2006-01-04

Operaismo-suuntauksen historia

Kalle Seppä

1960-luvun alkupuolella kehittyi voimakkaasti operaismon (ja siitä seurannut autonomian) ajatussuunta ja toimintakulttuuri, jonka vaikutukset ovat silmiemme edessä. Ajankohta ei ole sattuma, 1968 oli ensimmäinen tietoinen globalisaation ilmentyminen, joka vaikutti kaikkialla, ja tutkimuksemme kohteena olevan suuntauksen aktiiveilla oli useammassa maassa keskeinen rooli näissä tapahtumissa. Vuonna 1968 kokonainen sukupolvi taisteli kaikkialla sekä kapitalismia että reaalisosialismia vastaan muuttamalla ikuisiksi ajoiksi käsityksen yhteiskunnasta ja erityisesti niistä tavoista, joilla sitä voidaan muuttaa. Vuosi 1968 oli myös reaalisosialismin lopun alku ja uuden "vallankumouksen" lähtölaukaus.

1960-luvun ympäristö

1960-luvun tapahtumien sisältö löytyy, operaistisen tulkinnan mukaan, työstä kieltäytymisestä. Autoritaarisuuden vastustaminen, joka oli noiden vuosien keskeisin konfliktin ilmenemismuoto, on viime kädessä työn organisaation ja työn tuottamien kärsimyksien vastustamista. Vuosi 1968 on tämän vuoksi se käännekohta, josta alkaa poistuminen teollisesta yhteiskunnasta ja siirtyminen kohti postmodernia aikaa. 1960-luku ja erityisesti vuosi 1968 osoittavat, että historiaan on astumassa uusi tuotantovoima, joka on yhtä riistetty kuin perinteinen työläisten fyysinen työvoima ja jonka sisältö ovat osaaminen, äly ja kommunikaatio. Älyllinen työ nousee siis tuotantovoimaksi alkaen vuodesta 1968. Opiskelijat ovat tietoisia omasta proletarisoitumisestaan. Samanaikaisesti perinteisten tehtaiden työläiset kokevat paloitellun ja massifioituneen linjatyön täysin vieraaksi.

Jean-Paul Sartre ehkä ensimmäisenä filosofina huomaa tämän älyllisen työn korostumisen merkittävyyden. Hänen tuotannossaan se on ainoastaan pienen pieni jälki. Hän ei kykene ymmärtämään intellektuellina olemista uutena yhteiskunnallisena ja tuottavana roolina, vaan ajattelee edelleen intellektuaalisuutta enemmän tiedostamiseen liittyvänä asiana kuin yhteiskunnallisesta ja tuotannollisesta perspektiivistä. Sartressa intellektuelli valitsee taistelevansa universaalien päämäärien hyväksi ilman, että hänen olisi yhteiskunnallisen asemansa vuoksi näin tehtävä. Sartre siis oivaltaa, että älyn työläisillä tulee tulevaisuudessa olemaan keskeinen merkitys yhteiskunnallisissa konflikteissa. Hän ei kuitenkaan käsitä miten intellektuaalisuudesta on tulossa massojen ominaisuus ja miten nämä massat osallistuvat yhteiskunnalliseen taisteluun juuri yhteiskunnallisen asemansa vuoksi.

Marxilaiset suuntaukset 1960-luvulla

1960-luvun filosofisessa kontekstissa elää kolme eri marxilaista tulkintamallia, jotka voidaan jakaa näin:

  1. Humanistinen (tai Frankfurtin koulukunnan) marxismi. Suuntaus, joka korostaa nuoren Marxin töiden merkitystä ja sen humanistisia ja subjektiivisuuteen liittyviä aspekteja. Suuntaus korostaa Marxin tuotannon jatkuvuutta suhteessa Hegelin filosofiaan.
  2. Strukturalistinen ja althusserilainen suuntaus, joka keskittyy Marxin työssä Pääomaan ja sen epistemologiseen murtumaan suhteessa Hegeliin.
  3. Operaistinen suuntaus (varsinainen tutkimuksemme kohde), joka saa perustansa Marxin Grundrisse-kirjasta ja korostaa erityisesti luokkarakenteen ja general intellectin kategorioita ja joka valmistelee siirtymää kohti jälkimarxilaista aikaa. Suuntaus käyttää inspiraationsa lähteenä myös fenomenologiaa.

Frankfurtin koulukunta: erityisesti T. Adorno ja H. Marcuse sekä eksistentialisti J.-P. Sartre edustavat - vaikkakin hyvin eri tavoilla - tätä suuntausta. He lähtevät liikkeelle nuoren Marxin tuotannon keskeisimmästä käsitteestä eli vieraantumisesta. Käsite kuvaa työläisen suhdetta oman työnsä tuloksiin, työn, joka kapitalistisen tuotannon piirissä on vieraantunut. Oman työn tulos on siis vieras objekti työläiselle. Marx keskittyy tämän käsitteen avulla työläisten aseman antropologisiin seurauksiin. Voidakseen säilyä hengissä, voidakseen saada palkkaa, työläisen on luovuttava omasta inhimillisyydestään, inhimillisestä ajan ja omien resurssiensa sekä luovuutensa käytöstä. Ei ole sattuma, että 1960-luvulla talouskasvun yhteydessä marxilaiset teoreetikot ja muut radikaalit huomaavat, että taloudellisten tarpeiden tyydyttäminen, ns. kulutusyhteiskunta, tarkoittaa myös asteittaista elämän ilon ja nautinnon menettämistä. Ongelmallista tulkinnassa on se, että hegeliläisittäin se viittaa käsitteeseen alkuperäisestä ja vapaasta ihmiskunnasta, jolla on yhtenäinen sidos oman työnsä tuloksiin ja näin ollen kuvaa vallankumousta prosessina, jonka tehtävänä olisi uudelleen rakentaa tämä yhteys ja saavuttaa historian päätöspiste. Nuoren Marxin ajatuksissa usein kummittelee ajatus siitä, että olisi olemassa jokin menetetty ja uudelleen löydettävä yleisinhimillisyys.

Vaikka vieraantuneisuuden kysymys on hyvin keskeinen sekä Frankfurtin koulukunnan ajattelussa että eksistentialistisessa sartrelaisessa ajattelussa, heidän välillään vallitsee myös eroja. Eksistentialismille vieraantuminen on tila, joka on aina tyypillinen ihmiselle, koska erilaisuus (olla eri kuin muut) ja esineellistyminen (väistämätön tuottamisen seuraus) ovat itsensä menettämistä, jota mikään muutos ei voi poistaa historiallisesta kentästä. Frankfurtin koulukunta taas väittää, että vieraantuminen ja esineellistyminen kuuluvat tiettyyn historialliseen kontekstiin ja yhteiskunnan järjestykseen ja että ne ovat siksi ylitettävissä. Sartren mielestä vallankumous voi kuitenkin tapahtua, koska inhimillinen toiminta voidaan paljastaa kahden kategorian avulla: alistettu ryhmä ja subjektiryhmä. Alistettuun ryhmään kuuluva elää päivittäistä elämää toistamalla niitä tehtävät, jotka hänelle kuuluvat historiallisille prosesseille alistettuna ihmisenä. Subjektiryhmä on taas se ulottuvuus, jolla ihminen rakentaa yhteisöä oman vapaan valintansa mukaan eikä yhteiskunnallisesta, taloudellisesta tai objektivisoivasta pakosta johtuen. Subjektiryhmän käsite muistuttaa yllättävän paljon Felix Guattarin "subjektivisaation" käsitettä ja se liittyy siten läheisesti italialaisen operaismon tarinaan.

Italialainen operaismo-suuntaus perustaa taas inhimillisyyden luokkasuhteisiin. Se ei siis ota käyttöönsä esihistoriallista yhtenäisyyttä vaan väittää, että juuri sen vuoksi, että työläisten elinolot ovat epäinhimillisiä, on mahdollista perustaa vapaiden ihmisten yhteisö, joka on riippumaton pääomasta. Hyvin varhaisessa vaiheessa Classe Operaia ja Potere Operaio -nimiset lehdet korvaavat sanan vieraantuminen sanalla ulkopuolisuus. Ulkopuolisuuden käsite sisältää tietoisuutta. Työläiset voivat muuttaa vieraantumisen aktiiviseksi ulkopuolisuudeksi kieltäytymällä. Ulkopuolisuus ei ole siis humanistinen kategoria (inhimillisen sisällön menettämistä) vaan ulkopuolisuutta suhteessa tuotantomuotoon eli tiedostavaa työstä kieltäytymistä. Mario Tronti kuvaa vuonna 1966 kirjassaan "Operai e Capitale" (Työläiset ja Pääoma), miten työläisten tilanne ei ole sellainen, jossa passiivisesti hyväksytään oman inhimillisyyden menettäminen, vaan se on tilanne, jossa kapinoidaan lähtemällä omasta erityistilanteesta ja perustetaan parempaa yhteiskunnallista ja inhimillistä tilaa. Tronti käyttää työläisistä provokatiivista määritelmää "kova pakanarotu" vastakohtana marcuselaisille humanistisille "pehmeille" näkemyksille.

