2006-03-27

Irtisanomiset työllistävät - ainakin poliisia
Eli mistä Ranskan mellakoissa on kyse?

Eetu Viren

Alistettujen traditio

Sekä kapinalliset että valtamedia ovat tietenkin välittömästi verranneet tapahtumia Ranskan vuoden 1968 tapahtumiin. Symbolisella tasolla yhteydet ovat tietenkin helposti löydettävissä: Sorbonnen ja Jussieun valtaus, punaliput vallattujen korkeakoulujen katoilla, median esiinnostamien opiskelija-aktiivien vahva asema.

Kapinallisille vuoden '68 merkitys lieneekin ennen kaikkea sen esimerkillisessä voimassa, eräänlaisessa kaupungin symbolista tilaa jäsentävässä kollektiivisessa muistissa, jonka nyt-hetkessä tapahtuvat mielenosoitukset, mellakat ja valtaukset herättävät eloon. Yhtäältä vuoden 1968 esimerkki antaa kamppailujen keinoja nykyisille aktivisteille. Toisaalta CPE:n vastaiset protestit muuttavat yhteiskunnallista tilaa tavalla, joka antaa mahdollisuuden tuoda esiin ne vuoden 1968 tapahtumien piirteet, jotka porvarillinen historiankirjoitus on tukahduttanut. Jälleen kerran Walter Benjaminin historianfilosofiset teesit näyttävät toteutuvan Pariisin urbaanissa tilassa: nykyhetki asettuu aktiiviseen konstellaatioon menneisyyden kanssa ja nykyisen yhteiskunnallisesti jäsennetyn tilan poliittinen uudelleenjärjestely muuttaa menneisyyden ajallista rakennetta.

Kuten kaikille Benjaminin kuvaamille vallankumouksellisille taisteluille, välittömästi yhteistä molemmille kamppailuille on se tukahduttaminen ja neutralisointi, sosiologisen kategorisoinnin avulla tapahtuva ruotuun palauttaminen, joka niihin kohdistetaan. Vuoden '68 massiivisesta lakko- ja mellakka-aallosta on tehty keskiluokkaisen nuorison kulttuurinen, elämänpoliittinen kumous, joka on jäsennetty osaksi Ranskan modernisoitumisen ja taloudellisen liberalisoinnin teleologista kehityskulkua. Valtamedian esiin nostamat opiskelijajohtajat, joista on tullut politiikan ja kommunikaatioteollisuuden kärkihahmoja, ovat porvarillisen median ja historiankirjoituksen tuella ottaneet haltuunsa vallankumouksellisen tilanteen, jossa ei ollut kyse vain seiniin piirretyistä graffiteista ja seksuaalisesta vapautumisesta, vaan Ranskan historian suurimmista lakoista, massiivisesta opiskelijoiden ja työläisten konkreettisesta kohtaamisesta, joka suuntautui väkevästi itse kapitalistista tuotantojärjestystä ja sen hierarkioita vastaan.

Sosiologit ja konsulteiksi muuttuneet opiskelijajohtajat toistelevat nimittäin samaa sosiologisen kategorisoinnin kuvottavaa melodiaa vuoden '68 tapahtumien suhteen kuin nykyiset ranskalaiset valtalehdet ja niiden värväämät asiantuntijat nykyisten kapinoiden suhteen. Laajamittainen kapinointi koetetaan palauttaa tietyn helposti määriteltävissä olevan ryhmän toiminnaksi, joka oikeastaan on yhteiskunnan funktionaalisen toimintajärjestyksen mukaista. Keskiluokkaiset nuoret kapinoivat, koska kapinointi on nuorison työtä, kuten leikki on lasten työtä. Kuitenkaan sen enempää vuonna 1968 kuin vuonna 2006 kyse ei ole pelkästään nuorison kapinoinnista, vaan paljon laajemmasta liikehdinnästä, jossa heterogeeniset yhteiskunnalliset voimat liittyvät yhteen ja asettuvat vallitsevaa kapitalistista järjestystä vastaan. Vuonna 1968 opiskelijat ja työläiset "löysivät toisensa", muodostivat yhteisiä toimintakeskuksia ja neuvostoja, etsivät ja rakensivat yhteisiä poliittisia tavoitteita. Heidän vaatimuksenaan ei ollut pelkästään hieman tavallista korkeampi palkankorotus tai tietyn yhteiskunnallisen ryhmän erityisen aseman parantaminen, vaan kapitalistisen tuotantomallin hierarkioiden ja ristiriitojen kumoaminen ylipäätään.

Touko-kesäkuun '68 vallatussa yhteiskunnallisessa tilassa näin tapahtuikin, eikä tämä kapinointi rajoittunut pelkästään Pariisiin, vaan protestit olivat itse asiassa kaikkein voimakkaimpia eteläisessä ja lounaisessa Ranskassa. Tapahtumat eivät myöskään rajoittuneet pelkästään toukokuun ajalle, kuten porvarillinen historiankirjoitus väittää, sillä Ranskan historian voimakkain yleislakko alkoi vasta kesäkuun puolella.

