Vallat ja väet
Pariisin mellakat spektaakkelissa

Kuten tunnettua, mellakoiden kerrotaan alkaneen kahden nuoren kuoltua sähkömuuntajaan paetessaan poliisia. Silti vasta maanantaina 7.11.2005 ilmoitettiin, että mellakat ovat vaatineet ensimmäisen kuolonuhrin, joka oli iäkkäämpi mies, joka pahoinpideltiin mellakoiden alkupäivinä. Eivätkö nämä kaksi nuorta olleet millään tavalla osallisia mellakoihin? Olivatko he vain "laukaisin" tai "sytytin", joka sytytti lähiöväen päättömän ja irrationaalisen vihan? Vai oliko tällainen laukaisin Ranskan oikeiston ja hallituksen paha poika Nicolas Sarkozy - jota tässä tekstissä käytän esimerkkinä ja oikeistolaisten voimien edustajana - joka antoi maahanmuuttajista ja mellakoijista ala-arvoisia lausuntoja muutaman bensiininhajuisen yön jälkeen. Vai oliko laukaisin kenties Sarkozyn jo 6.10.2005 julistama "sota, joka ei tunne armoa", jonka kohteena oli lähiössä riehuva väkivalta.

Ehkä mellakat eivät alkaneetkaan siis kahden nuoren kuolemasta, vaan ehkä tämä mellakka tai mekkala, joka Ranskan ja etenkin Pariisin pahamaineisissa lähiöissä (banlieu) on ollut käynnissä jo vuosikausia, vaati jälleen kaksi turhaa kuolemaa, kun Sarkozyn aseistama ja valjastama poliisivalta ahdistaa lähiöiden nuorisoa keinoja kaihtamatta. Sarkozyn itsensä retoriikka, joka kohdistuu mellakoitsijoita kohtaan, kertoo siitä, että tässä sodassa ei todellakaan tunnetta armoa, ei tekojen eikä sanojen tasolla. Silti Sarkozyn mukaan "Meidän strategia on hyvä", kuten hän politiikkaansa Le Mondessa lauantaina 5.11.2005 julkaistussa "näkökulmassa" väittää. Hyvällä (la bonne) strategialla Sarkozy tarkoittanee kaiketi, että hänen johtamansa poliisijuntan teoreettinen ajattelu on suoraan kuin 1800-luvun "joukkosielu"-opin, ja siinä sivussa hyvin kyseenalaisten rotuoppien kehittelijän, Gustave Le Bonin kynästä. Le Bon kertoo meille: "…joukkoa johtaa melkein yksinomaan tiedoton. Sen teot johtuvat paljoa useammin selkäytimen kuin aivojen vaikutuksesta." Ja edelleen: "erillään olevalla yksilöllä on kyky hallita refleksivaikutteitaan, joukko sitä vastoin on tätä kykyä vailla. Eri sysäykset, joita joukot tottelevat, voivat, kiihotinten laadun mukaan, olla jalomieliset tai julmat, sankarilliset tai pelkurimaiset, mutta ne ovat aina niin valtavat, että itsensä säilyttämisenkin harrastus niitten edessä häviää. […] Joukot siis ovat erinomaisen vaihemielisiä. Ne siirtyvät silmänräpäyksessä verenhimoisimmasta kiihkosta mitä täydellisempään jalouteen ja sankarillisuuteen. Joukko tulee helposti mestaajaksi, mutta yhtä helposti se tulee marttyyriksi." Vaikka joukkoja Le Bonin mukaan siis johtaa tiedoton, on sillä kuitenkin aina johtaja: "Niin pian kuin jokunen lukumäärä eläviä olentoja on yhtynyt - oli sitten kysymys eläinlaumasta tai ihmisjoukosta - ne vaistomaisesti asettuvat jonkun päällikön, s.o. johtajan vallan alaisiksi." (Le Bon 1912, 30-31, 111.) Vaikka Le Bonin tekstissä on totta toinen puoli, ongelmallista on se, että joukkojen oletetaan aina seuraavan johtajaa ja toimivan täysin tiedottomasti johdon käskyjen ja vihan lietsonnan mukaan. Ei siis ole mikään ihme, että Ranskassa etsitään nyt kuumeisesti "aivoja" tämän kaiken takana, sitä pahaa teoreetikkoa ja strategia, joka toimii samalla älyttömällä tavalla kuin valtio itse, jota Le Bonin teoria itse asiassa kuvailee. Mellakoivan joukon käyttäytymistä halutaan rauhoittaa islamilaisen yhteisön johtajan vetoomuksilla, pidättämällä poliittisen aktivismin pikkutekijöitä ja kiusaamalla "väärin ajattelevia" - etenkin niitä, jotka tekevät sen ääneen.

