2005-09-21

Variaation voima

Maurizio Lazzarato

Kääntänyt: Mikko Jakonen, Anna Helle

Huomioidakseen Maurizio Lazzaraton viimeisimmän kirjan, Les Révolutions du capitalisme (Ilmestyy suomeksi Tutkijaliiton uudessa Polemos –sarjassa keväällä 2006), Multitudes–verkkolehti haastatteli Maurizio Lazzaratoa. Huomio kohdistuu Lazzaraton kiinnostukseen koskien Gabriel Tarden ajattelua, joka oli myös hänen edellisen kirjansa Puissances de l'invention. La psychologie économique de Gabriel Tarde contre l'économie politique kohteena. Lazzarato pohtii myös eron filosofian roolia poliittisena filosofiana Foucault'n ja Deleuzen näkemysten kautta. Samalla Lazzarato osallistuu ajankohtaiseen keskusteluun koskien "yhteisen" paikkaa multituden (väen) teoriassa ja hahmottelee joitakin uuden kirjansa keskeisiä teemoja.

Multitudes: Kahdessa viimeisimmässä kirjassasi on paljolti kysymys Tardesta. Miksi palata tähän vuosisadan takaiseen kirjoittajaan, jonka poliittiset kannat eivät olleet erityisen edistyksellisiä?

Maurizio Lazzarato: Pikemminkin kyse on siitä, että työskentelen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun teorioiden ja kirjoittajien parissa. Tarde, mutta myös Bergson (Vidéofilosofiassa), Nietzsche, amerikkalainen pragmatismi, Péguy. Todellisuudessa Pariisin kommuunin ja ensimmäisen maailmansodan välillä tapahtuu ajattelun uudistaminen, joka vastaa 1800-luvun taistelujen syklin päättymistä, jonka teoreettisesti merkittävin hetki on marxilainen teoria. Eron filosofian synty ja Tardella sosiaalisen moneuden teoria on molemmat istutettu maailman talouden integraation valtavaan kasvuun (pääomien suuri mobilisointi ja trans-oseaanisten maahanmuuttajien suuret liikkeet yhdessä Euroopassa tapahtuneen kuljettamisen ja kommunikaation menetelmien kehittymisen kanssa), joka keskeytyi ensimmäiseen maailmansotaan. Jotta sama globalisaation taso voitiin saavuttaa, täytyi odottaa aina 1980–luvulle saakka. Itse asiassa 1900-luku oli sotien vuosisata (ensimmäinen, toinen, kylmä sota), ja uudet sosiaaliset suhteet, jotka eron teoria oli tuntenut, määräytyivät sodan logiikan ja ennen kaikkea ystävä/vihollinen–suhteen kautta ja sittemmin kylmän sodan aikaan dialektisen pääoma-työ–suhteen kautta. Vuoden 1968 liikkeiden aikaan, jotka ennustavat kylmän sodan päättymistä, nykyaikainen eron filosofia palaa kaikkiin näihin kirjoittajiin ja tähän aikakauteen, jotka ovat hautautuneet sodan logiikkaan.

Tämän historiallisen periodin sisällä, miksi Tarde? Koska hän problematisoi sosiaalisten määrien (arvojen) konstituution prosessin, ei pääoman kasautumisen logiikkaan perustuen, vaan keksimisen voimaan perustuen, tapahtumisen dynamiikan mukaisesti. Tämä on merkittävä uutuus marxismin ja poliittisen taloustieteen suhteen: taloudellisen arvon tuottaminen ei ole keskuspaikka, josta syntyvät emanaation kautta kaikki muut arvot. Tarden metodologinen katsantokanta on hyvin samankaltainen kuin Foucault'lla (hän purkaa dialektisia oppositioita tehdäkseen näkyviksi keksimisen ja moneuden toiston voiman). Suuri pääoma–työ -dualismi ei ole valtasuhteiden moneuden eikä kapitalististen yhteiskuntien vastarinnan alkuperä, vaan se on niiden lopputulos. Se on sellaisten ilmiöiden, kuten jähmettymisen, integraation, yhdistämisen, suhteiden verkon koherenssiin asettamisen ja heterogeenisten prosessien tuote. Totaalisuus, ykseyden selittävä prinsiippi, jonka pääoma–työ -suhde näyttää tuottavan, ei ole muuta kuin vaikutus, massiivinen tai kokonainen vaikutus (Foucault), totaalinen tai abstrakti vaikutus (Deleuze). Jotta voidaan valloittaa takaisin moneuksien toiminnan näkökulma, purkaa ja selittää kokonaista ja totaalisuutta, on tarpeen kehittää ainutkertaisuuden teoria. Jotta voidaan katsella yhteiskunnallisia suhteita äärettömän pienestä näkökulmasta, ymmärtää toiminta yksityiskohtien kautta, tarvitaan mikrososiologia (Tarde) tai mikro-valtojen teoria (Foucault). Viimeisimmät amerikkalaiset vaalit antoivat meille mahdollisuuden tarkastella näitä kaikkia kysymyksiä toiminnassa ja asettaa uudelleen ongelma arvon arvosta, joka oli eron filosofian ajattelutoiminnan keskiössä. Marx, ja yhtä hyvin Nietzsche ja Tarde, asettavat elävästi kysymyksen arvon ongelmasta tunteiden ja intohimojen hallinnan pohjalta. Kaikki kommentaattorit olivat yllättyneitä Bushin joukkojen aikaansaamasta vaalikampanjan siirtymästä suvereenisuuden (sen siirtämisestä kohti Imperiumia tai Eurooppaa) ja työn (pääoman kasautumisen) alueelta kohti arvojen aluetta. Hämmästyttävää on se, että emme ole vieläkään kylliksi sisäistäneet eron filosofian opetuksia. Miksi uuskonservatiivit ovat asettaneet arvot vaalikampanjansa keskiöön, sivilisaatioiden sodan pelon suojelukseen? Voidaksemme vastata tähän kysymykseen, on korostettava, että tässä arvot, "moraalisten tuntemusten historia" tai "tapojen moraali" eivät viittaa "ideologiaan" – ylärakenteeseen, kuten Marxilla, ideologisiin valtiokoneisiin, kuten Althusserilla, tai mentaliteettien historiaan – vaan aina vallan mekanismeihin (dispositiiveihin). Foucault selitti meille laajasti, etteivät sen paremmin kurivalta kuin pääoman kasautuminenkaan voisi toimia ilman valtasuhteiden moneutta, jotka ovat niille heterogeenisiä.

