2005-11-09

Vallat ja väet
Pariisin mellakat spektaakkelissa

Mikko Jakonen

Pariisista alkaneet mellakat leviävät päivä päivältä laajemmalle. Niin Ranskan kuin naapurivaltioidenkin väkivaltakoneistot ovat hälytystilassa, poliisi koventaa otteitaan, oikeus jauhaa tylyjä tuomioita ennätysvauhdilla mellakoijille, lentokoneet lennättävät paperittomia siirtolaisia takaisin sinne jonnekin ja kansalaiset - ne, joilla on paperit ja autot - haukkovat henkeään eivätkä oikein tiedä, mitä tästä kaikesta tulisi ajatella.

Kuten tunnettua, mellakoiden kerrotaan alkaneen kahden nuoren kuoltua sähkömuuntajaan paetessaan poliisia. Silti vasta maanantaina 7.11.2005 ilmoitettiin, että mellakat ovat vaatineet ensimmäisen kuolonuhrin, joka oli iäkkäämpi mies, joka pahoinpideltiin mellakoiden alkupäivinä. Eivätkö nämä kaksi nuorta olleet millään tavalla osallisia mellakoihin? Olivatko he vain "laukaisin" tai "sytytin", joka sytytti lähiöväen päättömän ja irrationaalisen vihan? Vai oliko tällainen laukaisin Ranskan oikeiston ja hallituksen paha poika Nicolas Sarkozy - jota tässä tekstissä käytän esimerkkinä ja oikeistolaisten voimien edustajana - joka antoi maahanmuuttajista ja mellakoijista ala-arvoisia lausuntoja muutaman bensiininhajuisen yön jälkeen. Vai oliko laukaisin kenties Sarkozyn jo 6.10.2005 julistama "sota, joka ei tunne armoa", jonka kohteena oli lähiössä riehuva väkivalta.

Ehkä mellakat eivät alkaneetkaan siis kahden nuoren kuolemasta, vaan ehkä tämä mellakka tai mekkala, joka Ranskan ja etenkin Pariisin pahamaineisissa lähiöissä (banlieu) on ollut käynnissä jo vuosikausia, vaati jälleen kaksi turhaa kuolemaa, kun Sarkozyn aseistama ja valjastama poliisivalta ahdistaa lähiöiden nuorisoa keinoja kaihtamatta. Sarkozyn itsensä retoriikka, joka kohdistuu mellakoitsijoita kohtaan, kertoo siitä, että tässä sodassa ei todellakaan tunnetta armoa, ei tekojen eikä sanojen tasolla. Silti Sarkozyn mukaan "Meidän strategia on hyvä", kuten hän politiikkaansa Le Mondessa lauantaina 5.11.2005 julkaistussa "näkökulmassa" väittää. Hyvällä (la bonne) strategialla Sarkozy tarkoittanee kaiketi, että hänen johtamansa poliisijuntan teoreettinen ajattelu on suoraan kuin 1800-luvun "joukkosielu"-opin, ja siinä sivussa hyvin kyseenalaisten rotuoppien kehittelijän, Gustave Le Bonin kynästä. Le Bon kertoo meille: "…joukkoa johtaa melkein yksinomaan tiedoton. Sen teot johtuvat paljoa useammin selkäytimen kuin aivojen vaikutuksesta." Ja edelleen: "erillään olevalla yksilöllä on kyky hallita refleksivaikutteitaan, joukko sitä vastoin on tätä kykyä vailla. Eri sysäykset, joita joukot tottelevat, voivat, kiihotinten laadun mukaan, olla jalomieliset tai julmat, sankarilliset tai pelkurimaiset, mutta ne ovat aina niin valtavat, että itsensä säilyttämisenkin harrastus niitten edessä häviää. […] Joukot siis ovat erinomaisen vaihemielisiä. Ne siirtyvät silmänräpäyksessä verenhimoisimmasta kiihkosta mitä täydellisempään jalouteen ja sankarillisuuteen. Joukko tulee helposti mestaajaksi, mutta yhtä helposti se tulee marttyyriksi." Vaikka joukkoja Le Bonin mukaan siis johtaa tiedoton, on sillä kuitenkin aina johtaja: "Niin pian kuin jokunen lukumäärä eläviä olentoja on yhtynyt - oli sitten kysymys eläinlaumasta tai ihmisjoukosta - ne vaistomaisesti asettuvat jonkun päällikön, s.o. johtajan vallan alaisiksi." (Le Bon 1912, 30-31, 111.) Vaikka Le Bonin tekstissä on totta toinen puoli, ongelmallista on se, että joukkojen oletetaan aina seuraavan johtajaa ja toimivan täysin tiedottomasti johdon käskyjen ja vihan lietsonnan mukaan. Ei siis ole mikään ihme, että Ranskassa etsitään nyt kuumeisesti "aivoja" tämän kaiken takana, sitä pahaa teoreetikkoa ja strategia, joka toimii samalla älyttömällä tavalla kuin valtio itse, jota Le Bonin teoria itse asiassa kuvailee. Mellakoivan joukon käyttäytymistä halutaan rauhoittaa islamilaisen yhteisön johtajan vetoomuksilla, pidättämällä poliittisen aktivismin pikkutekijöitä ja kiusaamalla "väärin ajattelevia" - etenkin niitä, jotka tekevät sen ääneen.