Koska valtio on aina konservatiivinen sommitelma, eivät valtion pikku virkamiehet ymmärrä, että mellakoiden "takana" ei varsinaisesti ole mitään, mutta väki on aivan toisella tavalla yhtä mieltä tutun ystävämme General Intellectin tapaan, joka on jälleen kerran tullut vallankumoukselliseen johtopäätökseen: jo riittää kyykytys! Vaikka aivoja ja mellakoiden strategia on siis turha etsiä, on selvää, että tätä etsintää jatketaan, "kunnes syylliset tuodaan oikeuden eteen, tuomitaan ja rangaistaan", kuten koko Ranskan poliittinen johto on viime päivät toistellut. Samalla saadaan urkittua kotietsintöjen, kovalevyjen takavarikoiden ja muiden vastaavien nuuskintatoimien avulla - jotka takaa vuoden 1955 Algerian sodasta jäljelle jäänyt ja nyt käyttöön otettu sotatilalaki - selville kaikki ne, jotka toimivat valtiota vastaan. Valtiota vastaan toimiminen on kaiketi Ranskassakin edelleen rikos, ja juuri valtiota vastaan nämä mellakat ensisijaisesti kohdistuvat.

Sota - oli se sitten sotaa öljystä, sotaa terrorismia vastaan tai sotaa, jossa ei tunneta armoa - on yksi nykyajan taloudellisesti tuottavimpia ja poliittisesti tehokkaimpia toimintatapoja. Sota ei ole koskaan vahinko, eikä sodassa kukaan ole oikeassa tai väärässä, kuten ei tässäkään sodassa. Tämä sota ei kuitenkaan missään nimessä ole sisällissotaa, sillä sisällissodassa kaksi osapuolta julistaa sodan toisilleen. Tämä sota on jotain aivan uutta ja erikoista valtion taholta, jotain joka muistuttaa läheisesti terrorismin vastaista sotaa kasvottomine ja olemattomine vastustajineen, mutta jossa kuitenkin on enemmän todellisen sodan dynamiikkaa kuin kristikunnan viimeisissä globaaleissa harharetkissä.

Mitä tämä "sota, jossa ei tunneta armoa" oikein sitten tuottaa ja millaisia ongelmia se yrittää ratkaista? Kun Nicolas Sarkozy muutama vuosi sitten sisäministeriksi astuttuaan aloitti "asiaton oleskelu kielletty" -politiikkansa, joka kohdistui etenkin nuorisojengeihin ja kodittomiin, ei monille jäänyt epäselväksi se, mistä lähiössä taas oikein taisteltiin. Lähiöihin vuosikymmenten aikana kasaantunut ja kasattu kapitalismin ongelmajäte, eli itsestään uusiintuva, mutta kapitalismille nyt tarpeeton siirtolaisväestö oli tullut tiensä päähän. Lähiö ja siirtolaisongelma, jonka toimipaikkaansa vaihtanut uusliberalistinen talous oli Ranskaan jättänyt, päätettiin ratkaista kovin ottein ja lopullisesti.

