2005-09-09

Johdanto "Kuinka liikkuva mieli vallataan" -konferenssiin

Jussi Vähämäki

Capturing the Moving Mind -konferenssi lähti tänään liikkeelle Helsingistä kohti Moskovaa ja sieltä edelleen Novosibirskin kautta Pekingiin, jonne tämä noin viidenkymmenen osallistujan liikkuva mieli seisahtuu 20.9.2005, kunnes se hajoaa taas omille suunnilleen. Kyseinen teksti on konferenssin avaussana tai se tausta, joka suhteuttaa konferenssin aikana käytävää keskustelua. Keskeisellä sijalla Siperian junassa tulevat olemaan sodan, kontrollin ja mielivallan teemat. Konferenssin etenemistä voi seurata Ephemera-verkkolehden kautta, ks. http://www.ephemeraweb.org/conference/index.htm

Sota

"War is the father of all and king of all, and some he shows as gods, others as men; some he makes slaves, others free", Heraclitus

"Today we are fighting a global war on terror", G.W. Bush July 11, 2005

Elämme globaalin sodan tilassa, emme paikallisten sotien tai konfliktien peräkkäisissä tiloissa. Sota ja konflikti eivät ole enää paikallisia. Enemmänkin, niiden tila on epämääräinen ja vaikeasti hahmotettava. Sota on kaikkialla eikä missään. Se ei sulje sisään eikä se pyri eristämään. Pikemminkin se haluaa hävittää rajat ja aidat; se haluaa levittää ihmisruumiit samalle tasolle ja suoraan käytettäviksi organisoimalla ruumiiden liikkeitä, joskus supistaen liikkumisen mahdollisuuksia, joskus niitä avaten. Joka tapauksessa sen tehtävänä on aina antaa liikkeelle suunta, löytää sille tarkoitus ja identifioida sen alkuperä. Se haluaa antaa koordinaatit liikkeelle.

Tässä sotatilassa leviää uusi kontrollien järjestelmä, joka levittäytyy maailmanlaajuiseksi. Sota on tämän järjestelmän pysyvä ja pääasiallinen olemassaolon tapa, vaikka eksplisiittiset sotilaalliset, poliittiset, sosiaaliset tai lainsäädännölliset toimenpiteet vaihtelevatkin. Sodasta voidaan erottaa kaksi rintamalinjaa tai voimalinjaa, joiden avulla sitä voidaan hahmottaa. Nämä linjat sekoittuvat kuitenkin jatkuvasti toisiinsa ja ne kutovat uutta vallan rakennetta.

Ensimmäinen linjoista on ulkoinen. Ulkoisessa sodassa näkyvät vielä ainakin muodollisesti (kansallis)valtiot, vaikka itsenäisten valtioiden asema ja kyky suojella kansalaisiaan heikkenee jatkuvasti. Se, että valtio menettää kykynsä taata kansalaisten turvallisuus, merkitsee sitä, että alkaa sota, ja tämä sota on konstitutiivinen ja rakentava käytäntö, jossa tulevat elämän muodot muodostuvat. Siksi, jos haluamme rakentaa uutta turvallisuutta ja uutta oikeutta, emme voi lähteä olemassa olevista valtiollisista instituutioista, emme ihmisarvosta, kunnioituksesta tai muista vastaavista kategorioista, vaan meidän on lähdettävä oikeudettoman ja valtiottoman tilanteesta, niiden tilanteesta, jotka voivat ja kykenevät luomaan oikeutta.

Tämä ulkoinen sota on käynnissä ihmismassojen, väestöjen liikkeiden kontrolloimiseksi. Kyse on perusteiltaan biopoliittisesta konfliktista, jossa toisen maailmansodan brutaalit käytännöt (leirit, kansanmurhat, kidutus) realisoituvat vailla moraalista tai poliittista suuttumusta pelkästään humanitaarisina tragedioina. Tämä ulkoinen sota ei ole ulkoinen siksi, että se kohdistuisi ns. länsimaiden ulkopuolelle. Se läpäisee yhtä lailla ihmisruumiita lännessä siirtäen, organisoiden ja kurittaen niitä ja niiden voimaa ja voimattomuutta. Se on ulkoinen, koska se kohdistuu ihmisruumiiseen, joka on tässä sodassa täysin vailla oikeuden suojaa ja voimaton toimenpiteiden kohde, kuten itsemurhapommittajien epätoivoiset teot kertovat.

Toinen on sisäinen. Se on uuden kontrollien järjestelmän ja sitä vastaavan vallan muodon, joka poikkeaa radikaalisti valtio-muodosta, hahmottumista. Tämä sota ei pyri ihmisruumiiden kontrollointiin tilassa, vaan sitä käydään ihmisen toiminnan mahdollisuuksien, ihmisälyn ja inhimillisen kommunikaation kontrolloimiseksi. Sen kohteena on se, mitä voidaan tehdä, sanoa ja ajatella. Tämä uusi "mielivallan", siis aivojen, kielen ja kommunikaation käyttöön kohdistuvan vallan regiimi ei ole pelkästään läntinen, vaikka sitä leimaavatkin sosiaalisten suhteiden ja politiikan muutokset erityisesti kehittyneissä länsimaissa. Näitä muutoksia voidaan luonnehtia kontrollien yhteiskuntiin siirtymiseksi.