Kirjassaan "Yksiulotteinen ihminen" (1964) Marcuse ennustaa työväestön integroitumisen kapitalistiseen yhteiskuntaan. Diskurssilla oli 1960-luvulla suuri merkitys, koska se valmisteli kentän käsitykselle, että vain opiskelijaliike voi vastustaa länsimaissa imperialismia, koska työläisten taistelut on kokonaan integroitu järjestelmän sisälle. Varmasti Marcusen näkemys teknologian ja hyvinvoinnin vaikutuksista perinteisen tehdastyöväestön kamppailujen vallankumouksellisuuteen on mielenkiintoinen ja ehkä juuri nyt kehittämisen arvoinen. Silti operaistien tulkinta integroitumisen ajatuksesta kritisoi ankarasti ja käytännön tasolla taloudellisen etutaistelun ja poliittisen taistelun erottamista. Lisäksi se kritisoi marcuselaista ajatusta opiskelijoista täysin tuotantosyklin ulkopuolella olevina. Operaismi katsoi, että taistelut palkan puolesta ovat poliittinen väline, jolla on mahdollista hyökätä vihollista kohti ja jakaa uudelleen yhteiskunnallista rikkautta. Palkan kautta työläiset saavuttavat autonomiaa kapitalistisesta kehityksestä ja komennosta. Opiskelijoiden aseman operaistinen suuntaus taas näki osana kokonaistyövoiman asemaa. Valmistettavana tuotantovoimana, jolta riistetään oma osaaminen samalla tavalla kuin tehdastyöläisiltä riistetään oman työn tuotteet.

Strukturalismi lähtee täysin päinvastaisesta kentästä kuin humanistinen marxismi. Louis Althusser julistaa kirjallaan "Pour Marx" sodan tälle suuntaukselle. Hän kehottaa luopumaan ajatuksesta alkuperäisestä ihmiskunnasta, johon pitäisi palata. Kirjassaan "Lire le Capital" Althusser väittää, että tieto on objektin rakentamista. Hänen mielestään näkyvä rakenne on muoto, jonka tietämisen tuottaminen antaa ei pelkästään itselleen vaan myös sille maailmalle, jota se kuvaa. Althusserin mielestä maailma, jossa toimimme, taistelemme ja elämme, on siis tuotettu maailma, sekä työn että älyllisen toiminnan tuottama maailma.

Althusserilainen strukturalismi kehottaa lukemaan erityisesti Marxin "Pääomaa", koska sen mielestä tuotannon rakenne sisältää olemassa olevan maailman kriittisen näkemyksen sekä vallankumouksellisen prosessin siemenet.

Työn loppumisen ennakointi ja kaksoissidoksen käsite

Operaisteista kuitenkin tuntui siltä, että sekä frankfurtilainen humanistinen lähtökohta että strukturalistinen objektiivisuuden metodi olivat riittämättömiä selittämään yhteiskunnallista kehitystä, joka muokkaa ympäröivää maailmaa ja joka muodostaa vallankumouksellista subjektiivisuutta. Italialaisen operaismin suuri merkitys on juuri tässä: asetutaan työn näkökulmaan sen kehittyneimmällä tasolla ja erityisesti asetutaan työstä kieltäytymisen näkökulmaan eli sen kumouksen tasolle, jota ihmiset tekevät tuotannolliselle rakenteelle, kun he kieltäytyvät uusintamasta määrättyä rakennetta. Operaismi siis asettuu työn vastustamisen näkökulmaan. Kieltäytyminen syntyy siitä, että työstä on tullut täysin abstraktia toimintaa, jota jo heidän aikanaan pidettiin turhana: koneet voivat korvata sen kokonaisuudessaan. Useimmissa Marxin teoksien sivuissa käy ilmi, miten kapitalismin tendenssinä on korvata mahdollisimman laajasti elävä työ tieteen teknologisilla sovelluksilla. Marx näkee usein teknologisen prosessin suoraviivaisena eikä välttämättä huomaa, miten kulttuuri, yhteiskunnalliset tavat, valtarakenteet ja vallitseva taloudellinen normi eivät muutu samaa vauhtia kuin tuotantorakenne. Joka tapauksessa Potere Operaio katsoo tilannetta hyvin pitkälle juuri yhteiskunnallisesti tarpeellisen työajan ja siten työläisten historiasta poistumisen näkökulmasta. Abstraktin työn konsepti on paras avain tuotannollisen prosessin digitalisoinnin ymmärtämiseksi. Marx osaa maalata kuvan työn älyllistymisestä erittäin hyvin. Hän kuvaa, miten luovista, tieteellisistä ja taiteellisista voimista tulee merkittävämpiä kuin pelkkä fyysinen työ. Marx näkee tämän prosessin suoraviivaisena ja lineaarisena: se vie väistämättä kohti kapitalismin romahdusta.

Operaismin piirissä taas kaksoissidoksen käsite on hyvin keskeinen. Suomessa on käytetty termiä rekuperaatio. Näillä tarkoitetaan kommunikaation paradoksaalista muotoa: konteksti, jossa puhe tuotetaan, asetetaan ristiriitaan kommunikaation sisältöön nähden.

Kaksoissidoksen käsite ei ole redusoitavissa dialektiikkaan. Kaksoissidoksen edessä ei ole mitään merkitystä täydellisellä oppositiolla, totaalisella globaalinegaatiolla. Ainoa positiivinen ulospääsy, jonka voimme nähdä silmiemme edessä, on pako, joka synnyttää haaraumia ja joka levittäytyy viruksen lailla informaation voimalla.

Fenomenologia

Yksittäisten maailmojen moninaisuus on varmasti termi, joka on kaukana operaistisesta traditiosta. Silti 1960-luvulla fenomenologia vaikuttaa voimakkaasti operaismiin. Mutta mitä on fenomenologia? Se on absoluuttisen epädogmaattinen filosofinen suuntaus, joka asettaa tutkimuksen keskipisteeksi elämän maailman (Lebenswelt, Husserlin määritelmän mukaan). Fenomenologia on hyödyllinen operaismille, koska se auttaa ylittämään historiallisen materialismin epäselvyyden todellisuuden ja ajatuksen välillä, joita se yhdistää idealistisesti (todellisuus ei ole muuta kuin yksi ajatuksen itsetoteutumisen hetkistä) tai sitten materialistisesti (ajatus ei ole kuin epätäydellinen todellisuuden heijastuma). Fenomenologia auttaa ymmärtämään, miten elämä ja ajatus ovat erottamattomia, kun asetutaan elämän maailman näkökohtaan. Lebensweltin käsite antaa mahdollisuuden perustaa tietämisen prosessi ja myös historiallinen prosessi puolueelliseen näkemykseen, joka voi olla yksittäinen tai kollektiivinen näkemys mutta joka on aina puolueellinen ja tarkoituksellinen. Operaistinen näkökulma perustuu käsitykseen yhteiskunnasta jatkuvassa liikkeessä ja toiminnan kohteena olevana, käsitykseen, jossa maailma muodostuu Lebensweltin heijastumana. Talous siis ei ole enää neutraali kategoria, vaan talous riisutaan omasta luonnollisuudestaan, koska elämän maailma kapinoi taloudeksi redusointia vastaan.

Fenomenologinen filosofia on keskeinen myös siksi, että se auttaa tuomaan esille ensimmäistä kertaa yhteiskunnallisen aktivismin sisällä kriittisen diskurssin aikakäsitteestä, joka on siten operaistisen työstä kieltäytymisen keskeisin elementti. Aikakysymys on operaistien mukaan se, jonka ympärillä toteutuu keskeisesti työläisten ja pääoman taistelu. Kapitalismi on siis kone, joka redusoi ajan pelkästään tuotantoajaksi. 1960- ja 1970-luvun työläisten taistelut ovat juuri yritys saada takaisin autonomisia aikaulottuvuuksia oman yksilöllisen tai kollektiivisen halun käyttöä varten, poistamalla niitä siltä komennolta, johon kapitalisti yrittää pakottaa. Koko Potere Operaion kamppailu työajasta on luettavissa tästä näkökulmasta. Se on molekulaaristen - siis yksilöiden - aikaulottuvuuksien affirmaatiota molaarista - siis keskitettyä ja yhtenäistä - aikaa vastaan.

