2006-02-15

Keskusteludokumentti Milanon Mayday-kokoukseen

Alex Foti

Milanossa 17.-19.2.2006 pidettävään Euromayday-verkoston kokoukseen liittyvä poliittinen dokumentti.

Maailma on kaaoksessa, Ranska on palanut, ja Eurooppa on hajallaan: vanha Eurooppa vs. uusi Eurooppa -jako onnistui torjumaan vuosien 2002-2003 valtavan rauhanliikkeen poliittisen aloitteen ja sen mahdolliset konstitutiiviset vaikutukset (toisin kuin Habermas ja Derrida toivoivat), ja Ranskan ja Hollannin ei kaatoi perustuslaillisen sopimuksen, vieden mukanaan paitsi eurooppalaisten eliittien ylimieliset itsestäänselvyydet, myös Euroopan perusoikeusasiakirjan, joka olisi voinut tarjota tilaa radikaalien vaatimusten ajamiselle.

Tyytymättömyys Euroopan rakennelmaa kohtaan oli kasvanut jo jonkin aikaa, etenkin taloudellisen stagnaation ja euroon siirtymisen tuoman elintason alenemisen myötä. Tyytymättömyys on ilmennyt sosiaalileikkausten ja työn prekarisaation vastaisissa massaprotesteissa, joita on ollut niin suurissa kuin pienissäkin Euroopan maissa. Mutta eliitit ja niiden media palvovat edelleen uusliberaalia oppia aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Blair ja Barroson komissio pitävät huolen siitä, ettei EU:n markkina- ja USA-ystävällisestä orientaatiosta ole epäselvyyttä: sen varaan laskevat suuryritykset ja pankit, joita tukevat atlantistiset poliitikot idässä ja lännessä. Samalla kun poliittinen islamismi vahvistuu Euroopassa, valtioiden autoritaarinen vastareaktio tekee radikaalin yhteiskunnallisen toiminnan yhä vaikeammaksi ja sen tukahduttamisen yhä helpommaksi. Silloinkin kun väkivaltaisen konfliktin luokkaluonne on selvä, kuten nyt Ranskassa, Euroopan hallitukset eivät epäröi turvautua poikkeustilaan, demokraattisten oikeuksien ja kansalaisvapauksien mitätöintiin, ruokkiessaan samalla kiihkoilevaa ja/tai muukalaisvastaista polarisaatiota.

Kahden viime vuosikymmenen aikana teknokraattisin ja monetaristisin periaattein rakennettu katolilais-sosialistis-liberaali Eurooppa on romahtanut, mikä tekee Euroopan radikaalien subjektien ja identiteettien liittoutumisen projektista yhä akuutimman. Vain altermondialistinen (vaihtoehtoglobalistinen) vasemmisto voi pelastaa Euroopan itseltään ja korruptoituneilta eliiteiltään. Aika on käymässä vähiin, mutta on edelleen mahdollista luoda uusi ylikansallinen subjekti yhdistymällä uusliberaaleja eurokraatteja ja kansallisvaltio-suverenisteja vastaan käytävän taistelun ympärille, vaatimalla kaikille Euroopassa eläville uusia vapauksia ja sosiaalisia oikeuksia, muodostamalla tiedon ja resurssien horisontaalisia yhteistiloja, kuten myös uusia yhteiskunnallisen vallan muotoja Euroopan metropoleissa.

Maydayn idea Euroopasta on ksenofiilinen, radikaali, vapaudellinen, antidystooppinen, avoin demokraattinen tila, joka olisi kyllin voimakas vastustamaan imperiaalista, hobbesilaista, sotaa lietsovaa uuskonservatismia. Kuten viime vuonna Euromayday-julisteissa kirjoitimme: "lakkoillaan ja agitoidaan vapaan, avoimen ja radikaalin Euroopan puolesta". Vapaan, kuten vapaassa mediassa, vapaassa sisällössä ja free softwaressa; avoimen, kuten maahanmuutolle ja maastamuutolle avoimissa rajoissa (eikä niinkään siinä vanhentuneessa avoimen yhteiskunnan apologiassa, jota nyt toitotetaan Euroopan medioissa); radikaalin, kuten radikaalissa agitaatiossa, jota tarvitaan voimatasapainon siirtämiseen poispäin kaikkialla vallitsevista eriarvoistavista ja turvallisuus-totalitaristisen (securitarian) politiikan muodoista.