Sarkozyn oikeistolaisen kuri- ja kontrollipolitiikan tarkoituksena on tehdä lähiöistä esimerkillisiä oikeistopolitiikan vetureita, joissa kodinturvajoukot valvovat katuja, citéissä asuva väestö tuudittautuu psyykelääkkeiden, alkoholin ja television turruttavaan pseudotodellisuuteen, kun valtio käyttää jälleen hyväkseen ikivanhaa mafiataktiikkaansa: pelottele ja anna turvaa, maksua vastaan tietenkin. Maksuna toimivat äänet, joita edustuksellinen demokratia tarvitsee toimiakseen. Ja siirtolaisten jälkeläisten - siis lain mukaan aitojen ranskalaisten - mellakoinnin jälkeen ääniä on luvassa lisää myös konservatiiviselle oikeistolle, kuin myös äärioikeistolle, elleivät he sitten itse munaa järjestämäänsä vuosituhannen alun tilaisuutta kääntää Ranskaa vielä pari piirua oikealle.

Lähiössä käytävä taistelu, ahdistus ja piinaaminen, jonka yksi leimahdus nämä mellakat ovat, on suurelta osalta tietoista, oikeistopoliitikkojen harjoittamaa toimintaa, jonka tähtäimessä on erotella lähiöiden väestä jyvät akanoista, toisin sanoen pelokkaat pelottomista, ilmiantajat mustahuppuisista "terroristeista". Tarkoituksena on paljastaa lähiön kasvot ja tuoda rikolliset oikeuden eteen tuomittaviksi ja rangaistaviksi, kuten presidentti Chirac ilmoitti. Tämä tarkoittaa sitä, että länsimainen demokratia ei enää kaipaa salaisuuksia, kuten tuore suomalainen valtiotieteen tohtori Mari Kalliala, entinen Supon tutkija ja nykyinen Europolin "vakavien rikosten osastolla" työskentelevä "oppinut" tietää meille kertoa: "Salaisuus poliittisen toiminnan lähtökohtana on kuitenkin kestämätön eikä kuulu demokratiaan." (Helsingin Sanomat 7.11.2005). Ilmeisesti Kalliala on unohtanut Supossa työskennellessään sen, mitä hänelle on yliopistossa opetettu - jos on opetettu - että demokratia perustuu "yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen" ja että "vaalitapa demokratiassa on salainen". Euroopassa raivoava oikeistopolitiikka puhuu demokratian, vapauden ja veljeyden nimissä, mutta unohtaa samalla "länsimaisen elämäntavan" keskeisimmät periaatteet, joista salaisuus, oikeus piiloutua, oikeus paeta ja oikeus saada suojapaikka ovat kenties tärkeimmät - paitsi ei tietenkään Sarkozyn tai Kallialan mielestä.

Millaisia havaintoja ja johtopäätöksiä näistä mellakoista voidaan siis tehdä? Aloitetaan "ongelmakeskeisestä" näkökulmasta. Ensiksikin mellakoiden taustalla on uusliberalistinen kapitalismi, joka siirtelee väestöjä tavarana ympäri maapalloa ja saatuaan työpanoksen tai kun työpanosta ei enää tietyllä alueella tarvita, se heittää käytetyn työvoiman kaatopaikalle, eli tässä tapauksessa citéen. Samalla uusliberalistinen kapitalismi luo erilaisia "paratiiseja", kuten USA tai Eurooppa, ja nyt vaikkapa Sanghai, johon väkeä vaeltaa paremman elämän perässä, mutta paradoksaalisesti he löytävät näistä tuotanto- ja kulutusparatiiseista vain itsensä ja toisensa tavarana ja työkaluina, puhuvina koneina. Kaikki tämä nöyryytys ei tarkoita sitä, etteikö näillä ihmisillä ja heidän elämillään olisi merkitystä ja arvoa, mutta se tarkoittaa sitä, että kapitalismilla ei heille ole annettavaa, eikä otettavana muuta kuin käytöstä saatava vaihto- ja lisäarvo.

