2005-10-31

Viattomat ihmiset
Epämäärät hallinnoinnin keinoina [1]

Mikko Jakonen

Millaisia ovat viattomat ihmiset? Miksi supersankari on esimerkillinen kuva nykyajan kiltistä tytöstä tai pojasta, ympäristön toiveisiin ja vaatimuksiin kuuliaisesti reagoivasta subjektista. Kuinka nykyajan immateriaalista pääomaa tuotetaan ja kuinka "hyvän elämän etiikka" ja huippuosaajien valmistaminen liittyvät yhteen. Näitä asioita tarkastellaan tekstissä, joka valottaa mielivaltaan liittyviä rakenteita tarkastellen epämääriä hallinnoinnin keinoina.

I Moderni yhteiskuntamekaniikka ja sen hajoaminen

Tekstini otsikkona oli alun perin "Päämäärät hallinnoinnin keinoina". Aiheeni on kovin klassinen, millä tarkoitan sitä, että yhteiskuntafilosofiassa juuri keinojen ja päämäärien suhteen ja tuohon suhteeseen vaikuttamisen tarkastelu on ollut yksi keskeisin kansalaisten, tai tarkemmin sanottuna väestön, hallintaa ja muokkausmenetelmiä koskeva tutkimuskohde. Tarkastelen sitä, millaiselle teoreettiselle perustalle nykyaikainen poliittinen hallinto perustuu, hallinto, jossa päämäärien voidaan nähdä toimivan hallinnan keinoina. Perusargumenttini on, että se sana, joka tätä hallinnassa apuna käytettävää päämäärää parhaiten määrittelee, on epämäärä. Epämäärä siksi, että epämääräinen asia on jotain, joka on kyllä olemassa, mutta jonka muotoa, rajoja tai luonnetta emme kykene hahmottamaan. Kun hallinta tarjoaa epämääräisiä unelmia, toiveita, tulevaisuuden näkymiä ja muutoksen mahdollisuuksia, voimme havaita, että kyse on ennen kaikkea mielikuvien ja mentaalisten ympäristöjen, etiikan ja "maailmojen" luomisesta, kuten esimerkiksi Maurizio Lazzarato ilmiötä nimittää.

Tarkastelen ihmisten hallinnoinnissa tapahtuvaa muutosta, joka koskee siirtymää fordistisesta tuotantomallista, jonka mahdollistanutta hallintajärjestelmää muun muassa Michel Foucault on kutsunut kuriyhteiskunnaksi, kohti postfordistista tuotantojärjestelmää, jota puolestaan Gilles Deleuze nimitti kontrolliyhteiskunnaksi [2]. Tätä siirtymää voidaan hahmottaa aristotelisen ajattelun ja sen lähes suoranaisen vastakohdan modernin poliittisen ajattelun välisen ristiriitaisen suhteen kautta. Näiden klassisten muotoilujen kautta voimme kenties ymmärtää paremmin sitä muutosta, joka nyt on tapahtumassa.

Ensiksikin, minkälainen teoreettinen muutos hallintamenetelmissä - tai keinojen ja päämäärien suhteessa - voidaan havaita keskiajan ja modernin ajan alun välillä, nousevan kapitalismin aikakaudella, joka ajoittuu 1500-1600-luvun Eurooppaan?

Tuona aikana lanseerattiin moderniin poliittiseen ja hallinnolliseen ajatteluun yksi moderneja yhteiskuntia kaikkein keskeisimmin määrittelevä seikka, nimittäin ajatus valtiollisesta suvereenista. Tämä ajatus oli esillä 1500-luvun Ranskassa Jean Bodinin [3] politiikan teoriassa ja implisiittisesti myös Niccolò Machiavellin teoriassa [4], mutta varsinaiseen kukoistukseensa sen muotoili englantilainen Thomas Hobbes (1588–1679), joka tunnetaan parhaiten teoksestaan Leviathan (1651). Mikä on siis suvereenin keskeisin tehtävä?

Suvereeni on ennen kaikkea valtiolliseen politiikkaan liittyvä käsite, jonka sisältö voidaan yksinkertaistetusti määritellä siten, että suvereeni on koko väestön voima siirrettynä eräänlaiseen maanpäälliseen transsendenssiin sellaiseksi omnipotentiksi voimaksi, jolla on kyky käydä yli jokaisen yksilön ja yli yksilöiden muodostaman yhteenliittymän voiman. Suvereeni on sellainen valta, joka kykenee lopettamaan kuuluisan "kaikkien sodan kaikkia vastaan" [5] asettamalla ihmisten keskinäisten riitojen alut kuriin. Suvereeni on siis multitudon, suomeksi väen [6], täysin vapaan ja rajoittamattoman liikkeen ja voiman representaatio, jota puolestaan representoi todellisessa hallinnollisessa käytännössä valtion hallinto: kuningas, parlamentti, virkamiehet, opettajat, sotilaat ja lopulta jokainen "kansalainen", kuten suvereenin alamaisia (subjekteja) nimitetään. Suvereeni on se voima, joka tekee muodottomasta ihmismassasta muodollisen ihmisyhteisön - kansan - rajoittamalla sen tiettyyn muotoon. Muodollinen ihmisyhteisö perustuu siis vapaan liikkeen rajoittamiseen ja sen mukanaan tuomaan vankkaan yhteiskunnalliseen hierarkiaan ja kansalaiset toisistaan irrallaan pitävien erojen järjestelmän luomiseen.

Suvereenin toimintaperiaate on yksinkertaistetusti seuraavanlainen. Valtiota edeltävässä niin sanotussa ”luonnontilassa” vallitsee Hobbesin mukaan epämääräinen ja sekava, kaaosmainen liike. Tämä liike perustuu sille, että jokainen yksilö tavoittelee sumeilematta ja kaikkia keinoja avukseen käyttäen itselleen omaa parasta [7]. Oman hyvän tavoittelu saa aikaan yhteisöllisen jäljittelyn, mimesiksen, tilan, joka johtaa lopulta keskinäiseen välienselvittelyyn, sillä ennemmin tai myöhemmin jostakin objektista tulee sellainen, että useampi yksilö haluaa sitä samaan aikaan, mutta tuota objektia ei kyetä jakamaan tasan sitä haluavien kesken. Luonnontilassa kaikki ihmiset ovat siis tasavahvoja, tasa-arvoisia ja samanlaisia, eikä kukaan pysty olemaan varma hankkimansa omaisuuden säilymisestä, oli tuo pääoma sitten materiaalista tai henkistä. Kaikki asiat ovat luonnontilassa siis kiistanalaisia ja esimerkiksi niin sanottua "varmaa tietoa" ei luonnontilassa voi olla, sillä ihmisten välillä ei vallitse mitään yhteisymmärrystä edes siitä, mitkä ovat luotettavan tiedon kriteerit [8]. Hobbeslainen luonnontila on siis eräänlainen täydellisen relativismin tila.

Ranskalainen kulttuurifilosofi René Girard kirjoittaa teoksessaan Väkivalta ja pyhä hyvin paljon samalta pohjalta kuin Hobbes sitoutuen pitkälle Hobbesin antropologiaan eli oppiin ihmisestä ja ihmisen luonnosta. Girard täsmentää monella tapaa Hobbesin ajattelun teesejä, etenkin näkemystä mimesiksestä, toisten jäljittelystä ja yksilöiden välisestä kilpailusta. Girard korostaa, että mimesiksen kohteena ei niinkään ole toisten ihmisten tavoittelema objekti, vaan ennen kaikkea toisten ihmisten halu tuota objektia kohtaan. Mimesis kohdistuu siis itse asiassa haluun: Yksilö A haluaa yksilö B:n halua, sillä hän luulee, että tuon halun tavoittaminen voisi jollain lailla vahvistaa hänen omaa olemassaoloaan [9]. Toisin sanottuna ruoho on aina vihreämpää aidan takana (Hobbes), ja ennen kaikkea se intensiteetti ja elämäninto, joka naapurilla on tuota nurmikkoa hoitaa ja jolla hän tuosta nurmikosta nauttii, on varmasti jotain paljon korkeampaa ja hienompaa kuin omaan nurmikkoon liittyvät toimet (Girard). Girardin, kuten Hobbesinkin, käsitys mimesiksestä on pääasiassa negatiivinen, mikä on myös näiden käsitysten heikko puoli, sillä on toki otettava huomioon, että jäljittely saa aikaan paljon myös positiivisia asioita.

Näiden johdatteluiden kautta voimme muotoilla ensimmäisen päämääriä ja keinoja koskevan jäsennyksen. Modernissa yhteiskunnassa vallitsee selkeä (mutta täysin keinotekoinen) eronteko muodollisen ja muodottoman elämän välillä. Yhteiskunnallisen hallinnon ja suvereenin tehtävä on ollut makrotasolla luoda väkivaltaan ja omnipotenttiin voimaan nojaava, ihmiset toisistaan erottava yhteiskunnallisen hierarkian perustava järjestelmä. Tämä erojen järjestelmä toteutetaan pääasiassa lain voimin, mutta sen selkeimpänä ja keskeisimpänä erona on ollut kahden rajattoman voiman eli pääoman ja työvoiman ero. Tämä ero on ollut kaikkein keskeisin modernien valtioiden toimintaa järjestävä periaate, ja näiden kahden erillisen blokin kamppailua tasoittamaan – tai toisin sanottuna näiden toisistaan keinotekoisesti erotettujen tahojen suhteeseen – on astunut modernin kansallisvaltiollinen politiikka ja hallinto.

Valtiollisen, edustukselliseen järjestelmään perustuvan politiikan ja hallinnon tehtävänä on ollut järjestää olosuhteet siten, että tuottava osapuoli, eli työvoima, on kyennyt tuottamaan pääoman vaatimia tavaroita, tuotteita. Kapitalismin alussa työvoiman hallinta perustui lähinnä siihen, että ihmiset opetettiin ja kasvatettiin lainkuuliaisiksi ja tekemään omaa työosuuttaan suuressa kokonaisuudessa mistään muusta välittämättä. Itse työn teosta luotiin kansalaisen suurin eetos ja työstä itsestään tehtiin jonkinlainen vapauttava periaate ja päämäärä. Tätä vallan mikrofysiikkaa ja kurin periaatetta, prosessia jossa ihmiset ja työt eroteltiin toisistaan erilaisin keinoin, kuten tehtaan, armeijan ja koulutuslaitosten avulla, on Michel Foucault kuvannut hyvin teoksessaan Tarkkailla ja rangaista [10].

Työstä voitiin tehdä vapauttava ja palkitseva toiminto ainoastaan sen kautta, että tuo työ takasi yksilölle jonkinlaisen paikan, identiteetin yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Työttömyys ja toimettomuus, joutilaisuus, on taas ollut koko modernin kapitalismin pahin uhka syistä, joita en voi tässä käydä läpi [11]. Joka tapauksessa moderni yhteiskunta on antanut yksilölle hänen suuresti tarvitsemansa identiteetin ainoastaan työn kautta. Täytyy ottaa huomioon, että myös varsinaisen työn ulkopuolelle jääneet tehtävät ovat määrittyneet työnä, vaikkakaan niistä ei ole mitään maksettu. Tällaisia paikkoja yhteiskunnallisessa erojen järjestelmässä ovat nimittäneet sellaiset sanonnat kuin "kotityö", jolla kuvataan naisen kotona tekemää työtä, sekä esimerkiksi lapsuutta työn kautta määrittävä sanonta "leikki on lapsen työtä". Jopa nukkuminen ja lepo on yhdistetty työhön, nimittäin Freudin "unityön" kautta [12].