Poliittinen ja taloudellinen taistelu - Raniero Panzieri

Keskeinen ajattelija operaistisen ajatuksen kehityksessä on Raniero Panzieri. Hän korostaa ensimmäisten joukossa, miten työläisten taistelut ovat välittömästi poliittisia ja miten on kieltäydyttävä syndikalististen / ay-vaatimuksien ja poliittisen organisaation tavoitteiden erottamisesta. Hän keskittyy tutkimaan teknologisia muutosprosesseja ja sitä, miten ne vaikuttavat yhteiskuntaan ja erityisesti työväenluokkaan. Operaisteista on kuitenkin kaukana sosiologinen ja empiristinen ote. Heidän tarkoituksensa ei ole valokuvata todellisuutta. Päinvastoin operaisteille yhteiskunnallisen todellisuuden ymmärtäminen tarkoittaa yhteiskunnallisen kehityksen sisällä olevien tiettyjen elementtien ja tendenssien korostamista. Käsite työläistutkimus (tai osallistuva tutkimus) syntyy juuri 1960-luvun alkupuolella. Sitä ennen työväenliike oli identifioinut kapitalismin tärkeimmän ristiriidan tuotantovoimien kasvussa suhteessa tuotantosuhteiden muodolliseen kuoreen. Panzierista eteenpäin tulee taas mahdolliseksi ajatella, että ristiriita on työläisten autonomisessa sosiaalisuudessa, joka kasvaa tuotantoprosessin sisällä, mutta kääntyy sen despotismia vastaan vaikkakin haluaa nauttia sen kehityksen tuottamista rikkauksista. Työläiset ovat siis kiinnostuneet tuottavuuden kehityksestä, mutta samanaikaisesti haluavat säilyttää oman autonomiansa sen poliittisten muotojen suhteessa. Tähän asiaan liittyen on legendaarinen Potere Operaion vuonna 1966 jakama lentolehtinen, jonka otsikko oli "antakaa meille rahat ja tehkää sitten mitä haluatte". Raniero Panzierin ajatuksien kehitykseen vaikutti hyvin paljon Italian työläisten ensimmäisen autonominen taistelu Torinossa Piazza Statutossa vuonna 1962.

Panzieri osoittaa meille, ennakoimalla jälkistrukturalistisen liikkeen kritiikin strukturalismille, miten tuotantovoimat ovat pääoman muokkaamia ja miten niistä siksi ei voi syntyä kumouksellista ristiriitaa. Ristiriita on hänen mielestään etsittävä jostain muualta. Ristiriita löytyy siitä, että työväenluokka ei ole yhteiskunnallinen objektiivinen elementti, vaan se kuljettaa mukanaan myös omaa autonomista intentionaliteettia, joka ei ole välttämättä redusoitavissa poliittiseen, taloudelliseen tai syndikalistiseen muotoon. Työväestön olemassaolo on siis tutkittavissa Lebensweltin näkökulmasta, oman elämän tuntemuksien (ja kärsimyksien) tasolla.

Kun työväenluokka kuvataan tuotantovoimana, sitä kuvataan pelkästään kapitalistisen kehityksen tuloksena. Silloin on tarpeellista korostaa poliittisuutta hypersubjektiiviseen muotoon. Silloin väistämättä syntyvät käsitteet etujoukosta, puolueesta, kollektiivisesta intellektuellista, joka konkretisoituu puolueessa. 1960-luvun liikkeiden sisällä käy selväksi, miten ei ole enää mahdollista ajatella syndikalistisen spontaanin ulottuvuuden kääntämistä puolueen kautta poliittiseksi toiminnaksi. Päinvastoin: työläisten liikkeiden spontaanisuus sisältää radikalismin maksimin, sen korkeimman tason.

Mario Tronti: autonomian politiikka vai politiikan autonomia?

Mario Tronti lähtee liikkeelle samoista lähtökohdista kuin Panzieri: kapitalistisen kehityksen tärkein ristiriita ei ole kapitalistinen kehitys, tuotannon ja kulutuksen epätasapaino, eikä yhteiskunnan anarkia suhteessa tehtaaseen, vaan tehdastyöläisten krooninen alistumattomuus luokkana. "Olemme nähneet kehityksen siten että ensin tulee kapitalistinen kehitys ja sitten työläisten taistelut. Se on virhe. Ongelma on käännettävä päälaelleen, on muutettava etumerkki ja lähdettävä alusta. Alku on työväenluokan taistelu. Kehittyneen kapitalismin aikakaudella pääoman kehitys on alistettu työläisten taisteluille, se tulee näiden jälkeen ja sen tehtävänä on asettaa taistelujen tasolle oma tuotannon poliittinen mekanismi." (M.Tronti, Lenin Englannissa, Classe Operaia, toukokuu 1964) Operaistisen tulkinnan mukaan siis "vallankumousteoria on kokonaan työväenluokan poliittisen määritelmän sisällä" (M.Tronti, Operai e Capitale). Trontin mielestä työväestö on subjekti, joka asettaa ristiriidan, se määrää oman vastakohtansa ja ylittää ristiriidan löytämällä yhtenäisyyden itsensä kanssa. Tulevina vuosina Toni Negri tulee viemään tämän käsityksen äärimmilleen ja päätyy, joidenkin mielestä, kieltämään peräti luokan rakenteen sen subjektiivisuuden nimissä.

Trontin ja Panzierin ajatukset eroavat kuitenkin siinä, että Panzierin mielestä luokan sisäinen rakenne on ratkaiseva taistelujen kannalta, kun taas Trontin mielestä keskeisin on organisoitunut subjektiivisuus. Panzierin mielestä autonomia on juurtunut työläisten spontaanin käyttäytymisen sisälle, kun taas Tronti tuo esille organisoituneen subjektiivisuuden. "Työväenluokan oma spontaani strategia on olemassa sen omissa liikkeissä ja sen kehityksessä, kuitenkin puolueen on annettava niille ratkaisu, ilmaisu ja organisointi" (M. Tronti, Lenin Englannissa, Classe Operaia, toukokuu 1964). Tronti siis yhdistää työläisten spontaanisuuden ylistyksen subjektiiviseen puolueen etujoukkoajatteluun. On tietysti huomautettava tässä yhteydessä, että puolue, josta operaistit puhuvat, ei ole institutionaalinen järjestö, se ei ole välttämättä edes keskitetty, vaan se on ennemmin käsitettävissä työväestön äärimmäisen hyökkäyksen välineenä.

Myös Trontin mietinnöissä hyvin keskeinen kysymys on palkka. Hän lähtee liikkeelle perinteisestä marxilaisesta määritelmästä, jonka mukaan palkka on osa työläisten tuottamasta arvosta, joka tarvitaan työvoiman uusintamiseen, siis uusintamaan sen materiaalinen olemassaolo. Hän rikastuttaa tämän määritelmän sanomalla, että palkka on työläisten ja kapitalistien välisen loputtoman taistelun tulos. Hän sanoo, että palkka on poliittinen taisteluväline. Tronti tiedostaa myös, että se on kaksiteräinen ase, koska palkan kautta kapitalisti voi kyetä jakamaan työläisiä tai tekemään heistä riippuvaisia itsestään. Toisaalta se on myös ase, jolla työläiset voivat löytää yhtenäisyytensä ja rikkoa kapitalistista komentoa sekä tehtaan sisäisiä hierarkioita.

Vuosina 1966-67 operaisti-intellektuellien lentorata saavuttaa täyttymyksensä. Metodologinen murtuma on lopullisesti annettu: työväenluokka on tunnistettu kehityksen moottorina ja palkalle asetetaan poliittisesti keskeinen rooli. Samanaikaisesti tehtaiden sisällä kehittyy spontaanisti työläisten egalitaristinen tahto, joka lähtee liikkeelle juuri palkasta. Sen sanoma on "samansuuruiset korotukset kaikille".

Contropiano ja puolueongelma

Operaismi poikkeaa paljon myös siitä marxisti-leninistisestä näkemyksestä, joka kehittyy 1960-luvun aikana. Tämä näkemys yritti siirtää kansainvälisen luokkataistelun keskipisteen maailman periferiaan. Kolmannen maailman vapautustaistelut tulkittiin keskeisenä kapitalismin ja imperialismin ristiriitana. Operaistinen näkökulma on täysin erilainen. Ristiriita ei ole maailman maaseudulla vaan tehtaissa, joissa kapitalismi on saavuttanut korkeimman kehityksen ja joissa pääoman rakenne on yhä konevaltaisampi. Jo keväällä 1967 Classe Operaia (Työväenluokka) -lehdessä osataan ennakoida globalisaation syntyä. Classe Operaiasta, joka aloitti toimintansa 1964 ja lopetti vuonna 1967, syntyy toinen lehti, jonka nimi on Contropiano (Vastataso), joka toimi vuosina 1968-69 ja jossa kirjoittivat M. Tronti, T. Negri, Massimo Cacciari (nykyisin Venetsian kaupunginjohtaja), Alberto Asor Rosa (nykyisin merkittävä italialainen älykkö) ja Luciano Ferrari Bravo (sai kymmenien vuosien vankeustuomion autonomian vastaisissa oikeudenkäynneissä).

