2006-04-13

Sosiologia ja ja ja ja...
Tuhat Deleuzea

Turo-Kimmo Lehtonen

Miten sosiologian käsitteet eroavat filosofian käsitteistä?

Olen usein pohtinut, miten sosiologia pitäisi sijoittaa teoksen Mitä filosofia on? määrittelyihin nähden. Onko se tiedettä, taidetta vai filosofiaa? Vai onko se logiikkaa tai fenomenologiaa? Journalismia tai markkinointia? Nämä kaksi jälkimmäistähän mainitaan kirjassa käsitteiden kilpakosijoista viimeksi tulleina ja surkeimpina. Lähestyn itse sosiologian tekemistä filosofian lisäksi historiallisen ja antropologisen tutkimuksen reunoilta käsin - eikä Deleuzella ole näistä paljon sanottavaa. Sen hän Guattarin kanssa kuitenkin sanoo, että ajattelu ja luominen eivät ole ainoastaan filosofian asioita; heidän mukaansa filosofian suuri illuusio on asettaa itsensä muiden yläpuolelle kontemplaationa tai refleksiona.

Mitä filosofia on? tarjoaa itse asiassa monta kohtaa, joista käsin filosofian ja yhteiskuntatieteiden suhdetta voisi tutkia. Avausluvussa Deleuze ja Guattari esittävät sosiologian filosofian kilpailijana käsitteiden omimisessa joko sellaisen sosiologisen väitteen perustalla, että käsitteitä ei tarvita, koska on tiede ihmisestä, tai niin, että käsitteet ovat kollektiivisia representaatioita elleivät sitten maailmankäsityksiä. Mutta mikään näistä sosiologia-ajatuksista ei liene ryhmällemme sattuva tai mahdollisen samastumisen kohde.

Mitä sosiologisia käsitteitä meillä on? Äkkiähän näitä tulee mieleen: esimerkiksi Durkheimin itsemurha, Weberin protestanttinen etiikka, Simmelin raha ja Goffmanin näyttämö. On epäselvää, miksi nämä käsitteet olisivat erityisen sosiologisia - varsinkin siinä määrin kuin ne deleuzelaisessa mielessä ovat todella käsitteitä. Ja sanoohan esimerkiksi Simmelkin tekevänsä nimenomaan filosofiaa, kun hän kehittelee ymmärrystä niin rahasta kuin muodista.

Yksi eronteko liittyy Deleuzen ja Guattarin ajatukseen "käsitteellisestä henkilöstä", joka vastaa itse käsitettä. Tietysti voitaisiin nostaa esiin Benjamin Franklin protestanttisen etiikan yhteydessä, kyynikko tai tympiintynyt Simmelin raha-käsitteen yhteydessä. Deleuze ja Guattari kuitenkin selkeästi kiistävät kaiken yhtäläisyyden "sosiaalipsykologisen tyypin" ja käsitteellisen henkilön välillä.[5] Simmelin muukalainen tai vaeltaja ja Goffmanin ulossuljettu kytkeytyvät ennemminkin territorialisaation, deterritorialisaation ja reterritorialisaation dynamiikkaan. "Yhteiskunnallisista kentistä" Deleuze ja Guattari puhuvat nimenomaan territorioihin suhteutuvien liikkeiden solmuina, ja yhteiskuntatutkimuksen tyypit puolestaan avaavat näiden solmujen elementtejä. Heidän mukaansa näiden liikkeiden jäljittäminen ei kuitenkaan merkitse filosofian tekemistä ankarassa mielessä eli käsitteiden pystyttämistä immanenssin tasolle.

Ajattelun absoluuttinen tapahtuma ja ylipäänsä tuleminen nimenomaan irtautuu sosiohistoriallisesta tilanteesta, johon se tässä mielessä on suhteessa mutta olemalla "ei-historiallinen elementti".[6] Tuleminen syntyy historiasta ja palaa siihen mutta on sen ulkopuolella. Deleuzen ja Guattarin mukaan tuleminen on itse asiassa ajan ulkopuolella - tai tarkemmin sanoen aikojen välissä. Filosofian käsitteelliset henkilöt operoivat suhteessa ajattelun absoluuttiseen nopeuteen, sosiaalipsykologiset tyypit sen sijaan toimivat vain aikansa ja ympäristönsä jäsennyksinä. Käsitteelliset henkilöt kehittyvät historiallisessa miljöössä mutta nimenomaan absolutisoimalla sen. Filosofia irrottaa tyypit ja tekee niistä "ajattelun tapahtumia", vie ne äärettömään. Sosiaalipsykologinen tyyppi puolestaan näyttää olevan äärellisen kuvausta. Kumpikin kuitenkin tukeutuu toiseensa mutta sekoittumatta toisiinsa.[7] Deleuzen ja Guattarin mukaan filosofiset käsitteet eivät kuitenkaan missään nimessä ole ideologista pintarakennetta, joka voitaisiin palauttaa sosiohistorialliseen ympäristöön. "Historia tuntee tapahtumasta vain sen toteutumisen asiantiloissa tai elämissisällöissä, mutta tulemisessaan, omassa jatkuvuudessaan [dans sa consistance propre], itse-asettumisessaan käsite pakenee historiaa".[8]

