2006-02-13

Cronulla Beachin mellakat ja globaali sota

Brett Neilson

Kääntänyt: Mikko Jakonen

Viime joulukuussa Sydneyn Cronulla Beachilla tapahtuneet mellakat laajentavat metropolitaanisen sodan kenttää. Artikkelissa tarkastellaan Australian mellakoita suhteessa monikulttuurisuuteen ja rotukysymyksiin.

Jotkut ovat julistaneet Ranskan lähiökapinoiden keskellä, että on tullut aika tunnustaa, että anglosaksinen monikulttuurisuuden malli on aikaansaanut enemmän rauhaa ja pysyvyyttä kuin ranskalainen sulauttamisen (integrationalismin) tasavaltalainen malli. Nyt tapahtumien kulku on nujertanut tällaiset julistukset. Jos joku vielä epäilee, niin Sydneyn Cronulla Beachilla aikaisemmin tässä kuussa (joulukuussa 2005, suom.huom.) tapahtuneen rotuväkivallan täytyy tuhota illuusio, jonka mukaan kommunitaristiset rotutoleranssin mallit ovat olleet integrationalistisia logiikoita tehokkaampia, kun yritetään sovittaa yhteen elämän monimutkaisuuksia erilaisissa yhteiskunnissa ja modernin kansallisvaltion identiteettivaatimuksia. Pariisin ja Sydneyn tilanteissa on kyse laajemmasta globaalista konfliktista, joka on tasoittanut erottelun sisällissodan ja valtioiden välisen sodan välillä ja hivuttautunut metropolitaanisen elämän jokapäiväisiin käytäntöihin.

Näiden kaupunkien konfliktien samankaltaisuuden symbolina on tuho, jota ne molemmat ovat jättäneet jälkeensä: lähiöiden kadut joita reunustavat pesäpallomailoilla palasiksi isketyt autot. Niille, jotka eivät ole seuranneet Australian tapahtumia kerrottakoon, että kyse oli Lähi-idästä kotoisin olevien nuorten teoista, jotka olivat seurausta viidentuhannen Cronulla Beachille, kaupungin kaakkoispuolella sijaitsevalle suositulle lomarannalle, kokoontuneen vihaisen valkoisen nuoren heihin kohdistamasta joukkoväkivallasta. Koska se on osa Sutherland Shireä, joka on yksi valkoisimmista ja rodullisesti homogeenisimmistä alueista Sydneyssä, Cronullaan, toisin kuin muille kaupungin rannoille, on rautatieyhteys. Sen vuoksi se on suosittu retkikohde libanonilaisille ja muille Välimereltä kotoisin oleville perheille, jotka elävät pääasiassa kaupungin länsipuolella. Viimeaikoina siltojen ja moottoriteiden rakentamisen myötä, mikä tekee autolla matkustamisen läntisistä lähiöistä yhä helpommaksi, Cronulla Beachista on tullut myös nuorten arabimiesten kohtauspaikka. Arabimiehet, jotka vaeltavat ympäri kaupunkia viritettyine autoineen, kuunnellen amerikkalaista gangsta rappia, joutuvat satunnaisesti kahinoihin valkoisten lainelautailijoiden kanssa, jotka pitävät rantaa omanaan. On selvää, että tämä rotuväkivalta on saanut seksuaalisen dynamiikan, joka osaksi juontuu joukkoraiskauksesta, josta tuli eräänlainen cause celebré -lööppi rasismille, mikä voimisti kuvitelmaa siitä, että muslimimiehet lähentelevät valkoisia naisia enemmän kuin heidän valkoiset kollegansa. Näin ollen ei ole mikään ihme, että valkoinen vastaiskukierros 11. joulukuuta, jonka sai aikaan eräs usein nettiradiossa luettu ja päälehdissä julkaistu lentolehtinen, esiintyi valkoisten naisten puolustuksena, vaikkakin selvä osoitettava syy oli taistelu libanonilaisten nuorten ja kahden vapaa-aikaa viettävän hengenpelastajan välillä. Se, mitä tapahtui tuona sunnuntai-iltapäivänä, tulee säilymään yhtenä raskaana lukuna Australian rodullisessa historiassa (sitä voidaan verrata ainoastaan kiinalaisiin kohdistuneeseen väkivaltaan 1880-luvulla): Australian lippuihin pukeutuneet valkoiset nuoret repivät musliminaisten huntuja ja polkivat maan tasalle kaikki miespuoliset "lebit" ja "wogsit", jotka sattuivat osumaan heidän tielleen.

Samalla kun kuvat tästä tapahtumasta levisivät ympäri maailmaa, paikallinen vastaus oli virallinen yritys selittää pois tämän raivoamisen rodulliset ulottuvuudet ja ojentaa poikkeuslakien avulla poliisille valtuudet "lukita" lähiöt ja tarkastaa sattumanvaraisesti autoja. Seuraavana viikonloppuna Sydneyn rannat olivat raskaasti vartioituja ja niille pääsivät ainoastaan rantalähiöiden asukkaat. Tätä tilannetta rasistiset tahot ovat pitkään toivoneet, ja ne tukivat ja osallistuivat tähän kaikkeen toimintaan. On tärkeää huomata, että ranta on pitkään tarjonnut pohjan egalitaarisille julkisen tilan fantasioille, ennen kaikkea valkoisen älymystön parissa. Mutta se on myös tila, jossa toisen väriset on totutettu tuntemaan olonsa vähemmän miellyttäväksi. On tarpeen muistaa, että Australian rannikko on laillisesti suunniteltu kruununmaaksi. Se on erityinen laissa mainittu oikeudellinen kategoria valloittajakolonioille, mikä hävittää kerralla sisäsyntyiset pyyteet ja antaa suvereenille tai imperiumille oikeuden kontrolloida yksityisiä oikeuksia ja etuja yli maaomaisuuden. Tässä mielessä Union Jackin läsnäolo kansakunnan lipussa, jonka valkoiset mellakoitsijat ovat brändänneet itselleen, antaa ymmärtää, että heidän tekonsa rannalla eivät olleet tulosta jostain uusnatsistisesta soluttautumisesta, vaan nimenomaan toimintaa Australian demokraattisen ilmeen perustana olevan yleisön tai kansan suvereenisuuden nimissä. Ehkä juuri tämän vuoksi New South Walesin poliisikomentaja saattoi kuvailla mellakkaa 'legitiimiksi protestiksi ja tyytymättömyyden ilmaisuksi'. Ja ehkä tämä myös ilmaisee, miksi konservatiivit pääministeristä ja oppositiojohtajista alaspäin ovat epäilyttävästi kiistäneet sen rodullisen dynamiikan, joka ruokki väkivaltaisuuksia.

