Moneus ja yksilöllistymisen periaate

Nykyaikaiset elämänmuodot todistavat "kansan" käsitteen hajoamisesta ja "moneuden" käsitteen uudesta ajankohtaisuudesta. Nämä kaksi toisilleen vastakkaista käsitettä olivat kiintotähtiä 1600-luvun suuressa keskustelussa, josta on peräisin merkittävä osa eettis-poliittisesta sanastostamme. "Kansalla" on keskihakuinen luonto, se yhtenee volonté généraleksi ja on valtion liitäntä tai heijastus; moneus on pluraalinen, se pakenee poliittista ykseyttä, ei laadi sopimuksia eikä siirrä oikeuksia suvereenille, vastustaa kuuliaisuutta, on taipuvainen ei-edustuksellisiin demokratian muotoihin. Hobbes tunnisti moneudessa kaikkein suurimman vaaran valtiolliselle koneistolle ("Silloin kun kansalaiset kapinoivat, he ovat moneus kansaa vastaan [Hobbes, 1642: XII, 8]"), Spinoza vapauden alkuperän. 1600-luvulta asti, miltei poikkeuksetta, "kansa" on ollut ehdottoman vallitseva. Monien poliittinen olemassaolo monina on karkotettu moderniuden horisontista: karkotukseen eivät ole osallistuneet ainoastaan absoluuttisen valtion teoreetikot, vaan myös Rousseau, liberaali traditio ja itse sosialistinen liike. Mutta tänään moneus ottaa revanssinsa luonnehtimalla kaikkia yhteisen elämän piirteitä: postfordistisen työn tottumuksia ja mentaliteetteja, kielipelejä, passioita ja affekteja, kollektiivisen toiminnan ymmärtämisen tapoja. Kun huomioidaan tätä revanssia on kuitenkin syytä välttää muutamia hölmöyksiä. Kyse ei ole siitä, että työväenluokka olisi autuaasti hävinnyt tehdäkseen tilaa "monille": pikemminkin, ja juttu on selvästi monimutkaisempi ja kiinnostavampi, tämän päivän työläisillä, jotka ovat pysyneet työläisinä, ei enää ole kansan fysionomiaa, vaan he ovat täydellisiä esimerkkejä moneuden olemisen tavasta. Siinä, että toteaa "monien" luonnehtivan nykyaikaisia elämänmuotoja, ei muuten ole mitään idyllistä: ne luonnehtivat niitä niin pahassa kuin hyvässä, yhtä lailla orjamaisuudessa kuin konflikteissa. Kyse on olemisen tavasta, joka on toki erilainen kuin "kansan", mutta itsessään aivan yhtä ambivalentti, koska se on varustettu myös myrkyllisillä ominaispiirteillä. Moneus ei vain siirrä kysymystä universaalista, yhteisestä/jaetusta, sanalla sanoen siis Yhdestä, sivuun riiviömäisellä eleellä, vaan muotoilee sen perin pohjin uusiksi. Ennen kaikkea tekijöiden järjestys kääntyy ylösalaisin: kansa pyrkii kohti Yhtä, "monet" ovat peräisin Yhdestä. Kansalle universaalisuus on lupaus, "monille" se on lähtökohta. Sama vaihdos koskee yhteistä ja jaettua. Yksi, jota kohti kansa vajoaa, on valtio, suvereeni, volonté générale; Yksi, joka moneudella on hartioillaan, muodostuu sen sijaan kielestä, älystä julkisena tai interpsyykkisenä resurssina, lajin yleisistä kyvyistä. Mikäli moneus pakenee valtiollista ykseyttä, se tekee sen vain siksi, että se liittyy aivan toiseen Yhteen, joka on alustava pikemmin kuin lopullinen. Tätä liittymistä, johon on jo aiemmin viitattu, on syytä tutkia syvemmin.