Toiseksi olennainen ero sosiologian ja filosofian välillä liittyy siihen, että sosiologiset käsitteet ovat tavanomaisesti referentiaalisia: toisin kuin itsetarkoitukselliset filosofiset käsitteet ne liittyvät kuvauksiin asiantiloista. Voidaan toki väittää, että hyvin harva filosofi olisi ajatellut omista käsitteistään mitään sellaista, kuin mitä Deleuze ja Guattari esittää heidän tekevän. Heidän tekstiään lukiessa näyttää siltä, että edeltävät filosofit ovat tehneet filosofiaa täysin kuitenkaan ymmärtämättä, mitä ovat tekemässä. Silti olennainen pysyy: Durkheimin itsemurha tai Goffmanin näyttämö on käsitteinä joka tapauksessa ajateltu maailman rakenteiksi ja suhteiksi, ei ajattelun itsenäisiksi muodoiksi.

Deleuzen ja Guattarin tekstissä "tiedettä" on selvästi lähinnä luonnontiede. Kun filosofia tavoittaa ajatonta immanenssin tasoa ja ajattelun ääretöntä nopeutta, tiede hidastaa virtuaalisuuksien äärettömiä nopeuksia ja tavoittaa referenssin tasoa. Filosofiset käsitteet perustuvat tapahtumille, tiede sen sijaan kohdistuu asiantiloihin ja niiden sekoituksiin. Käsitteellisten henkilöiden sijaan tiedettä määrittävät Deleuzen ja Guattarin mukaan osittaiset tarkkailijat. Tällä termillä he eivät viittaa subjektiivisiin tuntemuksiin vaan näkökulmaan, joka on saavutettavissa asiassa tai asiantilassa hidastamisen kautta. Osittainen tarkkailija "ei ole riittämätön tai subjektiivinen"[9] vaan sellainen positiivinen mutta rajattu näkökulma asiassa itsessään, josta käsin se voidaan kokea. Osittainen tarkkailija havaitsee ja kokee, mutta hänen havaitsemansa ja kokemansa asiat kuuluvat itse asioihin, ei havaitsijaan sinänsä. Kysymys ei ole toimivasta voimasta vaan vastaanottamisesta.[10] Näyttää siltä, että osittaisen tarkkailijan käsite on Deleuzen ja Guattarin tapa puhua siitä, mikä on tieteille metodologisesti yleistä ja yhteistä - vaikka he eivät pidäkään mielekkäänä oletusta kaikkien tieteiden yhtäläisyydestä. Sosiaalipsykologinen tyyppi puolestaan on se, minkä yhteiskuntatiede voi tavoittaa tutkimuksen tuloksena.

Deleuze ja Guattari itse asiassa erottelevat kolme tasoa, joihin tiede kohdistuu: ensinnäkin maailman tilat, toiseksi näistä yksilöityneet kappaleet, kolmanneksi perseptiot ja affektiot, havainnot ja tuntemukset, jotka koostavat eletyn ja sitä kautta mielipiteiden alueen. Tämä viimeksi mainittu on ihmistieteiden ominta aluetta.

[M]eillä on mielipiteitä kaikesta havaitsemastamme ja tuntemastamme, ja itse asiassa ihmistieteitä voidaankin pitää eräänlaisena valtavana doksologiana - mutta itse asiat ovat yleispäteviä mielipiteitä sikäli, että niillä on molekulaarisia havaintoja ja tuntemuksia samassa mielessä kuin alkeellisinkin organismi muodostaa tietyn esimielipiteen vedestä, hiilestä ja suoloista, joista sen tila ja mahti riippuvat.[11]

Tämän voi myös ottaa Deleuzen ja Guattarin varsinaisena haasteena ihmistieteiden suuntaan: miten tutkia niin, että päästään asiantiloihin käsiksi eikä vain kerrata loputtomasti yleistettyjä mielipiteitä? Juuri yhteiskuntatiedettä tieteenä uhkaa latteiden yleistysten, mielipiteiden ja itsessään epäkiinnostavan abstraktin subjektiuden tasolle jämähtäminen.

