2006-03-27

Irtisanomiset työllistävät - ainakin poliisia
Eli mistä Ranskan mellakoissa on kyse?

Eetu Viren

"Non au CPE, non à la precarité!" Aaveet, jotka häiritsevät globaalin pääoman hallitseman yhteiskunnallisen tehtaan tuotantorauhaa, kalistelevat kahleitaan kaikkein äänekkäimmin jälleen kerran juuri Ranskassa.

"Non au CPE, non à la precarité!" Aaveet, jotka häiritsevät globaalin pääoman hallitseman yhteiskunnallisen tehtaan tuotantorauhaa, kalistelevat kahleitaan kaikkein äänekkäimmin jälleen kerran juuri Ranskassa.

Kun siirtolaislähiöiden mellakat ovat hädin tuskin ehtineet kadota tiedotusvälineiden pääotsikoista, ovat sadattuhannet ihmiset osallistuneet jo kolmatta viikkoa jatkuneisiin mielenosoituksiin. Niiden tavoitteena on pakottaa hallitus vetämään pois lakiesityksensä, joka pyrkii heikentämään nuorten työntekijöiden irtisanomissuojaa. Mielenosoitukset ovat kasvaneet alati suuremmiksi ja käyneet alati rajummiksi. Satoja nuoria on pidätetty poliisin kanssa käytyjen kamppailujen jälkeen. Suurin osa maan yliopistoista on joko kokonaan suljettu tai ainakin niiden toiminta on häiriintynyt lakkojen, mellakoiden ja valtausten takia. Sorbonne ja Collège de France, Ranskan kunnianarvoisimmat akateemiset instituutiot, on vallattu. Julkisen liikenteen kulkuneuvoja ja lentokenttiä on häiritty. 10. maaliskuuta joukko aktivisteja tunkeutui suoraan tv-lähetykseen huutamaan prekaarisuuden vastaisia iskulauseitaan. Osa ammattiliitoista on asettanut laajan lakkouhan maaliskuun 28. päivälle, ellei lakiesitystä sitä ennen vedetä takaisin.

Yhtäkkiä prekaarisuus ja prekariaatin kamppailut - ilmaukset jotka Suomessa kuulostavat vielä hiukan eksoottisilta ja marginaalisilta, muutamien pienten ryhmittymien käyttämiltä taikasanoilta - näyttävät osuvan, kuten Marx sanoisi, suoraan vallankumouksellisen tilanteen ytimeen.

Protestien suorimpana kohteena on pääministeri Dominique de Villepenin hellimä lakiesitys CPE (Contrat première embauche). Esityksen keskeisimpänä sisältönä on tehdä mahdolliseksi alle 26-vuotiaiden työntekijöiden palkkaaminen kahden vuoden erityisajalla, jonka aikana työnantajalla on oikeus sanoa työntekijä irti ilman mitään erityistä syytä ja ilman minkäänlaista irtisanomisaikaa. Vaikka kadut ovat täyttyneet opiskelijoista, lukiolaisista, ammattiyhdistysten aktiiveista, lähiönuorista, eläkeläisistä ja perheenäideistä, ja vaikka 70 prosenttia ranskalaisista mielipidemittausten mukaan vastustaa lakiehdotusta, on de Villepin itsepäisesti kieltäytynyt vetämästä takaisin esitystä, jonka läpiajamiseksi hän joutui parlamentissa turvautumaan erityiseen perustuslailliseen menettelyyn. Hallituksen ja ammattiliittojen sekä opiskelijajärjestöjen väliset neuvottelut ovat umpikujassa, eikä konfliktille näy loppua. Siitä huolimatta mielenosoitusten kannatus vain kasvaa.

Monet kommentaattorit selittävät de Villepinin itsepäisyyttä lähestyvillä presidentinvaaleilla ja halulla antaa itsestään päättäväisen ja asioihin tarttuvan miehen kuva. Osa Ranskan oikeistosta, kuten pahamaineinen sisäministeri Nicolas Sarkozy, onkin ottanut kysymykseen pinnallisesti sovittelevampia sävyjä. Päävaatimuksesta, joka on "työmarkkinoiden joustavuuden lisääminen" - eli työntekijöiden oikeuksien heikentäminen - ei kukaan Ranskan oikeistossa kuitenkaan ole valmis tinkimään.