Syntymässä olevia kontrollien yhteiskuntia yrittää legitimoida erityinen fundamentalistinen ja äärioikeistolainen ideologia tai henki. Tämä fundamentalismi ei ilmene avoimena rasismina, vaikka se puhuukin sivilisaatioiden välisestä konfliktista. Se ei ilmene avoimena rasismina, "arjalaisen rodun" etuoikeuksina tai apartheidina. Se ei kohdistu ihmisryhmien ulkoisiin ominaisuuksiin, vaan siihen mitä ihmiset ajattelevat, mihin he uskovat ja mitä he mahdollisesti voisivat tehdä. Se ilmenee epäilyn ja epäluulon levittämisenä ja tiukkojen käyttäytymisen sekä ajattelun julkilausumattomien mallien asettamisena. Tässä fundamentalismissa esimerkiksi "terroristi" poikkeaa määritelmältään "juutalaisesta". Jokainen, joka käyttäytyy poikkeavasti, kapinoi tai on muuten vain epäilyttävä niiden tavoitteiden suhteen, joita "valtion turvallisuus" vaatii - puolustaessaan esimerkiksi perustavanlaatuisia kansalaisoikeuksia - voidaan ymmärtää vähintäänkin potentiaaliseksi terroristiksi, ja hänet on siksi eliminoitava, riisuttava aseista jo ennen kuin hän on tehnyt mitään. Toisin sanoen on pyrittävä kontrolloimaan hänen mahdollisuuksiaan toimia. Mahdollisuuksien kontrolloiminen merkitsee ennen kaikkea ajattelun ja liikkumisen tai toiminnan, ajatuksen ja liikkeen kontrollia. olemme palaamassa uskonnolliseen valtioon, jossa ero ajatuksen ja teon väliltä on kadonnut.

Ajattelun (uskon tai uskonnon) ja toiminnan tai tekojen (valtion) toisistaan erottaminen muodostivat ne kaksi modernien demokratioiden peruspilaria, jotka niin sanotun terrorismin vastaisen sodan aikakaudella ovat sortuneet, kun kontrollitoimet kohdistuvat pikemminkin ajatteluun ja toiminnan mahdollisuuksiin kuin varsinaisiin tekoihin tilassa. Se helppous, jolla niin sanotut länsimaat ovat siirtymässä takaisin 400 vuoden takaiseen periaatteeseen cuius regio eius religio, on hämmentävää. Kuten pääministeri Blair sanoi Lontoon iskujen jälkeen: "Our determination to defend our values and our way of life is greater than their determination to cause death and destruction to innocent people." Ja G.W. Bush lisää, että: "the attack in London was an attack on the civilized world. And the civilized world is united in its resolve: We will not yield. We will defend our freedom". Oikeusvaltion tuhoaminen tapahtuu jonkinlaisena joukkopsykoosina, jossa kuvitellaan, että ajattelusta rankaiseminen koskettaa vain muita ja on olemassa kaksi eri oikeutta, "meidän" ja "muiden". Mutta kun keskeiset oikeusvaltion periaatteet kaatuvat, ne kaatuvat kaikilta eivätkä vain muilta: muslimeilta, maahanmuuttajilta, ylipäätään "toisilta". Tämä modernien yhteiskuntien sisällä tapahtuva muutos - ja siirtymä kohti "fundamentalistista" uskonnollista valtiota - ei näytä niinkään reaktiolta "ulkoisiin" tapahtumiin kuin yritykseltä reagoida vanhan (teollisen) yhteiskunnan mallin mukaan yhteiskuntien sisäiseen kehitykseen ja erityisesti uuden yhteiskunnallisen subjektin, "aivotyöläisten" syntyyn, ainakin mikäli sitä tarkastellaan suhteessa muutoksiin työn ja tuotannon maailmassa. Ajatollahit löytyvät paljon lähempää kuin Iranista!

Liike vailla syytä ja vailla alkuperää on levottomuuden ja levottomuuksien lähde. Se pakottaa vallan ulos torneistaan. Kun liikkeen suuntia ja mahdollisia merkityksiä on monta, kun ei tiedetä missä ollaan ja minne ollaan matkalla, on alettava haroa, koskettaa ja kokeilla. Tai Deleuzea seuraten voidaan sana, että joudutaan jännittymään kohti äärettömästi vaihtelevaa "abstraktia tasoa" ja muututaan poeettisiksi. Nyt paetaan joka suuntaan, kauas tasapainosta ja järjestyksestä. Ihmiset vyöryvät, virtaavat ja paisuvat vailla suunnan, alkuperän tai merkityksen rajoituksia. Vain tämä vyöryminen, leviäminen tai paisuminen päästää halun ja liikkeen esiin. Tai: ajattelu voi edetä, liikkua ja koskettaa vain kun se vie merkityksen romahdukseen, kauas tasapainosta, kauas yhteiskunnasta ja sen tarpeista.