Valtio on tietysti ollut kapitalismin ensimmäinen kätyri aina, mutta tässä tilanteessa ongelma on se, että Ranskan ja muun pääoman varustaman Euroopan viimeiset 50 vuotta kasvanut talous on tullut kasvunsa päähän, ja samalla kapitalismi on vaihtanut aluetta ja nyhtää nyt lisäarvoa sieltä mistä halvalla saa. Toki siirtolaisia on tuotu myös valtiollisen ja yhteiskunnallisen likaisen työn tekijöiksi Eurooppaan, mutta pääasiassa siirtolaiset tuotiin tehtaisiin fordistiseen tuotantoon, eikä siirtymä postfordismiin ja sen palvelukeskeiseen immateriaaliseen tuotantoon ole ollut paras vaihtoehto huonosti koulutetuille siirtotyöläisille. Toki suuri osa siirtolaisista ja etenkin heidän jälkeläisistään "pääsee läpi" lähiöiden "lasikatosta" - joka on kenties paljon, paljon vahvempaa lasia kuin valkoisten naisten kohtaama lasi - koulutuksen avulla tai sitten hyvällä tuurilla. Lähiöiden ongelmia ei pidä siis tässä mielessä liioitella, sillä toki lähiössä asuu aivan "tavallisia" ranskalaisia, joiden on tosin sukunimensä ja ihonvärinsä vuoksi noin 50% keskimääräistä hankalampaa hankkia töitä, vaikka koulutodistus olisikin taskussa.

Tästä huolimatta on selvää, että tuotannon muutokset näkyvät selkeästi juuri lähiöissä, sillä fordistisen tuotannon siirtyminen kaukoitään on tarkoittanut todella suurten siirtolaisväestöjen jäämistä työttömäksi - siirtolaisten, joille vielä 30 vuotta sitten oli Euroopassa töitä tarjolla niin paljon kuin tehdä jaksoi. Samalla on otettava huomioon se, että duunarikulttuuri on duunarikulttuuria myös siirtolaisten parissa, eikä raskaan teollisuuden työväenluokista nousta yhdessä sukupolvessa noin vain toimihenkilöiksi ja teoreetikoiksi. On otettava huomioon ne luokkiin liittyvät kulttuurilliset ja sosiaaliset tekijät, jotka koskevat ja joita on myös runsaasti tutkittu valkoisen ja "syntyperäisen" väestön parissa.

Joka tapauksessa nyt maksetaan sitä laskua, joka 20-30 vuoden lisäarvoa tuottaneesta työpanoksesta jäi jäljelle. Työvoimaa hyväkseen käyttäneet kapitalistit eivät ymmärrä sitä, että työvoima ei ole kuin mitä tahansa tavaraa, jota voi noin vain dumpata käytön jälkeen kaupungin viereen kaatopaikalle. Tästä ymmärtämättömyydestä johtuen yhteiskunta ja valtio on nyt (tosin osasyyllisinä) suorastaan mahdottoman tehtävän edessä - ja ovat olleet sen edessä jo vuosikymmeniä. Näin ollen Sarkozyn ja muiden kovan linjan oikeistolaisten ongelma on ainoastaan hallinnollinen, ei enää oikeastaan taloudellinen, paitsi siinä mielessä, että citét halutaan repiä palasiksi ja ottaa kallis maa jälleen tuottavaan käyttöön, eli rakentaa nykyiset ongelma-alueet täyteen mukavia pikku koteja ja mielenkiintoisia innovaatiokeskuksia immateriaalisen tuotannon työläisille. Yksi keskeinen "ongelma" tässä lähiöiden uudelleen rakentamisessa on jo pitkään ollut se, mihin lähiöiden (osin paperiton) väestö laitetaan puskutraktoreiden tieltä, sillä heistä kaikista, siis liian suuresta osasta ei ole enää (eläkeläiset ja sairaat) tai tulevaisuudessa (kouluttamaton ja syrjäytynyt nuoriso, jolla ei ole "palvelualttiutta") immateriaalisen työn tekijöiksi tai uudelleen koulutettaviksi. Ongelma on se, että näitä "ongelmatapauksia" on liikaa: tuhansia, kymmeniätuhansia, satojatuhansia.