Modernin yhteiskunnan tausta-ajatuksena on siis ollut, että ainoastaan työnteko voi antaa muodon muuten muodottomalle ihmiselämälle. Ainoastaan työ on voinut toimia keinona tavoiteltaessa päämäärää, identiteettiä tai paikkaa yhteisössä. Työ antaa paikan yhteisössä, työ tekee ihmisestä maalarin, opettajan, vanginvartijan tai tutkijan: tehdessään työtä ihminen on jotain, mutta ilman sitä hän ei ole "mitään". Jos kysymme, mitä vanhasta luokkakaveristamme on tullut, kysymme mitä työtä hän tekee, tai minkälaista paikkaa hän yhteiskunnallisessa hierarkiassa pitää hallussaan. Jos vastaus on "hänestä ei ole tullut mitään", tarkoittaa se sitä, että henkilö ei ole työntekijä tai ainakaan hänellä ei ole pysyvää identiteettiä, joka voitaisiin määrittää työn kautta, kuten esimerkiksi opiskelun kautta, jonka tehtäväksi nähdään "ammattiin valmistaminen". Tällainen henkilö, joka ei määrity työn kautta, onkin sananmukaisesti "tyhjän toimittaja" ja "vailla määränpäätä", "ajelehtija".

Sekatyömies oli yhdessä vaiheessa se kaikkein alin taso tässä hierarkiassa, jolle yksilö saattoi joutua, mutta silti vielä kutsua itseään työläiseksi. Sekatyömiehessä tulee esille koko modernin työvoiman keskeisin ja sitä yhä merkittävämmin määrittelevä piirre: työvoiman avulla pääoma kykenee tekemään mitä tahansa, tai tarkemmin sanottuna: työvoima on yleisesti kykyä tehdä mitä tahansa [13]. Työvoima ei edellytä pääomaa, mutta pääoma edellyttää työvoimaa.

Modernilla kansallisvaltiolla ei kuitenkaan ole ollut mitään muuta tavoitetta tai päämäärää kuin olla olemassa jossain tietyssä muodossa eli valtiona – seikka, joka on analoginen hobbeslaisen subjektin tilanteelle. Sen teoreettisessa perustassa ei ole mitään muuta vaatimusta kuin se, että yhteiskunnallinen erojen järjestelmä säilyy, että valtio säilyttää siis "muotonsa", joka ymmärretään "elämänä": valtion suurin uhka taas on ollut hävitä, menettää olemassaolonsa, mikä on tarkoittanut modernien sotien aikana sulautumista toiseen valtioon, jonkun muun vallan alaiseksi joutumista [14], muuttumista muodottomaksi ja rajattomaksi.

Sama eräällä tapaa päämäärätön tai tautologinen tilanne luonnehtii myös modernia kapitalismia: se ei ole varsinaisesti menossa minnekään [15], se pyrkii vain säilyttämään itsensä. Tärkein seikka, johon se pyrkii, on olemassaolo, jonka se näkee turvaavansa virallisella mantrallaan, "talouskasvulla". Kasvu on tietysti luonnollinen metafora ja lisäksi vastakohta surkastumiselle ja kuolemiselle, häviämiselle – ja kapitalismihan toimii luonnonlakien mukaisesti tai tarkemmin sanottuna niitä mimitoiden [16]. Tämän vuoksi "talouden pyörien täytyy pyöriä", kuten luonto kiertää ikuista kehäänsä, liikkeen on oltava liberaalin teorian mukaan esteetöntä ja tavaran, ihmisten ja pääomien on virrattava vapaasti, tosin yhdellä rajoituksella: vain ja ainoastaan vallitsevan erojen järjestelmän sisällä.

Erojen järjestelmän ulkopuolella, kansallisvaltioiden ja laajemmin otettuna länsimaiden ja "demokratian" ulkopuolella ei ole ollut mitään muuta (ja tässä tarkoitan nimenomaan modernia, en postmodernia tilannetta) kuin kaaosmainen luonnontila, johon liikkeen ei pidä välittömästi levitä. Ei ainakaan ennen kuin tuo luonnontila on muokattu ja järjestetty otolliseksi maaperäksi, sellaiseksi erojen muokkaamaksi väestömaastoksi, jossa ulkopäin tuleva liike ei saa aikaan lumivyöryn kaltaista efektiä eli kaikkien ihmisten "hullaantumista" ja lähtemistä mukaan tuohon liikkeeseen [17]. Ainoastaan väkivaltaiseen suvereniteettiin perustuva järjestelmä voi taata sen, että tuo liike ei saata koko yhteisöä kaaokseen ja että liike on mahdollisimman pitkälle hallittua ja kontrolloitua. Modernin valtion päämääränä on siis kaapata liike täydellisesti haltuunsa ja muokata siitä "ikiliikkuja", koneisto, joka itse asiassa muuttaa liikkeen levoksi ja asettaa kaikki asiat oikeille paikoilleen yhteiskunnalliseen, tieteelliseen ja taiteelliseen metahierarkiaan. Hobbesin "keinotekoisen jumalan" tarkoituksena on todellakin luoda tila, joka on lähestulkoon pysähtynyt - siis muuttumaton - ja juuri tässä piilee yksi yhteiskunnallisen ajattelun konservatiivisen linjan peruselementeistä.

Moderni kapitalismi, jonka ensimmäinen etuvartio ja toimeenpanija moderni suvereniteettiin perustuva valtio ja sen poliittinen sekä hallinnollinen järjestelmä pitkään oli, ei tavoittelut mitään muuta kuin omaa olemassaoloaan. Sen päämäärä on itse toiminta tietyn muodon mukaisesti, ei mikään muu. Sen tavoitteena on olla olemassa "keinolla millä hyvänsä" ja näin ollen juuri keinojen jalostaminen, niiden kehittäminen, edistäminen ja muokkaaminen, on ollut hyvin keskeisellä sijalla modernin valtion toiminnassa. Jos tätä ajatusketjua jatketaan tarpeeksi pitkälle ja otetaan esimerkki kansainvälisestä sodankäynnistä, niin ydinohjukset, jotka "laukeavat itsestään" jopa senkin jälkeen kun koko valtio ja sen väestö - joka on valtion olemassaolon tärkein ehto - on hävitetty kokonaisuudessaan maan päältä, ovat hyvä esimerkki modernin valtion tavoitteista: tavoite on olla täysin itsetyydyttyvä. Ja yhteiskunta, joka tällaisesta ajattelusta rakentuu, on itsetyydytyksen yhteiskunta, jossa ihmissuhteilla ja tavaroilla on käyttöä ainoastaan omien halujen toteuttamisessa.

Modernin valtion äärimmäisenä tavoitteena on siis pitää puoliaan jopa vielä haudan takaa: toisin sanoen tavoitteena on kuolemattomuus ja ikuinen nyt-hetki, jossa sisällöt muuttuvat jatkuvasti mutta muoto ei muutu koskaan [18]. Jos moderni suvereeni on Hobbesin mukaan "maanpäällinen jumala" [19], niin moderni valtio on tällöin "maanpäällinen paratiisi", joka kieltämättä on se mielikuva, jota meille joka päivä myydään tv-mainosten ja muiden mieltä ja aistimista muokkaavien väestönhallintavälineiden kautta. Vielä tiivistetymmin: modernin valtion tavoitteena on ollut tulla luonnonkaltaiseksi, (lähes) ikuisesti olemassa olevaksi "itsestäänselvyydeksi" [20].

***

Nyt on kysyttävä, kuinka tässä maanpäällisessä paratiisissa tullaan enkeleiksi (huippuosaajiksi), eikä vajota maanpäälliseen gehennaan (kouluttamaton köyhä). Vaikkei valtio pyri mihinkään muuhun kuin "olemassaoloon", on sen luomassa erojen järjestelmässä kuitenkin keskeinen rooli erilaisilla päämäärillä, jotka tehdään tavoittelemisen arvoisiksi. Miksi näin? Selittääkseni asiaa modernin politiikan teorian omilla käsitteillä, vastaus löytyy jälleen kerran ihmisen luonnosta: ihmisen halusta olla parempi kuin toiset, lyödä toiset laudalta, siis mimesiksestä. Ja juuri tähän ihmisen "luonnolliseen" toimintaan luo moderni valtio suorastaan loistavat puitteet, nimittäin luomalla yhteiskunnallisen erojen järjestelmän, jossa erot yksilöiden välillä eivät ole häilyviä tai pienestä tönäisystä kaatuvia, vaan pysyviä, työmarkkinoiden, lain ja valtiollisen väkivallan avulla turvattuja ja tästä johtuen entistäkin suuremman kilpailun ja tavoittelun arvoisia. Itse asiassa, jos luonnontilassa kenties hetkittäisesti vallitsevassa erojen järjestelmässä on huonoja puolia, on huonoin eittämättä se, että tuolla erolla ei ole arvoa, mikä on kapitalismin näkökulmasta yhtä hullunkurista kuin viiden ja kymmenen euron setelit, joilla voi kuitenkin saada saman tavaran. Vieläkin hullunkurisempaa nykyisessä kapitalismissa on tietysti se, että tämä paradoksi on osa arkipäiväämme, samalla tavalla kuin lain ja valtiollisen väkivallan turva ei voi todella turvata kansalaisten elämää, eivätkä työmarkkinat kykene takaamaan töitä. Tämä paradoksaalinen ilmiö kertoo siirtymästä kohti mielivallan aikaa [21]. Mutta modernissa valtiossa ei ole mitään kysymystä siitä, onko pappi korkeammalla asteella hierarkiassa kuin kotiäiti tai tehtaan johtaja korkeammalla kuin tehtaan työläinen. Ja mitä pidemmälle modernia aikaa on kuljettu, mitä pluralistisemmaksi yhteiskuntamme on muuttunut, kuten sosiologian perusoppikirjat meille esittävät, sitä suuremmaksi ja kirjavammaksi on tullut yhteiskunnallisten erojen määrä, tai, nimitettäköön niitä nyt sitten vaikkapa identiteeteiksi.

Mutta kun yksinkertaisesta sääty-yhteiskunnasta on vähitellen siirrytty monimutkaiseen tietoyhteiskuntaan, on tämä erojen järjestelmä joutunut myös ilmiselvään kriisiin: tietty paikka yhteiskunnallisessa hierarkiassa ei takaa enää itsestään selvää ja ennen kaikkea koko elämän säilyvää paikkaa tuossa identiteetissä tai sosiaalisessa kerrostumassa, kuten Max Weber sitä aikoinaan kutsui [22]. Sellaiset sosiologiset termit, kuten sosiaalinen liikkuvuus ja sosiaalinen jousto kuvaavat puolestaan näitä muutoksia modernissa valtiossa.

Mistä tämä liike sitten johtuu? Selittäväksi tekijäksi voidaan ottaa jälleen mimesis tai tarkemmin sanottuna yksilöiden ja kollektiivien liike ja pyrkimys kohti "parempaa" identiteettiä, kohti korkeampaa statusta hierarkiassa. Tämä, lähinnä yhteiskunnan alaluokista syntynyt jäljittely, jota muiden muassa Pierre Bourdieu kuvaa monissa teoksissaan, on aikaansaanut laajan kirjon erilaisia uusia yhteiskunnallisia identiteettejä ja kategorioita, uusia sosiaalisia lokeroita, uusia ammatteja ja niin edelleen. Samaan aikaan alaluokissa ainakin määrällisesti voimakkaampana käyvä sosiaalisen nousun kamppailu ja eliitin jäljittely ajavat eliitin luomaan ja keksimään yhä uusia erottautumisen muotoja: enää konservatiivinen "asemansa" säilyttäminen ei riitä vaan erottautumiseen tarvitaan jatkuvasti uusia eväitä, joita rahallinen ylivoimaisuus ainakin tiettyyn rajaan saakka tukee.