Kuriyhteiskunta, esimerkiksi, ei voi toimia ilman sellaisen instituution kuin perheen väliin tuloa, joka oli Bushin vaalikampanjan keihäänkärki. Perhe, sisäisyys, jossa valta ei toimi kurin menettelytapojen (modaliteettien) mukaan, vaan päinvastoin, suvereenin vallan menettelytapojen mukaan, toimii ensinnäkin kaikkien kurijärjestelmien toiminnalle ehdottoman välttämättömänä saranana tai nivelenä. Perhe on pakottamisen instanssi, joka kiinnittää yksilöt jatkuvasti kurijärjestelmiin. Jotta yksilö voi olla velvoitettu menemään kouluun, töihin ja armeijaan, hänet on ensin pitänyt ottaa sisälle suvereniteetin järjestelmään. Toiseksi, perhe muodostaa vaihtopaikan alan tai suunnan muutokselle, reitille suljetusta tilasta toiseen (koulusta armeijaan, armeijasta tehtaaseen: se on myös vastuullinen sairaalaan sulkemisesta). Seksuaalisuus, toinen uuskonservatiivien inhon kohde, sijaitsee kahden vallan mekanismin risteyksessä: ruumiillisena käyttäytymisenä se paljastaa kurin järjestelmiä, koska se on yksilöllistymistä, rooliin määräytymistä. Toisaalta seksuaalisuus – sen synnyttävien vaikutusten vuoksi – kirjoittautuu suuriin biologisiin prosesseihin, jotka eivät enää koske yksilön ruumista, vaan sitä moninaista yhteyttä, joka konstituoi väestön. Se paljastaa siis väestön säätelyn biopoliittiset tekniikat (ja erityisesti syntyvyyden säätelyn). Pelko, jonka läpi uuskonservatiivit johtivat vaalikampanjan, ei ole ensinnäkään sodan pelkoa. Sodan pelko on massiivinen tai maailmanlaajuinen seuraus, joka on selitettävä ajallaan. Pelko, jonka olemme nähneet kristallisoituvan sotaan, nousee länsimaisen maailman sisältä, ja se koskee suurten mallien romahtamista (perhe, seksuaalisuus, arvo-työn etiikka), joita arvot (siis vallan menettelytavat) tuottavat. On selvää, että eurooppalaisella uuskonservatiivilla Buttiglionella on kaikki mahdolliset syyt hiljentää naiset, jotka eivät enää halua pysytellä kodeissaan, ja "homoseksuaalit", jotka näyttäytyvät vapaasti. Italia on nykyään maa, jossa ihmiset ovat maailman iäkkäimpiä. Italialainen "rotu" on tuomittu häviämään 60–70 vuoden päästä, koska syntyvyyden määrä ei turvaa edes samaa väestön uusintamisen tasoa kuin tänään. Saksalaisten väestötieteilijöiden mukaan on jo aivan liian myöhäistä pelastaa "rotu", joka – vain 50 vuotta sitten – halusi valloittaa maailman. Ei ole enää riittävästi saksalaisia vanhempia uusintamaan "rotua", eivätkä maahanmuuttajat luo minkäänlaista vaihtoehtoa, koska he omaksuvat yhden sukupolven jälkeen sen maan väestölliset käytänteet, johon he ovat muuttaneet.

Sillä aikaa kun Eurooppaa yritetään kovasti eristää, se hajoaa perustaltaan. Keiden eurooppalaisten kanssa Eurooppa muotoutuu seuraavan 50 vuoden aikana, kun sille on annettu tämä perhettä ja seksuaalisuutta ohjaavien hallintasuhteiden paikallinen, molekulaarinen ja massiivinen kielto? Voimmeko sanoa, kuten Nietzsche 1800-luvun lopulla, "me eurooppalaiset"? Ehkä emme ja hyvä niin! Tämä kieltäytyminen on tulosta muutoksesta kyvyssä tuntea, joka koskee suoraan biopoliittisia menettelytapoja (syntyvyyden, perheen, rodun, "säännöstely"). Ja, kuten Nietzsche sanoi, jos kestätte maun muutoksen, kestätte varmasti peruuttamattoman sosiaalisen muutoksen.

Multitudes: Onko se käyttäytyminen, jota kuvailet, poliittista käyttäytymistä?

Maurizio Lazzarato: Vertailimme tässä vastustavaa käyttäytymistä ja uusien elämän muotojen konstituoitumista, uusien tuntemisen tapojen syntymistä, tapojen, joita Deleuze ja Guattari nimittävät minoritaarisiksi ja jotka Foucault määrittelee "vasta-käyttäytymisten kapinaksi". Nämä käyttäytymiset ovat peräisin erityisistä valtasuhteista (pastoraalisesta vallasta, mielien hallinnasta), jotka eivät sekoitu niiden käyttäytymisien kanssa, jotka antavat aiheen poliittisille vallankumouksille suvereenin ominaisuuksissa toimivaa valtaa vastaan tai taloudellisille vallankumouksille riistämisen takaavaa valtaa vastaan.

Kun oikeudellis-poliittinen valta kerran, 1600-luvulta lähtien, on integroitunut uskonnollisen hallinnoinnin tekniikoihin (reitti mielien pastoraalisesta hallinnasta ihmisten poliittiseen hallintaan) löydämme "käyttäytymisien kapinan" "poliittisten" ja "taloudellisten" vallankumousten sisältä. Foucault'lle nämä muutokset, jotka pyrkivät pakenemaan muiden ohjausta ja jotka pyrkivät määrittelemään jokaisen toiminnan tavan, ovat olennainen osa kaikkia moderneja vallankumouksia (sama kokemus on neuvostoliittolaisilla Venäjän vallankumouksesta). Mutta jos kuvitellaan, että nämä käyttäytymiset voidaan ymmärtää oikeussubjektin tai "luokan" käsitteen kautta, ollaan väärillä jäljillä. Vähemmistöjen kamppailut, näiden käyttäytymisten kapinointi, tapahtuu konfliktin ja toiminnan menettelytapojen mukaan, joita ei marxilaisuus eikä poliittisen filosofian traditio ole kumpikaan kyennyt kuvailemaan, koska molemmat ovat rakentuneet yhdistävän, totaalisen periaatteen päälle (laki, työ). Pastoraalinen valta, joka muuttuu ihmisten hallinnaksi, on valta, joka on ehdottomasti "alkuperäinen ja ainutkertainen koko sivilisaatioiden historiassa", se on tuntematon kreikkalaiselle ja juutalaiselle traditiolle, joka perustuu jatkuvalle tottelevaisuudelle ja joka on "jatkuvaa ja määrittelemätöntä ihmisestä toiseen". Se, että nykyään poliittiset liikkeet kutsuvat itseään "tottelemattomiksi", on oire tästä uudesta ymmärryksestä (poliittisesta kannasta?), jota on ilmaistu siitä lähtien, kun sodan logiikalle perustuva päättely epäonnistui.

Vuoden 1968 liikehdintä oli outo vallankumous juuri siksi, että se oli ensiksikin käyttäytymisten kapina, vähemmistöjen pako, joka ilmaistessaan itsensä jopa palkkatyön ja politiikan kritiikin sisäpuolella destabiloi täydellisesti työväenliikkeen poliittisen ja teoreettisen selittämisen raamit. Ei ole kyse siitä, että katsotaan vähemmistöjä romanttisesta näkökulmasta käsin, joille marginalisaatio on kärsimyksen synonyymi, vaan on ymmärrettävä - kaiken kaunan (ressentiment) ja uhriaseman ulkopuolella - eri maat läpäisevien toiminnan tapojen voima ja logiikka, tapojen, jotka ovat kulttuuristen, uskonnollisten ja poliittisten erojen tuolla puolen.