Koska valtio on aina konservatiivinen sommitelma, eivät valtion pikku virkamiehet ymmärrä, että mellakoiden "takana" ei varsinaisesti ole mitään, mutta väki on aivan toisella tavalla yhtä mieltä tutun ystävämme General Intellectin tapaan, joka on jälleen kerran tullut vallankumoukselliseen johtopäätökseen: jo riittää kyykytys! Vaikka aivoja ja mellakoiden strategia on siis turha etsiä, on selvää, että tätä etsintää jatketaan, "kunnes syylliset tuodaan oikeuden eteen, tuomitaan ja rangaistaan", kuten koko Ranskan poliittinen johto on viime päivät toistellut. Samalla saadaan urkittua kotietsintöjen, kovalevyjen takavarikoiden ja muiden vastaavien nuuskintatoimien avulla - jotka takaa vuoden 1955 Algerian sodasta jäljelle jäänyt ja nyt käyttöön otettu sotatilalaki - selville kaikki ne, jotka toimivat valtiota vastaan. Valtiota vastaan toimiminen on kaiketi Ranskassakin edelleen rikos, ja juuri valtiota vastaan nämä mellakat ensisijaisesti kohdistuvat.

Sota - oli se sitten sotaa öljystä, sotaa terrorismia vastaan tai sotaa, jossa ei tunneta armoa - on yksi nykyajan taloudellisesti tuottavimpia ja poliittisesti tehokkaimpia toimintatapoja. Sota ei ole koskaan vahinko, eikä sodassa kukaan ole oikeassa tai väärässä, kuten ei tässäkään sodassa. Tämä sota ei kuitenkaan missään nimessä ole sisällissotaa, sillä sisällissodassa kaksi osapuolta julistaa sodan toisilleen. Tämä sota on jotain aivan uutta ja erikoista valtion taholta, jotain joka muistuttaa läheisesti terrorismin vastaista sotaa kasvottomine ja olemattomine vastustajineen, mutta jossa kuitenkin on enemmän todellisen sodan dynamiikkaa kuin kristikunnan viimeisissä globaaleissa harharetkissä.

Mitä tämä "sota, jossa ei tunneta armoa" oikein sitten tuottaa ja millaisia ongelmia se yrittää ratkaista? Kun Nicolas Sarkozy muutama vuosi sitten sisäministeriksi astuttuaan aloitti "asiaton oleskelu kielletty" -politiikkansa, joka kohdistui etenkin nuorisojengeihin ja kodittomiin, ei monille jäänyt epäselväksi se, mistä lähiössä taas oikein taisteltiin. Lähiöihin vuosikymmenten aikana kasaantunut ja kasattu kapitalismin ongelmajäte, eli itsestään uusiintuva, mutta kapitalismille nyt tarpeeton siirtolaisväestö oli tullut tiensä päähän. Lähiö ja siirtolaisongelma, jonka toimipaikkaansa vaihtanut uusliberalistinen talous oli Ranskaan jättänyt, päätettiin ratkaista kovin ottein ja lopullisesti.