Kuten kaikki kapinalliset ovat väsymättä toistaneet, kyse ei olekaan vain CPE:stä, vaan paljon laajemmasta ja pitkäaikaisemmasta yhteiskunnallisesta kehityksestä. Jo viime vuoden elokuussa de Villepin ajoi läpi CNE:n (Contrat nouvelle embauche), lain, joka mahdollistaa vastaavan irtisanomissuojan heikennyksen kaikenikäisille työntekijöille alle 20 hengen yrityksissä (mukaan lukien tietenkin suuremmille yrityksille alihankkijoina toimivat bulvaaniyritykset). de Villepinin mukaan lakiesitysten tavoitteena on tuoda lisää joustavuutta työmarkkinoille ja parantaa alle 25-vuotiaiden työllisyystilannetta. Ranskassa nuorten työttömyysaste on 22,2 prosenttia, yli kaksinkertainen yleiseen työttömyysasteeseen (9,6 %) verrattuna. Ylipäätään Ranskan työttömyysaste on selvästi euromaiden keskiarvoa (8,3 %) korkeampi. de Villepin onkin sanonut nuorten työllistämisen olevan eräs hallituksensa ensisijaisimmista pyrkimyksistä.

Prekarisaatio

Nuoret (tai muutkaan ranskalaiset) eivät kuitenkaan ole näin helposti huijattavissa. Työllisyyden lisääminen, jota lähes kaikki eurooppalaiset hallitukset sosiaalidemokraateista konservatiiveihin pitävät julkilausuttuna päätavoitteenaan, on osoittautunut jo kauan sitten täysin epärealistiseksi ja pelkästään ideologiseksi ohjelmaksi, jonka tarkoituksena on erilaisten yksilöllistä työnhakua kannustavien mekanismien avulla pitää potentiaalista työvoimaa jatkuvassa epävarmuudessa, kapitalististen työmarkkinoiden armoilla ja estää palkkatyön ulkopuolisen autonomisen tuotannon leviäminen. Sen enempää pääoma kuin työläisetkään eivät enää tarvitse eivätkä halua työpaikkoja, jotka ovat kokopäiväisiä ja pysyvät samoina läpi työntekijän koko elämän. Yhä ailahtelevammiksi muuttuvien markkinoiden ja yhä vaateliaammiksi muuttuvien osakemarkkinoiden paineessa yritysten on pystyttävä muovaamaan tuotantoketjuaan alati joustavammaksi. Tarvitaan työvoimaa, joka on valmis vaihtamaan työpaikkaa koska tahansa, mutta myös tulemaan töihin aina kun markkinoiden välittömät vaatimukset niin edellyttävät.

Ylipäätään koko työpaikan käsite on muuttunut epämääräiseksi. Varsinkin läntisissä teollisuusmaissa varsinaisen tehtaan seinien sisällä tapahtuvan työ on jatkuvasti vähenemässä ja menettämässä hegemonisen yhteiskunnallista tuotantoa organisoivan asemansa. Tehtaita siirrellään alati paikasta toiseen suuremman tuottavuuden toivossa, jolloin läntisten teollisuusmaiden vanhoihin keskuksiin jäävät enää tilallisesti epämääräiset tieto-, finanssi- ja palvelutyöt.