Aivan samalla tavoin nytkään ei ole kyse vain Pariisista, vain tietyistä päivistä eikä vain tietyn yhteiskunnallisen ryhmän helposti kategorisoitavasta etupolitiikasta. Vuoden 1968 kapinassa oli vallitsevan järjestyksen kannalta erityisen skandaalimaista ja kammottavaa juuri se, että opiskelijat ja tehdastyöläiset, kaksi ryhmää, joiden intressien ja funktioiden piti olla täysin erilaiset, onnistuivat konkreettisesti liittymään yhteen ja murtamaan yhteiskunnallista tilaa hallitsevat hierarkiat ja erottelut. Samalla tavoin nykyisten kapinoiden voima piilee mahdollisuudessa yhdistää CPE.tä vastustavien lukiolaisten, opiskelijoiden, ammattiliittojen ja eläkeläisten ja banlieuihin ahdistetun metropolitaanisen proletariaatin voimat. Le Monde onkin jo kiirehtinyt varoittamaan, että "lähiöt ovat räjähdyspisteessä".

Kaikkein olennaisinta Ranskan kapinallisille onkin järjestää konkreettisia tapaamisia näiden "kahden prekariaatin" välille. Vuonna 1968 ratkaiseva tapaaminen tapahtui pitkälle kolmannen maailman taisteluihin samastumisen kautta ja näiden taistelujen heijastamisena ranskalaiseen työväenluokkaan: "Vietnam on meidän tehtaissamme!" Tämän päivän imperiaalisessa globaalissa valtarakenteessa nämä selkeät jaot ensimmäiseen ja kolmanteen maailmaan ovat yhä selvemmin murtuneet, sillä "kolmas maailma" sijaitsee suoraan globaalien metropolien lähiöissä, joita asuttavat ennen kaikkea tehdastyön vähenemisen tarpeettomiksi jättämät siirtolaiset. Nyt kaupunkien keskustoissa taistelevat opiskelijat eivät enää haekaan innoitusta ja konkreettisia kamppailujen muotoja pelkästään kaukaisilta vapautusliikkeiltä, vaan suoraan lähiönuorten kamppailuista. Sen lisäksi, että lähiönuoria on jo alkanut osallistua yliopistojen valtauksiin ja keskustojen mielenosoituksiin, ovat opiskelijat omaksuneet kamppailun muotoja lähiönuorilta: autojen polttamisesta on tullut muotia. Vaikka lähiöiden siirtolaiset eivät vielä ole perustaneet omaa karavaaniaan (jotain sen kaltaista tosin tapahtui 1980-luvulla, mutta se tukahdutettiin poliisin ja sosiologien avulla), voidaan nyt ehkä sanoa, että Chiapas on meidän lähiöissämme.

Ranskan kapinalliset tietävät, että minkään hallituksen, sen enempää sosiaalidemokraattisen kuin konservatiivisen, valheelliset ohjelmat eivät voi saada aikaan täystyöllisyyttä. Kyse on asettumisesta koko yhteiskunnallisen elämän kasvavaa prekarisaatiota vastaan. Pysyvän palkkatyön mallia vastaan, elämän palkkatyöhön palauttamista vastaan. Esimerkiksi Rennes II -lakkoryhmittymän tunnuslauseena onkin: "Ei CPE:tä eikä CDI:tä [jatkuva työsopimus]".

Vuoden 1968 merkitys nykyisille kapinallisille on juuri siinä, että se antaa käyttöön symbolisia kamppailun eleitä, muodostaa eräänlaisen kollektiivisen vastamuistin, "alistettujen tradition", joka Benjaminin sanoin "opettaa meille, että poikkeustila, jossa elämme, on sääntö". Epätyypilliset työsuhteet, joita CPE edistää, eivät enää ole poikkeus, vaan sääntö, sillä elämän prekarisaatio on nykyisen kapitalistisen tuotantomallin säilyttämisen keskeisin edellytys. Samoin lähiöiden mielivaltaiset poliisi-iskut ja henkilöllisyystodistusten tarkastukset eivät ole poikkeus, vaan sääntö. Sama poikkeustilan ja kapitalistisen kontrollin logiikka toimii myös banlieuissa: koska nuorten siirtolaismiesten työvoimasta on tehdastyön siirtymisen takia tullut valtiollisen sortokoneiston haltuun uskottua hylkytavaraa, lähetetään sen kimppuun irtisanomiskonsulttien sijaan poliiseja. Molempien tavoitteena on kuitenkin sama elämän prekarisoiminen, pelon ja yleisen ahdistuksen luominen, jota kapitalistisen tuotantojärjestelmän ristiriitojen hallinnointi edellyttää. Poliisin ja markkinoiden toiminta on myös aivan samalla tavoin yhtaikaa järjestelmällistä ja jatkuvaa, mutta kuitenkin arvaamatonta ja mielivaltaista: konsultti ja verikoira voivat syöksyä esiin minkä nurkan takaa tahansa.

Tämän poikkeustilan lakkauttamiseksi tarvitaan "todellisen poikkeustilan" aikaansaamista, sellaisia poliittisen kamppailun malleja, jotka irtautuvat seniilien hallitusten toitottamasta täystyöllisyyden mallista ja irrottavat elämän arvottamisen palkkatyömuodosta. On alettava puhua esimerkiksi vastikkeettomasta perustulosta, ja jos työmarkkinoiden epävarmuutta vastaan asettuvat opiskelijat ja työntekijät ja lähiöiden metropolitaaninen proletariaatti kykenevät edes eurooppalaisella tasolla yhdistämään voimansa tämän vaatimuksen ympärille, saattaa kapitalisteille hyvinkin koittaa aika alkaa kaivaa kuvetta... Vaikuttaa siltä, että Ranskan kevät on jälleen avannut uuden vaiheen eurooppalaisille ja globaaleille kamppailuille.

Des banlieues aux universités: TOUS ENSEMBLE contre la précarité!

Artikkeleita, tapahtumalistauksia ym. englanniksi Ranskan tapahtumista.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.