2] Kuten sanottua naiset on tästä kuvasta hävitetty tai piilotettu miehisen yhteiskuntaruumiin taakse tai mitä luultavimmin sen alle. Naisista voidaankin puhua jonkinlaisena miehisen yhteiskuntaruumiin "esiruumiina".

Nämä hallinnolliset ja päätöksiä tekevät elimet eivät kuitenkaan ole varsinaisen mielenkiintoisia. Tärkeämpää on tarkastella yhteiskuntaruumiin "jalkojen" asemaa ja sitä, mistä niiden nähdään koostuvan. Salisburilaisen mukaan toinen jalka koostuu maanviljelijöistä, jotka yhtäältä tuottavat ruuan yhteiskunnalle ja toisaalta sitovat yhteiskunnan tiukasti maaperään kiinni. Vain maanviljelijöiden kautta yhteiskunnalla on suhde ja kyky kaivautua maahan ja ottaa se hallintaan. Toisen jalan 1100-luvulla muodostivat kaupunkien ja kylien pienkauppiaat ja käsityöläiset, siis juuri ne tahot, jotka tuottavat valtiolle hyvinvointia välittämällä ja jakamalla - liikuttamalla - maanviljelystuotteita, valmistamalla hyödyllisiä käyttöesineitä ja niin edelleen.[3]

Salisburilaisen mukaan yhteiskunta liikkuu ja kulkee näiden jalkojen avulla, siis kehittyy, kukoistaa tai rappeutuu sen mukaan, kuinka hyvin maanviljelijät työnsä tekevät ja käsityöläiset ja kauppiaat tehtävistään huolehtivat. Yhteiskuntaruumiin jalat ovat olleet aina siis peruselinkeinojen ja suurten ihmismassojen sijaintipaikka. Yhteiskuntaruumiin jalat ovat juuri sitä "tavallista kansaa", josta usein puhutaan. Tämän vuoksi Salisburilainen on sitä mieltä, että tätä kansaa on ehdottomasti kuunneltava päätöksiä tehtäessä, sillä kaltoin kohdellut yhteiskuntaruumiin jalat voivat rappeutuessaan kaataa koko yhteiskunnan. Siksi hallinnon on oltava suopea kansalle ja kuunneltava sen edesottamuksia.[4]

***

Toinen kuva yhteiskuntaruumiista tulee 1600-luvun Englannista, suurten mullistusten, muuttoliikkeitten ja uskonsotien ajalta. Thomas Hobbesin Leviathanin (1651) kansikuva on ehkä kuuluisimpia ja mielikuviin eniten vaikuttaneita poliittisen teorian kuvia modernilla ajalla. Hobbes kuvailee Leviathanin johdannossa tarkkaan tämän keinotekoisen ihmisen erilaisia ominaisuuksia muistia ja järkeä myöten, mutta hän ei puhu mitään jaloista. Mistä tämä johtuu? Jos katsomme tarkemmin tätä kuvaa, niin huomaamme, ettei tällä yhteiskuntaruumilla itse asiassa edes ole jalkoja, vaan miehen yläruumis nousee suoraan kukkulan laelta.

Yhteiskuntaruumiin jalkojen puuttumiselle voidaan etsiä syitä Hobbesin omasta teoriasta, mutta tässä yhteydessä voimme laajentaa näkökulmaa ja unohtaa Hobbesin omat edesottamukset. Jalkojen häviäminen kertoo yhteiskuntaruumiin rakenteessa tapahtuneista muutoksista. 1500-1600-luvuilla voimistuneet löytöretket ja merenkulku veivät toisen body politiquen jalan valtavaan liikkeeseen. Etenkin kansainvälinen kauppa alkoi vahvistua ja yhä suurempi osa tavarasta tuotiin muualta. Sitä kuljetettiin laivoilla Euroopan sisällä mutta yhä enenevissä määrin myös Kiinasta, Intiasta ja Afrikasta Eurooppaan, ja vähitellen myös Euroopasta Amerikkaan. Samaan aikaan toinen yhteiskuntaruumiin perinteinen jalka, maanviljelys, koki valtavan muutoksen, josta hyvä kuvaus koskien Englantia on Thomas Moren Utopiassa (1516) esittämä selvitys siitä, kuinka maanviljelijöistä tehtiin ryysyköyhälistöä yksityisomistuksen vahvistuessa maaseudulla.[5]

Lukemattomat määrät perinteisesti maata viljelleitä ihmisiä ajettiin liikkeelle ja pois perinteisiltä viljelysalueiltaan 1500-luvulla. Tämä oli osaltaan syynä 1500-1600-luvun väkivaltaisiin ja yhteiskuntarakenteita voimakkaasti mullistaneisiin liikkeisiin. Sama kehitys johti myös voimakkaaseen liikkeeseen kohti Amerikkaa, kun perinteisten elinkeinojen murtuminen ja yksityisomistuksen ideologia ajoi ihmisiä tavoittelemaan maata sieltä, missä sitä oli vielä otettavana. Tämä on myös se kehitys, jota Karl Marx kuvaa Pääoman 24. luvussa, joka on nimetty otsikolla "Niin sanottu alkuperäinen kasautuma". Mitään alkuperäistä kasautumaa ei siis ollut, vaan kapitalismi ponnistaa suoranaisesta ryöväyksestä ja riistosta, joka teki ihmisistä omaisuudettomia ja maattomia ajaen heidät ajelehtimaan ympäri maailmaa myymään sitä ainoaa omaisuutta, joka heillä oli jäljellä, omaa työtään.[6]

Näissä yhteiskuntaruumiin jalkoihin liittyvissä muutoksissa muodostuu siis uusi, liikkuva, omaa työtään myyvä yhteiskunnan tukipilari, työväestö tai paremminkin proletariaatti, sillä työväestön luominen ja syntyminen edellytti ihmisten köyhdyttämistä ja tekemistä riippuvaiseksi pääoman tarjoamasta työstä. Näin tapahtuu huomattava muutos yhteiskuntaruumissa. Sen jalat rupeavat nyt konkreettisesti liikkumaan ja koko yhteiskunnan olemassaolo lasketaan liikkeen vankalle perustalle. Nyt niin työvoiman, rahan kuin ihmisten pitää kiertää ja liikkua. Pysähtymisestä ja levosta alkaa muodostua negatiivisia metaforia yhteiskunnasta puhuttaessa. Valistuksen aikana kaiken onkin edistyttävä, kehityttävä ja kasvettava. Vähitellen entiset kuoleman valtaan perustuneet hallintakeinot muuttuvat elämän vaalimiseksi ja elämästä huolehtimiseksi, biovallaksi ja biopolitiikaksi.[7]

