2006-04-13

Sosiologia ja ja ja ja...
Tuhat Deleuzea

Turo-Kimmo Lehtonen

Ja ja ja ja

Deleuzen ja Guattarin tuotannossa ja-sanan kautta voi avata kaksi olennaista ajatusta: ensinnäkin liitoksien kokeilemisen menetelmän, toiseksi änkyttämisen.

Yhdistyminen lienee yleisintä ja perustavinta, mitä yhteiskuntafilosofiassa voidaan ajatella. Se on myös sosiologian peruskysymys. Deleuzen ja Guattarin kehoitus kokeilemiseen, sen koettelu, minkä kahden välillä "ja" toimii, tuo mukanaan olennaisia painotuksia. Ensinnäkin kokonaisuus ei ole koskaan ennalta annettu, se on aina tehtävä. Yhdistäminen lähtee keskeltä ja välistä. Ei voida olettaa perusyksiköksi jotain "yhteiskuntaa", joka alkuperäisesti vain olisi kaikkialla liikkumattomana taustana, yhtä vähän kuin "yksilöä", joka olisi kokonaisuutena valmis ja selkeärajainen. Kumpikin näistä ovat kokonaisuuksina tapoja, vakiintuneita yhdistymisiä, joiden suhteen olennainen tapahtuu jatkuvassa liitosten syntymisessä ja ylläpitämisessä. Deleuzelainen yhdistymisen ajatteleminen merkitsee sen koettelemista, mitkä kaksi, kolme, neljä tai viisi asiaa tai ääretön määrä asioita voi saada välilleen ja-sanan ja näin koostaa erilaisia vakaita kokonaisuuksia, esimerkiksi niitä, joita tavataan nimittää "yhteiskunnaksi" tai "yksilöksi".

Koettelu on kuitenkin aina epävarmaa, sen onnistumisesta ei voi olla vakuuttunut. Jokainen yhdistyminen tuokin mukanaan änkyttämisen mahdollisuuden. Änkyttäminen on hakemista, erehtymistä ja harhailua, "turhia" välisanoja, joita ilman mikään "olennainen" ei oikeasti pysyisi pystyssä tai tulisi sanotuksi. Änkyttäminen tulee väliin, mutta juuri tämä väli on olennaista. Änkyttäminen on myös moninaista: yhden asian kylkeen tulee toinen ja toinen ja toinen ja toinen, ja jokainen niistä on eri. Änkyttämisen kohdalla puhe haarautuu ja liitos haarautuu. Ja ja ja ja - ja mitä ihmettä mahtaa tulla seuraavaksi?

Suhteessa sosiologian tekemiseen tämä on yksi Deleuzeen kytkeytymisen mahdollisuuksista: hänen tekstiensä vakavasti ottaminen luo parhaimmillaan mahdollisuuden uusiin kytköksiin, epävarmaan ja ennakoimattomaan liittämiseen. Etukäteen tiedetyn "perheen", "työn" tai "kulutuksen" tai minkä vaan varman pohjan sijaan olennaiseksi tulee uskaltautua kokeilemiseen. Deleuzen tuominen keskelle sosiologipäiviä saa parhaimmillaan sosiologin takeltelemaan ja änkyttämään: ja ja ja ja. Enää ei olla ihan varmoja. Ei ainakaan "rakenteesta" ja "toimijasta".

