2006-02-20

Toimittajatutkijat ja filosofit
Keskustelua Deleuzesta Vakiopaineessa 9.2.2006

Jussi Vähämäki, Mikko Jakonen

Toimittajatutkijat ja filosofit

Jussi Vähämäki

Haluaisin esittää johdantona keskusteluun eräänlaisen yhteenvedon Gilles Deleuzen ajattelusta luonnostelemalla nykyaikaisen älymystötyypin ja sen eron Deleuzen filosofiaa ja kirjailijaa koskeviin käsityksiin. Pidän tätä myös poliittisesti kiinnostavana ja ajankohtaisena aiheena.

1970-luvun lopulta lähtien alkaa läntisessä Euroopassa syntyä uudentyyppinen intellektuelli, jota olen joskus luonnehtinut "toimittajatutkijaksi". Ranskalainen "uusfilosofia" (B.-H. Lévy, A. Glucksman, joita - kuinka ollakaan! - on ahkerasti vierailutettu myös Suomessa) oli virtaus, joka näytti jollain tavoin ennalta sen, mitä älymystöpiireissä tulisi seuraavina vuosikymmeninä tapahtumaan. "Suuret teemat", liian suuret teemat täyttävät julkisuuden: paluu subjektiin, kieltäytyminen poliittisesta analyysistä, ehdoton vallan puolelle asettuminen, paluu ikuisiin abstrakteihin arvoihin, joiden paikalla ovat nyt vain "oikeusvaltio" ja "ihmisoikeudet" ja muut vastaavat abstraktiot, paluu "modernismiin" niin sanotun postmodernin kaavun alla, uskon löytäminen sekä tietenkin transsendentin pahan Etiikan isolla e:llä falskit teemat. Elämme nyt tässä tilanteessa. Suomalaisessa älymystössä hegemonia on "uusfilosofeilla", toimittajatutkijoilla, jotka vaalivat ikuisia arvoja ja etsivät alkuperiä. Keskustelu on niin syvällistä, että pinnan ja käytäntöjen tasolle juuttuvaa empiristiä hirvittää.

Haluaisin tarkastella lyhyesti Deleuzen ajattelun kautta sitä, mikä tälle uudelle intellektuellille, "uusfilosofille" on luonteenomaista ja mitkä asiat yhdistävät näitä uusia älymystön tyyppejä, jonkinlaisia toimittaja-kolumnisti-tutkijoita toisiinsa.

Deleuzen kautta siksi, että hän analysoi tarkasti tämän uuden tyypin syntymää esimerkiksi haastatteluissaan "Välimiehet" (Haastatteluja, 2005) ja "Les 'nouveaux philosophes' Gilles Deleuze" (Supplément au n°24, mai 1977, Revue bimestrielle Minuit), ja myös kirjallisuutta käsittelevistä teksteistä on luettavissa viittauksia tähän uuteen älymystön tyyppiin.

Mistä on kysymys?

Lyhyesti sanottuna markkinointi, mainonta ja journalismi voittavat kirjallisuuden ja filosofian. Niillä ei ole enää tarvetta analyyseille, jotka tulevat niiden ulkopuolelta, esimerkiksi kirjailijalta tai filosofilta, vaan ne kykenevät itse luomaan "tapahtuman"; journalismi riittää itselleen ja voi luoda tapahtuman itsestään. Olen itse tutkinut tätä uutta toimittajatutkijatyyppiä ja hänen kykyjään ja mielentilojaan esimerkiksi opportunismin ja kyynisyyden käsitteiden avulla (ks. mm. Elämä teoriassa). Mikä siis yhdistää näitä uusia toimittaja-kolumnisti-tutkijoita?

Ennen kaikkea viha sellaisia tapahtumia kohtaan, joita he itse eivät ole olleet tuottamassa, tapahtumia, jotka tulevat ulkoa. Voitaisiin myös sanoa, heitä yhdistää viha kirjallisuutta ja filosofiaa kohtaan. Mutta tämä viha on historiallista ja konkreettia. Deleuzen mukaan se kohdistuu erityisesti vuotta 1968 kohtaan. Se on vihaa Pariisin toukokuuta ja vallankumouksellista tapahtumaa kohtaan.

Mikä on tämän vihan logiikka?

Se on tuttu nykyaikaisen kyynikon argumenteista, kun he sanovat: "Olen jo nähnyt tämän, olen jo kokenut tämän ja siksi sitä ei kannata yrittää, ei siitä kuitenkaan mitään tule..." Toisin sanoen tapahtuma nähdään jo ennalta toetutuneena, se kuvitellaan eletyksi, ennen kuin se eletään. Itse tapahtuminen ja sen mahdollinen lopputulos samaistetaan toisiinsa. Tai tuotantoprosessi ja tuote (työpalkka ja työn arvo) nähdään jäännöksettömästi samoina, ja tulos on historian, liikkeen ja muutoksen kieltäminen. Mutta ei mennä vielä näihin seikkoihin.