Tästä näkökulmasta katsottuna - puhun Turkkia koskevista artikkeleista, joita viimeaikoina on julkaistu runsaasti - yksi mies, jota Le Monde kuvaili "ihmeelliseksi vanhukseksi" omassa kaupungissaan, ansaitsee tulla lainatuksi, sillä hän puhuu Euroopasta syvällisemmin (kahdesta Euroopasta, enemmistön ja vähemmistön mallista, vastakäytänteistä) kuin Euroopan perustuslain vastustajat ja puolustajat. Vaikka instituutioiden, kaupan ja oikeuksien Euroopassa "etumme ovat yhteiset", vastakäytänteiden Euroopalla on monia ongelmia: "Aina toisesta maailmansodasta lähtien Euroopan suuri tragedia on ollut perhehengen kadottaminen. Perhe on atomisoitunut. Tämä on kaikista huolestuttavinta. Perhe on särjetty, kuten osin Turkissakin, ja suuressa vastuussa tästä ovat naiset. Kylä on tehty työtä varten. Ennen tätä kysymystä ei noussut. Nyt he (naiset) haluavat elää elämäänsä, tehdä ostoksiaan, tavata ystäviään, lähteä retkille Izmiriin, häikäisevään kaupunkiin. Poikani ja veljenpoikani omaksuvat naisten vaikutteet. Ja tämä on normaalia: kun olette oppineet tuntemaan Eurooppaa television ja matkojen välityksellä, täytyy olla hullu asuakseen vanhempien ja isoäidin kanssa saman katon alla. Tällaisiksi olemme tulleet: jokin asia on päättynyt." Pikemmin kuin kansakuntien sotaa niiden vallan huippukaudella, koemme kaiken aikaa kahden päämallin väkivaltaista reaktiota, mallien, jotka riutuvat sisältä ja perustasta niiden vähemmistöjen kamppailujen kautta, jotka destabilisoivat niiden perustuksia. Sitä paitsi niin konservatiivit kuin islamistit tietävät oikein hyvin, että huolimatta siitä, että he jatkavat patriarkaalisen, poliittisen ja taloudellisen valtansa sotaisaa käyttöä, jokin asia on päättynyt lopullisesti. Tämä ei tarkoita vähemmistöjen logiikan ja vastakäytänteiden asettamista vastakkain poliittisten ja taloudellisten vallankumousten kanssa, vaan niiden järjestämistä. Mutta on mentävä vielä pidemmälle, koska minusta vaikuttaa siltä, että nämä vähemmistöjen käytännöt, vasta-käytänteiden käytänteet ovat "kolonialisoineet" nykyaikaiset kapinat. Kuten yritin kirjassani osoittaa, työttömien kamppailut, prekaarien ja pätkätyöläisten kapinat ilmaisevat tätä logiikkaa palkkataisteluiden tai klassisten" politiikkojen sisällä. Heidän uutuutensa periytyy vuoden 1968 perinnöstä, jonka he uudelleen aktualisoivat. Olen valmis väittämään, että kapinat, jotka kehittyvät Kiinassa, tulevat olemaan samankaltaisia (Tienanmenin miehittäminen oli jo sellainen.)

Viimeinen huomio. Vähemmistöjen käyttäytymiset, mikrososiologia tai mikrovallat eivät ole kysymyksiä asteikosta (skaalasta), sektoreista, vaan katsontakanta, metodi. Vähemmistökäytännöt, vastarinnan käytännöt, eivät ole ainoastaan naisten ominaisuutta, tai hullujen, sairaiden, köyhien, prekaarien ja "marginaalisten" omaisuutta. Kirjani tavoite oli tehdä toimivaksi tämä moneuden ja heterogeenisyyden metodologia myös niillä alueilla, jotka on tähän asti varattu suurelle pääoma-työväestö -dualismille tai politiikalle.

Multitudes: Ajatko takaa jakoa biovallan mekanismien ja biopoliittisen elämän muotojen välillä, jakoa, josta kirjoitit Multitudesin ensimmäisessä numerossa?

Maurizio Lazzarato: On oltava tarkkana, koska itse jako biovallan ja biopolitiikan välillä, jako, jota olemme yrittäneet ajaa sisään, on vaarassa olla epäselvä ja varsinkin erittäin, erittäin rajoitettu. Olemme tukeneet viimeisen kymmenen vuoden aikana biopolitiikan käsitteen nousua (erityisesti italialaisten filosofien keskuudessa: Agamben, Esposito, Negri), joka saa minut hyvin ymmälleen. Agambenilla vallan mekanismien moneus, jonka olemme nähneet toiminnassa (kurijärjestelmät, biopolitiikka, suvereniteetti) ja joka vastaa voimien ilmaisun kentän moneutta, palautuu yksinkertaisimpaan suhteeseen Vallan ja Paljaan elämän välillä. Valtasuhteiden historiallisessa genealogiassa a-historiallisen ymmärrettävyyden periaatteen määritelmä, joka koskee kaikkia vallan muotoja, vaihtuu. On hyvä kerrata, että Foucault'lla biopolitiikka juontuu pastoraalisesta vallasta, joka on täysin vieras romaaniselle perinteelle ("homo sacer"). Negrille biopolitiikan käsite merkitsee sitä, että talouden ja politiikan välillä ei ole enää eroa, mutta se, mikä jää tällöin puuttumaan, on mikrovaltojen, hallituksen ja vastakäytänteiden erityislaatuinen suhde. Biopolitiikka on yksi niistä Foucault'n kehittämistä käsitteistä, joiden tarkoituksena on siirtyä sellaisen käsityksen ulkopuolelle, joka perustaa vallan alkuperän politiikkaan tai talouteen. Kun rajoitutaan myöntämään, että näiden kahden käsitteen välillä ei ole enää eroa, minusta vaikuttaa siltä, että Foucault'n työ suljetaan sellaiseen karsinaan, jonka hän tahtoisi ylittää. Nämä biopolitiikan uudelleenluennat eivät mene siihen suuntaan, kuin Foucault on töissään kirjoittanut. Ne merkittävät tiedot, jotka löydämme hänen luennoistaan, eivät ole kovin hyvin kehiteltyjä, mutta tarpeeksi selviä meille, jotta voimme hyväksyä, että toisen maailmansodan jälkeen valtasuhteet eivät kehittyneet biopolitiikan syventymisen mielessä (tilan "biopoliittinen" säätely). Ensimmäisen sijan saivat uudet vallan teknologiat, jotka Foucault määritteli "ympäristöllisiksi" (environnementales) ja joilla on päämääränä yhtäältä ennakolta ja heikosti määritelty erojen muotoilu mahdollisuuksien kentän sisällä, ja toisaalta vähemmistöjen sääntely (määriteltynä suhteessa enemmistöön).

Perspektiivi, joka Foucault'lle hahmottuu, ei ole kurijärjestelmien tehostuminen eikä sen enempää rodun "biologisen" säätelyn yleistyminen, vaan sellainen yksilöiden "kontrolli", josta Deleuze puhuu kuuluisassa artikkelissaan "kontrolliyhteiskunnista". Uusien vallan mekanismien keskiössä ei ole elämä biologiana vaan elämä virtuaalisena. "Tämän horisontissa on päinvastoin idean mielikuva tai yhteiskunnan teemaohjelma, jossa eron systeemejä tullaan optimoimaan, jossa kenttä jätetään vapaaksi oskillatorisille prosesseille, jossa tulee olemaan toleranssia yksilöitä ja vähemmistöjen käytäntöjä kohtaan, jossa tulee olemaan toimintaa ei ainoastaan pelaajissa, vaan pelin säännöissä, ja lopulta, jossa tulee olemaan väliintuloa, joka ei ole yksilöiden sisäisen alistamisen tyyppiä, vaan ympäristöllisen väliintulon tyyppiä." Nämä uudet vallan mekanismit määrittelevät riittävän "löyhän" kehyksen (materiaaliset, teknologiset, sosiaaliset, juridiset ja kommunikatiiviset sekä elämän järjestämisen olosuhteet) sisäpuolelle, josta käsin yksilö voi yhtäältä harjoittaa "vapaita" valintojaan toisten määrittelemien mahdollisuuksien puitteissa ja jonka sydämmessä hän toisaalta on riittävän ohjailtava ja hallittava vastatakseen ympäristönsä muutoksien epävarmuustekijöihin, kuten yhteiskuntiemme jatkuvassa innovaatioiden tilassa vaaditaan.