Koska tuotantoprosessi on samalla paennut tehtaan seinien sisältä koko yhteiskuntaan, sitä ei enää voida myöskään kontrolloida pelkästään tehtaan seinien sisällä. Koko yhteiskunnallisesta elämänvarannosta, työntekijöiden koko yhteiskunnallisesta elämästä, on tehtävä kapitalistisen kontrollin läpäisemää orjamaista ja pelokasta elämää, joka on valmis suostumaan kaikkiin pääoman vaatimuksiin. Jotta niin työttömät kuin työläiset olisivat aina kulloisessakin markkinatilanteen käänteessä valmiita tulemaan auliisti töihin, on heitä pidettävä jatkuvassa epävarmuudessa, joka pakottaa ottamaan vastaan minkä tahansa työn millä tahansa palkalla. Samalla yritysten välittömien tarpeiden armoilla olevien työläisten on alistettava koko elämänsä aika kapitalistisen tuotannon tarpeille, ohjattava tuottavan kykynsä eli kaikkien sosiaalisten ja biologisten kykyjensä kehittämistä yritysten kulloistenkin hetkellisten vaatimusten mukaan. Toisin sanoen kyse on yhteiskunnallinen elämän prekarisoimisesta.

CPE ja CNE ovatkin vain osa laajaa maailmanlaajuista poliittisten ohjelmien sarjaa, jonka tarkoituksena on työvoiman prekarisoiminen, yleisen pelon ja epävarmuuden luominen. Pelkästään Euroopassa esimerkkejä on runsaasti: Italiassa Biagi-laki ja Treu-ohjelma, Espanjassa Aznarin hallituksen ehdotus ensimmäistä työsuhdetta koskevasta uudistuksesta, Saksassa pahamaineinen "Hartz-ohjelma" ja niin edelleen.

Myös prekarisaation vastaisia protesteja on noussut kaikkialla: Italian viimesyksyiset laajat yliopistojen lakot ja lyhytkestoinen yleislakko, Espanjassa Aznarin hallituksen eroon johtanut laaja protestiaalto, Saksassa laajat maanantaimielenosoitukset ja yhä edelleen jatkuva julkisen sektorin lakko. EU:n piirissä tapahtuvan hallitusten ja työnantajien yhteistyön lisäksi myös kapinallisten toiminta ylittääkin kansallisvaltioiden rajat. Näkyvimpiä esimerkkejä on viime vuonna jo 15 Euroopan kaupunkiin levinnyt prekariaatin EuroMayday-taistelupäivä, mutta yhteistyö on jatkuvaa ja tapahtumiin reagoidaan hyvinkin nopeasti. Jo muutaman päivän kuluttua Ranskan kapinoiden syntymisestä joukko italialaisia aktivisteja nousi bussiin ja matkusti Pariisiin ottamaan osaa kamppailuun, joka ei ole vain ranskalaisten, vaan kaikkien Euroopan prekaarien yhteinen.

Oikeistolaiset ja kyyniset vasemmistolaiset wannabereaalipoliittiset kommentaattorit ovat jo tuominneet CPE:n vastaiset protestit keskiluokkaisten nuorten omahyväiseksi etupolitiikaksi. Heidän mukansa lähiönuorten kapinat olivat kyllä "aitoja" syrjäytyneiden kapinoita, mutta vailla mitään rakentavia poliittisia ehdotuksia. CPE:n vastustajilla sen sijaan on hyvin konkreettinen poliittinen ohjelma - heille ei riitä CPE:n alasajo ja paluu pysyvien työsopimusten illusoriseen ihannemalliin, vaan he haluavat laajempaa ja toimivampaa turvaa prekaarisuutta vastaan. Heidän ongelmansa on, että he ovat näkyvimmältä osaltaan nuoria, koulutettuja ja lähtöisin keskiluokkaisista kodeista. Vaikka mukana on myös perinteistä ammattiyhdistysväkeä, eläkeläisiä, keskiluokkaisia toimihenkilöitä ja ilmeisesti jopa jonkin verran lähiöistä tulleita siirtolaisnuoria, on CPE:n vastaiset mellakat pystytty leimaamaan pelkäksi nuoruuden välivaiheeksi, jonka väitetään menevän ohi heti, kunhan nämä keskiluokkaiset nuoret aikuistuvat ja pääsevät töihin.