Olisi myös tutkittava, mikä on tämän uuden älymystötyypin ja uusien professioiden suhde talouden finanssivetoistumiseen, joka alkaa juuri 1970-luvun loppupuolelta, ja myös sen yhteys uusiin s. poliittisiin liikkeisiin, erityisesti vihreään liikkeeseen, jonka ideologiassa on paljon myös historian ja muutoksen kieltämisen aineksia: tuotannon ja toiminnan sijaan siinä korostuu usein käyttö, palvelu ja olemassa olevan suojelu. Joka tapauksessa ennalta näkemisen lahja muodostaa toimittaja-kolumnisti-tutkijan kyynisyyden maaperän, ja se tekee hänestä myös täysin voimattoman ja yhteistyökyvyttömän yksilön, joka on aina jossain maailman ulkopuolella ja sen rinnalla. Tämä itsenäinen, kaiken kokenut ja nähnyt yksilö elää historian lopusta.

Mikä erottaa tämän uuden älymystötyypin kirjailijasta tai filosofista?

Toimittajatutkija kulkee kohti yksilöä, hän haluaa erottautua yksilönä, sulkea elämän yksilöön ja nähdä elämän vain yksilön elämänä. Deleuzelle yksilö ja häpeä ovat yhteydessä toisiinsa. Häpeä on yksilön häpeää, yksilön, joka on voimaton ja katselee maailmaa sen ulkopuolelta, kalvon tai ruudun takaa. Vain vastarinta ja taide, vain tapahtuma ja vallankumous voivat vapauttaa häpeästä. "Taide muodostuu elämän vapauttamisesta, elämän, jonka ihminen on vanginnut...suuri taide, suuri filosofia todistavat elämästä/elämän puolesta". Taiteilija vapauttaa elämän eikä hän sulje sitä, johonkin (yksilöön). Elämän voimat eivät ole yksilöllisiä eikä niissä ole mitään häpeällistä niin kauan kuin siitä ei suljeta yksilöön.

Lisäksi suuret kirjailijat ja filosofit todistavat elämän puolesta juuri silloin kun elämä on haurasta ja heikkoa, juuri silloin kun se on "prekaaria" ja jättämässä meidät. Siksi suurilla kirjailijoilla ei ole hyvä terveys. He näkevät asioita, joista ei ole paluuta, käsitteitä ajateltavissa olevan rajalla. Suuret kirjailijat ja filosofit tuntevat jotakin peruuttamatonta ja parantumatonta. Tämä peruttamattomuus avaa heille elämän, tai sen kautta elämä pakenee vankeudestaan.

Deleuzen omassa kehityksessä tapahtuu, kuten tunnettua, siirtymä teoksen Logique du sens loppupuolella. Deleuzesta tulee siinä "vallankumouksellinen" ja hän hylkää porvarillisen intellektuellin roolin. Se tapahtuu Artaudin ja hulluuden kautta. Deleuze sanoo suurin piirtein näin: "uskoimme olevamme vielä tyttöjen ja lapsien joukossa (Liisa ihmemaassa ja tiedostamattoman kielipelit, kuten Snark tai Jabberwocky, joihin maailma supistettiin, JV), olemme sen sijaan parantumattoman hulluuden edessä".

Mitä on tämä parantumaton, peruuttamaton hulluus?

Se alkaa "hahmottua" moneutena, väkijoukkona tai väkenä, joka ei palaudu yhteen eikä liiku kielen sisällä. "Kuvittelimme olevamme kirjallisuudentutkimuksen huipulla ja sen sijaan löysimme itsemme kramppaavan elämän keskusteluista, patologisen, ruumista koskevan luovuuden yöstä..." Elämän vangitseminen ja kiinniottaminen näyttävät nyt turhalta. Merkitys ei synny kielipeleissä eikä tietoisuuden salaisissa sokkeloissa, vaan elämän liikkeessä.

Mutta palataan takaisin tutkijatoimittajaan ja hänen kaunaansa tapahtumaa, vallankumousta ja elämää kohtaan. Tätä tyyppiä eivät kiinnosta uudet ongelmat, uudet välineet ja viholliset, jotka uusi tilanne synnyttää. Hän ei tunne uutta, vaan ainoastaan sen, mikä jo on. Hänen mielestään tapahtuma, vallankumous on julistettava lopullisesti mahdottomaksi.

On tärkeä huomata, että juuri siitä syystä, että elämä on lopullisesti vangittu, että vallankumous ja muuttaminen on julistettu lopullisesti mahdottomaksi, myös kaikki käsitteet alkavat toimia aivan uudella tavalla. Jos kerran muutos/muuttaminen ja vallankumous eivät ole mahdollisia (jos ne eivät enää ole niin sanotusti reaalisia vaikkakin virtuaalisia), niin kaikki käsitteet, voimat, vastarinta ja halut palautuvat aina yhteen, valtioon, lakiin tai subjektiin. Nyt vastarinta ei voi avata mitään väylää valtion ulkopuolelle, se ei voi asettua lakia vastaan eivätkä halut voi muuta kuin palautua määrättyjen tilassa näkyvien ja ajaltaan rajattujen subjektien tai yksilöiden haluiksi. Älykkömme huutaa vain: "Minä, minä", "Valtio, valtio", "laki, laki".