Näin yhteiskuntaruumiin aiemmin vankasti maahan ja paikkaan sidoksissa olleet jalat alkavat liikkua ja kiertää, jopa niin nopeasti, että ne häviävät kuvasta. Tämä teoreettinen muutos ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö reaalipolitiikassa edelleen sitouduttaisi vankasti paikkaan ja maahan. Itse asiassa maasta muodostetaan uudelleen poliittinen ideologia 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Me kaikki tunnemme nationalismin ja siihen liittyvän maan ja paikan ihannoinnin. Maasta tulee myös uudella tavalla olennainen paikka kansallisvaltioiden syntyessä, ja maanviljelijät muodostavat tärkeän osan modernia yhteiskuntaruumista. Teollisuus ja tehdastyö muodostavat nyt yhteiskuntaruumiin toisen jalan siirtäen työt, ihmiset ja tehtaat kaupunkeihin, luoden kaupungistuvan maailman ja kaupunkeihin sidotun tuotantomuodon. Tämän tuotantomuodon huipentuma on fordistinen tuotanto, jossa tuotanto tapahtuu tietyssä paikassa eli tehtaassa tarkkaan harkitulla ja suunnitellulla tavalla. Näin fordistisen tuotannon ja 1900-luvun keskeisimpinä yhteiskuntaruumiin jalkoina voidaan pitää yhtäältä teollisuustyöväestöä ja toisaalta maataloustyöväestöä sekä maanviljelijöitä.

Tietoyhteiskunnan syntymisen myötä näyttää siltä, että yhteiskuntaruumiin jalkojen sisältö ja toiminta on jälleen muuttunut. Tämän viimeisen yhteiskuntaruumiin muutoksen kuvailun kautta pääsemme varsinaiseen aiheeseen eli työn ja elämän prekarisaatioon ja hoivaajien lakkoon.

***

Useat yhteiskunta- ja taloustieteilijät puhuvat aikamme ilmiöistä erilaisten siirtymien kautta. Keskeisimpiä siirtymiä on siirtymä Michel Foucault'n kuvaamasta kuriyhteiskunnasta Gilles Deleuzen kuvaamaan kontrolliyhteiskuntaan. [8] Tämä siirtymä koskee erityisesti ihmisten hallintoa ja tarkoittaa muutosta biovallan menetelmissä, liikettä mielivallan aikakauteen.[9] Toinen ja suoraan työhön ja tuotantoon liittyvä siirtymä koskee liikettä fordistisesta tuotantomallista postfordistiseen tuotantoon.[10] Kun fordistinen työ oli tiettyyn paikkaan ja tiettyyn aikaan sidottua, niin postfordistinen tuotanto sen sijaan ylittää paikan ja ajan kahleet. Äly- ja tietotyön tuotanto ei tapahdu enää tehtaassa, vaan se tapahtuu yhä enemmän "epäpaikassa"[11], jatkuvasti ja koko ajan. Nyt tuotannon aikaa on koko elämän aika, ja postfordistisessa tuotannossa työskentelevä subjekti pistää peliin koko persoonallisuutensa ja kaikki kodissa, koulussa, harrastuksissa, mutta myös baarissa ja linja-autossa opitut taitonsa.[12]

Älytyö tai immateriaalinen työ on Euroopan unionin alueella voimakkaimmin kasvava tuotantovoima, johon panostetaan ja investoidaan ikään kuin "luonnonvarana". Tietotyöstä on muodostumassa yhä niukempien luonnonvarojen ja materiaalisten resurssien Euroopassa tulevaisuuden tuotantovoima numero yksi. Teollisuudesta ja tuotannosta tulee älyteollisuutta, jossa valmistetaan ja myydään palvelumalleja, sosiaalisia innovaatiota, järjestelmiä, organisaatioita, konsultointia ja niin edelleen. Myytävällä tuotteella ei siis ole enää niinkään materiaalista sisältöä, vaan se on ennen kaikkea tapa tehdä asioita: tapa pelata tietokonetta, tapa hallinnoida työväkeä, tapa järjestää ruokahuolto ja niin edelleen.

Älytyö tai tietotyö on yleistyneet valtavasti viimeisen 20 vuoden aikana, minkä seurauksena se myös proletarisoitunut ja näin ollen siitä on tullut myös uuden työn paradigmaattinen esimerkki.[13] Tämä tarkoittaa sitä, että jokin muu osa-alue yhteiskunnassamme, nyt nimenomaan laajassa eurooppalaisessa mittakaavassa, on menettänyt osuuttaan tuotannossa. Tämä osa-alue on perinteinen teollisuustyö. Kuten olemme saaneet huomata Suomessakin, perinteinen raskas teollisuus on suurissa ongelmissa monestakin syystä, mutta yksi keskeinen syy on siirtymä tietoyhteiskuntaan ja perustuotannon siirtäminen Aasiaan ja Etelä-Amerikkaan, siis sinne missä tulevaisuuden raaka-aineet ja markkinat ovat.

Kun Euroopassa on käynnissä valtava muutos tuotantomuodossa, on eurooppalainen ja nyt esimerkkinä suomalainen sosiaaliturva ja hyvinvointivaltio kuitenkin sidottu ongelmallisesti perinteiseen fordistiseen tuotantoon, jonka keskiössä toimii suhteellisen alhaisesti koulutettu valkoinen mies. Hyvinvointivaltiomallissa myös nainen on ollut keskeinen osa yhteiskunnallista tuotantoa ja toisaalta myös tehdastyöntekijänä erityisten yhteiskuntapoliittisten järjestelyiden vuoksi. Tästä fordistiseen tuotantomalliin perustuneesta yhteiskuntajärjestelystä on nyt kuitenkin jäänyt jäljelle lähinnä kunnallinen hoitosektori terveydenhuollossa, hyvin ja kattavasti rakennettu päivähoitojärjestelmä sekä pitkälle viety koulutusjärjestelmä, joka on mahdollistanut Suomen rynnistyksen viidessä kymmenessä vuodessa agraariyhteiskunnasta tietoyhteiskunnaksi. Niin hoito- ja kasvatustyöläisistä kuin tieto- ja älytyöläisistä suurin osa on naisia.