Kuitenkin juuri tuo keskiluokka, johon nuorten väitetään kohta olevan nousemassa, on juuri työvoiman prekarisaation ansiosta alituisesti kapenemassa. Eurostatin vuonna 2005 julkaistun raportin mukaan vuosina 1990-2004 on tapahtunut laajamittainen siirtymä keskituloisten luokasta pieneltä osin myös korkeampituloisten, mutta ennen kaikkea keskitasoa matalampituloisten luokkaan. Tämän taustalla vaikuttaa ennen kaikkea palkkatyöhön perustuvien ansioiden osuuden valtava supistuminen muihin tulomuotoihin (pääomatulot mutta myös erilaiset julkisen sektorin avustukset) verrattuna. Vakituinen, täysipäiväinen palkkatyö ei enää takaakaan mukavaa keskiluokkaista elämää, vaan korkeakouluista valmistuville nuorille on tarjolla pelkästään perinteisten ylempien toimihenkilöiden stressi ja ylityöputki ilman siihen aiemmin kuulunutta toimeentulon varmuutta. Vain pienestä osasta akateemista väestöä tulee huippuansioisten innovaatiogurujen "luovaa luokkaa", joka sekin on suurelta osin markkinoiden ailahtelevaisten oikkujen armoilla.

Alistettujen traditio

Sekä kapinalliset että valtamedia ovat tietenkin välittömästi verranneet tapahtumia Ranskan vuoden 1968 tapahtumiin. Symbolisella tasolla yhteydet ovat tietenkin helposti löydettävissä: Sorbonnen ja Jussieun valtaus, punaliput vallattujen korkeakoulujen katoilla, median esiinnostamien opiskelija-aktiivien vahva asema.

Kapinallisille vuoden '68 merkitys lieneekin ennen kaikkea sen esimerkillisessä voimassa, eräänlaisessa kaupungin symbolista tilaa jäsentävässä kollektiivisessa muistissa, jonka nyt-hetkessä tapahtuvat mielenosoitukset, mellakat ja valtaukset herättävät eloon. Yhtäältä vuoden 1968 esimerkki antaa kamppailujen keinoja nykyisille aktivisteille. Toisaalta CPE:n vastaiset protestit muuttavat yhteiskunnallista tilaa tavalla, joka antaa mahdollisuuden tuoda esiin ne vuoden 1968 tapahtumien piirteet, jotka porvarillinen historiankirjoitus on tukahduttanut. Jälleen kerran Walter Benjaminin historianfilosofiset teesit näyttävät toteutuvan Pariisin urbaanissa tilassa: nykyhetki asettuu aktiiviseen konstellaatioon menneisyyden kanssa ja nykyisen yhteiskunnallisesti jäsennetyn tilan poliittinen uudelleenjärjestely muuttaa menneisyyden ajallista rakennetta.

Kuten kaikille Benjaminin kuvaamille vallankumouksellisille taisteluille, välittömästi yhteistä molemmille kamppailuille on se tukahduttaminen ja neutralisointi, sosiologisen kategorisoinnin avulla tapahtuva ruotuun palauttaminen, joka niihin kohdistetaan. Vuoden '68 massiivisesta lakko- ja mellakka-aallosta on tehty keskiluokkaisen nuorison kulttuurinen, elämänpoliittinen kumous, joka on jäsennetty osaksi Ranskan modernisoitumisen ja taloudellisen liberalisoinnin teleologista kehityskulkua. Valtamedian esiin nostamat opiskelijajohtajat, joista on tullut politiikan ja kommunikaatioteollisuuden kärkihahmoja, ovat porvarillisen median ja historiankirjoituksen tuella ottaneet haltuunsa vallankumouksellisen tilanteen, jossa ei ollut kyse vain seiniin piirretyistä graffiteista ja seksuaalisesta vapautumisesta, vaan Ranskan historian suurimmista lakoista, massiivisesta opiskelijoiden ja työläisten konkreettisesta kohtaamisesta, joka suuntautui väkevästi itse kapitalistista tuotantojärjestystä ja sen hierarkioita vastaan.