Yhden merkittävän panoksen tähän tutkimukseen tarjoaa Gilbert Simondon, Deleuzelle hyvin tärkeä filosofi, joka on tähän asti ollut lähes tuntematon Italiassa. Hänen pohdiskelunsa koskee yksilöllistymisen prosesseja. Yksilöllistyminen, toisin sanoen siirtyminen ihmiseläimen yleisistä psykosomaattisista ominaisuuksista ainutkertaisen singulaarisuuden muotoutumiseen, on kenties kategoria, joka enemmän kuin mikään muu kuuluu yhteen moneuden kanssa. Tarkkaan ottaen kansan kategoria sopii ei-yksilöllistyneiden yksilöiden joukkoon, joka käsitetään yksinkertaisina substansseina tai solipsistisina atomeina. Juuri siksi, että ne muodostavat välittömän lähtökohdan pikemmin kuin monimutkaisen prosessin äärimmäisen lopputuloksen, nämä yksilöt tarvitsevat valtiollisen ryhmittymän hankkimaa ykseyttä/universaalisuutta. Kun taas puhutaan moneudesta, painopiste on nimenomaan yksilöllistymisessä, eli siinä miten kukin "monista" on peräisin yhtenäisestä/universaalista. Simondon, kuten omilla tavoillaan myös neuvostoliittolainen psykologi Lev Vygotski ja italialainen antropologi Ernesto de Martino, ovat keskittäneet huomionsa tähän periytymiseen. Näille kirjoittajille ontogenesis, eli yksilöllisen ja itsetietoisen "minän" kehitysvaiheet, on philosophia prima, ainoa ilmeinen olemisen ja tulemisen analyysi. Ja ontogenesis on philosophia prima juuri sen takia, että se osuu kokonaan ja kattavasti yhteen "yksilöllistymisen periaatteen" kanssa. Yksilöllistyminen antaa mahdollisuuden hahmotella toisenlaista Yhden ja monen suhdetta, josta on ollut havaittavissa vain hyvin vähän merkkejä (toisenlaista verrattuna esimerkiksi siihen, joka samastaa Yhden ja valtion). Sen tähden se on kategoria, jolle on mahdollista perustaa moneuden eettis-poliittinen käsite.

Gaston Bachelard, eräs 1900-luvun suurimmista epistemologeista, on kirjoittanut, että kvanttifysiikka on "kieliopillinen subjekti", johon vaikuttaa olevan mahdollista liittää mitä heterogeenisimpia predikaatteja: jos yhteen ongelmaan käykin humelainen käsite, toiseen voi hyvinkin sopia hegeliläisen logiikan kappale tai Gestalt-psykologiasta otettu käsite. Vastaavasti moneuden olemisen tapa täytyy kuvata mitä erilaisimmista ympäristöistä löydetyillä, toisinaan jopa keskenään vaihtoehtoisilla käsitteillä. Niitä voidaan löytää esimerkiksi Gehlenin filosofisesta antropologiasta (ihmiseläimen biologinen kokemattomuus, määrätyn "ympäristön" puuttuminen, erikoistuneiden vaistojen heikkous), Olemisen ja ajan jokapäiväiselle elämälle omistetuilta sivuilta (lörpöttely, uteliaisuus, väärinkäsitys jne.), Wittgensteinin Filosofisissa tutkimuksissa tekemistä erilaisten kielipelien kuvauksista. Kaikki nämä ovat sinänsä kannatettavia esimerkkejä. Vastaansanomatonta sen sijaan on tärkeys, jonka saavat moneuden "predikaatteina" kaksi Gilbert Simondonin teesiä: 1) subjekti on aina osittainen ja epätäydellinen yksilöllistyminen, joka koostuu pikemminkin esiyksilöllisten ja varsinaisesti singulaaristen aspektien muuttuvasta kudoksesta; 2) kollektiivinen kokemus ei lainkaan merkitse yksilöllistymisen hajoamista tai pimennystä, vaan seuraa ja jalostaa sitä. Niinpä onkin kannattavaa sivuuttaa paljon muuta (mukaan lukien tietenkin keskeinen kysymys siitä, miten yksilöllistyminen Simondonin mukaan realisoituu) ja keskittyä näihin hiukan kummallisilta ja jopa hankalilta tuntuviin teeseihin.

Esiyksilöllinen

Aloittakaamme alusta. Moneus on yksilöiden verkko. Termi "monet" viittaa kontingenttien singulaarisuuksien kokonaisuuteen. Nämä singulaarisuudet eivät kuitenkaan ole lopullinen annettu tosiseikka, vaan yksilöllistymisen prosessin lopputulos. On itsestään selvää, että jokaisen autenttisen yksilöllistymisen lähtöpiste on jotain, joka ei vielä ole yksilöllistä. Se, mikä on ainutlaatuista, toistamattomissa olevaa, katoavaista, on peräisin siitä, mikä puolestaan on eriytymätöntä ja yleistä. Yksilöllisyyden omalaatuisilla piirteillä on juurensa universaalisten paradigmojen kokonaisuudessa. Jo yksilöllistymisen periaatteesta puhuminen merkitsee erittäin vahvan yhteenkuuluvuuden postuloimista singulaarisen ja jonkinlaisen anonyymin voiman muodon välille. Yksilö ei ole sellainen kuin on siksi, että pysyttelee syrjässä siitä, mikä on voimakasta, kuten veretön ja kaunainen zombi, vaan siksi, että hän on yksilöllistynyt voima; ja yksilö on yksilöllistynyt voima siksi, että hän on vain yksi voiman mahdollisista yksilöllistymisistä.