Sarkozyn oikeistolaisen kuri- ja kontrollipolitiikan tarkoituksena on tehdä lähiöistä esimerkillisiä oikeistopolitiikan vetureita, joissa kodinturvajoukot valvovat katuja, citéissä asuva väestö tuudittautuu psyykelääkkeiden, alkoholin ja television turruttavaan pseudotodellisuuteen, kun valtio käyttää jälleen hyväkseen ikivanhaa mafiataktiikkaansa: pelottele ja anna turvaa, maksua vastaan tietenkin. Maksuna toimivat äänet, joita edustuksellinen demokratia tarvitsee toimiakseen. Ja siirtolaisten jälkeläisten - siis lain mukaan aitojen ranskalaisten - mellakoinnin jälkeen ääniä on luvassa lisää myös konservatiiviselle oikeistolle, kuin myös äärioikeistolle, elleivät he sitten itse munaa järjestämäänsä vuosituhannen alun tilaisuutta kääntää Ranskaa vielä pari piirua oikealle.

Lähiössä käytävä taistelu, ahdistus ja piinaaminen, jonka yksi leimahdus nämä mellakat ovat, on suurelta osalta tietoista, oikeistopoliitikkojen harjoittamaa toimintaa, jonka tähtäimessä on erotella lähiöiden väestä jyvät akanoista, toisin sanoen pelokkaat pelottomista, ilmiantajat mustahuppuisista "terroristeista". Tarkoituksena on paljastaa lähiön kasvot ja tuoda rikolliset oikeuden eteen tuomittaviksi ja rangaistaviksi, kuten presidentti Chirac ilmoitti. Tämä tarkoittaa sitä, että länsimainen demokratia ei enää kaipaa salaisuuksia, kuten tuore suomalainen valtiotieteen tohtori Mari Kalliala, entinen Supon tutkija ja nykyinen Europolin "vakavien rikosten osastolla" työskentelevä "oppinut" tietää meille kertoa: "Salaisuus poliittisen toiminnan lähtökohtana on kuitenkin kestämätön eikä kuulu demokratiaan." (Helsingin Sanomat 7.11.2005). Ilmeisesti Kalliala on unohtanut Supossa työskennellessään sen, mitä hänelle on yliopistossa opetettu - jos on opetettu - että demokratia perustuu "yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen" ja että "vaalitapa demokratiassa on salainen". Euroopassa raivoava oikeistopolitiikka puhuu demokratian, vapauden ja veljeyden nimissä, mutta unohtaa samalla "länsimaisen elämäntavan" keskeisimmät periaatteet, joista salaisuus, oikeus piiloutua, oikeus paeta ja oikeus saada suojapaikka ovat kenties tärkeimmät - paitsi ei tietenkään Sarkozyn tai Kallialan mielestä.

Millaisia havaintoja ja johtopäätöksiä näistä mellakoista voidaan siis tehdä? Aloitetaan "ongelmakeskeisestä" näkökulmasta. Ensiksikin mellakoiden taustalla on uusliberalistinen kapitalismi, joka siirtelee väestöjä tavarana ympäri maapalloa ja saatuaan työpanoksen tai kun työpanosta ei enää tietyllä alueella tarvita, se heittää käytetyn työvoiman kaatopaikalle, eli tässä tapauksessa citéen. Samalla uusliberalistinen kapitalismi luo erilaisia "paratiiseja", kuten USA tai Eurooppa, ja nyt vaikkapa Sanghai, johon väkeä vaeltaa paremman elämän perässä, mutta paradoksaalisesti he löytävät näistä tuotanto- ja kulutusparatiiseista vain itsensä ja toisensa tavarana ja työkaluina, puhuvina koneina. Kaikki tämä nöyryytys ei tarkoita sitä, etteikö näillä ihmisillä ja heidän elämillään olisi merkitystä ja arvoa, mutta se tarkoittaa sitä, että kapitalismilla ei heille ole annettavaa, eikä otettavana muuta kuin käytöstä saatava vaihto- ja lisäarvo.