Jatkoksi eron filosofian uusille muotoiluille pyrin esittelemään kirjassani "yleisöjen" käsitteen vallan mekanismien ja vastarinnan menettelytapojen historiassa. Foucault'lle poliisivaltiossa (Polizeiwissenschaft), biopolitiikan synnyn ja kokeilun alueella, kaksi suurta todellisuuden elementtiä, joita hallituksen pitää manipuloida, ovat "talous" ja "mielipide". Ja itse asiassa "ekonomistien ja mainostoimittajien syntyminen on yhtäaikainen". Mutta Foucault tekee yleisöstä omatuntojen käytön mekanismin, jonka on tarkoitus upota väestöön: "Kun puhutaan yleisöstä, siitä yleisöä koskevasta mielipiteestä, jonka mukaan on toimittava muokkaamalla sen käyttäytymisiä, ollaan jo aivan lähellä väestöä." Tardelle päinvastoin, yleisöt tulevat erityisiksi vallan mekanismeiksi, erillisiksi väestön ohjauksen dispositiiveista. Kuten yritin kirjassani sanoa, kontrollin yhteiskunnat käyttävät valtaansa maailmojen luomisen kautta ("ympäristöjen", sanoi Foucault) antaessaan individualisaation kellua, pikemmin kuin pakottaen sitä, kuten kuriyhteiskunnissa. Näiden maailmojen sisällä "erot" ja "vähemmistöjen toiminnot" voivat vaihdella "löyhien" kehysten määrittelemien minimin ja maksimin välillä, jotka ovat avoinna virtuaalisuudeksi ymmärretyn elämän riskeille. Siten, että valta muuttuu "mahdollisia toimintoja koskeviksi toiminnoiksi" tapahtuman dynamiikan perustassa. Yleisöjen konstituutio ja kontrolli ovat minun käsitykseni mukaan yksi ympäristöllisen vallan mekanismien toiminnan tavoista, jotka puuttuvat kehykseen ja pelin sääntöihin pikemminkin kuin pelaajiin: kontrolliyhteiskuntien yleisöt tulevat kuriyhteiskuntien yksilöiden ja väestön lisäksi. Väestön tyypilliset piirteet (moninainen ruumis, ruumis jolla on useita päitä, jollei rajaton niin ei vähemmän laskennallinen, näiden käyttäytymisen epävarmuus, mahdollisuus tuntea ne ainoastaan tilastollisesti, ajallinen ulottuvuus) ovat vahvistuneet ja muotoutuneet uudelleen yleisöjen kautta. Tulevaisuuden yleisöt ja sosiaaliset ryhmät, kuten Tarde niitä kuvaili 1800-luvun lopulla, eivät ole lakanneet kasvamasta ja laajentumasta. Hallituksen nimeämän asiantuntijan raportissa, joka koski pätkätyöläisten asiantuntemusta, ei ollut kuin yksi todella kiinnostava tieto: yhden vuoden aikana ranskalaiset kuluttavat 63 miljardia tuntia osana yleisöä (erityisesti television, mutta myös elokuvien, teatterin jne. parissa) ja ainoastaan 34 miljardia tuntia työhön. Mitä näiden 63 miljardin tunnin aikana tapahtuu, kun kerran olemme hylänneet ideologiset tai ylärakenteelliset selitykset? Ensinnäkin on taloudellisen arvon tuottamista (teoksen konstruktio on osaltaan yleisöjen aikaansaannosta Marcel Duchampin perustavanlaatuisen intuition mukaan), joka saa meidät ehdottomasti luopumaan marxismin esittämästä arvon tuottamisesta. Ollaan asettamassa myös uutta mielten hallinnan muotoa, uusia keinoja ohjata toisia, ja on myös vastarinnan muotojen konstituutio, vastakäytänteiden tuottaminen. On selvää, että on myös välttämätöntä vapautua "materialismista", joka tekee tietoisuudesta olemassaolon "ylärakenteen". Lausumien sommitelmat, ilmaisun koneet, ovat olennainen osa tuotantoa. Historiallinen materialismi määrittelee toiminnan aina tekemiseksi, kun taas eron filosofia yhdistää sen, mitä on tehty, siihen, mitä on sanottu, tapahtuman ja virtuaalisen pohjalta, joka ei ole tekemistä eikä sanomista.

Multitudes: Kuinka vallan dispositiivit toimivat yleisöjen muodostamisessa ja kontrollissa?

Maurizio Lazzarato: Yleisöjen muodostumisen mekanismit sisältävät sommitelman muistin, ruumiin ja ajan välillä, sommitelman, joka tähtää suoraan yksilöiden käyttäytymiseen ja tietoisuuksien ohjaamiseen. Tässä voidaan käyttää hyväksi nietzscheläistä arvojen genealogiaa, jotta voidaan havaita mielipidettä ja siten käyttäytymisiä koskeva toimintatapa. Nietzschen mukaan mahdollisuus erottaa ihmis-pedosta sivilisoitunut ihminen, siis "ennaltanäkyvä, säädeltävä, laskettava" ihminen, kulkee muistin valmistamisen kautta. Tämä viimeinen on takuu siitä, että hän kykenee pitämään lupauksensa (yhtä hyvin muille yksilöille kuin yhteisölle). Pakottaessaan ihmistä, tuota "lihallistunutta unohtamista", pitämään antamansa lupaukset yhteisö valmistaa tulevaisuutta ennakolta. Sitä, joka voi luvata vastaavansa hänelle itselleen "tulevana". Muistin rakentaminen on keino eristää ja konstituoida aikaa, joka sallii nähdä ennalta, laskelmoida, mitata, muodostaa samanlaisuuksia. Epävarmuus, jonka unohtaminen tuo mukaan yhteisölliseen elämään, voidaan vaihtaa sellaisen ihmisen ennaltanähtävyyteen, jonka tulevaisuuden muisti tekee mahdolliseksi. Muistitekniikat (mnémotechniques), joita ihmisyys on pitkään käyttänyt, ovat usein olleet kauheita ja julmia: piinaamiset, kidutukset, silpomiset, "hirvittävät lupaukset" (esimerkiksi omien lasten uhraaminen). Nietzscheläisessä kuvailussa muistin rakentaminen kulkee tuskan kautta, koska ainoastaan se, mikä tekee pahaa, säilyy muistissa. Michel Foucault on jättänyt meille perinnöksi hienon aktualisaation ihmisten kesyttämisen teknologioiden genealogiasta, jotka muuttavat ihmiset ennustettaviksi eläimiksi. Hänen teoriansa kurijärjestelmistä sisältää vielä jälkiä näistä verenhimoisista muistitekniikoista, jotka valmistavat muistia kivun kautta. Mutta foucault'laisessa kurijärjestelmien teoriassa kidutukset on korvattu harjoituksilla. Mutta tässä kuvailussa, joka koskee kidutuksen muuttumista harjoituksiksi, olemme kadottaneet muistin probleeman. Ollaksemme vielä tarkempia, tavat ja rutiinit, jotka harjoitukset kiinnittävät ruumiisiin, ovat automatismeja, jotka valmistavat modernille ihmiselle sensomotorisen muistin. Ajan poisvetäminen, ennakoitavuuden ja käyttäytymisien laskelmoimisen asemoiminen, tapahtuu kodifikaation, toistamisen ja harjoitusten standardoinnin kautta (tehtaassa, armeijassa, koulussa jne.).