Näin siis tilanteessa, jossa fordistinen kapitalismi on hävinnyt kuvasta aikoja sitten eikä kukaan voi vaatia tai osoittaa sitä - siis muun muassa muutamia suurimpia ylikansallisia yhtiöitä - syylliseksi, jäljellä on ainoastaan valtio. Tällä hetkellä valtio on se ainoa mahdollinen vihollinen, jota kohtaan tämä lähiöissä vuosikymmenten aikana kumuloitunut viha voi kohdistua. Tässä asiassa voidaan yhtyä nykypsykologien näkemyksiin: tunteitaan on osattava ilmaista, ja ihminen saa olla joskus vihainen, se on pelkästään terveen ihmisen merkki. Lähiöissä riehuvat voimat ovat pikemminkin terveyden, kuin sairauden merkkejä. Sairaiksi voitaisiin pikemminkin epäillä niitä eurooppalaisia, jotka istuvat kotonaan tv-vastaanotinten ääressä ja kauhistelevat mellakoita sekä kiroavat maahanmuuttajia.

Toiseksi on huomattava, mihin iskut kohdistuvat. Ne kohdistuvat kaikkea "liikettä" kohtaan: autot ovat esimerkillisiä, mutta myös bussit, paikallisjuna RER ja niin edelleen ovat olleet iskujen kohteina. Tämä on konkreettinen osoitus siitä, että mellakoijat haluavat saada yhteiskunnan ymmärtämään, millaisessa staattisessa pattitilanteessa lähiöissä on eletty jo pitkään ja kuinka yksityisautot eivät vie heitä lähiöstä yhtään mihinkään, koska kenelläkään ei ole varaa moiseen ylellisyyteen. Nämä liikkumavälineet ovat pikemminkin liikkeen esteitä lähiöiden väelle.

Yhteiskunnan liikkeen pysäyttäminen konkreettisesti ja myös poliittisesti, kun maan ylin johto ei voi poistua maasta vaan joutuu asettumaan lopulta samaan pöytään lähiöväen kanssa, on mitä toimivin poliittinen toimintatapa, ja ilmeisesti ainoa, joka pakottaa vastapuolet samalla tasolle, ja ennen kaikkea samalle liikkumattomalle viivalle: tai pitäisikö sanoa rintamalle. Tämä rintama on yhtä aikaa sekä konfrontaation ja vastakkain asettelun rintama että myös muutoksen rintama ja paon viiva, jota pitkin lähiöiden pattitilanteesta voidaan päästä ulos. On selvää, että oikeistolaisin menetelmin lähiöongelmat eivät missään nimessä ratkea.

Liikkeen pysäyttäminen ja liikuntaesteiden osoittaminen - kuten esimerkiksi koulujen ja ostoskeskusten tuhoaminen, jotka kertovat omalla tavallaan siitä, että lähiöstä ei päästä myöskään ulos koulutuksen taikka shoppailun avulla - on siis varsin tehokasta toimintaa. Tehokkuutta ei voida tässä arvioida niinkään lopputuloksella, joka on mellakoijille mitä todennäköisimmin negatiivinen kuin positiivinen, vaan ainoastaan sillä kurjalla tosiasialla, että lähiön väki saa näin vihdoinkin äänensä kuuluville ja näkökantansa esiin. Ongelmallista puolestaan on se, että mellakoiden yhä jatkuessa, myös lähiöväen ääni alkaa muistuttaa yhä enemmän oikeistovallan äänenpainoja, ja juuri tässä tapahtuu se vallan muoto, josta esimerkiksi Foucault on kirjoittanut paljon: valta ei toimi keskuksesta, vaan se läpäisee meidän ruumiimme, se levittäytyy jokaiseen subjektiin sisältä käsin. Näin tapahtuu myös lähiöissä, joille ulkoinen painostus ja poliisivalta ei voi mitään: siksi valta pakottaa lähiöväen itse "tiedostamaan" oikeistolaisen politiikan "ilosanoman": kuri ja kontrolli jokaiseen kotiin ja talouteen.

Toisaalta mellakat ja niiden kohdistuminen liikkeen pysäyttämiseen on sitä samaa myrkkyä, jota valtio on lähiöihin jo pitkään omalla eristämispolitiikallaan kylvänyt. Polttopulloilla aikaan saadut seisahdukset ovat osoituksia siitä, että väki kykenee pysäyttämään ranskalaisen yhteiskunnan, ja siitä, että yhteiskunta ei ole onnistunut sulattamaan ja sopeuttamaan (tai Aldous Huxleyn sanoin "olouttamaan") siirtolaisia. Jossain mielessä mellakoiden perusargumentti on siis "jos me suututaan, te ette voi meille mitään" - tai "jos me suututaan, te voitte meille yhtä vähän, kuin me olemme voineet teille".

