2005-11-07
Philip Roth, pohjoisamerikkalaisen nykykirjallisuuden kenties merkittävin nimi, on valinnut uusimpaan kirjaansa erään vaikeimmista kerronnallisista lajeista: vaihtoehtoisen historiankirjoituksen. Kertomuksen aiheena on se, mitä olisi tapahtunut, jos republikaanit olisivat toteuttaneet harkitsemansa vaihtoehdon ja asettaneet ehdolle marraskuun 1940 presidentinvaaleissa Rooseveltia vastaan Charles Lindberghin, kuuluisan lentäjäsankarin ja tunnustautuneen antisemitistin. Roth ei kuitenkaan kerro ainoastaan sitä, mitä olisi saattanut tapahtua, vaan esittää myös kuvauksen niistä vaihtoehtoisista tavoista, joilla juutalaisyhteisön jäsenet reagoivat tapahtuneeseen, sekä siitä, mitä räjähdysherkkä yhteiskunnallinen tilanne merkitsee seitsenvuotiaalle pojalle ja hänen perheelleen.
Roth tunnetaan Suomessa ja muuallakin maailmassa ehkä parhaiten vuoden 1969 teoksestaan Portnoyn tauti, joka nousi erääksi "seksuaalisen vapautumisen vuosikymmenen" symboleista. Vaikkei Roth kyseisen vuosikymmenen sukupolvea varsinaisesti edustakaan, Pornoyn taudin menestykseen liittyneet odotukset ja käsitykset leimasivat hänen uraansa vielä kauan sen jälkeen. Rothin ura on ollut kaiken kaikkiaan menestyksekäs ja tuottelias, mutta silti voidaan puhua eräänlaisesta myöhäisestä kukoistuskaudesta, joka käsittää mm. kirjat Mieheni oli kommunisti, Amerikkalainen pastoraali ja Ihmisen tahra (viimeksi mainittu löytyy myös elokuvana). Niistä jokainen käsittelee tiettyä kriittistä vaihetta USA:n toisen maailmansodan jälkeisessä historiassa: McCarthyn kommunistivainojen kautta, Vietnamin sotaa ja sitä vastustanutta radikalismia sekä 1990-luvun "poliittiseen korrektiuteen" liittyviä kamppailuja.
Salajuoni Amerikkaa vastaan -teoksen myötä Roth tarttui ehkä merkittävimpään haasteeseensa. Kuinka välttää vaihtoehtoisen historiankirjoituksen sudenkuoppa, henkilöhahmojen kokemusten jääminen hätkähdyttävillä yksityiskohdilla mässäilyn varjoon? Rothin eräs keskeinen ratkaisu on ensimmäisen persoonan kertojan käyttö. Poika, jonka näkökulmasta tapahtumia käsitellään, on itse asiassa juuri hän itse, ja pojan perheeseen kuuluvat todellisen Rothin perheen jäsenet. Siten teoksesta tulee samalla kunnianosoitus Rothin isälle ja äidille, näiden kestävyydelle ja työteliäisyydelle.
Mitkä ovat Rothin motiivit? Haastatteluissa hän ei ole peitellyt inhoaan George W. Bushin hallintoa vastaan, ja yksi tapa nähdä teoksen funktio on tulkita se niiden "hyvien amerikkalaisten arvojen" puolustukseksi, joita Bushin hallinto ei Rothin mielestä edusta. Kun Lindbergh valitaan presidentiksi murskavoitolla, hän vetoaa rauhantahtoon, "omien poikien" pitämiseen poissa ulkomaisista taisteluista sekä sotatalouden suureen vahinkoon maan hyvinvoinnille toimien osana amerikkalaisessa poliittisessa perinteessä voimakkaasti elävää isolationismin traditiota (ainakin Euroopan asioista poissa pysymisen merkityksessä).
Fasisminvastaiseen rintamaan liittoutumisen sijasta Lindbergh tekee sopimuksen Hitlerin kanssa, kutsuu Ribbentropin illalliselle Valkoiseen taloon ja panee alulle amerikanjuutalaisten tiiviimmän yhteiskunnallisen assimiloinnin (sulauttamisen) lähettämällä nuoria juutalaispoikia kristittyjen perheiden maatiloille töihin ja uudelleensijoittamalla juutalaisperheitä asuinyhteisöihin, joissa juutalaiset ovat vähemmistönä. Näin Roth asettaa republikaani-Lindberghiä esimerkkinä käyttäen vastakkain demokraatti-Rooseveltin ja republikaani-Bushin sekä näiden käymät sodat. Toinen maailmansota näyttäytyy "hyvänä sotana", välttämättömänä taisteluna demokratian puolesta, siinä missä terrorisminvastainen sota näyttäytyy sen rinnalla valheeseen perustuvana tekopyhänä kamppailuna näkymätöntä vihollista vastaan seurauksenaan kansalaisoikeuksien rajoittaminen ja poikkeustilan jatkuva ylläpitäminen. Kriittisyydessään Bushin hallintoa ja republikaaneja kohtaan Roth ei siis asetu isolationismin puolelle vaan näkee sen yhtenä osana halveksimaansa poliittisen ajattelun perinnettä, jossa USA:n väestö edustaa valittua kansaa (ns. American exceptionalism -ajattelutapa). Kyse ei ole valinnasta eristäytymisen ja maailman valloittamisen välillä vaan kyse on siitä, ketkä USA valitsee liittolaisikseen. (Kriittinen historian tuntija voisi toki todeta, että myös toisessa maailmansodassa USA toimi osittain valloittamispyrkimyksien kera, ja muistuttaa atomipommin merkityksestä voimannäyttönä maailmalle pikemminkin kuin sotilaallisesti perusteltuna ratkaisuna, mutta nämäkään seikat tuskin tekevät tyhjäksi toiseen maailmansotaan osallistumisen olennaisia perusteita.)