Joka tapauksessa samaan aikaan tapahtuneet (eikä näitä voida erottaa toisistaan tai asettaa toinen toisensa edelle) talouden ja tuotannon muutokset ja kapitalismin vallankumoukset ovat saaneet aikaan sen, että olemme päätyneet lopulta tilanteeseen, jossa tuotantovoima on ensisijaisesti älyllistä ja tuotanto niin sanotusti immateriaalista [23]. Työläinen tekee nyt töitä ennen kaikkea aivoillaan, ei enää niinkään käsillään tai ruumiillaan, vaikkei ruumis kuitenkaan ole varsinaisesti "ulkona kuvioista". Samalla työvoiman ja pääoman ero - ja myös rahvaan ja eliitin ero - on kaventunut hiuksen hienoksi, monissa tapauksissa olemattomaksi. Itse asiassa, samalla tavalla kuin kartesiolaisen dualismin perustava ero paljastuu epätodenmukaiseksi, paljastuu myös pääoman (henki) ja työvoiman (materia) dualismi suhteelliseksi ja keinotekoiseksi. Kun tietotyöntekijä ei ole enää riippuvainen työnantajasta tai koneesta, jonka työnantaja voi työntekijälle antaa työn suorittamista varten ja lopulta korvata koneella työntekijän, kuten "kehruu-Jennyn" tapauksessa, on työläisestä tullut kapitalistisen modernin vallan kannalta suorastaan hälyttävän itsenäinen ja omaehtoinen [24]. Koska tietokone on nyt kaikkia ihmisiä yhdistävä tekijä, kuten modernin ajan alussa kuolemanpelko, ja koska pääoma on nyt todellakin työläisen päässä ja laajennetusti koko ihmisyhteisössä, sen "yleisessä älyssä" [25], on moderni kapitalistinen hallinta-tuotantojärjestelmä ilmiselvästi kohdannut yhden ääripisteen, joka on paradoksaalisesti sen oman toiminnan tulosta. Tällä hetkellä tilanne näyttää siltä, että kapitalismia perustavalla tavalla ylläpitänyt jako pääoman ja työläisten välillä on romahtamispisteessä, ja tämän perustavan eron häviämisen seurauksena näyttää siltä, että koko yhteiskunta on joutunut ennennäkemättömään kriisiin, sillä koko sen olemassaolo on perustunut vankalle erojen järjestelmälle. Lisäksi, kun nykyaikainen työläinen/pääoma -hybridi on jo jokin aika sitten ylittänyt kansallisvaltiollisen kehyksen siirtymällä, ei kansainväliseen, vaan kansattomaan (tai Imperiumin) aikaan, näyttää siltä, että modernin yhteiskuntateorian pahin dystopia luonnontila on vihdoinkin käynyt toteen [26]. Yhteiskunnallinen erojen järjestelmä näyttää pettävän, kun ihmisiä ei enää erota toisistaan mikään ulkoinen seikka, kun esimerkiksi tietokoneesta on muodostunut sellainen tekniikka, joka saa aikaan erojen järjestelmän ennennäkemättömän heilumisen, kun myös työn ja sen tekijän ero on hävinnyt: nyt työtä ei voida erottaa sitä tekevästä henkilöstä [27].

Vieläkin rajumman kriisin kapitalismin kohtaa, kun tietotyöläiset alkavat näyttää viimeinkin siltä, mikä aiemmin oli vain teoreettinen abstraktio, eli rationaalisilta ja itseohjautuvilta - mutta ennen kaikkea juonikkailta ja kaiken ennalta laskelmoivilta, uskottomilta ja "kasvottomilta" yksilöiltä. Koska osaaminen on nykyään erityisesti henkilökohtainen kyky ja samalla tuo henkilökohtainen on yhä enemmän ympäröivästä yhteisöstä riippuvainen ja sen kontrolloitavissa, on vanhakantainen asiantuntija tullut täysin tarpeettomaksi ja jopa vaaralliseksi. Ennen kaikkea varhaisemman kapitalismin tarvitsema asiantuntija, siis työntekijä, joka toimii identiteettinsä kautta ja toisaalta sen takana, on suorastaan vahingollinen taloudelliselle kehitykselle, sillä jos hän päättää pitää suunsa kiinni, voi uusi innovaatio jäädä syntymättä. Osaajien ja ammattilaisten on sen sijaan välttämätöntä kyetä keskusteluun, kommunikointiin ja avoimuuteen: tietoa ei saa pantata ja keskeneräisetkin ideat on laitettava kokeiluun ja julkiseen tietoisuuteen, jotta idean toimivuus voidaan testata saman tien käytännössä. Pitkäkestoinen koulutus ja perinteinen "asiantuntijuus" ei enää takaa menestystä, vaan pikemminkin "avoin asiantuntijuus", verkostot ja "innovatiiviset aivokeskittymät" takaavat jatkuvasti uutta tuottavan ja kehittelevän verkoston. Tärkeää on se, että työtekijä, etenkin tietotyötekijä, "paljastetaan", jotta hänet voidaan nähdä kunnolla. Tämä on erittäin tarpeellista niin kontrollin kuin tuotannon kannalta. Tuotannolle mikään ei ole vahingollisempaa kuin "takataskussa" pidetyt ideat ja keksinnöt, joita ei saada "realisoitua" suuryhtiöiden resursseiksi. Moderniin yksilöön keinotekoisesti liitetty rationaalisuus on nyt epätoivottava piirre työntekijässä. Persoonallisuus on aikamme iskusana.

Tähän ilmiselvään kriisiin on hallinnoinnilla kuitenkin muutama ässä hihassaan, joten aivan vielä ei voida puhua erojen järjestelmän romahtamisesta, vaan itse asiassa saamme todistaa juuri nyt ennen kokematonta erojen järjestelmän ja hierarkioiden järjestelmän restauraatiota, jonka lisäksi vaaditaan pysyviä muutoksia niin sosiaaliseen kuin fyysiseen liikkuvuuteen. Verkostojen ja vapaan liikkuvuuden aikakaudella tulee muotoon ja henkilökohtaisiin kykyihin kohdistuva kontrolli entistä tiukemmaksi ja ihmisyksilöitä toisistaan erottavaksi periaatteeksi. Jos erottelu ei perustukaan täysin luontoon, niin se perustuu nyt ennen kaikkea "toiseen luontoon": kulttuurillisen ja sosiaalisen ympäristön muokkaamiin yksilössä ilmeneviin ominaisuuksiin. Hallintoa ei pidä enää sotkea ja yhdistää suoraan valtioon, vaan se toimii nyt suoraan sitä tarvitsevien hyväksi, siis eräällä tavalla mielivaltaisesti. Ei kuitenkaan pidä haikailla takaisin mihinkään valtiollisen hallintojärjestelmän siis "hyvinvointivaltion kulta-aikaan", vaan on ymmärrettävä tilanteen luomat mahdollisuudet sekä modernin pysäyttävän ja unettavan peitetarinan odotettu päättyminen.

Tässä vaiheessa on myös syytä ottaa mukaan Aristoteles ja se vastapooli, jonka negaatioksi moderni valtiollinen järjestelmä syntyi. On ehkä tarpeen korostaa, että en näe aristotelista mallia, kuten en modernia hobbeslaista malliakaan, minään ratkaisuna tai hyvänä vaihtoehtona meneillään olevan muutoksen pysäyttämiseksi tai jouduttamiseksi, mutta näiden yhdistelmä voi auttaa kuvaamaan tätä käynnissä olevaa muutosta uudella tavalla.

II Aristotelinen ajattelu ja uusien osaajien valmistamisen etiikka

Aristotelisesta ajattelusta on syytä kerrata pari asiaa. Ensiksikin, Aristoteleen mukaan ihminen on sellainen luonnonolento, eläin, joka on varustettu muista eläimistä poikkeavalla intellektillä, siis järjellä. Ihminen on luonnostaan yhteisössä elävä eläin, niin sanottu bios politikos. Ihmisen elämänmuoto on siis yhteisöllinen.

Juuri tätä seikkaa vastaan Hobbes puolestaan hyökkäsi ja väitti, että ihmisen elämä ilman valtiota on pelkkää elämää sellaisenaan, paljasta elämää. Tämä paljas elämä taas on modernin biovallan teoreettinen perusta. Ihmiset ovat Hobbesin mukaan luonnostaan tasa-arvoisia ja samanlaisia, seikka joka näyttäytyy Hobbesille ongelmallisena [28].

Aristotelisessa mallissa ihmiset taas ovat "luonnostaan" erilaisia ja eriarvoisia. Toiset ovat älykkäämpiä ja toiset kauniimpia kuin toiset. Samalla tavalla vain toiset kykenevät vapaaseen ajatteluun, filosofointiin, kun taas suurin osa ihmistä elää kurjien välttämättömyyksien alaista elämää, kuten vaikkapa naiset ja orjat, jotka ovat luonnostaan alempia kuin esimerkiksi poliksen vapaat miehet [29].

Aristoteleen ajattelussa on keskeistä myös teleologia, siis jonkin liikkeen ennalta määräytyminen tiettyyn päämäärään tai muotoon. Tunnemme kuvaukset siitä, kuinka puun siemenellä on tietty telos, päämäärä tulla puuksi. Sama koskee myös ihmistä, tosin erityisellä tavalla. Lisäksi aristotelista ajattelua leimaa ratkaisevalla tavalla jako potentiaalisuuden ja aktuaalisuuden välillä. Näin ollen esimerkiksi puun siemen on aktuaalisesti siemen, mutta sillä on edelleen potentia tulla oikeaksi puuksi. Kun puu saavuttaa teloksensa, on sen potentiaali aktualisoitunut täydellisesti. Tämän jälkeen tuo puu rappeutuu ja lopulta häviää: sen aktuaalisuus puuna lakkaa, mutta sen potentiaalisuus, jonka se puuna ollessaan omasi energian lähteenä, voi nyt puolestaan aktualisoitua. Puu ei voi olla kuitenkaan samaan aikaan aktuaalinen puu ja aktuaalista energiaa. Aristotelisen ajattelun perustalla vaikuttaa siis ajatus siitä, että luonto on "luonnostaan" järjestäytynyt erilaisiin hierarkioihin, ja lopulta koko maailmankaikkeus noudattaa alhaalta ylöspäin kohoavaa tasojärjestelmää. Alinta tasoa hierarkiassa asuttaa materia, siis pelkkä aine, kun taas korkein ja jaloin on forma, siis pelkkä muoto. Korkeinta toimintaa taas on ajattelun ajattelu, siis filosofia, jossa toteutuu "ajattelun muoto", se tilanne, jolloin ei enää ajatella mitään mielen sisältöä vaan ainoastaan muotoa. Tällaista ajattelua lähimpänä ovat korkea matematiikka ja logiikka.

On kuitenkin huomattava, että Aristoteleskaan ei ollut niin naiivi (toisin kuin eräät hänen jälkiään seuraavat kirjoittajat), että hän olisi kuvitellut, että ihmisyhteisön päämäärä, jonka parhaana ilmentymänä hän piti antiikin kaupunkivaltiota polista, olisi todella joskus täyttynyt. Pikemminkin tämä paras mahdollinen tila ja päämäärä oli tavoite, johon piti pyrkiä erilaisin keinoin. Ja koska ihminen on bios politikos, poliittinen elävä, on juuri politiikka se keino, jolla tuota jaloa päämäärää voidaan tavoitella.