Nyt näyttää kuitenkin siltä, että uuden tietotyöyhteiskunnan mukanaan tuomat muutokset tarkoittavat myös väistämättä muutoksia hyvinvointivaltion peruspalveluissa ja hoivatyössä, mikä johtuu monestakin seikasta. Lastenhoidossa kyse on siitä, että lasten määrä vähenee vuosi vuodelta. Lapsia on yksinkertaisesti vähemmän hoidettavana, mikä tarkoittaa lastenhoitoalan kaventumista, joka johtaa yhdessä uusien hallintomallien kanssa suurempien yksiköiden luomiseen. Vanhustenhoidossa tendenssi on taas päinvastainen. Kuten hyvin tiedämme, lähitulevaisuudessa vanhusten määrä tulee kasvamaan sadoilla tuhansilla. Kun määrä ja paine kasvaa vanhustenhuollossa, tarkoittaa se väistämättä myös heikennyksiä ja työn arvon laskua tällä alalla. Perinteisen talouden logiikan mukaan tämän pitäisi tarkoittaa kuitenkin sitä, että työvoimapulaa kärsivän alan palkkaus nousisi. Tämä tendenssi ei kuitenkaan koske koko vanhustenhoitoalaa, vaan ainoastaan yksityisellä sektorilla voidaan odottaa pientä ansiotason nousua. Julkisella puolella perinteinen logiikka ei kuitenkaan enää toimi, siitä hoitoalan prekarisaatio pitää huolen. Vanhustenhoito onkin yksi tärkeimmistä tulevaisuuden matalapalkka-aloista Suomessa. Jo nyt voidaan nähdä, kuinka alalla on valtava työvoimapula. Erityisesti maahanmuuttajista toivotaan halpaa ratkaisua tähän ongelmaan, mikä on kuitenkin erityisen rasistinen ja loppuun ajattelematon näkökulma. Yksi selkeimmin havaittavista syistä työvoimapulaan on naisten pako kyseisiltä aloita, haluttomuus sitoutua raskaaseen, uuvuttavaan ja huonosti palkattuun, vähän arvostettuun työhön. Tämä pako on yksi parhaista esimerkeistä, jotka todistavat konkreettisesti sitä, kuinka pitkälle hoiva-alan ihmisillä on tullut mitta täyteen" kutsumusammatin" ja "perinteisen naisten työn" diskurssista. Kun yhteiskunta ja eurooppalainen kenttä tarjoaa ensiksikin muita mielenkiintoisempia töitä, ja kun se tarjoaa muualla samaa työtä paremmin palkattuna, on täysin selvää, että nuoret naiset eivät hakeudu tälle kurjistuvalle alalle Suomessa. Tätä voidaan kai pitää vain ja ainoastaan hyvänä seikkana, joka pakottaa koko yhteiskunnan miettimään toimintaansa uudelleen.

Kolmas hoitoalan kohderyhmä ovat kouluikäiset ja kasvavat nuoret sekä työtätekevä aikuisväestö. Millaisia hoitoja ja palveluita he saavat osakseen? Yhteiskunnan yksityistymiskehityksen seurauksena perushoito, kuten vanhustenhoitokin, on jakautumassa kahteen osaan. Toisaalta syntyy köyhien ja vähävaraisten hoitosektori, jota näytetään muokattavan entisestä kuntasektorin hoidosta. Juuri kunnista työnantajana terveyskeskusten, sairaaloiden ja muiden vastaavien muodossa on ollut viime vuosien suurimpia ja tehokkaimpia työelämän ja sitä myötä elämän prekarisoijia. Kunnat ovat nopeasti omaksuneet niin säästösyistä kuin myös suuremman rakenneuudistuksen nimissä pätkätyöt, määräaikaisuudet ja joustavat työsuhteet, jotka koskettavat ensisijaisesti nuoria, alalle viimeisen kymmenen vuoden aikana tulleita koulutettuja naisia. Kuntasektori pelaa McDonald's-peliä, jossa se työllistää tehokkaasti nuoria vastavalmistuneita hoitajia määräaikaisiin työsuhteisiin, mutta siirtyy sitten aina "uuteen erään" näiden hoitajien lähestyessä 30 vuoden ikää, mikä tarkoittaa ensisynnyttämisen ja perheenperustamisen aikaa. Näin hoitotyön prekarisaatiosta kärsivät erityisesti perhettä perustamassa olevat naiset ja sitä myöten perheet ja lapset. Akateemisilla aloilla 30 vuoden lasikatto on jo johtanut siihen, että lastenhankinta vähenee tai siirtyy hyvin pitkälle, jopa 40 vuoden ikään. Tämäkin on yksi esimerkki naisten paosta pois heteroseksuaalisesta yhteiskuntamatriisista, joka kertoo positiivisista muutoksista yhteiskuntajärjestyksessä.

Hoitoalalla tapahtuneet muutokset kertovat siitä, että perinteinen patriarkaalinen yhteiskuntajärjestys alkaa murtua ja horjua. Naisille perheen perustaminen, hoitotyöalalle hakeutuminen ja hoivaan sitoutuminen noin yleensäkään ei ole enää se "luonnollisin" tai itsestään selvin elämän projekti. Tasa-arvoinen koulutuspolitiikka on mahdollistanut ja aikaansaanut sen, että yhä suurempi osa korkeasti koulutetusta työvoimasta on naisia, ja tässä mielessä myös perinteinen miehinen "ylärakenne" alkaa naisvaltaistumaan. Naisten pakeneminen hoitoalalta on siis nähtävissä tervetulleena kehityskulkuna, joka murtaa perinteisiä yhteiskuntarakenteita. Tästä prosessista voitaisiin käyttää laajemmin "positiivisen prekarisaation" nimitystä.