Toisaalta Lindberghin tapauksen kautta Roth esittää myös analogian terrorisminvastaisen sodan ja kommunismin vastaisen taistelun välillä. Lindbergh ja tätä lähellä olevat poliittiset voimat katsovat, että Hitler on hyödyllinen ja heidän kanssaan samalla puolella, koska molemmilla on yhteinen vihollinen: kommunismi. Näin kapitalistinen demokratia panee fasistit tekemään likaisen työn, samalla tavoin kuin CIA laittoi toisen maailmansodan jälkeen mm. Chilessä ja Italiassa äärioikeiston tekemään likaisen työn ja samalla tavalla kuin nykyaikana likaisen työn tekijöinä terrorismia vastaan käytetään erilaisia diktatuureja tai äärisuuntauksia. Vaikka Rothin kirja edustaa vaihtoehtoista historiankirjoitusta, on lisäksi syytä huomata, ettei kyse ole todellisuudelle täysin vieraiden skenaarioiden esittämisestä, sillä fasisteilla oli sympatisoijansa myös USA:ssa, eikä ainoastaan marginaalisissa ryhmissä vaan myös yhteiskunnan huipulla (esimerkkinä Henry Ford). Tällä taas Roth muistuttaa siitä, miten helposti käy niin, että "vapauden" ja "demokratian" pyhät sanat osoittautuvat pelkiksi tyhjiksi merkeiksi.
Rothin kuvaama juutalaisyhteisö sisältää useita yhteiskunnallisesti valveutuneita ihmisiä, jotka ovat jo hyvissä ajoin tietoisia Lindberghin merkitsemästä uhasta. Heidän ihailunsa kohteena on demokraattimyönteinen juutalainen radiotoimittaja Walter Winchell, joka myös todellisuudessa oli voimakkaasti Rooseveltin puolella (kääntyen sittemmin vähemmän kunniakkaasti mccarthylaiseksi). Kaikki juutalaiset eivät kuitenkaan jaa mm. Philipin isän kiihkeää kriittisyyttä Lindberghiä kohtaan, vaan jotkut valitsevat assimilaatiomyönteisen asenteen uskoen, että se on juutalaisille "tie ulos getosta" ja että Lindbergh ei edusta todellista vaaraa, onhan tämä luonut tiiviin keskusteluyhteyden kunnianarvoiseen rabbi Bengelsdorfiin. Erityisen kivuliaaksi tämän asenteellisen jaon tekee Philipin Sandy-isoveljen asettuminen isäänsä vastaan, samalla kun Evelyn-tädistä tulee Bengelsdorfin morsian, joka tanssii Valkoisessa talossa Ribbentropin kanssa. Alvin-serkku valitsee toisen tien ja pakenee Kanadaan liittyen armeijaan päästäkseen sotimaan Saksaa vastaan. Sodasta palaa raajarikko ja katkeroitunut nuori mies, siinä missä Sandy uhkuu tyytyväisyyttä. Pienen pojan maailma menee totisesti sekaisin.
Roth ei kenties niinkään arvostele sulauttamisen tien valinneita opportunismista vaan pikemminkin esittää nämä naiiveina typeryksinä, sillä ainoastaan hölmö kuvittelee, että antisemitisti vaihtaa ajattelutapaansa tavatessaan "kunnollisen juutalaisen". On samantekevää, onko antisemitistien näkemys juutalaisista oikea vai virheellinen; merkitystä on ainoastaan sillä, minkä tehtävän juutalaiset täyttävät vihan ja hämmennyksen kohteena. Juutalaisia - muukalaisia, jotka eivät ole vihollisia eivätkä ystäviä - tarvitaan, koska heidän ansiostaan voidaan peittää näkyvistä yhteiskunnassa vallitsevat antagonismit, "reaalisen kova ydin" sanoisi Zizek, ja luoda yhtenäinen kansallinen yhteisö. Jos jotkut juutalaiset ovatkin kunnollisia, antisemitisteille se on ainoastaan jälleen yksi todiste juutalaisten "häilyvästä" luonteesta, ambiguiteetista, jonka vuoksi heihin ei voi luottaa. Oma tapauksensa ovat "huonot juutalaiset", kuten Walter Winchell, joka ryhtyy avoimeen vastarintaan, jatkaa kritiikkiään radiossa ja sanomalehdissä sekä lopulta ilmoittautuu presidenttiehdokkaaksi. Kun tämä saa aikaan väkivaltaisia yhteenottoja antisemitistien hyökätessä Winchellin vaalitilaisuuksiin, antisemitisti tulkitsee sen Winchellin aiheuttamaksi provokaatioksi, jonka vuoksi juutalaiset rähinöitsijät saavat mitä kerjäävät. Lopulta assimilaatio johtaa siis tuhoamisen tielle. "Pienempi paha" osoittautuu "suuremman pahan" välttämättömäksi kumppaniksi, kolikon kääntöpuoleksi.
Salajuoni Amerikkaa vastaan tuo uutta, virkistävää näkökulmaa kuluneeseen holokaustiaiheeseen ja on kaiken kaikkiaan vangitsevaa luettavaa. Rothin lukijoille ei toki ole enää yllättävää, kuinka suvereenisti tämä panee henkilöhahmonsa dramaattisen ristiriitaisiin tilanteisiin ja kestämään valtavaa painetta, mutta uusille lukijoille tämä on oiva mahdollisuus kokea Rothin kerronnan voima kaikessa intensiteetissään. Teos antaa paljon myös salaliittoteorioista pitäville, mutta ei siitä sen enempää, jotta jännitys säilyy.