Sitä vastoin löydämme uudelleen sommitelman "henkisen" muistin, ruumiin ja ajan välillä kontrolliyhteiskuntiemme sydämestä. Kontrolliyhteiskunnissa toimitaan aina ruumiin parissa, jotta muodostettaisiin muisti, joka osaa luvata, mutta ruumiista etuoikeutetaan erityinen osa (aivot). Kun olette katselija, kun olette osa yleisöä, ette suorita harjoituksia Foucault'n mielessä. Nykyaikaiset muistitekniikat eivät muistuta kidutusta eivätkä harjoituksia. Ne palautuvat enemmänkin semioottisiin tekniikoihin. Muistia valmistetaan merkkien, kielten ja kuvien kautta. Semioottiset muistitekniikat on tunnettu ja niitä on harjoitettu aina antiikista lähtien, mutta tässä on kyse merkkien, lausumien ja kuvien järjestelmistä, jotka toimivat hertzien tai telemaattisten verkkojen kautta yleisöjen konstituoimista varten.

Se, mitä muisti säilyttää, ei ole enää se, mikä tekee pahaa. Sen konstituutio toimii pikemmin viettelyn, mielihyvän, kulutuksen, kommunikaation ja informaation perustalta. Meillä on tässä, yhä uudelleen, tarve tehdä ihminen laskettavaksi, ennakoitavaksi, käyttövalmiiksi. Mutta käyttövalmius, jota ihmiseltä vaaditaan, lupaus, joka hänen tulisi tyydyttää, kuuluu maailmalle, elämän muodoille, jotka ovat kulutuksen, informaation, kommunikaation maailmoja, jotka tuottavat ja uudelleen tuottavat "enemmistön mallin". Täytyy aina valmistaa muisti, joka on kykenevä lupaamaan, mutta se lupaus, josta on osattava tehdä selkoa, ei ole enää lupaus arvojen tai yhteisön tottumusten luotettavuudesta. Meidän pitää vastata osallisuudestamme keskivertoihmisen haluihin ja uskomuksiin, elämän muotojen keskinkertaisuuteen ja vulgaarisuuteen, joita esimerkiksi julkisuus vaatii meitä omaksumaan.

Näissä olosuhteissa voidaan ottaa uudelleen käyttöön se aivojemme toiminto, jota vastaan tulevaisuuden muisti on rakennettu: unohdus. Unohduksesta tulee jälleen aktiivisen estämisen voima, vastarinnan muoto: "tehdä hieman hiljaisuutta, puhdas taulu tietoisuuteemme jättääksemme tilaa uudelle". Kommunikaation, viestinnän ja kulutuksen keskeyttäminen, jotta unohtaisimme enemmistön mallin ja avaisimme luomisen tilaa.

Multitudes: Vaikuttaa siltä, että "kontrolliyhteiskuntien" kehyksessä, joka asettaa kuvailemasi kaltaisia mekanismeja, ei voida enää puhua arvosta ja työstä samoilla termeillä kuin Marx puhui.

Maurizio Lazzarato: Tänä päivänä on selvää, että "tuotannosta" puhuminen ainoastaan työhön pohjautuen, kuten Marx teki (niin Pääomassa kuin Grundrissessä, General Intellectin yhteydessä), on yksinkertaisesti mahdotonta, koska tuotanto on sommitelma julkisten, kurillisten, biopoliittisten, juridis-poliittisten ja konstituution/kontrollin välillä. Tuotanto on sosiaalista tuotantoa, kuten olemme sanoneet viimeiset 40 vuotta, vaikkemme kykenekään artikuloimaan täsmällisesti tätä affirmaatiota (myös tässä tulisi palata takaisin 1800-luvulle ja siihen suureen keskusteluun, joka liittyy sosiologian syntymisen hetkeen ja sosiaalisen määritelmään). Foucault'n luentojen luennassa yksi ensimmäisistä johtopäätöksistä, jotka voidaan vetää, on seuraava: moderniteetissä "tuottavuus" on aina ollut sosiaalista. Siksi "sosiaalinen" tuotanto ei ole uutuus, jonka postfordismi tuo mukanaan. Ilman kodin, lasten ja hullujen hallintaa, ilman terveyden hallintaa, koulutuksen, kaupunkien ja alueiden hallintaa, ilman kielten politiikkaa, ilman yleisöjen hallintaa ja ilman köyhien hallintaa ei ole työtä, ei ole tuotantoa, ei ole kasautumaa. Mielikuva todellisuudesta ainoastaan ja varsinaisesti taloudellisena pääoman kasautumisena, joka on varustettu omalla välttämättömyydellään ja logiikallaan ja joka laajentuessaan "kuluttaa" kaiken, mikä tippuu sen käsiin, on hyvin rajoittunut, ja se on paljastunut ja paljastuu uudelleen poliittisesti hyvin vaaralliseksi. Vastoin tätä mielikuvaa Pääomasta, joka on peräisin hegeliläisestä absoluuttisen Hengen logiikasta, ajattelen mieluummin yhdessä Foucault'n kanssa, sen olevan "vallan suhteiden sotkeutumista, joka tekee kokonaisuudessaan mahdolliseksi yhden luokan vallan toisen yli, yhden ryhmän yli toisen".

Sitä paitsi porvarillinen kapitalismi ei ole keksinyt kurijärjestelmiä ja biopolitiikkaa, siis mekanismeja yksilöiden, työläisten ja väestön voimien kasvattamiseksi. Se on perinyt ne 1600- ja 1700-luvuilta, se on perinyt ne Polizeiwissenschaftista (poliisivaltiosta). Porvarillinen kapitalismi on käyttänyt niitä hyväkseen, taivuttanut, tehostanut ja kääntänyt ne pois siitä funktiosta, johon ne oli tarkoitettu: valtion rikastuttamiseen. Tänään jopa ranskalainen uusliberalismi määrittelee poliittisen ohjelmansa "sosiaalisen uudelleen perustamiseksi" (välitettynä jonkun sellaisen kuin Ewaldin kautta, joka tulkitsi Foucault'ta patruunoille!). Jotta markkinoiden toiminta kaupankäynnin periaatteiden mukaisesti olisi tehokasta, tarvitaan valtion jatkuvaa ja kestävää puuttumista materiaalisiin, kulttuurisiin, teknologisiin ja sosiaalisiin "elämän" ehtoihin. Minun mielestäni työtä ei pidä lähestyä osana pääoma-työ -suhdetta, ikään kuin se olisi maailman ja valtasuhteisen alkuperä ja lähde, vaan osana vallan mekanismien sommitelmaa ja osana vastarinnan muotoja, joissa yksilöt, ainutkertaisuudet kiertävät ja konstituoituvat. Työ on ainoastaan yksi näistä mekanismeista, joka ei sitä paitsi tänä päivänä pidä hallussaan niin suurta osaa elämämme ajasta. Pikemmin kuin palata aina "työn" taloudelliseen ja sosiologiseen kuvailuun, pikemmin kuin analysoida pääoman kasautumisen prosessia samalla toivoen, että ymmärrettäisiin sen kaksoisolento (työväenluokka), olisi kiinnostavampaa analysoida niitä strategisia mahdollisuuksia, joita kapinat "talouden" ja "politiikan" alueella tarjoavat vähemmistöjen logiikan kehittämiselle ja "vastakäytänteiden kapinalle". Nämä ovat itse asiassa niitä käyttäytymisiä, niitä vähemmistöisiä strategioita, jotka investoivat ja uudelleenmuokkasivat palkkatyön kamppailuja, kuten pyrin osoittamaan kirjassani väliaikaisten (epäsäännöllisten) tapauksessa.