Toisaalta negatiivinen prekarisaatio, kamppailu perheen, pätkätöiden ja yhteiskunnallisten odotusten kanssa on todellisuutta kunta-alalla ja julkisissa hoitopalveluissa. Samaan aikaan vahvistuu kuitenkin yhteiskunnassamme terveydenhuollon ja hoivan ideologia. Tämä tapahtuu tällä hetkellä juuri siellä, missä aivot on tehokkaimmin asetettu tuotantovälineiksi, eli korkeasti koulutetuilla aloilla, tietotekniikan ja älytyön alueella. Näyttää siltä, että näillä aloilla terveydestä ja hoivasta on tehty kummallinen ideologia, jota tukee erittäin korkeatasoinen ja hyvin toimeentuleva yksityisen hoitosektorin työvoima. Aivotyöläisistä kannattaa pitää hyvä huoli, heidän hampaansa, ruumiinsa ja erityisesti mielensä täytyy pitää terveenä ja motivoituna, jotta nämä älytyöläiset voisivat tehdä uusia innovaatioita, joista tahkotaan selvää rahaa. Sama "hoiva" koskee lapsia ja ympäri maata syntyviä "sisäiseen yrittäjyyteen" kannustavia päiväkoteja, joissa lapsia indoktrinoidaan uusliberalismin mielivaltaisella mandaatilla.

Nyt on palattava yhteiskuntaruumiin teemaan. Millaisilta näyttävät tietoyhteiskuntaruumiin jalat? Tuotannollisesti keskeisessä ja yhä kasvavassa roolissa ovat siis aivo- ja älytyöläiset. Tämä ala jakaantuu monenlaisiin osiin, niin todella vaativiin huippusuorittajiin kuin yksinkertaista html-koodausta tekeviin aivoihinkin. Mutta näyttää siltä, että vaikka nämä aivot ovat tuotannon kannalta olennaisia, löytyy yhteiskuntaruumiista, joka alkaa olla itse asiassa yhä enemmän "elimetön ruumis", kuitenkin kaksi perustavampaa elementtiä, kaksi yhteiskuntaa ylläpitävää ja sitä tuottavaa alaa. Toinen on ehdottomasti hoiva- ja koulutustyö, jossa liikutaan aina aivan perushoidosta ja uusintamisesta suhteellisen korkeaan koulutukseen. Toinen ala, jota en ole vielä tässä esityksessä käsitellyt lainkaan, on kuljetus, tai laajemmin sanottuna logistiikka.

Jos nyt katsomme, missä prekarisaatioksi kutsuttu ilmiö (sen "negatiivisessa" muodossa) on saanut irvokkaimmat ja ikävimmät ilmentymänsä, niin huomaamme, että naisvaltainen hoitotyö on ehdoton ykkönen. Jo ennestään matalapalkkaista hoitoalaa on kiristetty viimeisen kymmenen vuoden aikana kovalla kädellä. Toinen ala on kuljetusala, joka on itse asiassa se toinen tärkeä ala, jonka avulla "aivot" pysyvät hengissä. Kuljettajat ovat meille nykyisin jopa olennaisempia kuin maanviljelijät ja ruuan tuottajat, sillä nykyisen elintarviketuotannon ja jakelun "järki" toimii ajatuksella, jonka mukaan "kyllä ruokaa aina jossain on, ongelma on se, kuinka se saadaan ihmisten ruokapöytiin." Tästä vastaa logistiikka, joka hoitaa myös yhä suuremman määrän palveluista, sillä logistiikan piiriin pitää laskea ruuan, tavaran ja ihmisten kuljettamisen lisäksi myös tiedonvälitys: atk-asiantuntijat, koodaajat ja tietyllä tavalla myös journalistit ja netin toiminnasta vastaavat työläiset.

Näin voimme muodostaa kaksi tietoyhteiskuntaruumiin jalkaa. Ensimmäinen näistä jaloista on hoito-, kasvatus- ja koulutustyö, joka tuottaa ihmistä ihmisen avulla, joka tuottaa ja ylläpitää yhteiskuntaa, josta on tullut kokonaisuudessaan tehdas. Toinen on kuljetusala laajasti ymmärrettynä, ala, joka ylläpitää liikettä ja toisaalta mahdollistaa ja luo edellytykset tiedon ja tavaran liikkeelle. Nämä molemmat jalat perustavat liikkeen hallintaan ja operoivat suoraan liikkeen kanssa. Hoito- ja kasvatustyössä on kysymys laajasti ottaen liikkeen ylläpidosta, ruumiin ja mielentoimintojen korjaamisesta ja vaivojen ennaltaehkäisystä. Kasvatus- ja koulutusalalla kysymys on erilaisten kasvattavien ja aivokapasiteettia rakentavien prosessien hoitamisesta ja kasvun kontrolloinnista, erilaisten yhteiskuntaruumiin tarvitsemien subjektien tuotannosta. Vanhuspuolella on kysymys työpanoksensa antaneen ruumiin jälkihoidosta, joka on ollut hyvinvointiyhteiskunnan tavaramerkki mutta joka alkaa olla aika kyseenalaisella pohjalla. Kuljetusala puolestaan kanavoi, kuljettaa, siirtää, muokkaa, kontrolloi ja tarkistaa erilaisia liikkeiden sarjoja ja tavaroiden reittejä. Laajasti ymmärrettynä kuljetusala kontrolloi materian liikkeen "laatua".

Suurin osa näistä aloista, näistä tietoyhteiskunnan jaloista, ovat pääasiassa matalapalkka-aloja, joiden kustannukset pyritään pitämään mahdollisimman alhaisina. Kumpaankin alaan kohdistetaan jatkuvaa prekarisaatiota, työn ja sitä kautta elämän epävarmistamista, vaikka nämä alat ovat tosiasiassa tietoyhteiskunnan toiminnan ja aivokapasiteettiin perustuvan tuotannon elinehto. Näiden alojen voimakas prekarisaatio prekarisoi myös koko yhteiskuntaruumiin ja tuotannon.