Deleuzen teksteillä ei kuitenkaan voi korvata sosiologiaa: ne eivät tarjoa pelastusta tai vastausta, johon tukeutua tästä eteenpäin. Myös hänen tekstejään on pakko kokeilla ja koetella erityisissä, paikallisissa liitoksissa. Hänen kirjoituksensa eivät tarjoa jotain kokonaista oppia, jota sellaisenaan voisi soveltaa johonkin toiseen asiaan. Sen sijaan Deleuzen tekstejä voi yhdistää monella tavalla. On kokeiltava, mihin yhteyteen mikäkin käsite tai teksti käy, mitä kaikkea voi liittää toisen kanssa. Mutta selvää on, että kaikki ei käy. Nähdäkseni Deleuzea ei varsinaisesti kiinnosta ulossulkeminen vaan asioiden puhdas positiivinen yhdistyminen, jonka ulkopuolelle toiset asiat jäävät. Ulkopuolelle jääminen, negaatio, on toissijaista alkuperäiseen positiiviseen eleeseen nähden, rajallinen näkökulma tähän yhdistymiseen.

Mahdollisuudet

Deleuzen keskeinen käsite on "virtuaalisuus". Sen ymppääminen yhteiskunta-ajatteluun on haaste. Tässä kohtaa Deleuzen ja Foucault'n filosofioista ammentaminen jakautuu. Nimittäin jälkimmäiseltä lainataan usein ajatusta "mahdollisuusehtojen" kartoittamisesta. Mutta nämä ehdot mielletään helposti potentiana, joka määrää tai antaa ainakin rajat sille, mitä konkreettisesti maailmassa voi realisoitua. Tämä lienee väärä tapa lukea Foucault'ta, ja varsinkin se eroaa siitä, miten Deleuze ymmärtää virtuaaliset mahdollisuudet.

Deleuzen virtuaalisuuden käsite on nimenomaan vastakkainen ajatukselle potentiaalisuudesta, joka olisi valmiisti olemassa, joka voisi realisoitua mutta joka ei olisi itsessään reaalista. Deleuzen virtuaalisuus on mahdollisuutta, joka on täysin reaalista. Sen muuttuminen aktuaaliseksi merkitsee luomista, uuden synnyttämistä ja aktiivisuutta. Deleuze opettaa ajattelemaan mahdollisuuksia jähmeänä rakenteena, joka ei kuitenkaan ole esillä muuta kuin aktualisoituen joksikin toiseksi esillä olevaksi. Virtuaalisen aktualisaatio on ensisijaisesti puhdasta positiivista eroa ja eron syntymistä virtuaalisesta käsin: ei siis pois sulkemista vaan esille tuomisenakin esille luomista.[1] Tarkkaan ottaen virtuaalisuus on aktualisoituen, se "pysyy läpi aktuaalisesti hajaantuvien linjojensa".[2] Kyse ei ole siirtymisestä johonkin "alempaan" olemisen tasoon, vaan oleminen eroaa sisäisesti itsensä kanssa ja ilman välitystä. "Lyhyesti sanoen virtuaaliselle on kaikkein ominta olla olemassa sellaisella tavalla, että se aktualisoituu erilaistuessaan ja että se on pakotettu erilaistumaan, luomaan erilaistumisen linjoja, jotta se aktualisoituisi."[3]

Toisin sanoen kaikilla asioilla on niiden mahdollisuuspuolensa ja niiden esillä oleva puolensa, ja nämä ovat eri. Mahdollisuus ei realisoidu sellaisenaan. Sen sijaan mahdollisuus voidaan luoda joksikin esille tulevaksi asiaksi. Aktuaaliset asiat eivät ole reaalisten kuvia tai niiden kaltaisia. Mahdollisen suhde esillä olevaan ei ole kumpaankaan suuntaan se, että toinen olisi tosi ja toinen vain heijastus; siis yhtä vähän on pysyviä ideoita, jotka toteutuvat varjojen maailmaan, kuin on empiirinen todellisuus, joka sulkee mahdollisuudet epätoteutuneina toisarvoisiksi.