Tässä tehtäisiin minun mielestäni samankaltainen virhe, joka tapahtui marxilaisille koko 1900-luvun ajan, jos rajoituttaisiin affirmoimaan immateriaalisen, kognitiivisen tai kaiken muun tyyppisen työn strateginen rooli. Olen yhä enemmän ja enemmän vakuuttunut siitä, että tämän hetkisiä tapahtumia ei luonnehdi "immateriaalisen tai kognitiivisen työn hegemonia", vaan diffuusio, vähemmistöjen käyttäytymisen ja vastatoimien käytäntöjen tarttuminen, joka ilmenee myös palkansaajissa. Minulle on selvää, että kamppailut tiedosta ja tiedostamisesta viittaavat vastakäytänteiden dynamiikkoihin, pikemmin kuin palkkataisteluihin ja klassisiin vaatimuksiin. "Ei haluta olla muiden ohjattavana, halutaan itse ohjata itseä" pätee myös ja ennen kaikkea tiedon alueella. Tästä on olemassa lukemattomia esimerkkejä.

Kapitalistinen johto ei vapise. Se on hyvin tietoinen siitä, että sitä kohtaavat nämä vähemmistöjen empowermentin (voimaantumisen) strategiat. Nykyaikaisessa tuotannossa mieltä ei enää jätetä naulakkoon, vaan se tuodaan mukaan työsaliin, toimistoon jne. Tämä merkitsee sitä, että kontrolli työssä ei tapahdu enää ainoastaan kurin kautta, vaan se toimii myös mielten hallintana. Johtamisen ja hallinnan tekniikat ja kontrollin mekanismit tähtäävät mielten talouden organisaatioon (tämä on se, mitä merkitsee sananmukaisesti termi, jonka Foucault käänsi kreikasta "mielten ohjaamiseksi"). Valtasuhteiden moneuden ulkopuolella suhde "työläiset/pääoma", vastarinnan muotojen ja subjektivaation prosessin ulkopuolella "luokka", nämä ovat poliittisia ja teoreettisia totalisaation operaatioita, joista maksamme edelleen raskasta hintaa. Marxismi loi toisen enemmistöisen mallin (työläinen, luokka), jonka tuhoavat vaikutukset ovat yhä aktiivisia siinä, mitä näistä organisaatiomuodoista on jäljellä. Tämän logiikan mukaisesti minusta vaikuttaa, että keksinnön voima (la puissance d'invention), joka on kaikkien ja jokaisen, joka on sosiaalinen, moninainen ja heterogeeninen, jos haluatte, sekoitetaan aina palkansaajiin, joka on vallan mekanismi, jonka päämääränä on ottaa haltuun tämä sosiaalinen luovuus. Jos tätä hyvin yksinkertaista jakoa ei tehdä, vajotaan marxismin pahimpiin heikkouksiin, jossa työläiset on se, mikä tuottaa rikkauden, kun taas toiset jakavat sen (ennakkoluulo, joka on suoraan haettu Pääomasta ja joka on täydellisesti erottamattomissa kaikkien rohkeiden vasemmiston ihmisten mielistä ja joka saa aikaan kaikkea tämän päivän kapinaa mutkistavan merkittävän esteen).

Viimeinen poliittinen merkintä, joka tulee Foucault'lta: mielten hallinta näytteli menneisyydessä saranan tai nivelen roolia (käännekohtaa) yksien ja toisten erilaisten ulkoisten elementtien ja mekanismien välillä. Voi olla, että tätä samaa nivelen roolia näyttelevät nykyään vastakäytänteet ja vähemmistöjen käytännöt. Minusta vaikuttaa siltä, että heterogeenisten elementtien kompositio, erilaisten koordinaatio, mahdottomien yhdistäminen tapahtuu näiden käytänteiden kautta eikä immateriaalisen työn hegemonian kautta.

Multitudes: Voidaanko ajatella politiikkaa lähtien liikkeelle eron filosofiasta?

Maurizio Lazzarato: Eron filosofia on poliittinen filosofia. Se esittelee perustavanlaatuisen muutoksen opposition ja komposition ajattelun alueella, koska se ajattelee niitä alkaen erosta ja toistosta. Haluaisin keskittyä tässä eron ongelmaan. Ainutkertaisuuksien dynamiikat eivät ilmene ainoastaan keskinäisessä destruktiossa (oppositiossa), eivätkä ainoastaan keskinäisessä tuotannossa (yhteistuotanto), vaan myös erojen tuotannossa, variaatioiden luomisessa. "Variaatio" esittelee radikaalisti heterogeenisen elementin tavalle ajatella konfliktia ja yhteistyötä, koska se "ei vastusta mitään, eikä se ole samanlainen eikä yhteneväinen minkään kanssa". Ei oppositio eikä kompositio manifestoi eron vapaata hahmoa. Tämä viimeinen ei ole identifioitavissa oppositioon, eikä kompositioon, huolimatta siitä, että se kykenee ilmaisemaan ajatuksia niin oppositiossa kuin kompositiossa. Ilman variaatiota oppositio vajoaa väistämättä dialektiseen vastakkainasetteluun tai ystävä/vihollinen -suhteeseen. Marxismi identifioi eron joko vastakkainasetteluun tai oppositioon kohtalokkain poliittisin seurauksin.

On korostettava, että ei ole kyse opposition ja konfliktin kieltämisestä - kaukana siitä - vaan sen havaitsemisesta, mikä on muutoksen järjestys konfliktissa ja sen havaitsemisesta, mikä on opposition järjestys. Niin oppositio kuin muutos ovat tarpeellisia, kuten kaikki konfliktit osoittavat, mutta ne esiintyvät kahdessa erilaisessa toiminnan ja analyysin tasossa, jotka tulisi erottaa huolellisesti. Olen yrittänyt näyttää sen nykyaikaisten kapinoiden analyysin kautta, kapinoiden, jotka tapahtuvat nimenomaan kahdella heterogeenisella tasolla (vallan yhden ainoan mahdollisen maailman taso – oppositio vallalle – ja vähemmistöjen käytänteiden tuhansien mahdollisten maailmojen taso – empowermentin ja kokeilun käytänteiden luominen). Ilman variaatiota, sitä vastoin, ainutkertaisuuksien kompositio ja koordinaatio sulkeutuvat tukahduttavan kommunitarismin sisälle, kollektivismiin, joka ei tee muuta kuin uusintaa enemmistön mallia (sillä ei ole väliä, onko se sosialistinen vai kapitalistinen). Tarde kutsuu meidät katsomaan konfliktia ja kompositiota uudesta näkökulmasta, variaation näkökulmasta. Tästä perspektiivistä oppositio ja kompositio ovat myös eroamisen voimia, eivät itsessään, vaan koska ne avautuvat tapahtumaan. "Opposition rooli on neutralisoida, omaksumisen rooli tyydyttää; mutta yksi neutralisoivana ja toinen tyydyttävänä ovat samoin vapauttavia ja monipuolistavia. Koska oleminen, tyydytettynä tai pidätettynä niihin, on hetkellisesti vapautettu siitä ahtaasta ja kiinnitetystä determinaatiosta, joka konstituoi tarpeen tai toiminnan; se on hetkellisesti palautettu tähän loputtomaan, indeterminoimattomaan virtuaalisuuteen, joka on sen luonnon perustalla ja josta ei viivytellä uudelleen lähtöä, mutta uutta tietä pitkin." Näissä erilaisissa todellisuuksissa, näissä tasoissa, jotka ilmenevät samaan aikaan, tulisi suhteuttaa kapinan strategiat ja yhteistoiminta. Haluaisin nyt nostaa esiin kaksi tai kolme kovin teoreettista, poliittisesti perustavanlaatuista huomioita koskien komposition prosessia, "universaalia koordinaatiota", avatakseni keskustelun tavalla, jolla multituden teoria ratkaisee tämän ongelman lähtien liikkeelle yhteisen käsitteestä.