Contropiano jatkaa edelleen teknologian kehityksen vaikutusten tutkimista. Teknologista kehitystä ei tuomita marcuselaisittain humanismin nimissä. Päinvastoin sen nähdään vapauttavan työläisiä työn orjuudesta ja asettavan aina uusia komennon muotoja niiden tilalle, joista se on vapautunut. Tämän prosessin loputtomuus pakottaa Contropianon toimituksen aktiiveja etsimään välinettä, jolla kapitalistisen komennon uudelleen asettumista kriisin jälkeen on mahdollista murtaa. Vastaus on sama: puolue. Toimitus jakaantuu kuitenkin kahteen osaan. Yksi osa - Tronti, Cacciari ja Asor Rosa - valitsee olemassa olevan puolueen: Italian kommunistipuolueen (PCI). Toinen osa (Toni Negri ja Luciano Ferrari Bravo) valitsee puolueen, jota on rakennettava. Contropianon teoreettinen kehitys siis ajautuu kummallisesti leninistiseen optioon, jota se oli aina vastustanut. Prosessi ei välttämättä ollut kovinkaan tietoinen. Puoluekäsitykset lehden sisällä eroavat siten, että Tronti näkee puolueen yhdistävänä tekijänä kapitalistisen kehityksen ja luokkapolitiikan välillä. Sen tehtävänä on siirtää työväestölle kehityksen poliittinen (eli materiaalinen) maksimihyöty. Toni Negri taas näkee puolueen välineenä, jolla on mahdollista murtaa se tasapaino, jonka kapitalistinen komento kykenee rakentamaan oman kehityksensä aikana. Puolue, josta Negri silloin kirjoittaa, on murtuman elementti ja sen tehtävänä on johtaa kaikki luokkaa tuhoavat voimat yhteen kohtaan eli Valtiota vastaan.

T. Negri: valtio-analyysi operaismossa

Negri on ensimmäinen operaisteista, joka kiinnittää teoreettisen huomionsa Valtioon. Hänen mielestään Valtio on se väline, jolla työväenluokan taistelut rekuperoidaan ja muutetaan uudestaan kapitalistiseksi kehitykseksi. Jo vuodesta 1965 Negri problematisoi syvällisesti luokkaorganisaation puutetta. Jälkeenpäin monet ovat ihmetelleet, miten työväestön spontaanit muodot, jotka kieltäytyvät politiikasta, olisivat johdettavissa puolueeseen. Se on hyvin avoin kohta, ja ehkä yksi selitys voi löytyä siitä, että Negrin puoluekäsitys on niin poikkeava traditiosta, että jo pelkästään termin käyttö on harhaanjohtavaa.

Trontin tie johtaa 1970-luvulla PCI:n (siihen aikaan läntisen maailman suurin kommunistipuolue) kummalliseen teoretisointiin siitä, että työväenluokka tekee itsestään valtion. Omituinen leninismi ilman vallankumouksellista murtumaa, joka sisältää kaikki leninismin autoritaariset vaarat ja joka ei kykene viemään loppuun libertaarisen vaihtoehdon yhteiskunnan autonomiaa valtiosta ja kapitalistisesta kehityksestä. On kuitenkin huomioitava kuinka suuri oli operaistien vaikutus, jos heidän ajatuksensa, vaikkakin suuren muutoksen kautta, kulkeutuivat ohjaamaan PCI:tä.

Erittäin mielenkiintoinen on eräs T. Negrin artikkeli, joka ilmestyi Contropianon ensimmäisessä numerossa nimellä "Kapitalistinen valtioteoria vuonna 1929: J.M. Keynes". Kirjoituksen mukaan 1900-luvun alkupuolen taisteluissa vuoteen 1919 asti työväestön etujoukko koostuu työläisistä, joilla on korkea ammattitaito, tekninen kompetenssi hallita tuotantoprosesseja. Pääoman oli eristettävä tämä etujoukko ja otettava haltuun sen teknologinen tietämys sisällyttämällä se koneisiin, teknologiaan ja murtamalla näin työväestön autonomia. Negri tulkitsee erityisesti vuosien 1918-21 taisteluja useammissa Euroopan maissa juuri tästä näkökulmasta. Taylorismi on väline, jolla toteutetaan tämä komennon suunnitelma: työprosessit paloitellaan tieteellisesti niin, että työläiset eivät enää hallitse niitä kokonaisuudessaan. Fordismi taas on väline, jolla synnytetään integroitu tuotantojärjestelmä, jossa työläisten työstä tehdään pelkästään teknologiasta riippuvainen muuttuja. Fordismi ja taylorismi ovat siis Negrin mielestä suora hyökkäys työväestön itsehallintaa ja heidän kykyään päättää neuvostojen kautta vastaan. Fordismi kuitenkin vapauttaa työläisten älyn arvon tuottamisesta. Linjatyöstä tulee niin tyhmää ja toistuvaa, että työläisten kollektiivinen äly voi keskittyä siihen elämän osaan, joka jää työn ulkopuolelle. Työväestö voi näin ollen muodostaa haluavaa yhteisöä, autonomista subjektiivisuutta.

Negri sanoo samaisessa artikkelissa, että liberaalilla aikakaudella talousprosessit olivat itsenäisiä valtiosta. Fordismin ja taylorismin aikakaudella ne asetetaan valtion komennon alle niin keynesiläisessä, sosialistisessa, natsistisessa kuin fasistisessa talousmallissa. Negrin sanoin "pääomasta tulee marxisti". Valtion intervention tehtävänä on alistaa työläisten toiminta, institutionalisoida sitä ja hävittää sen autonomia. Negrin mielestä tämä talousmalli ei pyri eliminoimaan konfliktia, vaan tekemään konfliktista kehityksen välineen ja leikkaamaan näin tien työläisten itsehallinnalta.

Nämä intellektuellit ovat kulkeneet läpi teoreettisen kehityksensä. Tässä vaiheessa tämä kehitys törmää valtavilla seurauksilla vuoteen 1968. Heidän päätöksensä ryhtyä taistelemaan käytännössä johti vuonna 1968 Potere Operaio -nimisen järjestön muodostumiseen. Ensimmäiset kollektiivit muotoutuvat Padovassa, Venetsiassa, Modenassa, Bolognassa, Firenzessä ja Roomassa. Ensimmäiset lentolehtisten jakamiset ja seinäjulisteiden kiinnittämiset olivat tapahtuneet jo vuonna 1966.

Massatyöläinen

Palataan 10 vuotta taaksepäin. 1950-luvulla kaikkialla maailmassa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta yhteiskunnallinen konflikti oli perustunut ideologiseen vastakkainasetteluun kylmän sodan linjajakojen mukaisesti. 1960-1962 Euroopassa ja erityisesti Italiassa toteutuvat ensimmäiset autonomiset mellakat. Vuonna 1962 Torinon Piazza Statuton mellakoiden yhteydessä PCI ensimmäistä kertaa määrittelee mellakoivia työläisiä huligaaneiksi. Se on selkeä merkki siitä, että perinteiset kommunistit ja ay-liike eivät enää hallitse konfliktia, joka on muodostumassa ja joka nimenomaan pakenee kylmän sodan luomia rajoja. Se, että mellakat alkavat Italiassa 1960-luvun alkupuolella ei ole sattumaa. Juuri silloin maassa ensimmäistä kertaa alkoi kehittyä metropolitaaninen kulttuuri. Metropolitaanisen proletariaatin tapa katsoa maailmaa on täysin toinen kuin perinteisen tehdastyöläisen. Uusi subjekti ei samaistu ammattiinsa, työn ylpeyteen tai kommunistiseen ideologiaan. Italiassa massifioituu siirtotyöläisen kuva. USA:ssa koko vuosisadan alussa IWW:n taisteluissa tämä rautatieverkkoja pitkin liikkuva työläinen oli tuottanut legendaarisia taisteluja kapitalistisia järjestelmiä vastaan ja ammattiyhdistyksien mafiaa vastaan. Ensimmäistä kertaa 1960-luvun alkupuolella työläiset myös etääntyvät kansa-käsitteestä ja lähestyvät sitä kirottua lumpenproletariaatin määritelmää, jota marxismi oli inhonnut. Potere Operaion teoreetikot, erityisesti Toni Negri ja Sergio Bologna, alkavat käyttää tästä uudesta subjektista määritelmää massatyöläinen.

Operaistit lähtevät tehtaille

Potere Operaion intellektuellit menevät tehtaille. Heidän tekstinsä ovat vetoavia. Lentolehtiset kertovat selkeästi jo 1966, että on kieltäydyttävä ammattiyhdistyksien minimalismista ja puolueen poliittisesta abstraktista tasosta, josta työläinen ei paljon ymmärrä eikä oikeastaan välitä ymmärtää. Potere Operaio toimii siinä käänteessä täysin eri tavalla kuin ne tuhannet pienryhmät, jotka samanaikaisesti muodostuvat kaikkialla Euroopassa ja maailmalla. Pienryhmät asettuvat mitä kummallisempien ideologisten lippujen alle - on maoisteja, situationistisia anarkisteja, uusstalinisteja, guevaristeja, mariguellisteja, trotskisteja, posadisteja, bordighisteja, spartakisteja ja kaikkea siltä väliltä. Potere Operaio ei keskity imperialismin analyysiin tai kolmannen maailman taistelujen ihannointiin, Potere Operaio lähtee tehtaille.