Kuten sanottua, kyse ei ole kuitenkaan sisällissodasta edes poliittisessa retoriikassa, vaan tämä Sarkozyn julistama "sota, jossa ei tunneta armoa" kääntyy pian terrorismin vastaiseksi sodaksi, ja "jatkuvaa" tai "mielivaltaista sotaa" se on ollut jo pitkään. Missään nimessä kysymys ei ole sisällissodasta, jossa veli lyö veljeä. On mielenkiintoista kuinka Foucault'n osoittama modernin politiikan perustekijä - eli se, että valta toimii sodan mekanismein ja että politiikka on itse asiassa sodan jatkamista toisin keinoin, eikä päinvastoin kuten Carl Von Clausewitz asian esitti - muuttuu näiden käynnissä olevien mellakoiden ja sotaisan valtapolitiikan myötä. Ilmiselvästi sodan uudet muodot tarkoittavat myös vallan uusia muotoja ja päinvastoin: uudet vallan muodot toimivat monella tavalla toisella logiikalla - kenties ennakoiden eikä enää reagoiden - kuin vanha kansallisvaltiollinen suvereeni valta. Toisaalta voidaan havaita, valitettavasti, että kyse on myös perinteisestä sodasta "toiseutta" vastaan. Mistään lässynlää-toiseusfilosofiasta on kuitenkin aivan turha yrittää etsiä selityksiä, saatikka ratkaisuja käynnissä oleviin mellakoihin. (Foucault'n näkökulmasta, katso esimerkiksi "Society must be defended". Lectures at the College de France 1975-1976. Picador, USA. Sotaa ja valtaa käsittelevät erityisesti luennot I ja II.)

Kolmanneksi on myös selvää, että mikään edustuksellisen demokratian järjestely ei pyri tässä tilanteessa muuhun kuin ottamaan tilanteen haltuun. Luultavasti mellakoivat ihmiset laitetaan ensiksi kovalla kädellä kuriin, jonka jälkeen toimeenpannaan massaoikeudenkäynnit ja nopeat karkotukset niille, joilla ei ole papereita, mikä saa pelolla aikaan mellakoiden hetkellisen tyrehtymisen. Nämä menettelyt kuitenkin kylvävät yhä lisää vihaa lähiöön, ja kun kuri on hetkellisesti palautettu - lopulta luultavasti armeijan voimin tai vähintään nyt jo voimassa olevan poikkeustilan voimin - pyritään lähiöihin luultavasti muodostamaan erilaisia lähiöedustuksia ja ongelma-alueiden omia neuvostoja ja kodinturvajoukkoja, jotka kontrolloivat tilannetta. Itsehallinto ja autonomia ei tietenkään ole pahasta - pikemminkin tällaisia projekteja olisi tullut harjoittaa jo vuosi kymmeniä - mutta varsinaisesti mellakoissa ei ole kysymys taistelusta lähiöiden itsehallinnan puolesta. Juuri tässä piilee oikeistolaisen, ja myös etatistisen ajattelun ongelma: mellakat eivät "edusta mitään", ne eivät "puolusta ketään", ja tätä on vaikea ymmärtää: ei ole kasvoja, jotka tulisivat pidätetyksi, tuomittavaksi ja rangaistavaksi. Lyhyesti: kysymys on väen vallasta, joka kääntyy valtionkielellä väkivallaksi. Ja väkivaltaisina nämä mellakoitsijoiden kasvot ehkä edustavat jotain, nimittäin valtioita itseään ja valtion omia toimintatapoja negatiivisimmillaan.

