2006-03-21

'Velkom tu Hell': Moskovan prekariaatti

Steffen Böhm, Carlos Fernández

Kääntänyt: Eetu Viren

Sanotaan, että elämme prekaarisuuden aikaa, jonka merkkejä voimme löytää kaikkialta: työmarkkinoilta, siirtolaisuudesta, terrorismin vastaisista sodista, jokapäiväisestä elämästämme. Monet rajat, jotka ennen pitivät meitä paikoillaan, ovat liudentuneet: vanhat rajat ovat kadonneet ja uusia ollaan pystyttämässä - de- ja reterritorialisaatio.

Kun tämä uusi prekaarisuuden aikakausi tuodaan esiin, viitataan yleensä eräisiin kehityskulkuihin työmarkkinoilla, joilla on 1990-luvun alkupuolelta lähtien tapahtunut valtava joustavuuspuheen leviäminen: väliaikainen työ, työpaikat alihankkijoilla, ulkoistaminen, tuotannon supistaminen, kausi- ja osa-aikatyöt, projekti- ja tutkimustyö, laiton työnteko, itsetyöllistys, yrittäjyys, McTyöpaikat ja niin edelleen.

Työn joustavuuden diskurssin, joka kulkee käsi kädessä globaalien markkinoiden joustavoitumisen kanssa, katsotaan reterritorialisoivan yhteiskunnallista kenttää uusien linjojen mukaisesti. Tässä joustavuuden tilassa tulee esiin uusi kategoria: prekariaatti. Työn prekarisaatio tarkoittaa, että suurin osa 1900-luvulla saavutetuista sosiaalisista ja työntekoa koskevista oikeuksista katoaa tai muotoillaan uudelleen ja epävarmuus leviää kaikkialle.

Prekaarisuus leikkaa irti ja jakaa. Ne, joilla vielä on kokopäiväinen työpaikka ja eläke, voivat pitää itseään onnekkaina - he ovat varakkaita työläisiä. Mutta yhä suurempi osa työstä on luonteeltaan prekaarista: prekariaatista tulee symboli niin sanotulle postmodernille tai postfordistiselle kapitalismille, jossa markkinoiden sekopäinen häilyvyys hallitsee kaikkia yhteiskunnallisen elämän alueita.

Mutta miten uusi tämä niin sanottu prekaarisuuden aikakausi on? Mitä postmodernin tai postfordistisen "post" tarkoittaa suhteessa kapitalismin historialliseen kehitykseen? Eikö pääoma ole aina de- ja reterritorialisoinut yhteiskunnallisia suhteita sillä tavoin, että yhteiskunnallisen mahdollisimman tehokas riistäminen on mahdollista? Eikö Marxin Pääoma ole varsin yksityiskohtaisesti osoittanut pääoman loismaisen luonteen ja absolutistisen pyrkimyksen muuttaa yhteiskunnallinen "yhteiskunnalliseksi kokonaispääomaksi"?

Prekaarisuudesta puhutaan tänään paljon. Puheesta puuttuu kuitenkin joskus prekaaristen työsuhteitten genealogia, joka jäljittäisi prekariaatin synnyn takaisin kapitalismin lapsuusvaiheisiin. Eivätkö ihmiset "Manchester-kapitalismin" aikana olleet huolissaan työpaikkojensa menettämisestä, talojensa menettämisestä, siitä kykenevätkö he ruokkimaan perheensä?

Eivätkö markkinat tuohon aikaan jatkuvasti sirpaloittaneet ja mullistaneet? Eivätkö kapitalistiset markkinat - teolliset tai finanssimarkkinat - ole olleet hulluja aina syntymästään lähtien? Eikö tietynlainen hullu prekaarisuus ole pääoman sydämessä? Toisin sanoen, eikö itse pääoman luonto pitäisi liittää yhteen prekaarisuuden käsitteen kanssa?

Toinen aspekti, joka tämän päivän prekaarisuutta koskevasta ajattelusta usein puuttuu, on se tosiasia ettemme puhu vain prekariaatista sinänsä, ikään kuin kaikki prekaariset työsuhteet olisivat samoja. Tietenkin länsimaisten taiteilijoiden, akateemikkojen ja aktivistien, joilla on etuoikeus matkustaa Helsingistä Pekingiin osana koordinoitua ryhmäkokeilua, kokema prekaarisuus on aivan erilaista kuin prekaarisuus, jota esimerkiksi Moskovan liepeillä elävät laittomat siirtolaiset kokevat.

Prekaarisuuden poliittisen taloustieteen analyysin täytyy kulkea siirtolaisuuden tänä päivänä hyvin moninaisen ilmiön kritiikin kautta. Maailmanlaajuisesti liikkeellä on millä tahansa hetkellä kirjaimellisesti miljoonia siirtolaisia: pakenemassa sotaa, terroria, korruptiota, köyhyyttä, taloudellista romahdusta, ekologisia katastrofeja ja muita globaalin kapitalismin kriisejä.