Potere Operaio -niminen lehti ilmestyy ensimmäistä kertaa vuonna 1966 Margheran kaupungissa. Toimituksessa ovat mukana Ferruccio Gambino, Toni Negri, Massimo Cacciari, Luciano Ferrari Bravo sekä ay-aktivisteja kuten Italo Sbrogiò ja Giuseppe Massa (saivat molemmat kovia tuomioita autonomian vastaisissa oikeudenkäynneissä). Potere Operaion agitaatio toimii heti hyvin ja leviää kaikkiin Margheran petrokemian tehtaisiin sekä Modenan Fiatin traktoritehtaille että Bolognaan. Näinä aikoina Potere Operaio ottaa omakseen työläisten spontaanivaatimuksen samansuuruisista palkankorotuksista kaikille. Tämä periaate hyökkäsi voimakkaasti työn hierarkkisuutta, työntekijöiden välistä kilpailuhenkeä ja työn etiikkaa vastaan. Vuonna 1966 Potere Operaion vaatimusta pidettiin utopistisena, kaksi vuotta myöhemmin se oli keskeisin Italian metallityöläisten liikkeen saavutuksista valtavassa syksyn 1969 työtaistelussa.

Potere Operaio ja opiskelijaliike

Samanaikaisesti vuonna 1968 räjähti opiskelijaliike. Potere Operaio, joka toimi jo useassa kaupungissa, näki tämän räjähdyksen todistuksena opiskelijamassojen proletarisoitumisesta ja yritti asettaa samoja vaatimuksia opiskelijoille kuin työläisille. Erityisesti opiskelijapalkasta tuli Potere Operaion keskeisin vaatimus vuonna 1968. Ehkä Potere Operaion toiminta oli kiireellistä ja pyrki johdattamaan kaiken omasta tehdasanalyysistään. Toisaalta on vaikea kuvitella, miten se ei olisi voinut olla kiireellinen siinä myrskyssä. Vuoteen 1968 asti opiskeleminen oli ollut osoitus paremmasta yhteiskunnallisesta asemasta. Yliopisto oli ollut siihen asti paikka, jossa oli muodostunut uusi johtava luokka, ja intellektuellien tehtävä oli ollut ulkopuolinen yhteiskunnalliseen tuotantoon nähden. Potere Operaio näkee, että tilanne on muuttunut: on opiskelijoita, joiden alkuperä on työväenluokassa, ja opiskelijoita, joiden kohtalo on muuttua työvoimaksi, jolla on korkea tuotannollinen kyky. Potere Operaio paljastaa, miten osaamisesta, tieteestä, teknologiasta ja luovuudesta on tulossa keskeisimpiä tuotantovoimia. Ranskassa opiskelijat kykenevät välittämään tehdastyöläisten liikkeelle valtion, auktoriteetin ja hierarkian vastaisen elementin. Juuri italian operaistit kykenevät antamaan tämän tulkinnan Ranskan tapahtumista.

Fiatin puolue

Kesällä 1968 kaikki pienryhmät vetäytyvät maaseudulle pohtimaan suurissa teoreettisissa seminaareissa Maon tai muiden suurten johtajien teorioita. Potere Operaio taas taistelee Margheran petrokemian tehtailla ja voittaa ensimmäisen suuren taistelunsa: 5000 liiraa kuukaudessa palkankorotusta kaikille. Tehdastyöläiset ja operaistit saavat tämän vaatimuksensa läpi ammattiyhdistyksistä ja kapitalisteista huolimatta. Seuraavan vuoden syksyllä vaatimus oli jo nostettu korkeammalle: 40 viikon työaika maksettuna 48 tunnin mukaan, siis palkan korotus ja työajan lyhennys. Syksystä 1968 keväälle 1969 Potere Operaio jatkoi tehtaissa samoilla linjoilla. Monet pienryhmät alkoivat kritisoida ryhmää ekonomistiseksi, koska se ei kiinnittänyt huomiotaan humanistisen marxismin, vallanoton tai kulttuurivallankumouksen suuriin teemoihin, vaan kiteytti ohjelmansa iskulauseeseen "enemmän rahaa, vähemmän työtä". Minimalistiset tavoitteet saavat kuitenkin käyntiin keväällä 1969 taistelut Torinon Fiatin tehtaiden sisällä, erityisesti autojen korien valmistus- ja maalaushalleissa. Siitä tulee merkittävä asia koko Euroopan kehityksen kannalta ja se kulminoituu vuoden 1973 Euroopan suureen autotyöläisten kapinaan. Erityisesti Fiatin tapahtumat ovat merkittäviä, koska ne tuovat selvästi esille organisaatiokysymyksen.

Fiatin kokemukset osoittavat, että kapitalismin korkeimmassa kehitysvaiheessa ei ole enää ajateltavissa leninististä etujoukkoa, joka vetää perässään massoja kohti vallan tuhoamista. Organisaation rooliksi tulee pelkästään (ja se ei todellakaan ole vähän) kyky ennakoida tulevat kapitalistisen rakennemuutoksen siirrot ja työläisten taistelujen muotojen kehitys ja syntetisoida nämä murrokset sanojen, käsitteiden ja tekojen avulla, joilla on korkea symbolinen relevanssi. Operaistit siis eivät keskity propagandaan, jonka tehtävänä on taivuttaa työläiset liittymään tiettyyn organisaation, vaan sellaisten käsitteiden luontiin, jotka syntetisoivat kokemuksia ja näyttävät vapautuksen mahdollisuuksia, jotka avaavat odottamattomia teitä: enemmän rahaa vähemmän työtä, antakaa rahat ja tehkää mitä haluatte, jatkuvaa taistelua. Yksinkertaisia sanoja, jotka menevät asioiden ytimeen: vapaus työstä, työajan lyhentäminen, yhteiskunnan autonomia pääomasta, samanarvoisuus, toinen rikkauskäsite, joka perustuu yhdessäoloon eikä taloudelliseen kilpailuun. Näistä sanoista syntyy se, mitä on kutsuttu nimellä "Fiatin puolue". Se ei oikeastaan ollut puolue vaan tuleminen.

Samanaikaisesti syntyy uusi Potere Operaion teoreettinen lehti "La Classe" (Luokka). Sen tärkein viesti on siinä, että poliittinen johto on siellä missä taistelujen taso ja työläisten autonomia on korkeimmillaan. Ei ulkopuolisia ytimiä, ei leninististä puoluetta. Lehden tekoon osallistuvat jo tutuksi tulleiden intellektuellien lisäksi erityisesti Fiatin hallien 52, 53 ja 54 työläiset, jotka olivat tehtaan nuorempia työläisiä ja yleensä Etelä-Italiasta kotoisin. Joka ikinen päivä tehtaan edessä jaetaan myös lentolehteä, jota on painettu kymmeniä tuhansia kopioita ja jonka nimi on "Jatkuva taistelu".

Heinäkuussa 1969 kolmen kuukauden aikana kasaantunut taistelu, jossa oli ollut tehtaan sisäisiä mielenosoituksia, joukkokokouksia ja sabotaaseja, kaikki räjähtää. Kolmas heinäkuuta ammattiyhdistykset julistavat toimintapäivän asuntojen puolesta. Ammattiyhdistys yritti saada kontrolliinsa tehdastyöläiset, joihin se oli menettänyt kaiken kontrollin, tuomalla ulkopuolisen teeman. Aamulla kukaan ei osallistunut ay-liikkeen mielenosoituksiin. Potere Operaio kutsuu työläiset ja opiskelijat kello 14.30 Mirafiorin portille numero kaksi. Samassa paikassa odottavat myös mellakkapoliisit. Kaksi kertaa poliisit yrittävät murtaa työläisten joukkokokousta, mutta he eivät onnistu. Noin 12 000 ihmistä marssii Corso Traianoa pitkin, valtava pölyinen katu täyttyy työläisistä. Keskelle tietä asettuvat pamput ja kiväärit käsissään poliisit odottamaan työläisiä. Nämä pysähtyvät ja yllättäen muodostavat kymmeniä barrikadeja ja sytyttävät tuleen useampia kaksikerroksisia autojen kuljetusrekkoja ja aloittavat taistelun, joka jatkuu kello kahteen asti yöllä. Jokaisesta alueen talosta, korttelista, varastosta ja autotallista tulee paikka, jossa järjestäytyy työläisten vastarinta. Seuraavana päivänä Italian hallitus kaatuu.