Mikä on virtuaalisuuden käsitteen merkitys sosiologialle? Haparoiden uskallan avata pari suuntaa. Ensinnäkin virtuaalisuuden käsite on olennainen suhteessa sosiologiseen empirismiin. Voidaan nähdä sen oletuksen rajallisuus, jonka mukaan kaikki todellinen olisi sellaisenaan aktuaalisesti esillä. Aktuaalisesti esillä olevat asiat ovat nimittäin aina enemmän kuin vain niiden esillä oleminen. Kaikilla asioilla on suhde mahdollisuuteen, joka ei kuitenkaan ole toisaalla, niiden ulkopuolella. Olennaista ei voida tavoittaa keräämällä esillä olevia tietoja ja kuvaamalla ilmiöitä ilmenemisessään ilman, että otetaan huomioon mahdollisuuden ulottuvuus - ja kuitenkin niin, että tämä mahdollisuus ei viittaa rajallisten vaihtoehtojen joukkoon, valintatalojen hyllyjen tarjontaan tai muuhun vastaavaan.

Toiseksi "virtuaalisuus" on väline sellaisen idealismin sivuuttamiseen, jossa oletetaan olemisen perusta staattiseksi muotojen joukoksi, ideoiden taivaaksi, ja jossa esillä oleva on aina suoraan johdettavissa sitä todemmasta ulottuvuudesta. Virtuaalisuuden käsitteeseen nojautuen nähdään, että esimerkiksi ajatus yhtenäisestä "kulttuurista", "yhteiskunnan rakenteesta" tai "yksilöstä" jonain pysyvänä on rajoittunut, nimittäin tällaiset rakenteet muuttuvat itse jokaisessa aktualisaatiossa. Tutkimuksen tuloksena pysyvien rakenteiden kuvaus - olkoot nämä vaikka niinkin "mikrotasoisia" kuin kasvokkaisen vuorovaikutuksen sääntöjä - on aina vajaata, sillä niiden mahdollisuusluonne ei määrää millään kaltaisuuden tavalla sitä, mitä aktualisaatioita niistä luodaan.

Kysymys virtuaalisesta on olennainen myös politiikan kannalta: virtuaalisuus määrittää kamppailun tilaa, sitä, mikä ylipäänsä voi nousta ristiriidan kohteeksi, mutta samalla kamppailu itse virtuaalisuuden aktualisaationa muuttaa itse virtuaalisuutta eli sitä, mikä on kaikkinensa mahdollista.

Hyvä filosofisen väitöskirjan aihe olisi, miten Foucault'n ja Deleuzen käsitykset mahdollisuudesta oikeasti eroavat toisistaan vai eroavatko ne ylipäänsä. Tuntuu, että tätä kautta pääsisi käsiksi heidän toisistaan poikkeaviin politiikkakäsityksiin mutta varsinkin erilaisiin käsityksiin historiasta. Bergsonia (ja Spinozaa) seuraavalle Deleuzelle virtuaalisuudessa on oikeastaan aina läsnä kaikki, koko maailmankaikkeus. Niinpä hän Guattarin kanssa voi Capitalisme et schizophrénie -teoksissaan (L'Anti-Oedipe ja Mille Plateaux) tehdä tolkuttomia universaalihistorioita, joissa valtiot ja sotakoneet ovat aina jo kaikkialla. Foucault'lainen historiallisten muutosten seuraaminen ja kontingenssien paikantaminen vaikuttaa erilaiselta[4] - ja sosiologille Deleuzen lähestymistapaa helpommalta. Tämä siitä huolimatta, että "yhteiskunnan" ja "modernin" kaltaiset käsitteet ovat sosiologeille melko lailla universaaleja välineitä...

Affirmaatio ja kritiikki

Miten kirjoittaa sosiologiaa, jossa maailmaan suhtaudutaan affirmoiden, myöntäen? Keskeinen syy tehdä sosiologiaa on yleensä kritiikki: ajatus kohteen selän taakse pääsemisestä ja sen ymmärtämisestä paremmin, kuin itse kohde tekee. Mutta miten kytkeytyä vain rinnakkain, kokeillen yhdistymisen mahdollisuutta, omat käsitteet käyttöön antaen ilman Besserwisser-mentaliteettia? Niin ja miten antaa sosiologian tekeminen maailman muuttamisen käyttöön, jos muuttamisen tapa ei ole helppo nykymaailman etumerkkien negatiivisiksi kääntäminen kritiikin nimissä tai edes astetta akateemisemmin mahdollisuusehtojen löytäminen toimijoiden selän takaa?