Politiikka on Aristoteleelle se keino, jolla voidaan pyrkiä hyvään elämään, joka on Aristoteleen mukaan sitä, mitä kaikki ihmiset lopulta myös henkilökohtaisesti tavoittelevat. Kaikki ihmiset tavoittelevat siis hyvää, mutta toisaalta jokaisella ihmisellä on erilaiset näkemykset siitä, mikä on hyvää ja kuinka tämä hyvä tavoitetaan. Tässä mielessä Aristoteleen ajattelun lähtökohta muistuttaa paljon Hobbesin ajattelun lähtökohtaa eli luonnontilaa. Myös Hobbesin teoriassa, olkoonkin se suunnattu kuinka paljon tahansa Aristotelesta vastaan, nousee pääkeinoksi ja kaikkien muiden tieteenalojen yläpuolelle politiikan tiede. Mitä tämä jalo tiede siis Aristoteleen mukaan on?

Aristoteles kirjoittaa Nikomakhoksen etiikassa [30] seuraavalla tavalla: "[P]olitiikan tiede käyttää muita tieteitä hyväkseen, ja kun se määrää, mitä on tehtävä ja mistä on pidättäydyttävä, sen päämäärän täytyy käsittää myös noiden muiden päämäärät. Näin sen päämääränä on pidettävä inhimillistä hyvää." (Aristoteles 1989, 8.)

Politiikan tiede on siis sellainen tiede, joka kokoaa yhteen kaikkien muiden tieteiden, kuten talouden, sotimisen ja puhetaidon tieteiden päämäärät. Näiden erityistieteiden päämäärät tai tavoitteet, siis esimerkiksi turvattu varallisuus, joka on taloudenhoidon [31] päämäärä, palvelevat puolestaan ihannevaltion luomisessa sellaisina keinoina, joita politiikka käyttää hyväkseen parhaaksi näkemällä tavalla.

Edelleen, aristotelisen "realismin" nimissä, voidaan sanoa, että valtio, jossa ei ole tarpeeksi varallisuutta, ei voi olla hyvä valtio, kuten ei myöskään köyhä ja ruma ihminen voi elää onnellista elämää [32]. Toisin ilmaistuna, niin yksilöllä kuin valtiolla täytyy olla käytössään tiettyjä potentioita, joita voidaan kutsua nykykielellä myös resursseiksi tai "pääomiksi", jotta hyvän elämän tavoittelu onnistuisi parhaalla mahdollisella tavalla. Hyvää elämää voi siis kyllä tavoitella, vaikka ihmisellä ei olisikaan rahaa, mutta tuota elämää ei voi ehkä kuitenkaan sanoa aristotelisesti aktuaaliseksi hyväksi elämäksi, sillä elämä ilman rahaa sulkee joitakin mahdollisuuksia pois: tai, ilman tätä potentiaa, rahaa, tietty aspekti onnellisuudesta voi jäädä aktualisoitumatta, ja tämähän on ilmiselvästi puute hyvässä elämässä. Toisin sanoen vain varakkaalla on varaa nähdä nälkää ja olla vahvaluonteinen (tai karttaa akrasiaa).

Mutta onnellisuus ei ole Aristoteleen mukaan mikään sattumanvarainen asia, vaan pikemminkin se noudattaa luonnonjärjestystä. Luonto taas toimii edellä mainitulla tapaa teleologisesti, edeten potentioiden aktualisoitumisen, ja edelleen näiden aktualisoitumisesta aiheutuneiden potentioiden aktualisoitumisen kautta yhä pidemmälle. Ihmisen onnellisuus ei siis niin sanotusti tipu taivaasta, vaan sitä kohti voidaan kulkea hankkimalla tietynlaisia potentioita, joiden aktualisoinnin kautta voidaan saavuttaa yhä täydellisempiä potentioita ja niiden aktualisoitumisia. Aristoteles kirjoittaakin, että "... onnellisuus on yleisesti saavutettavissa, sillä kaikki, jotka eivät ole tulleet täysin kyvyttömiksi hyveeseen, voivat saavuttaa sen oppimisen ja harjoituksen kautta." (Aristoteles 1989, 19).

Kuinka tämä kaikki liittyy nykyaikaiseen hallintoon, ennen kaikkea kasvatukseen ja koulutukseen? Jos merkit siitä, että moderni kansallisvaltiollinen järjestelmä on kriisissä, ja siitä, että tuotanto on siirtynyt postfordistiseen vaiheeseen, jota määrittelee ennen kaikkea immateriaalinen työ ja tuotanto, ja että asiantuntijuudessa on tapahtunut merkittäviä muutoksia, pitävät paikkansa, voidaan kaiketi puhua myös modernin politiikan ja hallinnon kriisistä. On selvästi nähtävillä, että hallintajärjestelmämme eivät ole enää vähään aikaan perustuneet kuriyhteiskunnasta tuttuihin menetelmiin, joissa ihmisiä ja heidän työtään kontrolloitiin ulkonaisesti. Moderni identiteetteihin perustuva maailma, siis samanlaiset toisistaan erottavalle hallinnoinnille perustuva maailma on ilmiselvästi mennyttä: tästä kertovat lukuisten niin sanottujen identiteettiliikkeiden kriisit ja ongelmat, joita ne kohtaavat koettaessaan artikuloida tavoitteitaan nykyisessä valtaverkostossa, sekä erityisesti muutokset työelämässä, kuten myös työelämään valmistavassa toiminnassa eli opiskelussa, josta on tullut "elinikäistä oppimista". Yksilö ei voi enää jähmettyä yhteen identiteettiin tai rooliin eikä elää "kaksoiselämää" eli työn ja vapaa-ajan rooleissa [33], vaan ihminen on sitä, mitä hän tekee, ja tekee sitä, mitä hän on.

Jossain mielessä voidaan siis sanoa, että länsimaissa näyttäytyy tällä hetkellä jonkinlainen käänteinen luonnontila, jossa suvereenin luomat erot eivät ole menettäneet arvoaan, mutta nuo erot eivät enää perustu suvereenin keinotekoiselle määräykselle, vaan niistä on tullut "luonnollisia", tai oikeastaan osa ihmisten "toista luontoa" [34]. Samalla negatiivisesta mimesiksestä, joka Hobbesin luonnontilassa johti kaikkien sotaan kaikkia vastaan, on tullut positiivista mimesistä, joka yllättäen yhdistääkin ihmiset erityisellä tavalla. Kilpailu ja jäljittely on hyväksyttyä ja se on raakaa, mutta tavoitteena on massayhteiskunnan logiikan mukaisesti muistuttaa toista, olla ulkoisesti samanlainen kuin toiset, ei erota heistä (toki massayhteiskunta on selvästi modernin ajan ilmiö, mutta siitä ponnistava uusi postmoderni tilanne toteuttaa uudenlaista "samanlaisten-erilaisten" paradigmaa [35]). Tämä selittyy sillä, että jokainen "pelaa omaa peliään" ja tekee "omaa juttuaan", yhteiskunnallinen hierarkia ei edellytä ulkoista erilaisuutta muun kuin tyylin vuoksi: toiselta jäljitelty tyyli tai asiasisältö ei ole varkautta tai naurunalaiseksi tekevää apinointia, vaan se on itse asiassa edellytys oman persoonallisen ilmaisun kehittämiselle. Aidosta tulee kopio, ja kopiosta tulee aito, eikä "aidolla" ole varsinaisesti mitään suurempaa arvoa, sillä tärkeää on se, mikä toimii, ja se, mikä myy. Toisin sanottuna: Identiteetin merkitys häviää siinä mielessä, että nyt ei ole enää tärkeää se, onko henkilö todella sitä, miltä hän näyttää tai mitä hän sanoo olevansa: tärkeää on vain se, mikä näkyy, ja vain se, mikä näkyy, on tärkeää.

Käänteisessä luonnontilassa vallitsee myös käänteinen kommunismi, kuten monet yhteiskuntatieteilijät ovat huomauttaneet [36]. Yhteisestä on tullut pääomaa, varsinkin yhteisestä ja yleisestä älystä. Olisi kuitenkin liian sinisilmäistä luulla, että tämän yhteisen älyn annettaisiin syntyä täysin vapaasti ja ilman hallinnollista ja tavoitteellista projektia: päinvastoin, juuri tässä yleisen älyn luomisessa ja koulimisessa sekä sen haltuunotossa piilee postfordistisen maailman hallintakeinojen idea: on puututtava ihmisten kommunikointiin ja sosiaalisuuteen itseensä. Ihmisistä on tehtävä itse ohjautuvia automaatteja, ennalta tunnettuja eläimiä, ja heidät on opetettava haluamaan "hyvää elämää", omaa luonnollista osaansa hierarkiassa eli sitä paikkaa, jonka "luonto heille suo". Geeniteknologian, kognitiivisten tieteiden, viestintä- ja kommunikaatiotieteiden sekä kasvatustieteiden yhä kiihtyvä voittokulku ei kerro mistään muusta kuin uuden uljaan maailman – ja sen myötä uuden ihmisen – luomisesta, kuten Aldous Huxley jo vuonna 1932 ennusteli. Tässä uuden ihmisen - (fyysisen, biologisen ja kognitiivisen) "luonnon" ja (kognitiivisen, sosiaalisen ja aistimellisen) "toisen luonnon" - muokkaamisessa ja jalostamisessa on piirteitä, joita Aristoteleen filosofia voi auttaa purkamaan.

Kuinka tämä asia sitten tulee ilmi? Ensiksikin, nykyisin koulutus ja kasvatus perustetaan "hyvän elämän" ajatukselle eli "oikean moraalin" perustalle. Tämän ajatuksen peruslogiikka on se, että ihminen tavoittelee luonnostaan "hyviä" asioita, kuten niin Aristoteles kuin Hobbeskin meille jaksavat toistuvasti muistuttaa. Hallinnon kannalta toivottavia hyviä asioita ovat sellaiset, jotka ihminen tietää hyviksi, eivät siis sellaiset, jotka hän tuntee tai muuten kokee nautintoa tuottaviksi. Jotta ihminen voisi siis pyrkiä hyvään elämään, hänen tulee tietää, millä tavoin hän voi siihen päästä, ja tämän tiedon muokkaamisessa auttaa etiikan tiede (ei niinkään etiikka filosofiana). Ihmisen tulee elää siis "hyveen mukaan", joka tarkoittaa Aristoteleella sitä, että ihminen ei mene toisaalta liiallisuuksiin eikä hän toisaalta ole puutteellinen. Lisäksi kaikkeen nautinnolliseen tulee suhtautua epäillen, ja mieluiten on lähetettävä tuo nautinnollinen pois luotaan, kuten Helena lähetettiin pois Troijasta, sillä näin ihminen erehtyy Aristoteleen mukaan kaikkein vähiten.

Kaikessa tässä hyveeseen ja hyvään elämään pyrkimisessä on puolestaan yhteisöllä merkittävä rooli, sillä vain yhteisön reaktioista, niistä palkinnoista ja rangaistuksista, joita yhteisö yksilölle viestittää, yksilö voi päätellä toimiiko hän oikein. Näin ollen hyvään elämään pyrkivä ihminen tekee sitä, mihin yhteisö vastaa myötämielisesti tai palkinnoin, ja karttaa sitä, mihin yhteisö suhtautuu negatiivisesti. Hyvää elämää tavoitteleva ihminen siis tarkkaillee jatkuvasti ympäristönsä reaktioita omaan toimintaansa ja muuttaa puolestaan omia toimiaan tämän mukaan. Ja kun kauneus, älykkyys, voimakkuus ja rikkaus saavat selvästi hyvää palautetta ympäristöstä, niin ihminen tavoittelee luonnostaan tätä aristotelisen "realismin" kuvailemaa "ulkoista hyvää" [37].