Valtio on tietysti ollut kapitalismin ensimmäinen kätyri aina, mutta tässä tilanteessa ongelma on se, että Ranskan ja muun pääoman varustaman Euroopan viimeiset 50 vuotta kasvanut talous on tullut kasvunsa päähän, ja samalla kapitalismi on vaihtanut aluetta ja nyhtää nyt lisäarvoa sieltä mistä halvalla saa. Toki siirtolaisia on tuotu myös valtiollisen ja yhteiskunnallisen likaisen työn tekijöiksi Eurooppaan, mutta pääasiassa siirtolaiset tuotiin tehtaisiin fordistiseen tuotantoon, eikä siirtymä postfordismiin ja sen palvelukeskeiseen immateriaaliseen tuotantoon ole ollut paras vaihtoehto huonosti koulutetuille siirtotyöläisille. Toki suuri osa siirtolaisista ja etenkin heidän jälkeläisistään "pääsee läpi" lähiöiden "lasikatosta" - joka on kenties paljon, paljon vahvempaa lasia kuin valkoisten naisten kohtaama lasi - koulutuksen avulla tai sitten hyvällä tuurilla. Lähiöiden ongelmia ei pidä siis tässä mielessä liioitella, sillä toki lähiössä asuu aivan "tavallisia" ranskalaisia, joiden on tosin sukunimensä ja ihonvärinsä vuoksi noin 50% keskimääräistä hankalampaa hankkia töitä, vaikka koulutodistus olisikin taskussa.

Tästä huolimatta on selvää, että tuotannon muutokset näkyvät selkeästi juuri lähiöissä, sillä fordistisen tuotannon siirtyminen kaukoitään on tarkoittanut todella suurten siirtolaisväestöjen jäämistä työttömäksi - siirtolaisten, joille vielä 30 vuotta sitten oli Euroopassa töitä tarjolla niin paljon kuin tehdä jaksoi. Samalla on otettava huomioon se, että duunarikulttuuri on duunarikulttuuria myös siirtolaisten parissa, eikä raskaan teollisuuden työväenluokista nousta yhdessä sukupolvessa noin vain toimihenkilöiksi ja teoreetikoiksi. On otettava huomioon ne luokkiin liittyvät kulttuurilliset ja sosiaaliset tekijät, jotka koskevat ja joita on myös runsaasti tutkittu valkoisen ja "syntyperäisen" väestön parissa.

Joka tapauksessa nyt maksetaan sitä laskua, joka 20-30 vuoden lisäarvoa tuottaneesta työpanoksesta jäi jäljelle. Työvoimaa hyväkseen käyttäneet kapitalistit eivät ymmärrä sitä, että työvoima ei ole kuin mitä tahansa tavaraa, jota voi noin vain dumpata käytön jälkeen kaupungin viereen kaatopaikalle. Tästä ymmärtämättömyydestä johtuen yhteiskunta ja valtio on nyt (tosin osasyyllisinä) suorastaan mahdottoman tehtävän edessä - ja ovat olleet sen edessä jo vuosikymmeniä. Näin ollen Sarkozyn ja muiden kovan linjan oikeistolaisten ongelma on ainoastaan hallinnollinen, ei enää oikeastaan taloudellinen, paitsi siinä mielessä, että citét halutaan repiä palasiksi ja ottaa kallis maa jälleen tuottavaan käyttöön, eli rakentaa nykyiset ongelma-alueet täyteen mukavia pikku koteja ja mielenkiintoisia innovaatiokeskuksia immateriaalisen tuotannon työläisille. Yksi keskeinen "ongelma" tässä lähiöiden uudelleen rakentamisessa on jo pitkään ollut se, mihin lähiöiden (osin paperiton) väestö laitetaan puskutraktoreiden tieltä, sillä heistä kaikista, siis liian suuresta osasta ei ole enää (eläkeläiset ja sairaat) tai tulevaisuudessa (kouluttamaton ja syrjäytynyt nuoriso, jolla ei ole "palvelualttiutta") immateriaalisen työn tekijöiksi tai uudelleen koulutettaviksi. Ongelma on se, että näitä "ongelmatapauksia" on liikaa: tuhansia, kymmeniätuhansia, satojatuhansia.

Kaikki yhdell sivulla.

Tulostusversio.