Koordinaation näkökulmasta katsottuna poliittinen ongelma näyttää olevan seuraava: kuinka "koota yhteen" moneus, kuinka järjestää heterogeenisyys heterogeenisyyden ominaisuudessa, kuinka muodostaa erilaisuudet, joiden pitää jäädä erillisiksi yhteistuotannon prosessissa? Tämä logiikka asettuu selkeästi vastaan hegeliläis-marxilaista dialektiikkaa, joka laittaa vastakohtaiset termit pelaamaan keskenään homogeenisessä elementissä ja joka lupaa niiden sovintoa ykseydeksi. Mutta se asettuu myös vastaan poliittisen filosofian logiikkaa, joka toimii juridisten subjektien oikeuksien transferenssin perustalta. Minä osaltani vetoan edelleen eron filosofiaan, koska "yhteinen" vaikuttaa minusta ilmaisevan välttämättömyyttä kulkea tiettyyn suuntaan, pikemmin kuin tuottaa käsitteitä, joita tarvitsemme. Italialaiset ystäväni pilkkaavat ystävällisesti kiinnostustani Tardeen, mutta tästä viimeisestä olemme samaa mieltä sen suhteen, että emme saa supistaa "yhteisen" konstituutiota yksilön ja kollektiivin dialektiikan muodonmuutokseen, johon multituden teoria näyttää vajoavan.

Ensimmäinen eron filosofian poliittinen affirmaatio on seuraava: yhdistetty ei voi koskaan totalisoida elementtejä, jotka sisältyvät sen konstituutioon. Siksi eron filosofia määrittyy ensinnäkin sen kautta, että se kritisoi käsitystä politiikasta totaalisuutena, kaikkena, universaalina, sovintona. Haluan ohimennen huomauttaa, että marxismin pääasiallinen raja kulkee itse asiassa siinä, että se ei ole ollut totaliteettia, universaalisuutta ja subjektia kohtaan kriittinen teoria ja käytäntö, vaan pikemmin hyvän totaalisuuden, universaaliuden ja hyvän subjektin etsintää.

Toinen seikka, jonka kohdalla eron politiikka haastaa meidät, koskee suurten yhdistelmien rakentumisen ja tuhoutumisen prosessia. Kuinka selittää suurten sosiaalisten, elimellisten, molekulaaristen ja fyysisten mekanismien muotoutuminen? Ja kuinka selittää "sisäiset kapinat, jotka päättyvät siihen, että ne murretaan"? Ainutkertaisuuden toiminnan kautta, ainutkertaisuuden, joka on palauttamattomasti erilainen kuin elementit, jotka osallistuvat "kaiken" kompositioon! Attribuutit, joista jokainen ainutkertaisuus-elementti saa kiittää yhdistymistään kokonaisuuteen, eivät muodosta sen luontoa kokonaisuudessaan. Päinvastoin, mikään ainutkertaisuus-elementti ei koskaan osallistu kokonaisuuteen tai yhdisteeseen kuin joillain tahoillaan. Toisilta tahoilta ainutkertaisuus-elementti pakenee kokonaisuutta, koska, Tarden mukaan, sillä on muita taipumuksia, toisia vaistoja, jotka tulevat erilaisista kompositiosta. Vaikka sosiaalinen (yleinen) kykenisi värväämään kaikki elementti-ainutkertaisuuksien aktuaaliset taipumukset, jotka se kaappaa ja sisällyttää omaan organisaatioonsa, se ei voisi kuluttaa loppuun niiden kaikkia virtuaalisuuksia. Käyttääkseni hyväkseni Simondonin kieltä, yksikään individuaatio ei kuluta loppuun ainutkertaisuuksien esi-individuaalista luontoa. Sitä paitsi Tarde sanoi meille, että jos kaikki ainutkertaisuuden attribuutit tulevat sosiaalisesta, sen sisältymisestä yhteiseen, silloin voimme olla varmoja siitä, että yhteiskunnat säilyvät ikuisesti muuttumattomina. "Huolimatta velkamme laajuudesta suhteessa sosiaalisen alueeseen, on selvää, ettemme ole sille velkaa kaikkea. Meillä on ei-sosiaalisia vaistoja, joihin kuuluu yhteiskunnanvastaisuus. Tietysti, jos olisimme kokonaan yhteiskunnan luomia, se olisi tehnyt meidät täysin sosiaalisiksi." Jos yhteinen (commun) olisi tehnyt meidät kokonaan, se olisi tehnyt meistä ainoastaan kommunisteja (communistes). Tarde kuvailee tässä palautumattoman barbaarista elementtiä, josta Laurent Boven puhui julkaisun (Multitudes-lehden) eräässä seminaarissa Spinozan ainutkertaisuuksien teorian vuoksi. Universaali yhteistoiminta ei pyyhkäissyt pois näitä barbaarisia aisteja, ne eivät hukkuneet yhteistämiseen (mise en commun). Nämä barbaariset erot ovat jopa jalostuneet ja voimistuneet "yhteistämisessä". Tarden mukaan identiteetti ja ero, ainutkertainen ja yleinen, tyypillinen ja yhdenmukainen, alkuperäisyys ja konformismi "ovat käytössä monta kertaa peräkkäin", mutta olennainen ja viimeinen termi koskien näitä muutoksia on ero. Yhteisellä (Tarden mukaan toistolla) on eron differentoitumisen funktio, joka ei etene kasvaen kohti yleistä (univers), vaan hioutuen, koska on eroja, jotka katoavat, kun taas toisia nousee esiin. Ottakaamme esimerkki kielestä, joka on se, joka nostaa esiin eniten ambiguiteetteja yhteisen teoriassa. "Ihmiset, jotka puhuvat kaikilla erilaisilla aksenteilla, intonaatioilla, äänen painoilla, tavoilla: tässä sosiaalinen elementti, todellinen riitasointuisten heterogeenisyyksien kaaos. Mutta pitemmän päälle tästä sekavasta Baabelista tulevat näkyviin kielen yleiset tavat, jotka voidaan muotoilla kieliopillisiksi laeiksi. Näistä jälkimmäisistä on osaltaan hyötyä – sen kautta, että saatetaan suhteisiin suurempi määrä yhdessä olevia puhujia – vain siinä, että ne korostavat heidän ajatuksiensa asiallista hahmoa: toinen riitasointuisuuden genre." Vain pinnallisesta näkökulmasta katsottuna ero on vangittu kahden toiston väliin, yhteinen on alkuperä ja välitys on yhteistoiminnan tulosta, puhuakseni kuten Toni Negri. Vieläkin perustavammin, toisto, samankaltaisuus ja yhteinen ovat tuotteita kahden eron välillä. Ei ole olemassa synteesiä, välitystä, sovintoa erossa, vaan päinvastoin itsepintaisuus differentaatiossa. Yhteistyö yhteisessä työssä on yhteistuotannon mekanismi, joka lisää niiden elementtien toimivaltaa, jotka osallistuvat siihen. Mutta yhteistuotanto ei ole yö, jossa kaikki kissat ovat harmaita. Voisimme käyttää tässä hyväksemme deleuzelaista nomadisen distribuution tai kruunatun anarkian ontologiaa selittääksemme tavan, jossa erilaiset toimivat yhdessä säilyen erilaisina, jossa tasa-arvo ja ero järjestäytyvät muutoksen (devenir) näkökulmasta: "olla tasa-arvoinen on välittömästi läsnä kaikissa asioissa, ilman välitystä tai mediaatiota, vaikka asiat tapahtuvat epätasa-arvoisesti tässä tasa-arvoisessa olemisessa." Kuinka selittää säännöllisten mekanismien muodostuminen ja hajoaminen, jos ei ole variaatiota, eroja, epätasa-arvoisuuksia haltuunottovoimassa ja potentiaalisen eroja? Kuinka selittää muutos, kun kerran Historian filosofia ei enää näytä reittiä tulevan tiellä, ilman teoriaa tapahtumasta ja virtuaalisesta ja yleisestä ulkopuolesta? Mutta sosiaalisten määrien konstituution kysymys ei ratkea vaatimuksella ainutkertaisuuksien toiminnasta ja niiden virtuaalisesta luomisvoimasta. Yhtä hyvin Tarde, kuin toisen tradition mukaan William James, työskentelivät kuvaillakseen erittäin tarkasti ja erittäin säntillisesti, kuinka kuljetaan eron, ainutkertaisuuden, tapahtuman ja keksinnön luomisesta sosiaaliseen määrään (yhteen kieleen, instituutioon, koodiin, tieteeseen jne.). Minä viittaan kirjassani tähän rekonstruktioon.