Itse asiassa Sarkozyn politiikka on ollut mellakoita enteilevää aina siitä lähtien, kun hän astui virkaan. Tilanne on käynyt koko ajan kuumemmaksi, sillä paperittomia on lähetetty pois maasta ilman asiallisia selvityksiä, nuorisoa on pidätetty ja sakotettu hengailusta asemilla ja kauppakeskuksissa (tämä Sarkozyn kuuluisa "asiaton oleskelu kielletty" -käytäntö) ja niin edelleen. Ei siis ole lainkaan kaukaa haettua, että ranskalainen oikeisto on osaltaan tarkoituksellisesti näissä mellakoissa mukana, sillä juuri näin valtion politiikkaa tehdään. Ranska on ollut jo pitkään kääntymässä rajusti oikealle, ja tällaiset mellakat edesauttavat oikeiston nousua, minkä voi huomata jyrkästä vasemmistoa kohden suunnatusta retorisesta apparaatista. Ranskassa järjestetään presidentinvaalit vuonna 2007, jolloin Sarkozy, Villepin ja Chirac ovat kaikki ehdolla - ja kaikki paikallisen kokoomuksen riveissä. Kilpailua oikeiston johdosta käydään siis kovasti oikeiston sisällä, ja jo tämä kertoo siitä, että oikeistolla on rutkasti yhä lisääntyvää tukea ja valtaa takanaan. Lyhyesti: Tämä mellakointi ja muiden muassa Sarkozyn etatistinen hallinto ja poliisivalta on pitkän ja tietoisen politikoinnin tulosta, jolla kenties saadaan lopulta lähiöiden väki hallinnoimaan itse itseään, tai ainakin paljon ääniä vaaleissa. Käytössä on vanha kunnon konsti: lietsotaan pelkoa, ja annetaan sitten valtion tuki kurille ja kontrollille. Ei ole lainkaan ihmeellistä, jos lähiöihin tullaan muodostamaan joitain kodinturvajoukkojen tyylisiä aseellisia vahtiryhmiä, sillä tällaista järjestäytymistä ja "päivystystä" rakennusten ja omaisuuden vartioinniksi on lähiössä jo organisoitu. Ongelma on se, että tätä mahdollista järjestäytymistä tukee kova poliisivalta - laajennetuin oikeuksin tietysti.

Viidenneksi, on myös otettava huomioon, että tämä koko mellakka ja etenkin sen jälkimainingit ovat Ranskan valtion tapa ilmoittaa maailman ja etenkin Afrikan siirtolaisille, että Ranskaan ei kannata enää tulla. Kyse on - toisin kuin virallisesti väitetään - tietoisesta Ranskan ja etenkin Pariisin alueen "arvon" laskusta. Ranskassahan (kuten luultavasti muuallakin) pitkäaikainen kehitys on ollut se, että ihmisiä virtaa suuriin kaupunkeihin abstraktien kuvitelmien ja katteettomien lupausten perässä (siis käytännössä vanhentunein tiedoin) ympäri maailmaa, kuten USA:han aikoinaan. Työtä ei kuitenkaan ole, ja sosiaaliturva uhkaa hajota liitoksistaan valtavan paineen alla. Miljoonat ihmiset ovat käytännössä asuneet hyvin pienillä eristetyillä alueilla jo sukupolvien ajan (ei töitä, ei rahaa liikkua: ei papereita, ei oikeutta liikkua) - mutta onneksi nyt tämä sukupolvi on saanut hommasta tarpeekseen. Paradoksaalisesti kuitenkin tätä tilannetta, jossa siirtolaisten jälkeläiset - siis kurivallan jälkeläiset - alkavat ajaa nurkkaan ahdistettuina omia etujaan väkivaltaisin konstein, käytetään hyväksi oikeistolaisen politiikan edistämiseksi, sillä juuri mellakat ovat selvä viesti ympäri maailmaa: tänne ei enää mahdu, ette ole todellakaan tervetulleita tänne. Ja vaikka tätä on jo aikaisemmin maailmalle viestitetty, niin tämä viesti taitaa olla harvinaisen tehokas.