Kuuma syksy 1969

Elokuussa 1969 ilmestyy La Classen viimeinen numero. Sen sanoma on seuraava "Fiatilta koko Italiaan, levittää taisteluja, valmistaa vallankumouksellista organisaatiota". Samanaikaisesti tehdas lomauttaa 20 000 työläistä militanteimmista halleista. Kuuman syksyn taistelut ovat valmiit. Suuri kysymys, joka liikkuu kaikkialla metallityöläisten sopimuksen uusimisen aikana syyskuussa 1969, on seuraava: kuka tulee hallitsemaan taisteluja? Autonomiset työläiset vai ammattiyhdistys? Kaikki tietävät sen tosiasian, että peli pelataan Fiatilla, Torinossa, länsimaailman suurimmassa yksittäisessä autotehtaassa. Työläisillä ei ole ulkopuolisia koko maata kattavia organisaatioita. Potere Operaio on pieni ryhmä, vaikkakin se kykenee tuottamaan korkean tason taisteluita ja teoriaa. Ammattiyhdistyksillä on laaja maankattava organisaatio. Heidän kannatuksensa tehtailla on kuitenkin murenemassa. Ay-liikkeen siirto on keksiä luottamusmiehen rooli. Työläisten osastotasolla nimeämä edustaja, joka ei ole enää ammattiyhdistyksien kaaderi, vaan työläisten valitsema. Potere Operaio hyökkää voimakkaasti tätä ajatusta vastaan korostamalla luottamusmiehen kontrollifunktiota. Ay-liike haluaa ehkä osittaista työläisten itsehallintaa, tehtaan sisäisen kurin demokratisointia. Se katsoo kuitenkin, että palkkatyötä on puolustettava. Potere Operaio taas haluaa vapauttaa yhä suurempia osia elämän ajasta työn organisaatiolta ja saada mahdollisimman paljon palkkaa. Potere Operaio haluaa murtaa palkan ja tuottavuuden välisen suhteen.

Potere Operaion iskulause "olemme kaikki edustajia" ei kuitenkaan saa tarpeeksi suurta kannatusta tehtaiden sisällä. Potere Operaio joutuu jo tässä vaiheessa taistelemaan valtiota, kapitalisteja ja ay-liikettä vastaan. Silti 10. lokakuuta 1969 työläiset valtaavat Fiatin tehtaat. "10. lokakuuta alkaa Mirafiorin autonominen valtaus. Aamulla työläiset miehittävät toimistorakennukset ja heittävät pihalle toimihenkilöt ja johtajat. Joitakin toimistorakennuksia, joihin ei pystytä murtautumaan, piiritetään. Sitten työläiset levittäytyvät tehtaan sisäisille parkkialueille ja polttavat toimihenkilöiden ja työnjohtajien autoja sekä juuri valmistuneita uusia autoja. Poliisit pyrkivät tehdasalueiden sisälle, mutta ne eivät onnistu. Ne pysyvät ulkopuolella ja ampuvat tehdasrakennuksia. Työnantajat uhkaavat sulkea koko kaupungin kaikki tehtaat. Työläiset kokoontuvat ja päättävät vallata tehtaan. Punaliput nousevat rakennuksien katoille. He sulkeutuvat tehtaan sisälle. Kaikki ulkopuolella yrittävät tukahduttaa vallankumousta: kommunistipuolueen johtajat, pienryhmät, kaikki. Illalla valtaajia on tuhansia, aamulla heitä on enää jäljellä 800." (G.Viale - 1968)

Potere Operaio on vähemmistössä. Militantit näkevät taistelun vallankumouksellisena taisteluna, jota on laajennettava tehtaalta yhteiskuntaan valtiota vastaan. Ammattiyhdistykset ja enemmistö työläisistä taas asettuvat palkkavaatimuksien taakse, mutta ainoastaan voidakseen kasvattaa työläisten neuvotteluvoimaa tehtaan sisällä.

Potere Operaion leninistinen suunnanmuutos

Tammikuussa 1970 Potere Operaio kutsuu koolle ensimmäisen valtakunnallisen kokouksensa. Kokouksessa, ehkä johtuen tehtaiden sisällä esiintyvistä ongelmista, yllättäen nousee arvoon arvaamattomaan haamu menneisyydestä: Lenin. Negrin mielestä Leninin opetus on siinä, että etujoukon puolue kykenee tuottamaan murtuman ja aiheuttamaan subjektiivisuuden harppauksen eteenpäin ja murtamaan kapitalistisen valtion komentomekanismin keskittämällä spontaanit voimat tiettyyn vihollisen strategian pisteeseen. Analyysia ei voi pahallakaan tahdolla kutsua banaaliksi. Se on kuten usein Negrissä kaunis sekoitus villiä anarkosyndikalismia ja leninististä hyökkäävyyttä, silti se tuntuu olevan 1970-luvun historian ulkopuolella ja erityisesti se tuntuu olevan Potere Operaion menneisyyden kanssa ristiriidassa. Yleinen käsitys liikkeiden sisällä oli ollut sellainen, että ongelma ei ole enää se, miten johtaa esiteollisen tyyppistä työväenluokkaa riistosuhteen ulkopuolelle. 1970-luvulla työväestö on jo ymmärtänyt oman ulkopuolisuutensa pääomaan nähden. Negri takertuu tehtaisiin, vaikka on selviä merkkejä siitä, että enää ei ole järkeä rakentaa organisaatiota tehtaan tuotantomallin ympärille, koska työväenluokka on juuri jättämässä tehdastyön. Toisaalta tuntuu omituiselta, syvällisten valtiomuodon analyysien jälkeen, palata 1800-luvun valtiokäsitteeseen, joka yhdistää anarkismin ja kolmannen internationaalin pahimmat aspektit. Ehkä taistelun tulen alla oli helppo ajatella konfliktia siten, että työväestön subjektiivisuus henkilöityy puolueeseen kun taas kapitalistisen luokan subjektiivisuus henkilöityy valtioon.

Valtakunnallista joukkokokousta varten valmisteltiin kolme alustusta. Ensimmäinen niistä "Luokka ja pääoma syksyn jälkeen" on syvällinen ja älykäs analyysi vanhaan operaistiseen tyyliin. Taistelut tulevat spontaanisti jatkumaan, koska liikkeellä on yhteiskunnallinen dynamiikka. Alustuksessa myös ymmärretään, että kommunistipuolue ja ay-liike tulevat vastustamaan työläisten autonomiaa, ja siinä todetaan myös, että se, mitä kapitalistit pelkäävät, ei ole subjektiivinen organisaatio, vaan työläisten massasabotaasit, poissaolot ja tehottomuus. Alustuksessa on kuvattu kaikki se, mitä tulee tapahtumaan 1970-luvun aikana: poistuminen tehtailta, vastakkainasettelu ay-liikkeen ja PCI:n kanssa sekä yhteiskunnallisen autonomia-liikkeen synty.

Toinen alustus on täydellisessä ristiriidassa ensimmäisen kanssa, sen otsikko on "Organisaation muodostaminen ja työläisten diktatuuri". Sen yleismerkitys on spontaanisuutta kieltävä, ja alustaja ehdottaa, uudelleen arvioimalla leninismin, subjektiivisuuden organisaatioprosessin. Keskeisin ajatus on siinä, että työläisten subjektiivisuus ei kykene tuottamaan omalla sisäisellä kehityksellään murtumaa ja autonomian saavuttamisen prosessia. Voidakseen päästä näihin tavoitteisiin on rakennettava kumouksen puolue.

Kolmas alustus on taas täydessä ristiriidassa toisen kanssa. Sen otsikko on "Kapitalistinen tieteen käyttö ja teknisten toimihenkilöiden taistelut". On todella omituista, miten nämä vajaat 100 intellektuellia ja aktivistia kykenivät näkemään niin kauas ja silti ankkuroitumaan niin köyhään menneisyyteen. Seminaarissa kuului myös toisenlaisia ääniä kuin ne, jotka puolsivat leninistisen organisaation rakennusehdotusta "Strategiaa ovat suuret massaliikkeet, proletariaatin sisäiset muutokset, ja spontaanit strategian keskukset syntyvät taistelujen sisällä" (Franco "Bifo" Berardi). Bifon (tuomittiin vuonna 1977 luokkataisteluun yllyttämisestä). Pakeni maasta ja työskenteli noin kymmenen vuotta Gilles Deleuzen ja Felix Guattarin kanssa. Toimii nykyisin aktiivisesti yhteiskunnallisessa liikkeessä Italiassa erityisesti multimedia- ja bioteknologiateemojen yhteydessä) näkemys häviää kuitenkin Potere Operaion sisäisen poliittisen taistelun. Loppupäätelmät, jotka Potere Operaion aktivistit vetävät keskustelusta, kuulostavat tällaisilta: "tänään organisaatiosta tulee strateginen elementti. Tämä tarkoittaa leninismin haltuunottoa, vallankumouksellisen kurinalaisuuden toteuttamista, jatkuvan ja keskitetyn strategian ja taktiikan käyttämistä. On ymmärrettävä, että jokaiseen kapitalismin kehityksen hetkeen on mahdollista sisällyttää työläisten murtuma, panna kapitalisti maksamaan enemmän kuin mitä kehitys pystyy heille antamaan, kääntyä heitä vastaan voimana, järjestettynä työläisten väkivaltana, massaväkivaltana."