Mitä tämä prekarisaatio sitten tarkoittaa hoitoalalla, jota käytän tässä esimerkkinä? On selvää, että prekarisaatio saa aikaan vähitellen myös näissä suurissa naisvaltaisissa aloissa vakavaa uupumusta, kyllästymistä, turhautumista, väsymistä, loppuun palamista ja lopulta pakenemista näiltä kurjistuvilta aloilta, kuten jo edellä mainitsin. Näin kirjoittaa eräs hoitotyöntekijä nettifoorumilla:

Hei vaan! Olen tyypillinen "tapaus" eli keski-ikäinen hoitoalan pätkätyöläinen joka on tehnyt sairaalan kolmivuorotyötä liki 10v pätkissä mutta en enää! - en kerta kaikkiaan jaksa tätä enää! Viimeksi hain samaan työpisteeseen vakipaikkaa ja kuinkas sitten kävikään? Siihen valittiin alta 30v, perheetön ja vähemmän koulutettu ja vähäisen työkokemuksen omaava! ja kuinka aina sanottiin että kyllä meidän talo ennen pitkää vakinaistaa pitkäaikaiset sijaiset! Se on nyt sitten niin että hoidan kotona lapsia (toinen lapsista autistinen) ja olen sitten omaishoitaja ja lapset kyllä tykkää - mutta missä työnantajan moraali? Minäkin ainakin aikani jaksoin yrittää - kävin omaehtoisesti koulutuksissa ja kehitin itseäni... Onko muilla vastaavia kokemuksia? Onkos tullut alanvaihto? varmasti moni uupuu eikä jaksa enää hakea tai opiskella! No kirjoitelkaa rohkeasti tunnoistanne.

Tämä on yksilön näkökulma asiaan, mutta tällaiset kokemukset ovat aika yleisiä. Tässä kirjeessä nettifoorumille on paljon hyviä seikkoja huolimatta "paon" negatiivisesta käänteestä, nimittäin se, että se on kirjoitettu avoimesti ja se saa netissä välittömästi myös vastakaikua. Tämä kertoo mielestäni yhdestä perusongelmasta, joka koskee erityisesti hoiva-alan prekarisaatiota silloin, kun hoiva-alaa katsotaan hyvinvointivaltion ja fordistisen, pysyvän tai "elinkautisen" työn mallin näkökulmasta.

Kun negatiivisesta prekarisaatiosta tulee yleinen toimintamalli ja asioiden tila, alkaa se hyvin nopeasti hajottaa hoito-alalla sitä, mitä on pidetty yhtenä hoitotyön onnistumisen ehtona. Prekarisaatio ja pätkätyöt tuovat työpaikoille erityislaatuisen kilpailun (huolimatta siitä, että alalla on jatkuva työvoimapula, seikka, joka kertoo vahvasta murros- ja muutostilanteesta), joka tarkoittaa työilmapiirin heikkenemistä. Tämä heijastuu nopeasti myös hoidettaviin, oli sitten kysymys lapsista tai aikuisista. Samalla jatkuvasti vaihtuvat pätkätyöläiset, tuuraajat ja lomittajat sotkevat "talon käytännöt" (mitä voidaan pitää kuvaavana ilmaisuna muutokselle kuriyhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan, mutta myös toivottavana ja vahvistuvana lausumana, joka pakottaa tilaan rajoittuneen työn muodon muutokseen) eikä varsinaisia työporukoita (jotka ovat myös työn hierarkioita) pääse muodostumaan. Hoiva-alalta nähdään katoavan sille tyypillisenä pidetty sosiaalisuus ja ennen kaikkea sosiaalisuudessa muodostuva tieto, joka on ollut oleellinen osa työnkuvaa. Tiedonvälitys, joka tapahtuu kahvipöytäkeskusteluissa, palavereissa tai yksinkertaisesti käytävällä, rapistuu, kun ihmiset eivät tunne toisiaan ja ovat toistensa kanssa absurdissa kilpailutilanteessa.

Mutta ennen kaikkea huonona kehityksenä pidetään sitä, että hoitotyössä tarvittava sosiaalinen ja yhteinen tieto ja taito tehdä asioita alkaa hävitä tai ainakin vaurioituu pahasti, kun kommunikaatio ja sosiaalisuus muuttaa ratkaisevalla tavalla muotoaan. Hoitotyöhön tarvittavan empatian ja affektiivisuuden sanotaan kärsivän kolauksen, ja hoivatyö alkaa muistuttaa yhä enemmän eläinten mekaanista hoitoa: vaihdetaan vaipat, ruokitaan, annetaan unilääke ja rauhoittavat. Tämä on vanhainkodin arkea, jossa keskustelulle ja sosiaalisuudelle jää yhä vähemmän aikaa samalla kun kommunikaatio, juoruilu ja sosiaalisuus itsessään astuu tietotyössä ratkaisevaan tuotantovoiman rooliin.

Mitä hoivatyön prekarisaatio siis tiivistettynä tarkoittaa? Se tarkoittaa:

1) Yhteiskunnan ja erityisesti tietoyhteiskunnan keskeisimmän tukipilarin siirtymistä hyvin epävakaalle ja yhä kurjistuvalle perustalle. Tietoyhteiskunnan toiminnassa hoivalla ja kasvatuksella on merkittävä rooli, mutta itse suorittajatasolla tilanne kurjistuu päivä päivältä. Työpaikkoja syntyy hoitoalalla nopeasti, mutta ne ovat kaikki huonosti palkattua määräaikaista pätkätyötä. Näin koko yhteiskunta asettuu ja rakentuu joustavalle, jollei jopa upottavalle maaperälle. Tämä johtuu pääosin siitä, että yhteiskunnan eri osat liikkuvat epätahtisesti, eikä hoivatyön roolia tietoyhteiskunnan yhtenä "jalkana" olla vielä ymmärretty kunnolla. Samalla perinteinen moderni ja fordistinen ajattelu haluaa "karsia kustannuksia" juuri sieltä, minne niitä pitäisi tulevan tietoyhteiskunnan toiminnan vuoksi lisätä.