Euroopan noglobal-liikkeissä on löydettävä keinot yhdistyä Pariisin ja muiden kaupunkien lähiöissä, Euroopan periferioissa tapahtuviin urbaaneihin kapinoihin. Eurooppalaisilla liikkeillä on mahdollisuudet luoda yhteyksiä pohjoisamerikkalaisiin liikkeisiin ja latinalaisen Amerikan liikkeisiin, joista jälkimmäinen manner on tämän päivän maailmassa ainoa todella edistyksellinen alue ja tärkeä inspiraation lähde kaikille niille, jotka uskovat alhaalta rakentuvaan kollektiiviseen toimintaan, yhteisöjen ja solidaarisuuden rakentamiseen, vastavallan urbaanien muotojen verkostoitumiseen.

Eurooppalaisilla liikkeillä on mahdollisuus ajaa täysin uutta maanosittaista hyvinvointivaltiota, joka takaa kansalaisoikeudet, sosiaaliset sekä työtä koskevat perusoikeudet jokaiselle yksilölle (pikemmin kuin perheille, työntekijöille, kantaväestöön kuuluville), ja mahdollisuus taistella uusien gender-, ympäristö- ja informaatio-oikeuksien puolesta, kuten naisten poliittista osallistumista edistävät turvaverkot, oikeus homo/lesboparisuhteisiin sekä proaktiivinen sekularismi valtion, perheen ja uusintamisen kysymyksissä; oikeus vapaaseen digitaaliseen ilmaisuun ja henkilötietojen yksityisyyteen, oikeus jakaa luovaa sisältöä vs. copyrightin yksityinen etuoikeus; kollektiivinen oikeus fossiilisten polttoaineiden jälkeiseen urbaaniin ekologiaan, joka perustuu commonsien (aurinko, ilma, vesi, eetteri, verkko) julkiseen ja demokraattiseen käyttöön.

Euroopan radikaali nuoriso ja sen luova potentiaali on ollut keskeisessä roolissa globaalissa liikkeessä uusliberaalia kapitalismia vastaan (mustat blokit, valkohaalarit, pinkit queerit jne.), mutta Eurooppaan poliittisena tilana on kohdistettu niukkaa huomiota tai jopa suoranaista vihamielisyyttä maanosassamme modernisuuden aikana kehittyneiden radikaalien identiteettien toimesta: anarkistit, kommunistit, feministit, ekologistit ovat kaikki ottaneet osaa suuriin osallistumisen ja konfliktin purkauksiin Seattlesta, Göteborgista ja Genovasta lähtien, mutta – Maydayta lukuunottamata – ne eivät ole tehneet paljoa poikkieurooppalaisen agitaation suhteen, ja mikä merkittävintä, ne eivät ole kohdistaneet samanlaista painetta EU:hun ja sen tärkeimpiin valtakeskuksiin (neuvosto, komissio, keskuspankki, parlamentti, tuomiostuin) kuin globaaleihin yhtiöihin, G8:iin, IMF:ään, WTO:hon ja kaikkiin nyt-umpeutuneen Washington-konsensuksen instituutioihin.

Michael Hardtin ja Toni Negrin Multitude esittää joukon eteenpäin suuntautuvia biopoliittisia strategioita, jotka perustuvat liikkeiden toimintaan ja immateriaalisen työn ratkaisevaan asemaan yhteiskunnallisessa yhteistyössä ja kapitalistisessa kasautumisessa. Immateriaalinen työ (joustava, nomadinen, prekaari) esitetään kansallisvaltion suvereniteettia ja imperiaalista valtaa vastaan käytävän antikapitalistisen kamppailun nousevaksi subjektiksi. Mutta vaarana on teorian jälkeenjääneisyys suhteessa praksikseen: radikalisoitujen määrä- ja osa-aikaisten laajenevat mobilisaatiot, taustaltaan ei-valkoisen eurooppalaisen nuorison ja muiden prekaarisuuden koskettamien subjektien kapina, laajalle levinneet protestit niin pohjoismaisessa kuin eteläeurooppalaisessa sosiaalipolitiikassa omaksuttua workfare/employability-paradigmaa vastaan - kaikki nämä vaativat huomattavaa muutosta kommunikaatio- ja organisointistrategioissa.

Monet protestit ovat alkanet elää omaa elämäänsä, ne hylkivät niin sosiaalidemokraattista sovittelua kuin kerettiläistä teoretisointia. Niiltä puuttuu selkeä poliittinen orientaatio ja päämäärä: ne ovat vasemmalle kallellaan ja vastustavat turvallisuus-totalitaristisia (securitarian) ja eriarvoistavia eliittejä, mutta ovat epäluuloisia myös olemassa olevaa, sekä maltillista että radikaalia vasemmistoa ja sen väsyneitä 1900-luvun rituaaleja kohtaan.

Yhteenvetona: kaiken teoretisoinnin jälkeen on organisoinnin aika. Kuten wobblyt (IWW-ammattiliiton militantit) sanoivat vuosisata sitten: "Q: What time is it?" "A: Time to Organize. Organize Right, Organize Now!"