Mistä tällainen eetos on sitten saattanut syntyä yhteiskuntaamme? Olisi ehkä hieman liian pitkälle vietyä väittää, että modernin valtion eroja tuottava järjestelmä ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta ja hierarkiaa tuottava järjestelmä olisivat todella muokanneet ihmisistä jo "luonnostaan" eriarvoisia ja erilaisia olentoja. Emme kaiketi voi väittää, että ihmiset olisivat todella aidosti samanlaisia, etteivät mitkään synnynnäiset erot ja vajavaisuudet tekisi meistä luonnostaan erilaisia. Emme edelleenkään voi kiistää, etteivätkö perinnölliset sairaudet periytyisi, ja etteikö "heavy user"-narkomaanin lapsi ole suurella todennäköisyydellä kehitysvammainen. Nämä väitteet pitävät varmasti paikkansa, mutta on silti aiheellista kysyä, että riittävätkö yhteiskunnalliset, saati "luonnolliset" erot oikeutukseksi sille, että yhteiskunnastamme pyritään tekemään sellainen luokkayhteiskunta, jossa kauniit, jäljittelykykyiset ja voimakkaat menestyvät, kun taas huonommat saavat jäädä omaan "luonnolliseen" ja "perimässä annettuun" (se minkä Luoja - tässä tapauksessa epämääräiset kontrollit - suo) osaansa, mikä tarkoittaa yksinkertaistetusti sanottuna palvelijoiden tai orjien rooliin.

Tämän uuden eetoksen taustalla ei olekaan ihmisen todellinen "luonto", vaan modernin maailman muokkaama käsitys ihmisen luonnosta ja osaltaan se yhteiskunnallinen eriarvoisuus, jonka Hobbesin mukaan luo "kansallinen laki". Modernin valtion ja siihen liittyvien kasvatus-, koulutus- ynnä muiden järjestelmien myötä jyvät on niin sanotusti eroteltu akanoista. Kun tutkimme empiiristä todellisuutta, voimme yhä useammin todeta, että kyllä: siivooja on vähemmän älykäs kognitiivisen älykkyyden mittareilla mitattuna kuin yliopiston professori tai että köyhyys ja alhainen koulutustaso kasautuu usein samaan henkilöön ja perheeseen. Samoin siirtolainen, joka on esimerkiksi opiskellut Venäjällä kemian perustutkinnon, ei kelpaa länsimaissa muuksi kuin laboratorion siivoojaksi. Siivous onkin nykyisin niin sanottu sisääntuloala yhteiskuntaamme [38], ja samalla se on työhierarkian alin aste yhdessä amerikkalaisten ruokaa valmistavien teinien ja toisaalta ruokaa vastaan koodaavien nörttien kanssa.

Mutta miksi näin on? Kyse ei ole siitä, että siivoojat eivät kykenisi muuhun, vaan siitä, että he eivät ole päässeet käsiksi siihen koulutusjärjestelmään, he eivät ole kivunneet niitä "tiedon portaita", sitä "pontentioiden latausjärjestelmää" pitkin, joilla yhteiskunnassa edetään. On aivan sama, onko siivooja suomalainen koulutusta saamaton tai venäläinen huippukoulutettu yksilö, tärkeää on se, että hän ei ole muodollisesti pätevä, eikä hän omaa tarvittavia yleisiä kykyjä ammatin harjoittamiseen. Ihmiset ovat kyllä eriarvoisia mutta eivät niinkään luontonsa vuoksi vaan siksi, että he eivät ole hankkineet juuri oikeita potentioita, joilla länsimaisessa systeemissä edetään. Tiedolla ei siis ole mitään merkitystä, vaan sillä, kuinka ja missä tuon "tiedon" on hankkinut. Toisin sanoen vain ulkoisella ja muodollisella osaamisella ja "taitamisella" on merkitystä.

Tämä kertoo siitä, että olemme yhteiskunnallisesti siirtyneet siihen tilaan, jota Ferdinand de Saussure kuvaili kielen osalta jo vuonna 1916 julkaistussa luentokokoelmassa Cours de linguistique générale. Tässä teoksessa de Saussure esittää, että merkki on luonteeltaan arbitraarinen: sen merkitys muodostuu ainoastaan suhteessa toisiin merkkeihin, esimerkiksi siten, että merkin "vihreä" merkitys muodostuu siitä, että se ei ole "punainen", "keltainen" tai "sininen". Merkki ei siis merkitse asiaa kuin arbitraarisesti, mielivaltaisesti. Mikä tahansa merkki voisi periaatteessa merkitä mitä tahansa asiaa. Näin myös yhteiskunnassamme, jossa subjektit ja identiteetit ovat irronneet hierarkiasta – joka on keinotekoinen (tätä on syytä korostaa) – mikä tai kuka tahansa voi kärjistetysti sanottuna edustaa ja olla mitä tahansa. Tästä seuraa kriisi, sillä yhteiskunnan "strata" tai sen perusrakenne ei kestä täyttä mielivaltaisuutta. Tästä yhteiskunnallista rakennetta ylläpitävästä ja subjektin siihen sopeuttavasta toiminnasta huolehti modernissa maailmassa pääasiassa valtio.

Suhteessa moderniin valtioon ja sen kurimenetelmiin tilanne on muuttunut, eikä kehitys ole edes itse asiassa aivan uusi. Kurivalta ei ole kuitenkaan kokonaan ohi, vaan pikemminkin sen intensiteetti on muuttunut. Nyt tästä subjektien muokkaamisesta "yhteiskunnalliseen palvelutehtävään" pitää huolta uusi, epämääräisempi valta, jolla ei ole tiettyjä instituutiota tai tiettyä "ruumista". Olemme toisin sanoen siirtyneet Imperiumin aikaan, jossa suvereniteetti ja valta eivät enää ole valtion suvereniteettia, eivätkä ne ole enää rajoittavia vaan ennen kaikkea organisoivia: nyt multitudon tai väen, väestön liikettä ei pyritä rajaamaan ja kahlitsemaan tiettyyn muotoon, vaan itse asiassa muotoja, siis "elämän muotoja" halutaan tuottaa - tai muodostaa - yhä lisää. Elämme monistuvuuden ja jäljennöksen aikaa, tai Deleuzen ja Guattarin sanoin "tupsujuuriston" aikaa [39]. Elämme näennäisessä moninaisuudessa, pluralismissa, vaikka tosiasiassa tätä pluralismia tuottaa modernin dualistisen ja dikotomisen järjestelmän hyperaktualisaatio, joka tuo esille - niille, jotka sen näkevät - modernin perusjaon, kahden rajattoman kamppailun, eli työvoiman ja pääoman ristiriidan, joka tässä kuolinkouristuksessaan paisuu suunnattomiin mittoihin, hieman kuten kuoleva tähti muuttuu niin sanotuksi "punaiseksi jättiläiseksi" juuri ennen luhistumistaan. Tämä kamppailu ei siis ole enää se, mihin olemme tottuneet, eikä sen analysointi perinteisellä yhteiskunnallisella käsitteistöllä vie analyysiä eteenpäin. On pyrittävä luomaan perinteiset dikotomiat kiertäviä käsitteitä, kuten esimerkiksi Maurizio Lazzarato tekee teoksessaan Les Révolutions du capitalisme.

Koska elämme jonkinlaisessa modernin kärjistymässä tai postmodernissa ajassa, jossa perinteinen "yhteinen hyvä" (Commonwealth) näyttää menettäneen niin valtiollisen kuin yhteiskunnallisenkin merkityksensä - siinä mielessä kuin todellinen merkki voi menettää merkityksensä [40] - on kysyttävä, mikä ajaa ihmisiä toimintaan ja mukaan yhteisöihin: eikö ihmisten pitäisi nyt siirtyä erakkomaiseen elämäänsä, "takaisin luontoon" [41]? Näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä yksinäisyyden ja erakkouden aikakausi ohitettiin Suomessakin jo viimeistään 1980-luvulla, siis varsin modernissa vaiheessa, massayhteiskunnan huipentumassa [42].

Mielivallan yhteiskunnassa ihmisten päämääränä heidän toiminnassaan on kuitenkin jonkinlainen hyvä, ja tämä näyttää olevan heihin modernissa maailmassa sisään ajettu ajatus "omasta hyvästä". Tämä "oma hyvä" ja sen tavoittelu ymmärretään universaaliksi piirteeksi ihmisen toiminnassa, ja siksi on kysyttävä, mitä tämä universaali hyvä on. On tärkeää huomata, että universaalin hyvän määrittää edelleenkin poliittinen hallinto, kuten Aristoteleenkin aikana. Meidän aikamme universaaleja iskulauseita ovat demokratia, vapaus ja rauha: jokainen näistä on kuitenkin käytännössä täydellinen paradoksi [43].

Tärkeämpää tässä on kuitenkin tarkastella sitä, mitä universaali hyvä vaatii, kuin sitä, mitä se "on" - sillä sitä on hyvin vaikea määritellä. Universaali hyvä vaatii mahdollisimman laajaa potentioiden arsenaalia, suurta kykyjen joukkoa, jotka voidaan aktualisoida tarpeen tullen. Ja tätä seikkaa tavoitellaan myös huippuosaajien koulutuksessa, sillä kuten sanottu, tietotyö on luonteeltaan immateriaalista eikä sillä ole mitään varsinaista sisältöä tai asiaa, joka olisi sen "erikoisaluetta". Päinvastoin, tietotyöläisen tulee kyetä tekemään kaikkea, tietotyöläisten tulee vihdoin viimein toteuttaa moderni unelma työvoimasta sekatyöläisenä, "kykynä tehdä mitä tahansa" sen kaikessa täydellisyydessään. Oleellista on kuitenkin se, että tämän kyvyn ei annetta muodostua ja velloa vapaana, vaan sitä pyritään organisoimaan ja jalostamaan siten, että se tuottaa halutun suuntaisia ja "periaatteessa" oikeanlaisia innovaatiota, keksintöjä, tuotteita ja tuloksia. Siksi Imperiumin aikakaudella on puututtava tuohon potentioiden valmistamiseen ja tuotantoon: kommunikaation, tiedon, ymmärryksen, näkemyksen ja kulutuksen luomiseen. Pyrkimyksenä on siis luoda oikeanlaisia "oppimisympäristöjä" ja "oppimisalustoja", joissa ihmisen lajiolemuksellinen toiminta ohjataan tiettyihin uomiin, tai paremminkin tietylle kentälle, jossa tuota liikkuvaa ja luovaa massaa voidaan muokata halutunlaiseksi - mutta ei ulkoisesti pakottamalla, vaan sisäisesti ja ennen kaikkea ihmisten mieliä ja aistimusta organisoimalla.

Tämän vuoksi huippuosaajien koulutuksen ja kasvatuksen keskeiseksi muokkauskohteeksi tulevat yleiset inhimilliset kyvyt, etenkin kommunikaatioon ja viestintään tarvittavat. Tällaisia kykyjä ovat laaja kielitaito (kielten opetus), kyky lukea ja analysoida tekstiä sekä kirjoittaa oikean muotoista tekstiä – sisällöllä ei sitten olekaan mitään merkitystä) - (äidinkieli), kyky ajatella loogisesti ja matemaattisesti (matematiikka) sekä kyky pitää ruumiinsa kunnossa ja pitää itse huolta itsestään (liikunta ja terveystieto). Kuten voidaan huomata, nämä ovat perusopetuksen ja vielä lukionkin tärkeimmät oppiaineet, joihin panostetaan yhä enemmän ja ne ovat myös oppiaineita, jotka määrittävät ja joissa mitataan yksilön "älykkyys".