On selvää, että tiettyjä vaaroja liittyy siihen asenteeseen, joka esittää Cronullan protestoijien rasismin vulgaarina ja epäsopivana kansakunnalle, joka kiittelee itseään omasta monikulttuurisuudestaan. Tällainen positio pyrkii ainoastaan vapauttamaan kansalliset eliitit niiden tilannetta koskevasta vastuusta, oikeuttaen epäsuorasti populistisen väitteen siitä, että heidän tehtävänsä ei ole puuttua kansan mielenilmauksiin. Se ei myöskään onnistu tarkastelemaan monikulttuurisen suvaitsevaisuuden monimutkaisuuksia, varsinkaan sitä tapaa, jolla se jättää huomiotta yhteiskunnallisen vallan haltijoiden kyvyn toimia suvaitsemattomasti. Samalla tavalla voidaan sanoa, että on vaarallista repiä auki tai monimutkaistaa rodun kysymystä liikaa, kun yleisölle on kerran myönnetty oikeus jättää episodin rodulliset aspektit huomiotta. Varmastikin on tarpeen kohdistaa huomio seksuaaliseen dynamiikkaan, joka ruokkii tätä, ja kuten tiedämme Fanonin kautta, myös kaikkia muita rodullisen väkivallan instansseja. Yhtälailla on olennaista ymmärtää yhteiskunnallisen luokan elementtejä, rantaelämään liittyvien alakulttuurien historiaa, miehistä homoseksuaalisuutta, tai valkoisten naisten osallistumista tähän muslimivastaiseen mellakkaan. Mutta keskustelun siirtäminen pois rodusta tarkoittaa sen riskin ottamista, että torjutaan ennalta analyysi siitä, kuinka australialainen monikulttuurisuuden malli, erityisesti globaalin sodan kontekstissa, epäonnistuu purkamaan rodullisten ja kansallisten tunteiden yhdistymisen, jotka kulminoituvat sellaisissa episodeissa kuten Cronulla.

Hyvin tunnettu australialaisen monikulttuurisuuden paradoksi on se, että sama hallituksen osasto, joka järjestää sellaisia tapahtumia kuten "Harmoniapäivä" kouluissa, on vastuussa kuuluisien maahanmuuttajien eristysleirien hallinnoinnista. Nykyisten sotaolosuhteiden alaisena (Australia on ollut innokas osallinen niin Afganistanissa kuin Irakissa) sisäisten muslimiyhteisöjen olemassaolo – erityisesti niiden, jotka vastustavat, yleensä varsin kimakasti, proletarisointia tai kriminalisointia rasistisen lain tai muiden toimenpiteiden kautta – on osoittautunut poliittiseksi ongelmaksi. Itse asiassa Cronullan tapahtumien herättämänä eräs paikallinen konservatiivipuolueen jäsen meni niin pitkälle, että hän kuvaili mellakoita kostoksi 911-hyökkäyksistä ja Balin pommi-iskuista. Samalla Morris Iemma, vastikään nimetty New South Walesin pääministeri, ei tuhlannut aikaa kuvaillessaan poliisien vastausta sotana. Vieläkin pelottavampaa on nopeus, jolla hyökkäystila on tullut normalisoiduksi. Se työnsi kerralla muslimit ja etniset ryhmät pois rannalta samalla, kun merenrantabisnes pakottaa Sydneyn laitamilla asuvat palaamaan heidän tavanomaisiin kesänviettotapoihinsa. Kuten tiedämme Sarajevon kaltaisista kaupungeista, rodullinen väkivalta on saavuttanut kaikkein kauhistuttavimmat ja julmimmat muotonsa usein nimenomaan sellaisissa konteksteissa, joissa kahden eri kulttuurisen ryhmän läheisyys on ollut kaikkein voimakkainta. Tästä syystä on varminta olla olettamatta, että tiheä kulttuurinen sekoitus, jonka voi löytää Sydneyn eri osista, tarjoaa mitään takeita tilanteen käsistä liukumista vastaan. Se, mitä kaupunki nyt kohtaa, ei ole mitään muuta kuin sisällissota, joka kuten ne ulkomaiset sodat, joita näemme (tai mieluummin emme näe) joka yö televisiovastaanottimistamme, aivan liian nopeasti tulee osaksi metropolitaanista elämää. Vallitsevissa globaaleissa olosuhteissa on todennäköistä, että nämä urbaanit tulipalot eivät tule rajoittumaan Pariisin ja Sydneyn kaltaisiin kaupunkeihin, vaan leimahtavat kasvavalla tiheydellä siellä ja täällä ympäri maailmaa. Kuka tietää, Rooma tai Milano voi olla seuraava.

Tulostusversio.