Deleuzen filosofia ei nähdäkseni ole opettavaista tai valistavaa sellaisessa mielessä, että kiellettäisiin edellinen tieto tai käsitys ja ylitettäisiin se. Sen sijaan, että Deleuze kertoisi Humelle, Nietzschelle, Kantille, Bergsonille, Spinozalle, Foucault'lle tai Leibnizille, mitä nämä "oikeasti" ajavat takaa, hän kehittää jokaisen näistä tuotantoa omalla tavallaan ja antaa sille uuden konsistenssin. Hän affirmoi jonkin jo olevan ja (sen virtuaalisuudesta käsin) luo (aktualisoi) siitä jotain toista. Kysymys ei ole aiemman ylittämisestä tai enemmän tietämisestä vaan toisin tietämisestä niin, että syntyy aidosti uutta tiedettävää ja ajateltavaa. Tämä uusi ei ole uusi perusta tai uusi päämäärä, vaan sen tapa on olla rinnalla, kytkeytyä - ja samalla avata tilaa uusille kytköksille. Tässä suhteessa Deleuzen lukutapa tuntuu eroavan esimerkiksi dekonstruktiivisesta lähestymisestä, jossa asiat puretaan paradokseihin ja jossa osoitetaan, kuinka maton alle lakaistut metafyysiset oletukset aina tulevat takaisin. Tällainen luenta on käsittääkseni aina eri tavalla kriittistä kuin Deleuzen tapa lukea Marcel Proustia tai analysoida Francis Baconin maalauksia.

Miten affirmatiivinen lukutapa voisi olla sovellettavissa sosiologiaan? Latourin vastaus on mielestäni relevantti mutta ei ehkä ainoa. Hänen ohjeenaan on välttää metakieltä, ottaa tutkittavan aineiston sisäiset ja keskinäiset määritykset vakavasti ja rakentaa tulkinta näiden perustalle sen sijaan, että perusta rakennettaisiin haastateltujen tai historiallisten lähteiden kertoman taakse, jonkin tutkijan tutkittavia paremmin tietämän tosiasian varaan. Toisin sanoen ei pyritä selittämään tutkittavien tekoja ja selittelemään niitä, antamaan tutkimuksen kohteille anteeksi, "sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät", vaan lähdetään siitä, että tutkittavat tietävät täysin, mitä tekevät, eikä oikeastaan muuta tiedettävää ole. Mutta juuri tämä jo oleva maallikoiden ja asianosaisten tietäminen kirjoitetaan uudestaan, kootaan uudestaan, hieman toisin, ja heijastetaan takaisin. Tällainen lähestymistapa ei ole lainkaan vieras sosiologian perinteessäkään - Latour voi vedota niin etnometodologiaan kuin semiotiikkaankin. Mutta tällainen lähestymistapa ei liene se, joka sosiologian opiskelijoille ensisijaisesti opetetaan.

Erityisen vaikeaa kuitenkin on, miten välttää affirmatiivisen lukutavan muuttuminen pelkäksi aasimaiseksi ihan kaikelle nyökyttelemiseksi, jaa-sanomiseksi. Mitä voisi tarkoittaa yhteiskuntatutkimuksen kannalta myöntäminen, joka rakentaa ja samalla onnistuu ohittamaan pienen tai alhaisen niin, että se muuttuu merkityksettömäksi? Vai olisiko tällainen affirmaatio oikeastaan vain filosofialle mahdollista? Jääkö sosiologialle sittenkin vain tilaa kuvata liitoksia, ei affirmoida niitä?

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.