Tällainen koulutus on potentioiden lataamista yksilöön tai potentioiden latautumisen ohjaamista: mitä korkeampi koulutus, sitä paremmat yleiset kyvyt yksilöllä on tehdä "mitä tahansa". Mutta tämä on vain puolet uusien osaajien koulutuksesta. Toisen puolen, ja vähintään yhtä merkittävän jollei paljon merkittävämmänkin, muodostaa kaikki se, mitä ihminen oppii "vapaa-ajallaan" tai "harrastuksissaan". Jos fordistisessa maailmassa vapaa-aika oli lepäämisen, leikkimisen ja huvittelun aikaa, niin nyt tuosta vapaa-ajasta on tullut mitä vaativinta työtä ja ennen kaikkea osa kapitalistista tuotantoa, ei ainoastaan kulutuksen alue. Peruskoulutuksessa hankittavat yleiset kyvyt tehdä mitä tahansa saavat tarkennuksen tai uuden määrittelyn vapaa-ajalla suoritettavasta toiminnasta. Kuten virallinen "hyvän elämän" mantra sanoo, lapsen on harrastettava monipuolisesti, etenkin nuorena. On harrastettava balettia, musiikkia, taidetta, urheilua ja käytävä vapaa-ajalla vielä vaikkapa pyhäkoulussa ja slovakian kielen kerhossa. Tämä ei ole mikään pila, sillä lasten ja nuorten vapaa-aika täyttyy nykyään lähes kokonaisvaltaisesti erilaisista harrastuksista, ja lapsi tekee jo ennen kouluikäänsä jopa 10–11 tunnin työpäivää opetellessaan uuden uljaan ihmisen taitoja.

Mitä vapaa-ajalla sitten opitaan? Vapaa-ajalla hankitaan, tai paremminkin jalostetaan ne "henkilökohtaiset kyvyt", jotka lopulta täydentävät virallisessa koulutuksessa saadut yleiset kyvyt. Henkilökohtaiset kyvyt taas etsitään esiin juuri laaja-alaisen harrastuneisuuden avulla, jonka jälkeen tätä löydettyä biologista kykyä tai ensimmäistä luontoa, kuten musikaalisuutta, fysikaalisuutta tai vaikkapa erikoislaatuista hienomotoriikkaa aletaan jalostaa. Jos koulutus antaa kyvyn tehdä mitä tahansa, niin vapaa-aika antaa muodon, jossa nuo yleiset edellytykset voivat aktualisoitua. Niinpä lukutoukasta tulee kirjallisuudentutkija, kirjailija tai sanomalehtialan työläinen, pikku pallon potkijasta tulee ammattilainen ja tietokoneella pelaajasta tulee kaivinkoneen kuljettaja tai hävittäjälentäjä, ellei hän satu sitten kiinnostumaan ohjelmoinnista. Samalla "harrastus" luo myös sen suunnan ja mallin, jota varten yleisiä kykyjä hankitaan: se, keskitytkö enemmän luonnontieteisiin vai kieliin on valinta, joka pitää tehdä jo hyvin varhain. Vain todella hyvät voivat keskittyä molempiin, siis hallita useaa erityistä keinovalikoimaa tai "maailmaa" ja käyttää näiden tuottamia päämääriä hyväkseen omassa korkeamman tason toiminnassa.

Tosiasiassa tällainen renessanssin ihminen, jota pidetään korkeimpana ja tavoiteltavimpana päämääränä, ei ole nykymaailmassa mahdollinen olento vaan l’uomo universalen irvikuva, täydellinen utopia, epämäärä, kuva enkelistä tai supersankarista, joka kykenee kaikkeen. Itse asiassa se on kuva työvoimasta, kyvystä tehdä "mitä tahansa" ja vastata mihin tahansa ongelmaan. Tämä kuva on kuitenkin nyt pääoman kaappaama ja haltuun ottama ja sen oman ideologian mukaan muokattu, kuten Guy Debord Spektaakkelin yhteiskunnassa esittää. Juuri tällaista on uusi Imperiumin aikakauden suvereenin toiminta: vapaata liikettä organisoinnin kautta haltuun ottavaa, jalostavaa ja monistavaa valtaa, joka keskittyy ihmisen perusolemuksen muokkaamiseen, mieluummin siis "näkymättömän" (työkyvyn) kuin "näkyvän" (työsuorituksen) hallintaan. Näin siis itse asiassa päämääränä ei ole näkyvän saavuttaminen, vaan tosiasiallisena päämääränä on sen saavuttaminen, mikä luo mahdollisuudet siihen, mikä näkyy. Näin siksi, että pelkkä näkyvän jäljittely on ainoastaan kulutusta, kun taas näkymättömän jäljittely ja sellaisten kykyjen tavoittelu on tuottavaa.

Näin ollen juuri ne, joilla ei ole mahdollisuuksia päättää omasta puolestaan, ovat juuri niitä, joihin nykyaikainen hallinto keskittää suurimman huomionsa. Tämä tapahtuu erityisen "hyvän elämän etiikan" kautta, etiikan, jossa oikean ja hyvän teon määrittää se, minkä yhteisö hyväksyy ja mihin se reagoi positiivisesti, ja ennen kaikkea se, mikä "tiedetään" ja "nähdään" ("Me tiedetään mikä sä olet, se näkyy susta jo ulospäin", meille sanotaan). Tämän vuoksi "koulun ja kodin on tehtävä yhä tiiviimpää yhteistyötä" ja jokaiselle lapselle on laadittava henkilökohtainen opetussuunnitelma jo ala-asteella. Tämän vuoksi myös harrastukset valitaan "hyvän elämän etiikan" perusteella.

Ennen kaikkea pyritään valmistaan viattomia olentoja, siis ihmisiä, jotka eivät ole koskaan kyseenalaistaneet, kapinoineet tai tehneet väärin ja saaneet näin ongelmien tai rasitteiden painolastia päälleen, jotka eivät toisin sanoen ole pilanneet mahdollisuuksiaan (potentioitaan). Nämä ihmiset ovat myös niitä, joita mikään ei koske, koska heillä ei sisältöä, johon voitaisiin koskea, ei henkilöä, jota voitaisiin kiusata tai ilahduttaa. He ovat kuin liukkaita, hyvin öljyttyjä koneita, jotka toimivat varmasti ja vakaasti, ilman salaisuuksia tai ikäviä yllätyksiä. "Viaton" ihminen on olento, jossa kaikki on ainakin muodollisesti kunnossa: hän on huolehtinut ruumiistaan, hän on kielitaitoinen ja hän omaa hyvät sosiaaliset taidot. Hän ei ole kiinnittynyt mihinkään tiettyyn seikkaan tai aiheeseen, hän ei ole "friikki", joka olisi hurahtanut johonkin tiettyyn asiaan, mutta silti hän on tarpeeksi persoonallinen. Persoonallisuus on tietysti lähtökohtaisesti keinotekoista, ja viattomien ihmisten persoonallisuus on yhtä kiinnostavaa kuin musiikillinen improvisaatio musiikkiopiston improvisoinnin kurssilla. Tosiasiassa viattomalla ihmisellä ei ole henkilökohtaista elämäntarkoitusta tai asiaa ajettavanaan. Hän ei ole varsinaisesti mitään, mutta hänellä on kyky tulla miksi tahansa. Yksinkertaisesti sanottuna hän on kiltti tyttö tai kiltti poika: valmis palvelukseen ja tekemään mitä tahansa häneltä vaaditaan. Erityisosaamisalueinaan hänellä on vapaa-aikana hankitut kyvyt, mutta täytynee huomauttaa, että vapaa-aika ei saa viedä uutta uljasta ihmistä kokonaan mukanaan: erikoiskyvyt ovat mahdollisuus, kuten sarjakuvien supersankareilla, jota käytetään hädän tullen, mutta ne eivät tee supersankaria, sillä hän on hyvä joka tapauksessa, teki hän sitten mitä tahansa, ja tämä johtuu hänen peruskyvyistään.

Ja miksi supersankari sitten on hyvä? Siksi että hän löytää ratkaisun jokaiseen annettuun tai eteen tulevaan ongelmaan. Supersankari on superreaktiivinen hahmo, jolla ei ole mitään omaa tehtävää, probleemaa tai ajatusta, vaan ainoastaan ehtymätön halu auttaa toisia ja ratkaista toisten asettamia kysymyksiä. Näin ollen voimmekin lopuksi kysyä, että "What’s the problem?", kuten supersankarit kysyvät paikalle tullessaan.

Kuinka päämäärät, tai tarkemmin epämäärät, siis toimivat hallinnoinnin keinoina? Erilaisiin tasoihin ja yhä monimutkaisimpiin hierarkioihin perustuvassa yhteiskunnassamme jokainen saavutettava taso edesauttaa yksilön matkaa kohti "hyvää elämää". Hierarkiat ja niiden synnyttämät keinot-päämäärät -suhde tai välipäämäärät-lopullinen päämäärä -suhde eivät ole hävinneet mihinkään. Ne ovat itse asiassa monistuneet ja lisääntyneet: koska elämämme "tupsujuurten" aikakautta, elämme myös lukemattomien rinnakkaisten hierarkioiden ja "todellisuuksien" tai "itsestäänselvyyksien" maailmassa, jossa tulee toimia näitä hierarkioita ja itsestäänselvyyksiä mukaillen. Se, mikä tätä "luonnontilamaista" rinnakkaisten, mutta usein yhteen sopimattomien hierarkioiden (siis rajoittavien ja karsivien) järjestelmää ohjaa, on kuitenkin uudenlainen kontrolloiva suvereeni, joka pikemminkin rohkaisee näitä näennäisesti itsenäisiä hierarkioita (siis yrityksiä, koulutusjärjestelmiä ja laitoksia, työnantajia, kuntia ja valtioita) toimimaan "parhaaksi katsomallaan tavalla". Vain lisääminen ja laajentuminen, monistuminen kelpaa Imperiumin suvereenille. Se ei halua rajoittaa vaan organisoida ja lisätä tuotantoa: kaiken kuviteltavissa olevan ja senkin, mitä ei vielä voida edes kuvitella tuotantoa, jotta se saisi itselleen yhä lisää elinvoimaa, sillä tämä suvereeni ei ole edelleenkään mitään muuta kuin Marxin kuvailema vampyyri, joka nousee yhä uudelleen uhrinsa kimpusta suupielet verta valuen.

Hyvä elämä on puolestaan sellainen abstraktio, jota ei voida koskaan saavuttaa, sillä hyvällä elämällä ei ole mitään sisältöä, vaan se on "pelkkää muotoa", elämää muodon mukaan. Hyvä elämä on epämääräistä. Hyvä elämä on pelkkä kontemplatiivinen asenne, kuten Debord asiaa kuvailee. Jokaiselle yksilölle luotava henkilökohtainen telos, siis jokin päämäärä tai muoto, joka tuon yksilön luonnollisia kykyjä jalostamalla voidaan saavuttaa, on se abstrakti päämäärä, jota kohti yksilön liike ja kehitys ohjataan. Mutta vieläkin tärkeämpää kuin päämäärän saavuttaminen, tai itse asiassa aina uusien ja uusien välipäämäärien saavuttaminen, on "hyvä elämä" - joka sisältää ajatuksen jatkuvasta, yhä uudelleen ja uudelleen toistuvasti päämäärien saavuttamisesta. Onnistuminen, tämän päämäärän saavuttaminen, riippuu taas siitä, kuinka yksilö reagoi ympäristön hänelle asettamiin vaatimuksiin ja ongelmiin. Ihmisestä tulee "elinikäinen oppija" tai hän "oppii arkipäivässä", ja ennen kaikkea ihmisestä tulee "sopiva" – hän sitoutuu ja allekirjoittaa yhä uudelleen paikkansa kulloisessakin hierarkiassa ja kuvitteellisessa sopimuksessa, oli se sitten koti, parisuhde, koulu, työ tai vanhainkoti.