Kollektiivisen toiminnan kannattajat kieltäytyvät tästä työstä, koska he ennaltaolettavat, että vuorovaikutus yksilöiden välillä (tai ainutkertaisuuksien välillä Multituden teorian mukaan), kommunikaatio ja yhteistyö riittävät tässä urakassa. Todellisuudessa, se mitä he kuvaavat, on tautologia, koska yhteinen (kollektiivi), kommunikaatio ja yhteistyö ovat yhdellä kertaa ennakko-oletuksia ja tuloksia. "Todellisuudessa tällaiset selitykset ovat illusorisia, ja niiden kirjoittajat eivät huomaa, että postuloidessaan tämän sortin kollektiivisen voiman, miljoonien ihmisten yhtäaikaisuuden yhdellä kertaa tietyissä suhteissa, he väistävät merkittävän ongelman, kysymyksen siitä, kuinka on voinut tapahtua tämä yleinen assimilaatio." Se, mihin tämän pitäisi kiinnittää meidän huomiomme ainutkertaisuuksien ja niiden komposition suhteessa, on se tosiasia, että toistot, totunnaisuudet ja samankaltaisuudet ovat merkittävän poliittisen taistelun aluetta, koska "yhteinen" ei ole synteesi, vaan valitsemisen mekanismi.

Jos halutaan välttää banaliteetteja (tarvitsemme yhteisen kielen puhuaksemme, kommunikoidaksemme) tulisi tietää, mikä yhteistyminen (mikä toisto, ollaksemme tarkempia) on kyseessä. Bahtinin mukaan kieltä (kieliopillisia rajoituksia, ilmaisun genrejä) voidaan pohtia erilaisista näkökulmista, jotka viittaavat radikaalisti antagonistisiin "yhteisen" käsitteellistyksiin. Keskittävä kielipolitiikka valitsee kielellisestä kaaoksesta ne muuttumattomat, jotka tuottavat ilmaisun majoritaarisen muodon, joka murskaa kaiken vähemmistön, sillä aikaa kun hajottavat voimat, minoritaariset käytännöt tai vastakäytänteet valitsevat samasta kaaoksesta muuttujat, jotka ovat osa kieltäytymistä siitä, että annettaisiin keskitetyn ilmaisun säännöstöjen ohjata, ja jotka sallivat differentaation dynamiikan avautua.

Ongelmana ei ole myöntää, että yksityinen kieli ei ole mahdollinen (se on ilmiselvää) vaan tarkentaa, minkä tyyppistä "yleisöä" haluamme rakentaa, minkä tyyppistä ilmaisullista "yhteistä" me tarvitsemme. Multituden yhteisen käsitteessä tämä poliittinen kamppailu häviää joskus konsensuaalisempien yhteistämisen eduksi. Kysymys instituutioista nousee esille: minkä tyyppisiä instituutioita me haluamme? Sellaisia, jotka valitsevat enemmistön mallin? Vai sellaisia, jotka suosivat muutosta, eroa, joka on erilainen? Yhteinen, kollektiivi ja tasa-arvo eivät ole hyviä tai positiivisia asioita itsessään. Päinvastoin – kuten Nietzsche meitä valisti raivokkaassa kritiikissään, joka koskee tasa-arvoisuutta ja yhteistyötä ilman eroa – meillä voi olla yhteinen, joka ei valitse ääripäitä ja variaatioita saadakseen ne siirtymään toiston kautta sivistymättömimmistä hienostuneimpiin, vaan yhteinen, joka päinvastoin valitsee keskiarvon, keskinkertaiset mielenkiinnon kohteet, karjalaumaihmisen, keskinkertaisen ihmisen, "liberaalin" ihmisen, siis "ilmastoidun painajaisen", jossa me elämme. Enemmistön malli (ja sen toinen ei-dialektiikka, vähemmistöt) on toinen suuri poliittinen kategoria, jonka eron filosofia on jättänyt meille perinnöksi. Enemmistön malli on vallan mekanismi, jolla on pitkä historia ja joka on esimerkiksi taloustieteen perustalla. Keskivertoihminen, keskinkertaiset mielenkiinnon kohteet ja käyttäytymisten keskinkertaisuus on Adam Smithin homo oeconomicuksen konstituution kannen avain. Konstituutio, joka tapahtuu sitä paitsi passioiden hallinnan kautta, yleisön (osallistumattoman katselijan) välityksellä, "kansalaisyhteiskunnan" kehikossa. Löydämme kaikkialta tämän talouden konstituution ei-ekonomistisen dynamiikan, jossa enemmistön mallin mukaiset käyttäytymiset muotoutuvat taloudellisen, sosiaalisen, tunteellisten ja "julkisten" käyttäytymisten hallinnan mekanismien kautta.

Multitudes: Miten "politiikka kokeiluna" tulisi ymmärtää?

Maurizio Lazzarato: Hyvin nopeasti. Logiikka, joka hallitsi modernia, oli työn logiikka. Aktiviteetti ymmärrettiin työksi, siis ihmisen, materian ja maailman muuttamiseksi (transformation). Aktiviteetti on tekemistä. Kuva ihmisestä, jonka eri teoreettiset traditiot ovat rakentaneet tämän aktiviteetin käsitteen mukaisesti, on homo faberin malli. Sitä vastoin, kun olemme saaneet vaikutteita toiminnan käsitteellistämisestä tapahtumana, emme voi enää ajatella ihmistä "itsensä ja maailman tuottajana" vaan, Nietzschen sanojen mukaan, maailman ja "oman itsensä suurena kokeilijana". Me emme ole "tuottajia" vaan "ongelmien asettajia ja ongelmia itsekin – niinpä meidän on välttämättä aina itse muututtava enemmän ongelmiksi samaan aikaan kun muutumme kelvollisemmiksi asettamaan niitä ja kenties ehkä myös kelvollisemmiksi elämään." Se, että muuttuu itse ongelmaksi, on tilan avaamista toiminnalle, joka on kokeilua, mikä tarkoittaa siten valtaa uudelleen ryhmittää kaksi suurta modernin toimintatraditiota – taide ja tiede – jotta voimme laatia uuden tavan toimia sosiaalisesti ja poliittisesti. Ei enää ajaa takaa representaatiota, vaan harjoittaa kokeilua. Ei enää kuvitella utopioita, tulevaisuuden suunnitelmia, vaan rakentaa nykyistä keksien ja harjoittaen radikaalia konstruktivismia. On selvää, että jos tiede ja taide avautuvat tälle uudelle tilanteelle, niillä tulee olemaan paljon asioita tuotavaksi uuteen poliittisen ja sosiaalisen toiminnan käsitteeseen.

Julkaistu alun perin Multitudes-verkkolehdessä keskiviikkona 12. tammikuuta 2005.

Keskustelun muokannut tekstiksi Yves Citton (http://multitudes.samizdat.net/article.php3?id_article=1859&var_recherche=lazzarato).