Sosiologit ja konsulteiksi muuttuneet opiskelijajohtajat toistelevat nimittäin samaa sosiologisen kategorisoinnin kuvottavaa melodiaa vuoden '68 tapahtumien suhteen kuin nykyiset ranskalaiset valtalehdet ja niiden värväämät asiantuntijat nykyisten kapinoiden suhteen. Laajamittainen kapinointi koetetaan palauttaa tietyn helposti määriteltävissä olevan ryhmän toiminnaksi, joka oikeastaan on yhteiskunnan funktionaalisen toimintajärjestyksen mukaista. Keskiluokkaiset nuoret kapinoivat, koska kapinointi on nuorison työtä, kuten leikki on lasten työtä. Kuitenkaan sen enempää vuonna 1968 kuin vuonna 2006 kyse ei ole pelkästään nuorison kapinoinnista, vaan paljon laajemmasta liikehdinnästä, jossa heterogeeniset yhteiskunnalliset voimat liittyvät yhteen ja asettuvat vallitsevaa kapitalistista järjestystä vastaan. Vuonna 1968 opiskelijat ja työläiset "löysivät toisensa", muodostivat yhteisiä toimintakeskuksia ja neuvostoja, etsivät ja rakensivat yhteisiä poliittisia tavoitteita. Heidän vaatimuksenaan ei ollut pelkästään hieman tavallista korkeampi palkankorotus tai tietyn yhteiskunnallisen ryhmän erityisen aseman parantaminen, vaan kapitalistisen tuotantomallin hierarkioiden ja ristiriitojen kumoaminen ylipäätään.

Touko-kesäkuun '68 vallatussa yhteiskunnallisessa tilassa näin tapahtuikin, eikä tämä kapinointi rajoittunut pelkästään Pariisiin, vaan protestit olivat itse asiassa kaikkein voimakkaimpia eteläisessä ja lounaisessa Ranskassa. Tapahtumat eivät myöskään rajoittuneet pelkästään toukokuun ajalle, kuten porvarillinen historiankirjoitus väittää, sillä Ranskan historian voimakkain yleislakko alkoi vasta kesäkuun puolella.

Aivan samalla tavoin nytkään ei ole kyse vain Pariisista, vain tietyistä päivistä eikä vain tietyn yhteiskunnallisen ryhmän helposti kategorisoitavasta etupolitiikasta. Vuoden 1968 kapinassa oli vallitsevan järjestyksen kannalta erityisen skandaalimaista ja kammottavaa juuri se, että opiskelijat ja tehdastyöläiset, kaksi ryhmää, joiden intressien ja funktioiden piti olla täysin erilaiset, onnistuivat konkreettisesti liittymään yhteen ja murtamaan yhteiskunnallista tilaa hallitsevat hierarkiat ja erottelut. Samalla tavoin nykyisten kapinoiden voima piilee mahdollisuudessa yhdistää CPE.tä vastustavien lukiolaisten, opiskelijoiden, ammattiliittojen ja eläkeläisten ja banlieuihin ahdistetun metropolitaanisen proletariaatin voimat. Le Monde onkin jo kiirehtinyt varoittamaan, että "lähiöt ovat räjähdyspisteessä".

Kaikkein olennaisinta Ranskan kapinallisille onkin järjestää konkreettisia tapaamisia näiden "kahden prekariaatin" välille. Vuonna 1968 ratkaiseva tapaaminen tapahtui pitkälle kolmannen maailman taisteluihin samastumisen kautta ja näiden taistelujen heijastamisena ranskalaiseen työväenluokkaan: "Vietnam on meidän tehtaissamme!" Tämän päivän imperiaalisessa globaalissa valtarakenteessa nämä selkeät jaot ensimmäiseen ja kolmanteen maailmaan ovat yhä selvemmin murtuneet, sillä "kolmas maailma" sijaitsee suoraan globaalien metropolien lähiöissä, joita asuttavat ennen kaikkea tehdastyön vähenemisen tarpeettomiksi jättämät siirtolaiset. Nyt kaupunkien keskustoissa taistelevat opiskelijat eivät enää haekaan innoitusta ja konkreettisia kamppailujen muotoja pelkästään kaukaisilta vapautusliikkeiltä, vaan suoraan lähiönuorten kamppailuista. Sen lisäksi, että lähiönuoria on jo alkanut osallistua yliopistojen valtauksiin ja keskustojen mielenosoituksiin, ovat opiskelijat omaksuneet kamppailun muotoja lähiönuorilta: autojen polttamisesta on tullut muotia. Vaikka lähiöiden siirtolaiset eivät vielä ole perustaneet omaa karavaaniaan (jotain sen kaltaista tosin tapahtui 1980-luvulla, mutta se tukahdutettiin poliisin ja sosiologien avulla), voidaan nyt ehkä sanoa, että Chiapas on meidän lähiöissämme.