Tämä "elämän muoto" tarkoittaa sitä, että saavutetut rajat, saavutetut muodot, aktualisoidut potentiat, muuttuvat aina uusiksi potentioiksi, aivan kuten luonnossa puun siemen on potentiaalinen puu ja aktuaalinen puu on potentiaalista energiaa. Ihmisyhteisöstä tulee luonnonkaltainen - ja luonto puolestaan on aina epämääräinen ja alati muuttuva. Aristotelisesti kuvailtuna luonto on olemukseltaan jatkuvasti potentiaalinen ja aktuaalinen, se on osa ikuista kiertokulkua, yhä pidemmälle kehittyvää, mutta silti samana pysyvää, siis ainoastaan ja korkeintaan täydellistyvää liikettä. Se on itse itsensä syy, se on olemassa vain ollakseen olemassa. Tällä liikkeellä ei ole mitään varsinaista päämäärää, vaan se on ainoastaan ääretön kokoelma erilaisia keinoja saavuttaa tuo epämääräinen päämäärä. Näin ollen aristotelinen syklinen käsitys luonnosta ja ihmisluonnosta, ja lopulta ajasta (aioonista), on tullut yhä keskeisemmäksi periaatteeksi yhteiskunnassamme.

Elämää ja sen muotoa ei voida erottaa toisistaan, vaan elämä on aina jossain tietyssä muodossa. Ihmisyhteisössä tämä tarkoittaa sitä, että kyvystä tai potentiasta yhä uusien muotojen ja päämäärien saavuttamiseen tulee keskeinen ihmiset toisistaan erottava periaate. Näiden kykyjen luomisessa ja muokkaamisessa ovat taas oleellisessa roolissa koulutus ja kasvatus, sosiaaliset verkostot, se "ympäristö", jossa ihminen elää.

Modernista maailmasta tämä eroaa siten, että jos modernissa tämä muodollinen erilaisuus tai identiteetti oli keinotekoinen ja suvereenin asettama – siihen kuului siis myös mahdollisuus vastarintaan ja kyseenalaistamiseen sekä jopa mullistavan liikkeeseen – niin nyt näitä eroja on yhä vaikeampi kiistää, sillä niistä on tullut lähes "luonnollisia" ja yksilön "luonnon" pohjalta jalostettuja "toisen luonnon"ominaisuuksia. Nykyajan kyborgit, mekaaniset koneet, ovat kuin ovatkin vielä täysin orgaanisia, ja sellaisena ne tulevat pysymään, mutta sen sijaan supersankareita liikkuu parissamme yhä enemmän. Jos modernissa olikin mahdollisuuksia sosiaaliseen liikkuvuuteen yhteiskunnallisen metahierarkian sisällä, on nyt yhä tärkeämpää se, missä koulutus ja kasvatus on saatu, ja ennen kaikkea se, millainen on se "kasvuympäristö", josta lapsi ponnistaa.

Tämä ajattelu mahdollistaa "negatiivisten" ympäristöjen patologisoinnin ja edesauttaa tätä prosessia eteenpäin ajavan dualismin realisoitumista. Saamme seurata juuri nyt ennennäkemätöntä ihmislajin muokkausprosessia, jossa aivot pyritään erottamaan ruumiista, teoria käytännöstä, ja "hyvät" ja "pahat" ihmiset toisistaan. Tämän tilanteen muuttamiseksi ja kyseenalaistamiseksi tarvitaan tarkkaa ja moniulotteista analyysiä niistä mekanismeista ja tekniikoista, joilla ihmisiä liikutetaan: ohjataan aistimaan, kasvatetaan, koulutetaan ja hallitaan sisäisesti, ihmisen "luonnollisiin" puoliin vedoten ja niitä yhä tiukemmin haltuun ottaen ja kontrolloiden. Tämän lisäksi tarvitaan jatkuvaa pyrkimystä kapinaan, erilaisia yrityksiä osoittaa tehokkaita ja vaikuttavia vastarinnan paikkoja ja muotoja.

Käytettyä kirjallisuutta:

Agamben, Giorgio: Keinot vailla päämäärää. Suomentanut Jussi Vähämäki. Helsinki: Tutkijaliitto.
Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka. Helsinki: Gaudeamus.
Aristoteles: Politiikka. Helsinki: Gaudeamus.
Debord, Guy 1967/2005: Spektaakkelin yhteiskunta. (La Société du Spectacle). Kääntänyt Tommi Uschanow. Helsinki: Summa.
Deleuze & Guattari 1980: Mille Plateaux. Paris: Les Editions de Minuit.
Deleuze, Gilles: Jälkikirjoitus kontrollisyhteiskuntiin. Suomentanut Jussi Vähämäki. Verkkolehti Megafoni.
René Girard 1972/2004: Väkivalta ja pyhä. Suomentanut Olli Sinivaara. Helsinki: Tutkijaliitto.
Hobbes, Thomas 1651/1999: Leviathan. Suomentanut Tuomo Aho. Tampere: Vastapaino.
Hobbes, Thomas 1642/2000: De Cive. Cambridge: Cambridge University Press.
Hobbes, Thomas 1640/1995: The Elements of Law, Natural And Politic. Oxford: Oxford University Press.
Jakonen, Mikko 2004: Luonnontila yksityisyydessä. Verkkolehti Megafoni.
Mairet, Gerard 1997: Le Principe de soveraineté. Histoires et fondements du pouvoir moderne. Paris: Gallimard. Collection Folio/Essais.
Marx, Karl 1845/ei painovuotta: Teesejä Feuerbachista. Teoksessa Marx, Engels, Lenin: Historiallisesta materialismista. Moskova: Kustannusliike Edistys.
Mäenpää, Pasi 2005: Narkissos kaupungissa. Helsinki: Otava.
Negri & Hardt 2004: Empire. Harward University Press.
Pyhtilä, Marko 2005: Kansainväliset situationistit - spektaakkelin kritiikki. Helsinki: Like.
Rousseau, Jean-Jacques 1752/2003: Discours sur l’origine et les fondaments de l’inégalite parmi les hommes. Paris: Gallimard. Folio essais.
Rousseau, Jean-Jacques: Tunnustuksia.
Termonen, Markus: Tietotyön autonimia ja ristiriidat. Verkkolehti Megafoni.
Vähämäki, Jussi: General Intellect. Verkkolehti Megafoni.
Vähämäki, Jussi 2003: Kuhnurien kerho: Vanhan työn paheista uuden hyveiksi. Helsinki: Tutkijaliitto.
Virtanen, Akseli 2005: Kun ontologia paljastuu fenomenologisesti. Helsinki: Tiede & edistys 2/2005.
Virtanen, Akseli 2005: Mielivalta. Verkkolehti Megafoni.
Weber, Max: Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki.

