2003-02-07

Uudet sodat, uudet käsitteet
Mary Kaldor: Uudet ja vanhat sodat. Helsinki: Taifuuni, 2001

Jukka Peltokoski

Kaldorin kirjan Uudet ja vanhat sodat voi lukea tutkimukseksi siitä, miksi siviiliuhrien määrä sodissa kasvoi koko 1900-luvun. Kaldorin mukaan vuosisadan alussa yli 80 % uhreista oli sotilaita. Toisessa maailmansodassa siviili- ja sotilasuhrien suhde oli jokseenkin puolet ja puolet. Lähestyttäessä vuosituhannen vaihdetta siviiliuhrien määrä oli noussut jo noin 80%.

Kirjan keskeinen väite on, että sodista on tullut enenevissä määrin identiteettikysymyksiä, joiden "päämääränä ei ole valloittaa tietty alue, vaan saavuttaa poliittista valtaa lietsomalla pelkoa ja vihaa". Valtioiden sotilaat ovat usein vain sivuosissa ja pääroolia vetävät yksityiset sotajoukot ja verkostot, joilla on kytköksiä järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Ennen kaikkea: armeijoiden välisten yhteenottojen sijaan näemme, kuinka väkivalta kohdistetaan tavallisiin puolustuskyvyttömiin ihmisiin.

"Se mitä aiemmin pidettiin vanhojen sotien epätoivottuna ja laittomana sivuvaikutuksena, on nyt olennainen osa taistelua uusissa sodissa."

Identiteettipolitiikassa on kyse ihmisten luokittelemisesta ja luokittelun käyttämisestä poliittisten vaatimusten perusteena. Tällainen politiikka on yleensä pirstovaa, menneisyyteen suuntautunutta ja ulossulkevaa. Uudet sodat perustuvat identiteettien poliittiselle mobilisaatiolle, jonka tärkein strategia on turvattomuuden lietsominen sekä eri identiteettiä edustavien ihmisten karkottaminen.

Kaldor kritisoi YK:ta, joka hänen mukaansa yrittää epäonnisesti soveltaa vanhoja keinoja uusiin ongelmiin. Kaldorin oma ehdotus on "kosmopoliittinen lähestymistapa", joka lepäisi monikulttuurisuuden, sivistyneisyyden ja demokratian globaaleissa arvoissa. "Kosmopoliittisen lain" nojalla sotarikoksia voitaisiin käsitellä myös ihmisoikeusrikoksina ja kansainvälisillä instituutioilla olisi mahdollisuus toimia siviiliuhrien suojelemiseksi ohi kansallisvaltiollisen suvereniteetin.

Jo nykyään nähtävien humanitaaristen interventioiden ero Kaldorin näkemykseen on muun muassa siinä, että Kaldor painottaa korkean tason diplomatian sijaan ensisijaisesti paikallisten ryhmien ääntä ja mahdollisuuksia konfliktien ratkaisussa. Taistelevien ryhmien lisäksi, joskus jopa sijaan, neuvotteluihin olisi otettava erilaisia siviiliryhmiä ja paikallisia asiantuntijoita. Kaldor muistuttaa, että uudet sodat eivät ole totaalisia, vaan jokaiselta konfliktialueelta löytyy sivistyksen saarekkeita, jotka puolustavat inhimillisyyttä ympärillä riehuvan terrorinkin keskellä.

Kaldorin visiossa mahdollinen sotilaallinen interventio ja kosmopoliittisen lain pakottaminen olisi niin ikään ratkaistava paikallisten tarpeiden pohjalta ja siviilien kanssa neuvotellen. Jonkin osapuolen nujertamisen sijaan tavoitteena tulisi olla väkivallan juurten katkaiseminen luomalla kansainvälisen humanitaarisen ja ihmisoikeuslainsäädännön turvaamia alueita, joilla "vaihtoehtoiset, suvaitsevaisemmat poliittiset liikkeet voivat kehittyä". Kaldor ei näe ratkaisua alueellisissa jaoissa, koska ne vain legitimoivat vihamieliset ja partikularistiset identiteetit. Kansainvälisten instituutioiden on ennen kaikkea luotava tilaa ja resursseja kansalaisyhteiskuntaprosessien käynnistymiselle.

Kaldorin kirja on ehdotonta lukemistoa rauhan- ja antimilitaristiselle liikkeelle, jonka kynnyskysymyksiä tällä hetkellä on, miten se vetreyttää kylmän sodan kangistamia jäseniään. Kirjan miinukseksi voidaan lukea täydellinen hiljaisuus siitä, kuinka murtumat kansallisvaltiollisessa järjestyksessä eivät ole tuottaneet vain nostalgisten ja partikularististen identiteettien välistä väkivaltaa, vaan myös globaalia sotaa. Ja siitä kuinka nämä ovat yhteydessä toisiinsa.