Kaikkinensa yhteiskuntatiede saa Mitä filosofia on? -kirjassa vaivihkaa monia mahdollisia määritelmiä. Ensinnäkin olennaista on sosiohistoriallisen miljöön hahmottaminen tavalla, jossa territorialisaation, reterritorialisaation ja deterritorialisaation liikkeiden hahmottaminen on ydin. Toiseksi tähän ajalliseen ja tilalliseen jäsentämiseen liittyy sosiaalipsykologisten tyyppien kartoittaminen. Kolmanneksi se on muun tieteen tavoin sidoksissa ajatteluun, joka hidastaa kaaosta ja jähmettää siinä referenssin tason ja joka avautuu osittaisten tarkkailijoiden kautta. Jokainen näistä eroaa filosofisesta toiminnasta, jossa deterritorialisaation liikkeitä seurataan singulaarisina ja absoluuttisina irti sosiaalisista kentistä, jossa käsitteen komponentit ovat ennemminkin aikojen ja tilojen välissä puhtaassa tulemisessa kuin itse sosiaalihistoriallisessa miljöössä ja jossa ajattelu pyrkii äärettömään nopeuteen, ei kaaoksen hidastamiseen referentiaaliseksi.

Mitä filosofia on? tarjoaa toki myös mahdollisuuden kysyä, olisiko sosiologia ehkä eräänlaista taidetta omanlaisena kirjallisuutenaan. Deleuze ja Guattari määrittävät taiteen aistimellisuuden ikuiseksi tekemisenä, eikä sosiologisessa tutkimuksessa kyllä ole yleensä kyse tästä; kirjallisuustieteellisessä, historiallisessa tai antropologisessa kirjoittamisessa tällaisia taiteellisia ulottuvuuksia on sen sijaan usein helpompi tavoittaa. Ainakaan sosiologia ei ole musiikkia, niin epäkiinnostavasti se useimmiten soi.

On myös mahdollista ajatella niin, että Deleuze ja Guattari tarjoavat taiteen, tieteen ja filosofian itsensä kolmena puhtaana tyyppinä, jotka osittain myös tukeutuvat toisiinsa. Ero tieteen, filosofian ja taiteen välillä ei ole siinä, että jokin niistä olisi luova, toiset eivät. Päinvastoin, ne ovat kaikki luovia omalla tavallaan. Näiden perusmuotojen ulkopuolelle jäävää sosiologiaa voisi yrittää sovitella niiden väliin: ennen muuta se on tiedettä, historiallisen ympäristön ja asiantilojen kuvaamista, mutta sen käsitteenmuodostus ei ole täysin ulkopuolella filosofiasta - olkoonkin, että tällöin joudutaan rajankäynteihin esimerkiksi siinä, pitäisikö Marxin pääoman käsitettä lähestyä ennen muuta kuvauksena vai käsitteenä.

Tuhat Deleuzea

Deleuze ei kirjoittanut filosofiaansa aukottamaksi rakennelmaksi, joka olisi huipentunut yhteen teokseen. Tämä ei merkitse sitä, etteivätkö tietyt käsitteet tai ajattelun tavat suuntautua toistuisi. Deleuzen tyyli on tunnistettavissa kaikkialla, tapa kirjoittaa kuin Deleuze. Käsitteiden kehittely on sidottu hänellä aina paikalliseen ongelmaan, erityiseen filosofiseen kysymykseen. Ongelmat eivät kuitenkaan ole jotain mitä "ratkaistaan" vaan se virtuaalisuus, josta käsin tulee mahdolliseksi aktualisoida ajattelua. Tällainen on myös filosofian ongelma, siis kysymys siitä, mitä filosofia on. Ongelman käsitteeseen kietoutuu niin tieteissä, taiteissa kuin filosofiassakin Deleuzen ja Guattarin mukaan kysymys mausta. Maku on ennen muuta periaate, jolla elementtejä yhdistetään toisiinsa ja jonka perustalla niistä kiinnostutaan. "[E]nempää tieteessä kuin filosofiassakaan ongelma ei merkitse vastaamista johonkin kysymykseen, vaan determinaation kulussa tiettyjen verrannollisten elementtien sopeuttamista toisiinsa problematisoinnin kykynä esiintyvän ylemmän 'maun' avulla".[12] Heidän puheensa mausta ei liity niinkään aistimellisuuteen. Sosiologinen maku on useimmiten ihan muu kuin filosofinen maku - ja varsinkaan deleuzelaisittain inspiroitunut filosofinen maku.