VIITEET

[1] Teksti on laajennettu versio alustuksesta Joensuun sosiologipäivillä, hallinnoinnin tutkimuksen työryhmässä 1.4.2005.
[2] Katso Gilles Deleuzen artikkeli Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin.
[3] Bodinin teos Six livres de la République (1576) esittää jo hyvin täsmällisesti absoluuttisen suvereenin vaatimuksen ja kehittelee suvereenin teorian varsin pitkälle.
[4] Katso Gerard Mairet: Le principe de souverainité. Mairet'n mukaan Machiavelli on suvereniteetin periaatteen historiassa ensimmäinen, ja hän tekee tuon teorian myöhemmän muodostumisen mahdolliseksi, vaikkei Machiavelli eksplisiittisesti suvereniteetin teoriaa kehitäkään. (Mairet 1997, 17.)
[5] Katso Hobbes 1999, 122–124.
[6] Multitudo (lat.) tai multitude (engl.) on käännetty suomeksi useilla tavoilla. Pitkään on käytetty sanaa ’moninaisuus’, joka ei kuitenkaan tavoita sanan merkitystä. Yksi mahdollinen käännös voisi olla ’moneus’, mutta tämäkin sana sotkeutuu esimerkiksi ranskan sanan multiplicité käännökseen. Englanniksi multitudo on taas käännetty sanoilla kuten ’crowd’ tai ’mob’. Suomeksi multitudo kantaa taas vanhemmassa käännöshistoriassa sellaisia käännöksiä kuin ’joukko’, ’rahvas’ tai jopa ’kansa’. Multitudo ei kuitenkaan ole missään nimessä kansa, sillä kansa on juuri se, joka eroaa multitudosta yhteisen järjen kautta. Negrin & Hardtin Empiren (Imperiumi) suomennoksen myötä multitudo-sanalle on ehkä viimeinkin löydetty järkevä ja alkuperäistä merkitystä parhaiten vastaava käännös, joka on väki. Akseli Virtanen on esittänyt käännöksen perusteluja muun muassa tekstissään Mielivalta. Näiden perustelujen lisäksi tahtoisin mainita siitä, että väki yhdistyy multitudo-käsitteen edellyttämällä tavalla suomen sanan väestö käyttöön. Väestöön kohdistettavan biovallan ulottuvuus on nähdäkseni hyvin tärkeä ulottuvuus nykyaikaisessa keskustelussa, joka koskee multitudoa. Toinen, ehkä hieman ongelmallisempi seikka, joka liittyy väkeen, on tietystikin väkivalta. Tämän sanan kautta väki saa negatiivisen kaiun, mutta tämä negatiivinen kaiku myös paljastaa jotain oleellista väen ja vallan suhteesta.
[7] Katso Thomas Hobbes: De Cive.
[8] Katso esimerkiksi Thomas Hobbesin De Corporen johdanto.
[9] Katso René Girard: Väkivalta ja pyhä, luku VI Mimeettisestä halusta hirviö-kaksoisolentoon s.193–225.
[10] Katso sivut 167–175 ja 185–230.
[11] Hobbes kirjoittaa seuraavalla tavalla työttömistä: "...heidät on pakotettava tekemään työtä, ja jotta kukaan ei voisi sanoa jäävänsä työpaikkaa vaille, pitäisi olla sellaisia lakeja, jotka voivat edistää kaikenlaisia ammatteja kuten merenkulkua, maanviljelystä, kalastusta ja kaikenlaista tuotantoa, joka vaatii työvoimaa. Jos köyhien ja silti vahvojen ihmisten joukko yhä kasvaa, heitä tulee siirtää maihin, joissa ei ole riittävää asutusta." (Hobbes 1999, 293.)
[12] On toki muistettava, että sanalle työ on erotettavissa useita eri merkityksiä, eikä esimerkiksi "unityötä" voida suoraan yhdistää palkkatyöhön tai muuhun sellaiseen. Joka tapauksessa työ viittaa sanana jonkin muokkaamiseen tai valmistamiseen, johonkin toimintaan, jolla on tarkoitus saada aikaan jotakin. Taustalla on siis vain hyvin perinteinen keinot–päämäärä -suhde. Toisaalta, etenkin modernilla ajalla, työ yhdistyy tiivisti arvonmuodostukseen, ja juuri arvon kautta työ on yhdistettävissä "unityöhön", lapsen leikkiin ja niin edelleen.
[13] Katso esimerkiksi Vähämäki 2003, 15.
[14] Tämä tulee ilmi Hobbesin politiikan teoriassa, jossa yhteiskuntasopimuksella syntyvä suvereeni ei koskaan jätä luonnontilaa, vaan elää muiden valtioiden kanssa alituisessa sotatilassa. Suvereeni käyttää siis suhteessa alamaisiinsa ja suhteessa muihin valtioihin täyttä "luonnonoikeutta", joka voidaan tiivistää oikeuteen puolustaa sen omaa olemassaoloa keinolla millä hyvänsä. Katso Hobbes 1999, 162–170.
[15] Toisin sanottuna kapitalismissa eletään "ikuista nyt-hetkeä". Ks. aiheesta lisää muunmuassa artikkelini Luonnontila yksityisyydessä sekä Marko Pyhtilä: Kansainväliset situationistit – spektaakkelin kritiikki. Luku 4.3 Ikuinen nykyisyys ja Guy Debord, La Société du spectacle, luku V ja VI.
[16] Katso Hobbes, Leviathan 1999 s. 126–150. Modernissa kapitalismissa markkinavoimat muistuttavat todella luonnonvoimia ja myös taloustiede suhtautuu markkinoihin kuin ne olisivat ihmisten toiminnasta riippumattomia, yli-inhimillisiä voimia. "Talouden lait" pyritään tekemään yhtä kiistämättömiksi kuin fysiikan lait.
[17] Girardin uhrikriisistä.
[18] Katso Debord 2005 ja Pyhtilä 2005.
[19] Katso Hobbes 1999, 161.
[20] Itsestään selvyyksistä katso Vähämäki ???
[21] Mielivallasta katso Akseli Virtanen: "Mielivalta" ja "Kun ontologia paljastuu fenomenologisesti": Tiede ja edistys 2/2005. Keskeistä tämän tekstin aihepiirille on se, että moderni valtio ja sen "ikuisen nyt-hetken" tavoittelu pyrkivät luomaan erityisesti tilallisen hallinnan muotoja, jotka liittyvät keskeisesti hierarkioihin. Mielivallan ja kontrollin yhteiskunnat taas toimivat enemmänkin ajan kuin tilan hallinnan kautta.
[22] Katso Max Weber: Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki, luku I 1.Uskontunnustus ja sosiaalinen kerrostuneisuus.
[23] Katso esimerkiksi Jussi Vähämäki: Kuhnurien kerho.
[24] Katso esimerkiksi Markus Termonen: Tietotyön autonomia ja ristiriidat.
[25] Katso Jussi Vähämäki: General Intellect.
[26] Hobbesin mukaan luonnontilassa, joka on siis multitudon, väen aika, ei varsinaisesti ole aikaa, sillä aika on luonnontilassa täysin subjektiivista ja suhteellista. Luonnontila - etenkin käänteinen luonnontila - tarkoittaa siis aikakautta, jossa Greenwich menettää merkityksensä.
[27] Katso Vähämäki 2003, 16–17.
[28] Hobbesin mukaan ihmisiä ei kuitenkaan yhdistä edes zoe, siis pelkkä elämisen tosiasia, vaan itse asiassa Hobbesin näkemys on se, että ihmisiä yhdistää vain kuolema tai kuoleman pelko. Voidaan siis sanoa, että Hobbesin mukaan eläin on sellainen olento, joka ei vielä ole tajunnut oman elämänsä rajallisuutta, kun taas ihminen on määritelmällisesti sellainen olento, joka on ymmärtänyt oman elämänsä haavoittuvuuden ja rajallisuuden: ihminen on ymmärtänyt kuoleman faktan, ja tämä on lopulta se seikka, joka ajaa ihmiset Hobbesin mukaan perustamaan valtion. Lisää bios ja zoon käsitteiden erosta kreikkalaisessa ajattelussa ks. Giorgio Agambenin artikkeli Elämä-muoto, teoksessa Keinot vailla päämäärää, Tutkijaliitto 2001.
[29] Katso esimerkiksi Hannah Arendt: Vita activa, sekä Aristoteles: Oeconomica.
[30] Nikomakhoksen etiikka on Aristoteleen varsinainen "politiikkaa" käsittelevä teos, vaikka teos Politiikka kantaakin tätä nimeä. Tätä voidaan lyhyesti perustella siten, että etiikka – joka on tiede, joka tutkii moraalia, joka taas on oppi "hyvästä elämästä" ja niistä keinoista, joilla siihen päästään ja toisaalta käsitys itsestäänselvyyksistä – on erityisellä tavalla politiikkaa ja ihmisyhteisön organisaatiota koskeva tiede. Moraali, johon tunteet ja passiot liittyvät tiukasti, on taas nimenomaan politiikan alaa, etenkin modernissa poliittisessa filosofiassa. Voimme siis erottaa kaksi eri politiikka-sanan aspektia: toinen on yhteiskunnallisten instituutioiden ja "yhteiskuntaruumiin" (body politic) organisointi ja toinen on moraalin, tunteiden ja passioiden, siis sen mikä ihmisessä on "luonnollista" (siis ei-ratiota) organisointi ja hallinta. Edelleen, on aina syytä korostaa sitä, että politiikka ei ole mikään itsenäinen "alue", joka olisi irrallaan muista yhteisöelämään liittyvistä ilmiöistä. Tällainen ajatus "politiikasta" omana alueenaan ja tutkimuskohteenaan on vain ja ainoastaan modernin hierarkkisen valtio-organisaation tulosta ja yksi sen oman suvereniteetin säilytysmuodoista. Toisaalta moderni tiede, joka useimmiten on konservatiivista ja valtiota tukevaa tiedettä, haluaa tutkia politiikkaa kliinisesti omana aihepiirinään, aihepiirinä, jolla ei ole enää mitään tekemistä yhteiskunnan kanssa ja sen muuttamisen kanssa, vaan se on ainoastaan "poliittisten" instituutioiden – siis hallintakoneistojen käytänteiden – tutkimisen, ja toisaalta "poliittisten toimijoiden" eli "poliitikkojen" toimintakäytänteiden tutkimusta. Näin "political science" voidaan erottaa esimerkiksi sosiologiasta ja yhteiskuntapolitiikasta, taloustieteestä ja historiasta sekä filosofiasta. Itse asiassa, Marxin kuuluisassa "Teesejä Feuerbachista" -tekstissä esittämä viimeinen teesi "Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen" (Marx, ei painovuotta, 11.) voitaisiin muotoilla nykyaikaiseen muotoon: Politiikan tutkijat pyrkivät vesittämään maailman, meidän tehtävämme on ottaa se tosissaan ja muuttaa sitä.
[31] On huomattava, että Aristoteleen mukaan taloudenhoito, joka liittyy oikoksen alueeseen, ei tavoittele rikkautta vaan Aristoteles kritisoi tiukasti pelkkää rahan tavoittelua. Katso: Aristoteles, Politiikka I Kirja.
[32] Aristoteles kirjoittaa: "Ja on asioita, joiden puuttuminen vaikuttaa haitallisesti onnellisuuteen, esimerkiksi hyvän syntyperän, hyvien lapsien tai kauneuden puuttuminen. Sillä ihminen, joka on erittäin ruma tai huonoa syntyperää tai yksinäinen tai lapseton, ei ole kovin onnellinen. Ja ehkä hän on sitä vielä epätodennäköisemmin, jos hänellä on läpeensä pahoja lapsia ja ystäviä tai jos hyvät ystävät ja lapset ovat kuolleet." (Aristoteles 1989, 19.)
[33] Tästä "hirviö-kaksoisolennosta" girardilaisessa mielessä olisi mielenkiintoista tehdä tutkimusta mm. elokuvien kautta. Klassiset hahmot kuten Jekyll & Hyde, ja muut kaksoiselämää viettävät tyypit, kertovat paljon modernin kahtia jakautuneesta, skitsofreenisesta luonteesta ja siitä, kuinka jokaiseen moderniin subjektiin sisältyy itse asiassa identiteetin kaksoisartikulaatio, ts. subjektin ulkoinen ja sisäinen identiteetti, jotka ovat useimmiten jonkinlaisessa ristiriidassa keskenään. Se, kuinka tämä sisäisen ja ulkoisen identiteetin synty yms. selitetään, on toinen seikka.
[34] Guy Debord kirjoittaa teoksessaan La Societé du spectacle seuraavasti: "Tässä vaiheessa ideologia ei ole enää ase, vaan päämäärä. Valheesta, jota ei enää kyseenalaisteta, tulee hulluutta. Sekä todellisuus että päämäärä hajoavat totaaliseen ideologiseen julistukseen: kaikki, mitä se sanoo, on kaikki, mitä on olemassa. Tämä on spektaakkelin paikallista primitivismiä, jolla on kuitenkin olennainen rooli maailmanlaajuisen spektaakkelin kehityksessä. Ideologia, joka aineellistuu tässä yhteydessä, ei ole muuttanut maailmaa, toisin kuin yltäkylläisyyden tason saavuttanut kapitalismi; se on vain käyttänyt poliisin menetelmiä muuttaakseen aistimisen." (Debord 2005, 98.) [35] Tämän ilmiön joitakin puolia hahmottaa Pasi Mäenpää väitöskirjassaan Narkissos kaupungissa. Tammi 2005.
[36] Katso Jussi Vähämäki 2003, 72–77.
[37] Sosiologiassa usein kannatettu malli ihmisen "sosiaalistumisen prosessista" pohjaa pitkälle Georg Herbert Meadin ensimmäisen ja toisen asteen sosialisaation ajatukseen. Tätä mallia tukee Berger & Luckmannin käsitys sosiaalisen konstruktion prosessista (ks. Berger& Luckmann: Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen). Ongelmallista näissä teorioissa on se, että niidenkin taustalla elää ajatus jostain "robinsonista", modernista yksinäisestä yksilöstä, joka "astuu" syntymänsä kautta sosiaaliseen maailmaan mutta säilyttää silti aina itsessään pienen osan alkuperäistä erakkoa, jota Jean-Jacques Rousseau kuvaa teoksessaan Tutkimus ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja syistä ja joka tulee hyvin esille Rousseaun Tunnustusten ensimmäisissä lauseissa: "Aion näyttää lähimmäisilleni ihmisen täysin oikeassa luonnossaan, ja se ihminen olen minä. Minä yksin. Tunnen sydämeni ja tunnen ihmiset. En ole luonnostani samanlainen kuin yksikään ihminen, jonka olen nähnyt; uskallan luulla, etten ole samanlainen kuin yksikään toinen elävä ihminen. Jos en ole parempi, olen ainakin toisenlainen. Onko luonto tehnyt hyvin vai pahoin särkiessään muotin, johon se minut valoi, sen voi päättää vasta kun on lukenut, mitä olen tässä kirjoittanut." (Rousseau, 7.) On kuitenkin kysyttävä rehellisesti, voimmeko todella ajatella ihmistä yksilönä tai individuaalina, eikö tämä ajatus ole ennen kaikkea modernin politiikan teorian hyväksikäyttämä abstraktio, josta näyttää tulleen yhteiskunnallisten toimintojen kautta reaalinen. On siis kysyttävä uudestaan ihmisen antropologiaa ja ponnistettava irti modernin antropologian perusaksioomista.
[38] Näin ilmoitti työministeri viimekeväänä mediassa.
[39] Katso Rhizome teoksesta Mille Plateaux.
[40] Kuten muiden muassa Umberto Eco on kiteyttänyt: Merkki ei ole merkki, jos sillä ei voi valehdella.
[41] Tämä kuuluissa lause on peräisin Rousseaulta, joka jo omana aikanaan huomasi sen, kuinka väärin se voidaan ymmärtää. Katso Rousseaun kommentit teoksen Discours sur l’origine et les fondaments de l’inégalite parmi les hommes loppuviitteestä numero kahdeksan.
[42] Näitä "suuria yksinäisiä" suomessa kuvittelivat olevansa henkilöt kuten Pentti Saarikoski, Pentti Linkola (joka myös on ymmärtänyt "takaisin luontoon" lausuman sananmukaisesti) ja Erno Paasilinna, joidenka "yksinäisyys ja uhma" on kovin pateettista ja suorastaan koomista. Jokainen näistä kirjoittajista on myös "hengenmiehenä" ollut äärimmäisen kiinnostunut materialismista, ja kaiken kvantifioinnista: Saarikoski juomisensa, Paasilinna matkojen ja Linkola luonnontuhojen ja lintujen määrän laskemisesta.
[43] Paradokseja etenkin siinä mielessä, että jokainen näistä lupaa rajatonta toimintakenttää, mutta ne kaikki perustuvat tiukkaan säätelyyn ja rajoittamiseen.