Samalla yksilön kuolemasta, hengen riistosta, subjektin totaalisesta katoamisesta tulee suurin pelon ja suurin pelottelun aihe, valtion katoamisen ja lain katoamisen rinnalle. Syntyy maaperä terrorismin vastaiselle sodalle ja terrorismille. Voimme jo kuulla Heideggerin & Co. reippaat askeleet ja tanssillisen huojunnan "radikaalin pahan" tai muiden vastaavien pyhän kategorioiden ympärillä, kun tunteet heilahtelevat kauhusta ja vapinasta ja ihailuun ja kunnioitukseen.

Nyt on suojeltava valtiota ja yksilöä ja lakia, ja niistä huolehtimisen nimissä biopolitiikka, elämän suojelu, kääntyy thanatopolitiikaksi, kuoleman tuottamiseksi, elämän vangitsemiseksi: elämää (valtiota ja lakia) on suojeltava kaikelta, mikä uhkaa yksilöä, yksilöön vangittua elämää. Yksilöllinen elämä muuttuu pelkäksi kuoleman ajattelemiseksi, yksilöllisyyden menettämisen peloksi. Jokainen teko, jokainen ihmissuhde määrittyy nyt yksilön, oman itsen suojelemisen ja vahvistamisen kautta, minun ja maailman välisen etäisyyden kasvattamisen ja niiden välisen kalvon lujittamisen kautta. Eli, kuten Deleuze sanoo, tälle toimittajatutkijatyypille ainoa "mahdollisuus vallankumoukseen... on ajattelijan puhdas ajatusteko, joka ajattelee vallankumouksen mahdottomaksi".

Mikä on seuraus?

Toimittajatutkijasta tulee martyrologi. Hän löytää "historian uhrit", ja juuri nämä historian uhrit oikeuttavat toimittajatutkijan mielestä hänen toimintansa.

Millä tavoin oikeuttavat?

Uhrit eivät puhu, heidän ei anneta puhua, kukaan ei ole kiinnostunut, miten he ovat ajatelleet. Uhreja edustetaan, heidän puolestaan puhutaan. Toimittajatutkija elää ruumiista. Hän on löytänyt todistaja-tehtävän. Ja se on sama kuin tekijä-kirjoittaja tai tekijä-ajattelija. He kertovat muiden puolesta. Tarkoittaako tämä sitä, että hän muistaa, vaalii uhrien muistoa? Päinvastoin. Ei olisi koskaan tullut uhreja, jos uhrit itse olisivat ajatelleet tai puhuneet kuin toimittaja-kolumnisti-tutkija, joka ajattelee uhrit "tyhmiksi", koska he eivät tajunneet sitä, minkä hän tajuaa, siis vastarinnan ja toiminnan turhuuden.

Jotta tämä tyyppi voisi olla olemassa, tarvitaan siis niitä, jotka ajattelevat, puhuvat ja toimivat toisin kuin hän, joka kyynelehtii uhrien nimissä, ajattelee heidän puolestaan ja opettaa meitä heidän sijastaan. Ne, jotka panevat henkensä alttiiksi ajattelevat toisin, he ajattelevat elämää, eivät kuolemaa ja omaa katoamistaan, katkeruuttaan ja turhamaisuuttaan. Kuten Deleuze sanoo: "Vastarinnan tekijät ovat pikemminkin nautiskelijoita. Eikä ketään ole koskaan pantu vankilaan impotenssin tai pessimismin vuoksi".

Deleuzen ja Guattarin viesti on edelleen ajankohtainen: vakavan poliittisen projektin todellinen tavoite on löytää pakotie erilaista kapitalistisista kiinniottamisen koneista, ovat nämä sitten poliittisia tai semioottisia. Näistä kaappauskoneista yksi on edellä kuvattu älymystötyyppi (joka inkarnoi tietyllä tavoin työpalkan ideologisen muodon kapitalismin nykyisessä tilanteessa, kun työpalkan ulkoinen konkreetti muoto "henkistyy" koko elämän asenteeksi: palkan elämästä saa vain elämättä, tekemättä mitään uutta, kokeilematta mitään). Sen tarjoaa meille auktoriteetin, isän tai äidin paratiisissa vastineeksi alistumisesta ja elämän vangitsemisesta maan päällä, vaikka elämästämme "ei puutu mitään".

"On turhaa sanoa 'mikä onnettomuus kuolema on', kun olisi pitänyt elää, että olisi jotain menetettävää."

Kaikki yhdell sivulla.

Tulostusversio.