Ranskan kapinalliset tietävät, että minkään hallituksen, sen enempää sosiaalidemokraattisen kuin konservatiivisen, valheelliset ohjelmat eivät voi saada aikaan täystyöllisyyttä. Kyse on asettumisesta koko yhteiskunnallisen elämän kasvavaa prekarisaatiota vastaan. Pysyvän palkkatyön mallia vastaan, elämän palkkatyöhön palauttamista vastaan. Esimerkiksi Rennes II -lakkoryhmittymän tunnuslauseena onkin: "Ei CPE:tä eikä CDI:tä [jatkuva työsopimus]".

Vuoden 1968 merkitys nykyisille kapinallisille on juuri siinä, että se antaa käyttöön symbolisia kamppailun eleitä, muodostaa eräänlaisen kollektiivisen vastamuistin, "alistettujen tradition", joka Benjaminin sanoin "opettaa meille, että poikkeustila, jossa elämme, on sääntö". Epätyypilliset työsuhteet, joita CPE edistää, eivät enää ole poikkeus, vaan sääntö, sillä elämän prekarisaatio on nykyisen kapitalistisen tuotantomallin säilyttämisen keskeisin edellytys. Samoin lähiöiden mielivaltaiset poliisi-iskut ja henkilöllisyystodistusten tarkastukset eivät ole poikkeus, vaan sääntö. Sama poikkeustilan ja kapitalistisen kontrollin logiikka toimii myös banlieuissa: koska nuorten siirtolaismiesten työvoimasta on tehdastyön siirtymisen takia tullut valtiollisen sortokoneiston haltuun uskottua hylkytavaraa, lähetetään sen kimppuun irtisanomiskonsulttien sijaan poliiseja. Molempien tavoitteena on kuitenkin sama elämän prekarisoiminen, pelon ja yleisen ahdistuksen luominen, jota kapitalistisen tuotantojärjestelmän ristiriitojen hallinnointi edellyttää. Poliisin ja markkinoiden toiminta on myös aivan samalla tavoin yhtaikaa järjestelmällistä ja jatkuvaa, mutta kuitenkin arvaamatonta ja mielivaltaista: konsultti ja verikoira voivat syöksyä esiin minkä nurkan takaa tahansa.

Tämän poikkeustilan lakkauttamiseksi tarvitaan "todellisen poikkeustilan" aikaansaamista, sellaisia poliittisen kamppailun malleja, jotka irtautuvat seniilien hallitusten toitottamasta täystyöllisyyden mallista ja irrottavat elämän arvottamisen palkkatyömuodosta. On alettava puhua esimerkiksi vastikkeettomasta perustulosta, ja jos työmarkkinoiden epävarmuutta vastaan asettuvat opiskelijat ja työntekijät ja lähiöiden metropolitaaninen proletariaatti kykenevät edes eurooppalaisella tasolla yhdistämään voimansa tämän vaatimuksen ympärille, saattaa kapitalisteille hyvinkin koittaa aika alkaa kaivaa kuvetta... Vaikuttaa siltä, että Ranskan kevät on jälleen avannut uuden vaiheen eurooppalaisille ja globaaleille kamppailuille.

Des banlieues aux universités: TOUS ENSEMBLE contre la précarité!

Artikkeleita, tapahtumalistauksia ym. englanniksi Ranskan tapahtumista.