Määrittääkseen yksilöllisyyttä edeltävät seikat Simondon ottaa käyttöön ilmauksen esiyksilöllinen todellisuus, joka ei itse asiassa ole lainkaan kryptinen. Tämä vastapooli on tuttu jokaiselle "monista". Mutta mitä "esiyksilöllinen" oikein on? Simondon kirjoittaa: "Tätä esiyksilöllistä todellisuutta, jota yksilö kantaa mukanaan, voisi kutsua luonnoksi, jos ponnistelee löytääkseen sanasta 'luonto' sen merkityksen, jonka esisokraattiset filosofit antoivat sille: joonialaiset luonnonfilosofit keksivät sen olevan kaikkien olemisen lajien alkuperä, joka edeltää yksilöllistymistä; luonto on mahdollisen todellisuutta, jolla on sen apeironin piirteet, josta Anaksimandroksen mukaan jokainen yksilöllistynyt muoto saa alkunsa. Luonto ei ole ihmisen vastakohta, vaan olemisen ensimmäinen vaihe, kun taas toinen vaihe on yksilön ja ympäristön välinen vastakkaisuus" (Simondon 1989: 196). Luonto, apeiron (määrittelemätön), mahdollisen todellisuus, oleminen, jolla ei vielä ole vaiheita: ja teeman variaatioita voisi jatkaa. Tässä kuitenkin vaikuttaa sopivalta ehdottaa määritelmää, joka on riippumaton "esiyksilöllisestä": se ei ole ristiriitainen Simondonin määritelmän kanssa, mutta itsenäinen suhteessa siihen. Ei ole vaikeaa oivaltaa, että saman etiketin alla on varsin erilaisia alueita ja tasoja.

Esiyksilöllistä on ensinnäkin aistimellinen havaitseminen, kyky liikkua, lajin biologinen perusta. Merleau-Ponty huomauttaa teoksessaan Phénomenologie de la perception (Havainnon fenomenologia), että "minä en tiedosta olevani aistihavaintoni todellinen subjekti sen enempää kuin tiedostan olevani syntymäni tai kuolemani todellinen subjekti" (Merleau-Ponty 1945: 293). Ja edelleen: "näkö, kuulo ja tuntoaisti aloineen edeltävät minua ja ovat ulkopuolisia henkilökohtaiseen elämääni nähden (emt.: 451)". Aistihavainto pakenee ensimmäisen persoonan kuvausta: kun havainnoin, havainnoija ei ole yksilöllistynyt yksilö vaan laji sellaisenaan. Kykyyn liikkua ja aistia sopii vain passiivinen ilmaus: näkyy, kuuluu, tuntuu kipua tai nautintoa. On totta, että havaitsemisella on toisinaan itserefleksiivinen sävy: riittää kun ajattelee tuntoaistia, koskettamista, joka tarkoittaa aina myös tulemista käsittelemänsä objektin koskettamaksi. Se, joka havaitsee, huomaa itsensä heti kun kurottautuu kohti asiaa. Kyse on kuitenkin itseensä viittaamisesta ilman yksilöllistymistä. Laji, ei itsetietoinen singulaarisuus, huomaa itsensä koskettelussa. Se erehtyy, joka samaistaa kaksi itsenäistä käsitettä ja väittää, että itserefleksiivisyydestä seuraa myös yksilöllistyminen, tai päinvastoin, että ilman yksilöllistymistä ei voida puhua itserefleksiivisyydestä.