On kuitenkin muistettava, että kaikesta tästä leninismistä huolimatta ihmisten väliset suhteet Potere Operaion sisällä eivät hajonneet. He viettivät aikaa yhdessä, pitivät hauskaa, keskustelivat illat ja yöt asioista. Koskaan erilaiset näkemykset eivät menneet aggressiivisuuden tasolle tai muitten poissulkemiseen. Kaikki päätökset (myös sellaiset dramaattiset, jotka veivät ihmisiä kärsimään kymmenien vuosien vankeustuomioita tai peräti menettämään henkensä) syntyivät keskusteluissa, joissa ironia oli aina läsnä, joissa tiedostettiin inhimillisen älyn suhteellisuuden ja historiallisten prosessien ohimenevyys. Ironia oli aina vahvempi kuin dramaattisuus, älyllisen kekseliäisyyden ilo oli aina suurempi kuin umpinainen koherenssi. Usein ennakoinnin ironia vei tovereita elämään liian paljon aikaansa edellä, unohtamalla, että se mikä, joillekin oli iloinen ja älyllinen leikki, ei ollut sitä joillekin muille. Ne, jotka investoivat pörsseissä ja pistävät liikkeelle valtavia resursseja saadakseen maksimoitua voittonsa, eivät välttämättä välitä leikkimisestä. Potere Operaiossa elää siis jatkuvasti kaksi sielua: ironinen sielu, joka nauraa taloudelle, kilpailulle ja ylistää työstä kieltäytymistä, ja toinen sielu, joka puhuu uhrauksista ja vallankumouksesta.

Vuoden 1970 seminaarin jälkeen Potere Operaion kritiikin pääkohdat ovat spontanismi ja tehdaskeskeisyys. Spontanismin kritiikki on syvässä ristiriidassa koko operaismon tarinan kanssa, ja siitä on kirjoitettu tässä yhteydessä jo paljon. Tehdaskeskeisyyden kritiikki oli taas täysin oikeutettu, kuten vuoden 1973 jälkeiset tapahtumat tulevat osoittamaan. Potere Operaion piirissä oli ymmärretty, että siirtymä jälkiteolliseen yhteiskuntaan oli tapahtumassa osittain myös järjestön toiminnan seurauksena.

1973: uusi rikkauden käsite ja työn kuolema

Rikkauden käsitettä on harvoin problematisoitu marxismin piirissä. Taloudellinen rikkauden määritelmä on varmasti redusoiva. Taas kerran on palattava fenomenologiaan. Rikkauden määritelmässä on lähdettävä kokemuksesta eli siitä, miten me koemme rikkauden. Rikas ei ole se, joka elää ikuisessa kilpailun ja tuottavuuden puristuksessa. Rikas on yhteiskunta, joka pystyy nauttimaan siitä, mitä on saatavilla, ja jossa sen jäsenet voivat vapaasti toimia. Rikkaus ja onnellisuus ovat ne suuret asiat, jotka 1960- ja 1970-lukujen liikkeet tuovat esille. Taistelu, joka käydään ja jonka osana myös Potere Operaio on, ei ole pelkästään kahden luokan taistelu, työväenliikkeen ja pääoman kamppailu, eikä kyseessä ole siirtymä yhdestä totalisoivasta järjestelmästä toiseen. Kyse on arkipäivän elämän laadusta, tuntemisen ja tietämisen mallien välisestä vaihtoehtoisuudesta, siitä miten elettyä aikaa voi viettää.

Vuonna 1973 eurooppalainen tehdastyöläisten liike saavuttaa lakipisteensä, vuonna 1977 autonomia-liike omansa. Autonomia-liike, josta tässä yhteydessä ei kirjoiteta syvällisesti, on se liike, joka nivoutuu tehdastyöläisten liikkeeseen ja operaismoon sekä määrää lopullisen siirtymän jälkiteolliseen aikaan. Tehdastyöläiset tekevät vastarintaa tehtaiden sisällä ja työn kuoleman jälkeen, jonka ne olivat itse aiheuttaneet, muotoutuvat yhteiskunnallisen työläisen liikkeeksi. Autonomia on ensimmäinen liike, joka osoittaa uuden tuotannollisen subjektin ja tuottavan voiman syntyä. Vuosi 1977 on se vuosi, jolloin ensimmäistä kertaa poliittisella, taiteellisella, kommunikatiivisella ja filosofisella tasolla nousee esille tietoisuus general intellectistä mahdollisuutena työstä vapautumiselle. Autonomia-liike, sen poliittisissa muodoissa, valitettavasti yhdistää nämä molemmat kasvot (tehdastyöläiset ja uudet tuotannolliset subjektit) omissa taisteluissaan, seurauksilla, jotka ovat tuhoisia. Olisi ehkä pitänyt rohkeammin jo vuonna 1970 antaa hyvästit tehtaille ja lähteä yhteiskunnallistamaan taistelua uusien subjektien kanssa ja välttää leninististä suunnan muutosta. Näin ei kuitenkaan käynyt.

Vuosina 1967-1973 työläisten taistelut asettavat kriisiin ei pelkästään kapitalistisen kasauman mallit (siis tuotantomuodon), vaan ja erityisesti tietyn tyyppisen komennon ja valtion mallin. Potere Operaio on taas kerran ajan hermolla. Sen lehdessä julkaistaan syyskuussa 1971 Negrin "Suunnitelmavaltion kriisi: kommunismi ja vallankumouksellinen organisaatio". Negrin mielestä suunnitelmavaltio on se komennon toteutumismuoto, jossa luokkaristiriita otetaan valtiomuodon perustaksi ja sovitellaan hyvinvointi- ja tulonjakojärjestelmien avulla. Negrin mielestä työstä kieltäytyminen, jatkuva spontaani kapinointi ja palkkavaatimuksien asettaminen syövät tämän mallin olemassa olevat perustat. Negrin mielestä hyvinvointivaltion kriisin jälkeinen tilanne on sellainen, jossa valtiosta tulee proletariaattia tuhoava komento, jonka tehtävä on pelkästään alistaa. Samalla kun Negri ennustaa uusliberalismin tulon kymmenen vuotta ennen sen toteutumista, hän ehkä aliarvioi tässä tilanteessa uusien teknologioiden käyttöönoton avaamat mahdollisuudet ja elektronisen vallankumouksen. Potere Operaio siis jättää tässä tilanteessa tehtaan ihan oikeutetusti ja samalla epäoikeutetusti yhteiskunnallisen tuotannon maailman ja vie työväestöä kohti yhteentörmäystä valtion kanssa leninismin nimissä. Kuten sanottu olisi ehkä pitänyt malttaa ja pysyä muutoksien sisällä, työn sisällä ja elää omien autonomisten alueiden kanssa siirtymävaihetta kohti jälkiteollista aikakautta.

Bolognassa syyskuussa 1970 Potere Operaio palaa lopullisesti leninistiseen maailmaan. Keskitetty organisaatio erotetaan toiminnallisesti työläisten ja proletaarien itseorganisoidusta tasosta. Enää ei järjestetä kollektiivista johtoa taistelujen sisälle, vaan rakennetaan ulkopuolinen johto, jonka tehtävänä on tuoda taistelujen sisälle poliittisen vallanoton ohjelma. Heinäkuussa 1971 Roomassa Potere Operaio virallisesti päättää lähteä rakentamaan kumouksen puoluetta. On huomioitava, että kumouksen puoluetta ei rakenneta sanallisesti, vaan hyvin konkreettisesti. Järjestö varustetaan lopullisesti kyvyllä toimia sotilaallisesti. Se, mikä tässä vaiheessa enää erottaa Potere Operaioa marxisti-leninistisistä ryhmistä, on radikaali tapa olla kaduilla ja toreilla mielenosoituksissa sekä se, että massojen mobilisointi saa sotilaallisia piirteitä. Operaistit taas todella tekevät mitä sanovat, rehellisesti, aivan samalla tavalla kuin vuonna 1966 he olivat lähteneet tehtaille.