2) Itse hoitoalalla tämä lisää kilpailua, joka lisää kiirettä, virheitä ja huonoa ilmapiiriä työssä. Hoitotyössä kehittyvän ja sosiaalisissa verkostoissa toisille välitettävän tiedon taso laskee, eikä "arkipäivän tietoa" ja yhteiseen kokemukseen perustuvaa tietotaitoa enää muodostu samalla tavalla. Tämä heikentää hoidon tasoa. Samalla se tekee hoitoalan yhä riippuvaisemmaksi ulkoapäin tulevasta koulutuksesta ja ohjauksesta, mikä lisää uudenlaisten hallintamuotojen tarttumamahdollisuuksia hoitotyöhön. Hoitotyöläisistä yritetään näin tehdä ainoastaan mekaanisia suorittajia, ja hoivatyön autonomiasta, affektiivisuudesta ja emotionaalisuudesta tulee vain harvojen herkkua ja "laatua", jota voidaan myydä kovaan hintaan. Samalla tiedonkulun katkokset ja sosiaalisen verkoston vaurioituminen tarkoittaa yhteisen vastarinnan ja työehdoista taistelemisen vaikeutumista ja jopa loppumista, mikä näyttää olevan tilanne tällä hetkellä. Siksi hoivatyöläisten on kyettävä tulevaisuudessa luomaan työpaikkojen välisiä ja myös niille ulkoisia sosiaalisuuden ja tiedonvälityksen verkostoja, jotka eivät ole riippuvaisia työtilasta tai -ajasta, johon työntekijät pätkittäisesti asetetaan. Juuri pätkittäisyyden, osa-aikaisuuden, kiertämisen ja työpaikan vaihtamisen takia, hoiva-alaa, kuten muitakin aloja voidaan "koota yhteen" aiempaa paremmalla tavalla. Tässä mielessä, prekarisaatio voi olla todellinen mahdollisuus hoiva-alalle kääntää negatiivinen tendenssi yhteiseksi voimaksi ja kyvyksi vastustaa mielivaltaista hoiva-alan kurjistamista.

3) Kun tilanne huononee ja kurjistuu hoitoalalla kokonaisvaltaisesti, tarkoittaa se väistämättä sitä, että yhä heikompitasoinen työvoima pääsee työhön, eikä enää edes opi työtä kunnolla työn ja kokemusten kautta. Tämä tarkoittaa työehtojen jatkuvaa heikentymistä, palkan laskua ja hoidon laadun heikkenemistä. Pitemmällä aikavälillä tämä on suuri uhka koko yhteiskunnalle, sillä tämä tarkoittaa sitä, että vähävaraisten ja köyhien hoito, koulutus ja kasvatus muuttuvat entistä kehnommaksi, mikä tarkoittaa väistämättä entistä kehnompia tuloksia, isompia luokkakokoja, suurempia laitoksia. Tämä kehitys synnyttää nykyisen kuntasektorin palveluiden varassa eläville ihmisille heikkolaatuiset peruspalvelut ja samalla kuntasektorin hoivatyöstä muodostuu uusi työtätekevien köyhien luokan näyttämö. Työuupumus ja näiltä aloita "pakeneminen" voimistuvat, kun ihmiset eivät jaksa eivätkä halua tehdä uuvuttavaa ja huonosti palkattua työtä ongelmalähiöiden kouluissa ja päiväkodeissa tai suurissa vanhainkotiyksiköissä, joissa tullaan näkemään tulevina vuosina satojatuhansia murheellisia ihmiselämän viimeisiä vuosia.

Hoivaajien lakko

Tämä tilanne on kestämätön ja hoiva-alan tulevaisuuden näkymät ovat julkisella sektorilla huonot. Tämä edistää uusliberalismin ja kapitalismin riemumarssia, jossa hyvää ja laadukasta hoitoa kyllä saa, kunhan siitä on varaa maksaa tarpeeksi. Tässä tilanteessa on kuitenkin turha enää esittää valituksia valtiovallalle tai kunnanisille, vaan nyt näiden yhteiskunnan jalkojen on aika käyttää lakkoasetta, joka on luultavasti vahvin kaikista lakkoaseista mutta jota ei ole kertaakaan kunnolla väläytetty. Tästä syystä on myöskin turha pyytää mukaan Tehyä tai Superia, sillä nämä tahot liittyvät kyllä mukaan sitten kun on sen aika, kun perinteisten ammattiyhdistysten aika on ohi. Tehy ja Super eivät ole kyenneet suojelemaan ja palvelemaan omaa jäsenistöään kovinkaan hyvin. Työtaisteluita ne eivät ole juurikaan käyneet, ja vaikka hoiva-alan ongelmat ovat hyvin tiedossa, puuttuu näiltä ammattiliitoilta vakava ote työolojen ja palkkauksen parantamiseksi. Siksi on tartuttava suoraan koko yhteiskuntaa koskevan prekarisaation mahdollisuuteen ja murtauduttava ulos suurten ikäluokkien ja keski-ikäisten miesten hallitsemasta fordistisesta, sosiaalidemokraattisesta mallista. On aloitettava hoivaajien lakon laajamittainen liikekannallepano, jonka tavoitteena voitaisiin nähdä esimerkiksi seuraavia seikkoja.

1) Ensiksikin, hoivatyön arvo ja merkitys on tehtävä selväksi niin laajasti, että sillä on laajamittaisia vaikutuksia koko yhteiskuntarakenteeseen. Tämä tarkoittaa tiedontuotantoa, näkökulmia ja kannanottoja hoiva-alan merkityksestä ja roolista. Myös uutta tutkimusta aiheesta tarvitaan. Hoivatyön arvon nostamisen tavoitteena on ensiksikin hoiva-alan palkkauksen tuntuva parantaminen, vähintään 25% lisää palkkaa. Toiseksi tavoitteena on negatiivisen prekarisaation lopettaminen ja erityisesti yhteiskunnan yksityistämisen ja kahtiajaon lopettaminen. Tämä tarkoittaa työolojen parantamista, jatkuvuuden ja kestävyyden lisäämistä työssä, erityisesti julkisessa terveydenhuollossa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita paluuta vanhaan elinkautisen työsuhteen malliin, vaan aivan uudenlaista, kekseliästä, innostavaa ja työntekijän ja työyhteisön ehdoilla joustavaa tapaa järjestää työtä, oppia uutta, kukoistaa ja luoda hyvää ja turvallista työympäristöä.