Jos ylipäänsä halutaan kytkeä Deleuze sosiologian tekemiseen, on selvää, että hänen tekstinsä voivat tulla mukaan lukemattoman monilla tavoilla. Tärkeää ei kuitenkaan ole Deleuzen käyttäminen tai hänen teksteihin kytkeytyminen sinänsä. Tärkeää olisi sen sijaan, että pyrkisi löytämään kiinnostavan tavan liittää jokin Deleuzen käsite tai ajattelemisen ele siihen nimenomaiseen ongelmaan, jota itse ajattelee ja tutkii. Jos tällaista ei avaudu, ei ole mitään syytä roikuttaa Deleuze-työkalua työhaalarin painona. Deleuze-oppineisuuden levittämisestä sinänsä tuskin seuraa mitään muuta kuin skolaaria yllätyksettömyyttä.[13] Onhan filosofiakin deleuzelaisittain nimenomaan uusien käsitteiden luomista. Paikallisten ongelmien ja tapahtumien kautta sen sijaan Deleuze voi tulla mukaan mutta silloin aina ennakoimattomissa muodoissa, muuksi muuttuen. Eikä tällaisten ajattelun tapahtumien suinkaan tarvitse olla yhtä suuria ja merkittäviä kuin Nietzschen, Bergsonin tai Spinozan muuttuminen Deleuzen kautta. Sosiologisen oppimisen valtateille erilaiset Deleuzet voivat tuoda änkytyksen kokoisia taukoja, joiden kohdalla matka haarautuu moneksi ja joiden kautta mitä vain voi tapahtua, pientä mutta miksei suurtakin. Ja ja ja ja.

Viitteet:

[1] "[V]irtuaalisuuden aktualisaatio tapahtuu aina eron, hajautumisen tai erilaistumisen kautta. Aktualisaatio ei irrottaudu sen vähempää muistuttamisesta prosessina kuin identiteetistä periaatteena. Koskaan aktuaaliset termit eivät muistuta sitä virtuaalisuutta, jonka ne aktualisoivat: laadut ja lajit eivät muistuta differentiaalisia suhteita, jotka ne ruumiillistavat; osat eivät muistuta singulaarisuuksia, jotka ne ruumiillistavat. Tässä mielessä aktualisaatio, erilaistuminen, on aina aitoa luomista. Se ei synny jo edeltä olemassa olevien potentiaalisuuksien rajoittamisella." Deleuze 1968, 273. Tai vastaavasti: "Sillä aktualisoituakseen virtuaalinen ei voi edetä poissulkemisen tai rajoittamisen kautta, sen on luotava omat aktualisaationsa linjat positiivisissa akteissa." Deleuze 1966, 100.

[2] Deleuze 1966, 97.

[3] Deleuze 1966, 100.

[4] Toki Foucaultakaan ei ehkä ole kiinnostavinta lukea minään kadonneen kontingenssin metsästäjänä, joka löytää sen universaalina perustattomana perustana kaikkialta, mihin viitsii kääntää arkistokatseensa - vaikka jotkin hänen tekstinsä kuten esimerkiksi Nietzsche, genealogia, historia tällaista lähestymistapaa korostavatkin.

[5] MF 73-75; QP 65-67.

[6] MF 101; QP 92.

[7] MF 76; QP 68.

[8] MF 115; QP 106.

[9] MF 133-134; QP 123. "Tieteellinen perspektivismi tai relativismi ei koskaan merkitse relatiivisuutta suhteessa subjektiin: kyse ei ole toden suhteellisuudesta vaan päinvastoin suhteellisen totuudesta", MF 134; QP 123.

[10] MF 133-136; QP 123-126.

[11] MF 159; QP 147.

[12] MF 137; QP 127. "Filosofia ei koostu tietämisestä eikä sen innoittajana ole totuus; sen onnistumisen tai epäonnistumisen määräävät sellaiset kategoriat kuin Kiinnostava, Huomattava ja Tärkeä." MF 88; QP 80.

[13] "Mitään positiivista - tai mitään kriittisessä tai historiallisessa mielessä merkitsevää - ei saada aikaan pidättymällä vain puolustamaan vanhoja valmiita käsitteitä, luovuuden karkottamiseen tarkoitettuja variksenpelättejä, näkemättä että filosofit joilta nämä on lainattu tekivät juuri sitä, mikä nyt halutaan estää: loivat käsitteitä, tyytymättä meidän aikamme kritiikin tai historioitsijoiden tapaan vain siivoamana ja kaluamaan luita." MF 89; QP 80-81.

Kirjallisuus:

Deleuze, Gilles (1966) Le Bergsonisme. Presses universitaires de France, Paris.

Deleuze, Gilles (1968) Différence et répétition. Presses universitaires de France, Paris.

Deleuze, Gilles & Guattari, Felix (1993) Mitä filosofia on? Suom. Leevi Lehto. Gaudeamus, Helsinki (MF). Alkup. Qu'est-ce que la philosophie? Éditions de minuit, Paris 1991 (QP).

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.