Nämä siirtolaiset matkustavat "ensimmäiseen maailmaan" etsimään suhteellista taloudellista ja poliittista turvallisuutta. Heistä tulee prekaaria köyhälistöä, joka pesee vanhojen naisten perseitä, siivoaa pankkiirien toimistoja, vahtii prekaarien akateemikkojen lapsia ja tuottaa halpoja leluja länsimaisiin supermarketteihin. "Ensimmäisen maailman" etuoikeutettu prekariaatti on riippuvaista näiden "kolmannen maailman" siirtolaisten työstä. Yksi prekaari työvoima riistää toista. "Ensimmäinen maailma" ja "kolmas maailma" osuvat yhteen prekaarissa vaihdon tilassa.

Moskovasta, entisestä "toisen maailman" pääkaupungista, on tullut eräs näistä urbaaneista muodostelmista, joissa "ensimmäinen maailma" kohtaa likaisen alapäänsä. Tässä laajassa kaupungissa on eräs maailman suurimmista luksushotellien ja autojen keskittymistä koko maailmassa. Äärimmäisen rikkaat, jotka ovat rakentaneet varallisuutensa reaalisosialismin romahduksen ja uusliberaalin reaalikapitalismin nousun raunioista, joutuvat tekemisiin niin Venäjän sisältä kuin monista entisistä neuvostotasavalloista tulevien siirtolaisten kanssa. Tietenkin tämä "kohtaaminen" on usein vain virtuaalista, koska siirtolaiset - jotka ovat usein laittomia - työskentelevät ja elävät sellaisissa kaupunginosissa, joita rikkaat eivät koskaan näe.

Prekaarit siirtolaiset tulevat Moskovaan etsimään turvapaikkaa venäläisen oligarkkikapitalismin uusista rikkauksista. Aivan kuten Roman Abramovitsh, joka aloitti katukauppiaana, monet haaveilevat tulevansa rikkaiksi. Mutta suurimman osan täytyy yksinkertaisesti ansaita elantonsa ja tulla toimeen uusliberaalien uudistusten aikaansaaman hintojen nousun kanssa. Niinpä he työskentelevät laittomina työntekijöinä tehtaissa, jotka tuottavat halpaa tavaraa IVY-maiden ja Euroopan markkinoille. Moskovan viranomaiset tietävät, että siirtolaiset oleskelevat siellä laittomasti ja millaisissa "kolmannen maailman" olosuhteissa he elävät. Viranomaiset pidetään poissa häiritsemästä lahjuksien avulla.

Työläiset käyvät kotona kerran vuodessa, jos heillä on varaa matkaan, joka tavallisesti maksaa useiden kuukausien palkan. Heidän perheensä ovat tuhansien kilometrien päässä odottamassa satunnaista rahalähetystä, jonka avulla he voivat maksaa kasvavat laskunsa. Kyse ei ole vain isistä, jotka eivät koskaan näe lapsiaan. Usein äidit tuovat leivän pöytään - he lähtevät työn perässä kaukaisiin paikkoihin ja palaavat kotiin vain aina välillä. Prekaarisuus ei ole pelkästään työsuhde - se on elämän sinänsä suhde.

Kyllä, prekaarisuutta on kaikkialla, mutta kaikki prekaarisuus ei ole samaa. Postfordistiset työsuhteet jäsentyvät monilla eri tavoilla. On olemassa näkyviä ja kätkettyjä hierarkioita. Etuoikeutettujen ammattilaisten ylikansallisiin luokkiin kuuluu prekaaria työvoimaa. Silti heidän tilanteensa on hyvin toisenlainen kuin se prekaariuus, jonka miljoonat ihmiset kokevat Moskovan kaltaisten urbaanien hirviöiden "kolmannen maailman" kortteleiden helvetillisissä gulageissa.

Yksi kaikkein kiireellisimmistä tehtävistä näille erilaisille prekariaateille on järjestää todellinen kohtaaminen niiden välille sen sijaan, että ne vain tapaavat virtuaalisesti samassa kaupungissa - jossa yksi prekariaatti riistää toista. Tarvitaan sellaista luokkatietoisuutta kaiken prekaarin työn parissa, joka saa koko prekariaatin näkemään vastavuoroisen suhteensa ja keskinäisen riippuvaisuutensa. "Ensimmäisen maailman" varakkaan prekariaatin ja kaikkialla läsnäolevan "kolmannen maailman" köyhälistön välillä vallitsevan turmiollisen riistosuhteen täytyy loppua.

"Kolmas maailma" ei ole olemassa vain televisiossa; sitä ei ole vain Afrikassa tai osissa Aasiaa ja Latinalaista Amerikkaa. "Kolmas maailma" ei sijaitse vain etelässä. Etelä on kaikkialla. Se on globaali etelä; "kolmas maailma" on täällä meidän seassamme. Meidän täytyy vain katsoa, kuka tarjoilee ruuan ravintoloissa, tekee työtä sairaaloissa ja siivoaa kadut. Globaalin pohjoisen varakas prekariaatti tapaa globaalin etelän prekariaatin joka päivä, mutta niiden välillä on hyvin vähän kanssakäymistä. Yksi kaikkein tärkeimmistä poliittisista tehtävistä on järjestää todellinen tapaaminen näiden prekariaattien välillä.

Kirjoitus on aikaisemmin julkaistu Ephemera-verkkolehden erikoisnumerossa, joka käsittelee Capturing the Moving Mind -seminaaria. Katso tarkemmin http://www.ephemeraweb.org/journal/index.htm