2) Toiseksi hoivaajien lakon liikekannallepano tarkoittaa hoivaajien itsensä mobilisoimista ja innostamista vastarintaan, nimenomaan arkipäivän vastarintaan. Hoiva-alan kovin lakkoase - hoivaamisesta kieltäytyminen - tulee ottaa siksi pelikortiksi ja pelotteeksi, jolla tulevaisuudessa aletaan vakavasti pelata. Hoiva-alan laajamittainen lakko tarkoittaisi koko yhteiskunnan vakavaa horjumista ja vieläpä hyvin nopeasti. Viikko tai kaksi hoivaajien lakkoa tekisi ammottavan loven kansantalouteen ja tuotantoon kaikilla aloilla, puhumattakaan inhimillisistä kärsimyksistä. Tämän kortin käyttö on kuitenkin niin äärimmäinen keino ja hankala toteuttaa, että se ei ole koskaan onnistunut, vaikka esimerkiksi palkkaus on hoitoalalla ollut aina liian heikko.

Siksi on käytettävä ensisijaisesti toisenlaisia taistelukeinoja, kiertoteitä, jotka tähtäävät samaan kohteeseen. On käytettävä niitä mahdollisuuksia ja voimia, joita hoitoalalla on. Koska hoiva-ala rakentuu jo nyt joustavan, kiertävän ja liikkuvan prekaarin työvoiman harteille, on tätä liikettä käytettävä hyväksi. On laskettava liikkeelle juoruja, huhuja ja juttuja, jotka kulkevat subjektien mukana, joissa puhutaan muutoksesta, hoivaajien lakosta ja siitä, kuinka palkkaustaso tulee nousemaan, orjuuttava ja väsyttävä pätkätyö vähentymään ja työilma piiri parantumaan. Tämä on ensimmäinen tehtävä, ja se voi toimia ainoastaan jo olemassa olevan sosiaalisen verkoston kautta. Tämä muutos ei voi tapahtua ulkoapäin annettavilla julistuksilla tai ammattiliiton ohjauksella. Muutoksen virtuaalinen mahdollisuus on tuotettava lausumilla ja puheella, ja kun tämä todellinen, mutta ei aktuaalinen virtuaalinen taso on luotu, on se mahdollista myös "täyttää" tai liittää mukaan ihmisten arkipäiväiseen toimintaan.

Kuten ranskalainen filosofi Gilles Deleuze sanoo tekstissään Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin, on kontrolliyhteiskunnan toimintamuotona kolmannen tyypin koneet, jotka tarkoittavat informaatiokoneita ja tietokoneita. Näiden koneiden passiivisena vaarana on interferenssi, eli kahden saman luontoisen liikkeen tai aallon yhteisvaikutus tai isku tietyssä paikassa, eräänlainen yllättävä häiriö. Aktiivisena vaarana toimivat taas virukset ja piratismi. On selvää, että interferenssi tulee tapahtumaan, jos nämä aallot vain saadaan liikkeelle. Ja aallot saadaan liikkeelle siten, että jokainen tekee oman liikkeensä ja lähtee mukaan yhä voimistuvaan aaltoon. Tätä voidaan edesauttaa viruksilla, mikä tarkoittaa tässä yhteydessä sellaista ajattelua ja sellaisia näkökulmia, jotka tunkeutuvat tarttuvan taudin tavoin jokaiseen hoitoyksikköön, kouluun ja kotiin. Tämä virus on huhu tai juoru muutoksesta ja vallankumouksesta, joka koskee hoitoalaa kaikessa laajuudessaan. Mitä piratismi sitten voi olla. Itse ottaisin piratismille radikaalin esimerkin, joka on kuitenkin harkinnan arvoinen myös Suomessa.

Madridissa Espanjassa on feministinen kommuuni Eskarela Karakola käyttänyt tietyn tyyppistä piratismin muotoa oman asuinalueensa naisten ja hoivaajien tilanteen parantamiseen. Käytännössä tämä on tarkoittanut yhden korttelin valtausta ja pelkästään naisille suunnatun sosiaalikeskuksen perustamista. Tämä sosiaalikeskus sisältää kirjaston, terveydenhuoltopalveluja, ruokakaupan ja ruokahuoltoa sekä lastenhoitomahdollisuuksia ja niin edelleen. Nämä naiset ovat siis ikään kuin piratoineet hyvinvointivaltion laatutuotteen omaan toimintaansa. Miksi näin? Siksi, että Madridin Lavapiesin kaupunginosassa eivät nämä "peruspalvelut" ole toimineet enää pitkään aikaan. Kirjastot ja muut julkiset palvelut ovat köyhästä kaupunginosasta hävinneet aikaa sitten, ja ruokakaupatkin ovat siirtyneet kauas automarketteihin, joihin alueen köyhä ja vanha väestö ei pääse millään keinolla. Monessa kaupungissa tämä tarkoittaa käytännössä slummiutumista ja elinolojen romahtamista. Eskarela Karakola kykenee kuitenkin taistelemaan tätä tendenssiä vastaan ottamalla nämä tehtävät omaan hoitoon. Se tarkoittaa eräänlaista sosialismin tai kommunismin periaatetta, ja se tarkoittaa sitä, että luovutaan valtion järjestelmistä, joissa hoitoa saa antaa vain laillinen lääkäri tai hoitaja ja jossa opetusta saa antaa vain opettaja koulussa. Tämä organisaatiomuoto voi olla mahdollisuus myös Suomessa, sillä näyttää siltä, että emme ole kaukana siitä, että peruspalvelut ovat todellisen lakkauttamisen uhan alla. Siksi on ryhdyttävä tuottamaan omia vaihtoehtoisia tapoja järjestää, tuottaa ja ylläpitää hyvinvointia hyvinvointivaltion kuoleman jälkeenkin. Tarvitaan sosiaalikeskuksia ja yhdessä rakennettuja, tukea antavia ja turvaavia "tiloja jokapäiväiselle elämälle", kuten Karakolan kommuunin iskulause kuuluu.