Tarkemmin määrittyneellä tasolla esiyksilöllistä on oman yhteisön historiallis-luonnollinen kieli. Kieli kuuluu kaikille tietyn yhteisön puhujille yhtä aikaa sisäänsä kietovana ja eriytymättömänä, aivan kuten eläintieteellinen "ympäristö" tai lapsivesi. Kielellinen kommunikaatio on intersubjektiivista jo ennen kuin todelliset ja varsinaiset "subjektit" muodostuvat. Koska kieli on kaikkien ja ei kenenkään, anonyymi passiivi loistaa myös sen kunniaksi: puhutaan. Ennen kaikkea Vygotski on korostanut inhimillisen puhumisen esiyksilöllistä tai välittömästi sosiaalista luonnetta: sanan käyttäminen on alusta lähtien interpsyykkistä eli julkista, jaettua, persoonatonta. Päinvastoin kuin Piaget väitti, kyse ei ole alkuperäisestä autistisesta (eli hyperyksilöllisestä) olotilasta pakenemisesta, joka kulkee pitkin kasvavan sosialisaation tietä; ontogenesiksen ydin on Vygotskin mukaan päinvastoin siirtymisessä täydellisestä sosiaalisuudesta puhujan yksilöllistymiseen: "lapsen ajattelun kehitysprosessin todellinen liike ei kulje yksilöstä sosialisoituun, vaan sosiaalisesta yksilöön" (Vygotski 1934: 350). Kielen esiyksilöllisen ("interpsyykkisen") luonteen tunnistaminen saa aikaan sen, että Vygotski ennakoi Wittgensteinia kaikenlaisen "yksityisen kielen" mahdollisuuden kiistämisessä; tärkeämpää on kuitenkin se, että tämän oivalluksen ansiosta hänet voi liittää niiden ajattelijoiden harvalukuiseen listaan, jotka ovat nostaneet esiin principium individuationis -kysymyksen. Niin Vygotskin kuin Simondonin mukaan "psyykkinen yksilöllistyminen" (eli itsetietoisen minän muodostuminen) tapahtuu kielen eikä aistihavainnon maaperällä. Toisin sanottuna: kun aistihavaintoon kuuluva esiyksilöllinen vaikuttaa pysyvän ainaisesti sellaisena, kieltä vastaava esiyksilöllinen on sen sijaan taipuvaista sisäiseen eriytymiseen, jonka tuloksena on yksilöllisyys. Tässä ei kuitenkaan ole mahdollista seuloa kriittisesti niitä tapoja, joilla puhujan yksilöllistyminen Simondonin ja Vygotskin mukaan tapahtuu eikä myöskään liittää mukaan muutamia lisähypoteeseja. Tärkeää on vain määrittää ero aistihavainnon alueen (biologinen kyky vailla yksilöllistymistä) ja kielellisen alueen (biologinen kyky yksilöllistymisen perustana) välillä.

Lopuksi esiyksilöllistä on vallitseva tuotantosuhde. Kehittyneessä kapitalismissa työprosessi laittaa liikkeelle lajin kaikkein universaaleimmat ominaisuudet: aistihavainnon, kielen, muistin, affektit. Postfordistisessa tilassa virat ja toimet osuvat pitkälti yhteen sen "lajiolemassaolon" tai Gattungswesenin kanssa, josta Feuerbach ja Taloudellis-filosofisten käsikirjoitusten Marx puhuvat käsitellessään ihmislajin kaikkein perustavimpia kykyjä. Esiyksilöllistä on aivan varmasti tuotantovoimien kokonaisuus. Niiden joukossa erityisen aseman saa kuitenkin ajattelu. Huolellisemmin sanottuna objektiivinen ajattelu, jonka totuus ei riipu yksittäisten henkilöiden hyväksynnästä. Gottlob Frege on käyttänyt siitä muotoilua, joka on kenties kömpelö, mutta varsin tehokas: "ajattelu ilman kantajaa" (ks. Frege 1918). Marx puolestaan keksi kuuluisan ja kiistellyn ilmauksen general intellect, yleinen äly: hänen mukaansa general intellect (eli abstrakti tieto, tiede, persoonaton tieto) on samalla myös "rikkauden tuotannon keskeisin pilari", missä "rikkaus" täytyy, tässä ja nyt, ymmärtää absoluuttisena ja suhteellisena lisäarvona. Ajattelu ilman kantajaa eli general intellect antaa muotonsa myös "itse yhteiskunnan elämänprosessille", luoden hierarkioita ja valtasuhteita. Lyhyesti: se on historiallisesti määrittynyt esiyksilöllinen todellisuus. Tästä ei kannata enää jankuttaa enempää. Riittää, kun pidetään mielessä, että aistihavainnolliseen ja kielelliseen esiyksilölliseen täytyy lisätä historiallinen esiyksilöllinen.