Lopulta, ehkä myös islamin "ongelma" tai tarkemmin sanottuna kysymys uskonnoista ja niiden poliittisesta arvosta spektaakkelissa pitäisi ottaa vakavasti. Mellakkauutisointi käyttää jatkuvasti retoriikkaa, jossa kerrotaan, että taistelua ei käydä islamin nimissä, mutta lähes kaikki mellakoitsijat ovat kuitenkin muslimeja, ja sellaisiksi heidät nimetään. Huntukiellot ynnä muut radikaalit sopeuttamismenetelmät ovat osa tätä pitkän linjan politiikkaa, mikä kertoo siitä, että oikeistolaisilla (ja osin vasemmistolaisilla) ryhmittymillä on mitta täysi islamia ja väitettyä "eurooppalaisten" arvojen tuhoamista. Islamin ongelma ei ole tietenkään siis islaminuskoisten, vaan kristinuskoisten oikeistolaisten ongelma - jonka he saavat yllättävän hyvin ajetuksi mediassa läpi "yleisenä mielipiteenä" ja "objektiivisena totuutena". Eurooppa on aidossa käännepisteessä. Toisinsanottuna, valkoinen kristillinen Eurooppa natisee liitoksissaan, eivätkä kristilliset oikeistolaiset voi sille kerta kaikkiaan mitään - tai mitään muuta ne eivät sille voi kuin lisätä nationalismia ja poliiseja kadulle, ja näin ne myös tekevät. Mellakat on yksi hyvä syy käyttää vanhoja "hyviä" kurimenetelmiä uuden uljaan kontrolliyhteiskunnan muodostamiseksi.

Mitä tästä kaikesta pitäisi siis ajatella? Onko kysymyksessä toivoton nihilismi, joko lähiöiden väen tai valtiovallan nihilismi? Ehkä kysymys on osin siitä, mutta toisaalta on hyvä pitää mielessä Dostojevskin ajatus, jonka mukaan me kaikki olemme nihilistejä, mutta olemme ymmärtäneet väärin sen nykyisen muodon. Mutta sitäkin enemmän on kysymys vallankumouksellisesta liikehdinnästä, jostain yllättävästä ja epäajanmukaisesta (sillä eihän tämän nyt pitänyt tapahtua). Mellakat ovat myös epäajanmukaisia siksi, että ne eivät ole selkeästi determinoituneita mistään yhdestä syystä, ei valtion tai oikeiston aktiivisesta repressiosta, ei vasemmiston sosiaalipolitiikasta, ei köyhyydestä, turhautumisesta, alkoholista tai huumeista, saatikka sitten järjestäytyneestä rikollisuudesta. Mellakat ovat eräänlainen sommitelma, joka kuitenkin avaa keskelleen antagonistisen linjan ja paon viivan, joka ainakin spektaakkelin välittämänä vaikuttaa sisältävän myös vallankumouksellisuutta. Mellakoidenkin päätyttyä on pidettävä mielessä tämä seisahtunut rintama, joka sijaitsee keskellä liikettä ja muutosta. Tätä linjaa purkamalla ja avaamalla voidaan muuttaa kenties koko Euroopan poliittista konstituutiota - toivottavasti ei kuitenkaan perinteisen vasemmiston tai perinteisen oikeiston suuntaan, joka tämän seisahduksen ja status quon osaltaan asettaa. Eurooppa tarvitsee jotain aivan muuta, jotain uutta, jonka voimme jo aavistaa mutta jota on mahdoton vielä artikuloida. Kysymys on radikaalista konstruktiosta, pyrkimyksestä luoda uudenlaista ja kenties parempaa elämän muotoa. Lopuksi, Guy Debordia lainaten voidaan sanoa: Spektaakkelia kritisoivan kritiikin totuuden etsiminen on hidasta, eikä se tapahdu missään nimessä nykyhetken säännöillä. On liittouduttava spektaakkelin vihollisten kanssa, mutta myös hylättävä heidät silloin, kun nämä viholliset eivät ole aktiivisia. Ei tarvita välitöntä tehokkuutta, sillä välitön tehokkuus toteuttaa vallitsevan vallan ja nykyhetken lakeja. "Spektaakkelin ylittämiseen kykenevän kritiikin on osattava odotella."