Toisin sanoen on lähdettävä liikkeelle tietoyhteiskuntaruumiin jaloista ja vavisutettava tätä kautta koko ruumista. Tarvitaan paljon enemmän liikettä ja uskallusta juosta ja paeta pois perinteisistä tavoista ajatella työtä, toimeentuloa ja hyvinvointia. Tarvitaan iskuja yhteiskunnallisen liikkeen solmukohtiin. Tarvitaan aloitteita perustulomallin takaamiseksi ja toteuttamiseksi. Tarvitaan kieltäytymistä vastikkeettomasta yhteiskunnan tuotannosta kapitalismin ja suuryritysten hyväksi. Ennen kaikkea tarvitaan sitä, että ihmisistä tulee jälleen vallankumouksellisia, jotta he voisivat tarttua ongelmiin ja parantaa omaa ja yhteistä elämää. Kuten Gilles Deleuze kirjoittaa artikkelissaan Kontrolli ja muutos:

Sanotaan, että vallankumouksellisilla on huono tulevaisuus. Mutta kaksi asiaa sekoitetaan aina keskenään, vallankumousten tulevaisuus historiassa ja ihmisten muuttuminen vallankumouksellisiksi. Näissä kahdessa tapauksessa ei edes ole kyse samoista ihmisistä. Ihmiselle ainoa mahdollisuus on muuttua vallankumoukselliseksi, vain niin voidaan torjua häpeä ja se, mikä on sietämätöntä." (Deleuze 2005, 128.)


Viitteet

[1] Teksti perustuu Vasemmistonuorten tilaisuudessa pidettyyn alustukseen Tampereella 4.2.2006. Hoivatyön muutoksista katso myös erityisesti Katja Tuomisen artikkeli Perustulo.Nyt-lehdessä.
[2] Salisbury 2000, 66-68.
[3] Salisbury 2000, 66-68 ja 125-126.
[4] Salisbury 2000, 125-126.
[5] Katso tarkemmin More 1997, 39-43.
[6] Katso Marx 1979, 640-683.
[7] Katso biopolitiikan synnystä yleisesti Foucault 2005 ja biovallan mekanismeista Foucault 2000.
[8] Katso esimerkiksi Deleuze 2005a; Holvas & Vähämäki 2005; Hardt & Negri 2005, Lazzarato 2005.
[9] Mielivallasta katso Virtanen 2005.
[10] Katso tästä siirtymästä Negri & Hardt 2005 ja Jakonen, Peltokoski, Virtanen, Vähämäki 2005.
[11] Katso Negri & Hardt 2005 ja Rajanti 2006
[12] Katso esimerkiksi Vähämäki 2003.
[13] Uudesta työstä katso Jakonen, Peltokoski, Virtanen 2006.

Kirjallisuus

Anonyymi 2006: "En jaksa enää olla sijainen". Mielipidekirjoitus osoitteessa: http://perheklubi.net/index.php?showtopic=38812. Luettu 3.2.2006.
Deleuze, Gilles 2005: Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin. Suomentanut Jussi Vähämäki. Teoksessa Deleuze, Gilles 2005: Haastatteluja. Tutkijaliitto: Helsinki.
Deleuze, Gilles 2005: Kontrolli ja muutos. Suomentanut Anna Helle. Teoksessa Deleuze, Gilles: Haastatteluja. Tutkijaliitto: Helsinki.
Foucault, Michel 2000: Tarkkailla ja rangaista. Suomentanut Eevi Nivanka. Otava: Helsinki.
Foucault, Michel 2005: Naisance de la biopolitique. Cours au Collège de France 1978-1979. Gallimard. Seuil: Paris.
Hardt, Michael & Negri, Antonio 2005: Imperiumi. Suomentaneet Arto Häilä, Mika Ojankangas, Taina Rajanti, Olli Sinivaara, Akseli Virtanen ja Jussi Vähämäki. WSOY: Helsinki.
Hobbes, Thomas 1999: Leviathan. Suomentanut Tuomo Aho. Vastapaino: Tampere.
Holvas, Jakke & Vähämäki, Jussi 2005: Odotustila. Pamfletti uudesta työstä. Teos: Helsinki.
Jakonen, Peltokoski, Virtanen & Vähämäki 2005: Postfordistisen työn sanakirja. Kirjaprojektin esittely. Verkkolehti Megafoni. http://megafoni.kulma.net/index.php?art=284
Jakonen, Peltokoski & Virtanen (toim.) 2006: Uuden työn sanakirja. Tutkijaliitto: Helsinki.
Eskarela Karakola: Tiloja jokapäiväiselle elämälle. Suomentanut Mikko Jakonen. Verkkolehti Megafoni. http://megafoni.kulma.net/index.php?art=198
Lazzarato, Maurizio 2006: Kapitalismin vallankumoukset. Suomentaneet Leena Aholainen, Anna Helle, Mikko Jakonen, Juuso Paaso ja Jussi Vähämäki. Tutkijaliitto: Helsinki.
Marx, Karl 1979: Pääoma. Kustannusliike Progress: Moskova.
More, Thomas 1997: Utopia. Suomentanut Maria Itkonen-Kaila. WSOY-Helsinki
Rajanti, Taina 2006: Madonreiät. Teoksessa Jakonen, Peltokoski & Virtanen (toimi.) Uuden työn sanakirja. Tutkijaliitto: Helsinki.
Salisbury, John of 2000: Policraticus. Translated by Cary C. Nederman. Cambridge University Press: Cambridge.
Tuominen, Katja 2006: Hoivatyön ristiriidat ja uudet palvelijatteret. Perustulo.Nyt -lehti.
Virtanen, Akseli 2005: Mielivalta. Verkkolehti Megafoni.
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=274
Vähämäki, Jussi 2003: Kuhnurien kerho. Vanhan työn paheista uuden hyveiksi. Tutkijaliitto: Helsinki.