Maaliskuussa 1973 spontaanit taistelut juoksevat Potere Operaion edellä. Opelin työläiset Kölnissä ja Russelsheimissa, British Leylandin, Peugeotin ja tietysti Fiatin työläiset käynnistävät akuutin konfliktin, jonka tavoitteena palkan lisäksi on tehokkuuden vastustaminen välineinä jatkuva ja pirstaloitunut sabotaasi. On hämmästyttävää, että vaikka lakkojen määrä vähenee menetetyt työtunnit lisääntyvät kaikkialla. Lakosta tulee henkilökohtainen. Työläiset ainoastaan jäävät kotiin keksimällä mitä ihmeellisimpiä selityksiä. Uudet työläiset eivät enää välitä toistuvasta ja yksitoikkoisesta työstä. Uusi työväenluokka, joka astuu Torinon Mirafiorin porteista sisään, on kuunnellut Jimi Hendrixin, Doorsin ja Bob Dylanin musiikkia, se on käynyt konserteissa, matkustanut liftaamalla ympäri Eurooppaa tai mennyt Intiaan magic busseilla. Se on käyttänyt psykedeelisiä aineita osastoilla ja polttanut marihuanaa työpisteillä. Se koostuu ihmisistä, jotka tekevät työtä ainoastaan sen verran, että saavat ostettua lipun seuraavaa matkaa varten, he asuvat kommuuneissa, varastavat ruokaa kaupoista eivätkä ole kiinnostuneita rasittavasta yksitoikkoisesta työstä, joka kaiken lisäksi on yhteiskunnallisesti täysin hyödytöntä.

Maaliskuussa 1973 Torinossa alkaa uudentyyppinen lakko: jokainen tekee mitä huvittaa. Tehtaan sisällä järjestetään juhlia ja tanssitaan. Tehdas vallataan jälleen kerran. Tällä kertaa sitä ei kuitenkaan haluta haltuunottaa, vaan siitä halutaan tehdä jotain muuta kuin tehdas. Tässä vaiheessa pääoman päätöksestä tulee lopullinen kaikkialla Euroopassa: ei enää ikinä uusia työläisiä tehtaiden sisälle. Automatisointia ja robotteja tilalle. Ihmiset poistuivat onnellisina tehtaasta. Potere Operaio tekee sen ainoan ratkaisun, joka sille oli oikea tällä hetkellä. Se lopetti toimintansa.

Autonomia

Potere Operaion lopettamisen jälkeen aktivistit järjestäytyvät alueellisiin komiteoihin ja kollektiiveihin. Kukaan ei enää puhu keskitetystä järjestöstä. Tässä yhteydessä ei voida väheksyä feministisen liikkeen merkitystä. Sen päällimmäinen opetus on, että pitää lähteä erilaisuudesta, moninaisuudesta ja omista tarpeista. Autonomia-liike syntyy juuri näistä lähtökohdista.

Autonomian sisälle muodostuu nopeasti kolme suuntausta. Ensimmäinen koostuu aktiiveista, jotka toimivat lehden ja kollektiivin kautta, jonka nimi on Rosso (Punainen). Se toimi erityisesti Venetsiassa, Padovassa ja Milanossa. Siinä oli mukana keskeisenä hahmona Toni Negri. Rosso on eriskummallinen sekoitus, jota on kutsuttu anarkistiseksi leninismiksi tai leninistiseksi anarkiaksi. Jatkuvan spontaanisuuden kärjistetyimpien taistelumuotojen ylistys ja äärimmäinen sisäinen organisointi ja erityisesti suoran väkivaltaisen toiminnan roolin ylikorostaminen. Toinen suuntaus, jonka kärkihahmo oli Oreste Scalzone, muodosti kaikkialla uskomattoman suuren saariston mikrokomiteoita (Kommunistiset Vallankumoukselliset Komiteat), jotka toimivat massatasolla. Kolmas suuntaus oli ns. luova autonomia, joka sanoi hyvästit poliittisille organisaatiomuodoille ja otti käyttöönsä situationismille ja dadaismille tyypilliset eleet, mutta massatasolla. Tunnetuimpia luovan autonomian hahmoja oli Franco "Bifo" Berardi. Erityisesti tämä suuntaus löysi F.Guattarin, G. Deleuzen ja M. Foucaultin ajatukset. Luovien autonomien mielestä ei enää tarvittu etujoukkoa, vaan poikittaista suuntausta, jonka tehtävänä oli tuottaa uutta kulttuuria, uusia mielikuvia ja uusia haluja.

Nämä suuntaukset toimivat yhdessä Italian vallankumouksessa, joka tunnetaan nimellä vuoden 1977 liike, jokainen kuitenkin omalla erilaisuudellaan. Vuoden 1977 jälkeen, kun valtion hyökkäys autonomiaa vastaan oli kovimmillaan, nämä kolme suuntausta yhdistyivät vähäksi aikaa lehdessä, jonka nimi oli Metropoli. Toisen numeron ilmestymisen jälkeen koko toimitus, kahta henkilöä lukuun ottamatta, istui vankilassa, todella kovilla syytteillä.

Autonomian kokeilussa undergroundin, hippiliikkeen, beatnikin ja rockin vaikutus oli suurempi kuin Kiinan kulttuurivallankumouksen tai marxismin. Se oli liike, joka ensimmäistä kertaa historiassa käänsi ylös alas mielikuvan työväestöstä. Siihen asti oli ajateltu, että proletariaatti odottaa tehtaan porttien edessä kutsua työhön. 1970-luvulla kuitenkin ihmiset, jotka olivat tehtaiden ulkopuolella, olivat pitkätukkaisia, makasivat asfaltilla polttamassa piippua, kuuntelivat Pink Floydin musiikkia täysillä ja ottivat aurinkoa. Tämä näkymä otti pois työhalut myös niiltä, jotka olivat tehtaan sisällä. Työttömyys tulkittiin vapautettuna aikana eikä kirouksena. Itse asiassa se yhteiskunnallinen segmentti, joka nautti työttömyydestä, kantoi mukanaan valtavia tieteeseen, kulttuuriin ja teknologiaan liittyviä tietoja, joista yhteiskunta sai voimansa harppaukseen kohti jälkiteollista maailmaa.

Kommunismi

Pelkästään tässä vaiheessa tulee oikeutetuksi käyttää termiä kommunismi, sen todellisessa merkityksessä. Edellisessä luvussa kuvattu rikas työstä kieltäytyvä käyttäytymismalli on kommunismia. Potere Operaion ja autonomian kommunismia. Muuten kommunismi on ollut epäinhimillistä proletariaatin vastaista väkivaltaa. Hirvittävää autoritaarista alistusmekanismia, kulttuurikonformismia, kuvottavaa valheellisuutta, sotilaallisten ja feodalististen byrokratioiden komentoa. Kommunismi on ollut totalitaarinen painajainen, joka on värjännyt koko vuosisatamme. Potere Operaio vuoteen 1970 asti ja autonomia sen jälkeen ovat jotain muuta. Ensinnäkin ajatus siitä, että työläisten valta ja valtio eivät ole samastettavissa. Valtio ei voi olla työläisten. Potere Operaion johtolanka oli siinä, että työläisten valta ilmenee ainoastaan kieltäytymisenä, ei hallintana. Potere Operaio auttaa meitä ymmärtämään, että ehkä kapitalismi on ylittämätön, ja vaikka se olisikin ikuinen, myös kommunismi elää. Se on pääoman alter ego (toinen minä). Potere Operaio tiesi hyvin, että työväestön valta ei voi muodostaa valtiota, se ei voi muuttua kehityksen taloudelliseksi hallinnaksi. Kommunismi on Potere Operaiossa yhteiskunnallisista velvoitteista vapaa yhteisö, vapaa ja kaikille hyödyllinen yksilöllisyyksien kohtaamispaikka. Potere Operaiossa itse asiassa ei ole yhtenäisiä voimia tai subjekteja, jotka veisivät eteenpäin yhtenäisiä tahtoja. Tahtoa ei ole, on mielikuvituksen virtoja, kollektiivisen tuntemisen masennuksia ja hetkellisiä valaistumisia. Kommunismi on Potere Operaiossa ja autonomiassa jokaisen kehon jatkuvuutta toiseen kehoon nähden. Se on orkidea, joka jatkuu paviaanina tai ampiaisena, pilvenä tai kalliona. Autonomia ja sen toteuttama kommunismi on Guattarin sanojen mukaan kaosmoksen tila, jossa kosmos (kaikkeus) ja kaaos sekoittuvat voidakseen muodostaa lauseen, kollektiivisen halun, liikkeen, paradigman ja maailman: "Minä olen toinen. Toisten moninaisuutta, joka saa lihallisen muodon sekoittamalla osittaisia lausekkeita, jotka kaikkialta vuotavat yksilöllistä identiteettiä ja järjestettyä kollektiivista kehoa. Kaosmoksen kursori heiluu lakkaamatta eri lausekkeiden tulessa, ei syntetisoidakseen niitä transsendentaaliseen minään, vaan voidakseen tehdä niistä, kaikesta huolimatta, maailman." (F.Guattari, Chaosmose, 1992)

Guattari siltana siihen suureen kohtaamiseen, joka tapahtuu 1970-luvun lopulla, 1980-luvun aikana ja 1990-luvun alkupuolella ja jossa italialaiset Potere Operaion ja autonomian aktiivit kohtaavat ranskalaiset jälkistrukturalistifilosofit. Uusi energia syntyy ja 1990-luvulla se paljasti uuden mantereen rajat taas kerran yhteiskunnallisessa toiminnassaan. Mutta tämä on täysin eri tarina…