Kun ajattelusta on tullut materiaalista ja tuottavaa, kun ajattelu on suoraan tuottavaa ja maailmaa muuttavaa, meidän on annettava ajattelua vastaan käytävälle sodalle positiivinen ja rakentava merkitys. Sitä ei löydy ajattelun ja toiminnan tornien uudelleen rakentamisesta, vielä vähemmän sitä kannattaa etsiä sivilisaatioiden välisestä konfliktista tai fundamentalistisen valtion rakentamisesta. Se, että näemme ja tunnemme ongelman nahoissamme, on jo riittävästi. Koska vain ongelma avaa tilan toiminnalle, kokeiluille, jotka määrittävät uudelleen ajattelun ja toiminnan, taiteen ja tieteen suhteet ja niiden kautta poliittisen ja yhteiskunnallisen toiminnan uudet muodot. Kuten Deleuze sanoi: "History is not experimental, it is just a set of more or less negative preconditions which make it possible to experiment with something beyond history". Meidän tehtävänämme ei ole niinkään tulkita nykyistä sotaa, sen syitä ja tavoitteita, vaan kokeilla ja kokea jotain, joka ylittää sodan regiimin ja kokeilee ja kokee uusia mahdollisia toiminnan, tuotannon ja politiikan muotoja.

Kontrollit

Mainiossa artikkelissaan "Jälkikirjoitus kontrolliyhteiskuntiin" Gilles Deleuze kirjoittaa siirtymästä, joka on tapahtumassa (teollisille) kuriyhteiskunnille luonteenomaisesta ajallisesta ja tilallisesta peräkkäisyydestä uusiin kontrolliyhteiskuntiin, jotka tilaan pakottamisen (sisään sulkemisen) ja ajallisen peräkkäisyyden sijaan toimivat tilan ja ajan jatkuvan muuntelun/modulaation kautta. Kuriyhteiskunnille luonteenomaisen sisään sulkemisen ja internoinnin malleina vankila ja mielisairaala ovat peräisin Michel Foucault'n tutkimuksista. Nämä institutionaaliset mallit, niissä harjoitettu ihmisruumiin ja ihmishengen kurittaminen ja niissä syntyneet erityistiedot (esim. psykiatrinen tieto) ja kontrollitekniikat voidaan ymmärtää tehtaan keksimiseksi. Tehtaassa henkinen työ, aivotyö ja ruumiillinen työ, suunnittelu ja suorittaminen, kommunikaatio ja valmistaminen olivat toisistaan erillisiä ja niillä oli eri tilat.

Mitä tehdas tässä mielessä oikeastaan tekee? Ennen kaikkea se luo näyttämön, joka antaa tilallisen ykseyden ja yhtenäisyyden ajalle, paikalle ja toiminnalle. Tehtaalle oli luonteenomaista paikan yhtenäisyys. Tietyissä paikoissa suoritettiin tiettyjä toimintoja ja eri paikat yhdistettiin toisiinsa koordinoidusti. Erikoistuminen läpäisi tehtaan lisäksi myös koulut ja kodit. Työpaikka oli eräänlainen muotti, joka pakotti työntekijän sisäistämään talouden normit ruumiinsa liikkeiksi. Jokainen erillinen paikka, jokainen ketjun rengas sai rinnalleen valvontatilan, josta kontrolloitiin, että paikassa tehtiin, mitä siellä pitikin tehdä eikä tuhlattu aikaa mihinkään epäolennaiseen.

Tehdasta hallitsi ajallinen ykseys. Työntekijät olivat samanaikaisesti läsnä tehtaassa. Tärkeitä olivat aikataulut, määrätyt tehtävät oli suoritettava tiettyinä, ulkoa määrättyinä hetkinä: työ, ruokatunti, lepo jne. Aikataulut olivat kurinpitovälineitä, joiden avulla aika ositeltiin ja myytiin vähittäin. Ruumiiden ja niiden liikkeiden tuottavuus oli aikataulutettu, suljettu jonkinlaiseen aikamuottiin. Tehdasta hallitsi toiminnan yhtenäisyys ja johdonmukaisuus. Annetut tehtävät olivat toisistaan riippuvaisia ja niitä ohjattiin "asia kerrallaan". Tämä tilallinen yhtenäisyys synnytti myös omat vastarinnan muotonsa: viinapullo kätkössä koneen sisällä, pitkitetyt kahvitauot, "laiton" kommunikointi työläisten kesken, hakeutuminen valvonnan kuolleisiin kulmiin ja niin edelleen.

Tilan, ajan ja toiminnan yhtenäisyyteen perustuva malli on ollut kriisissä 1970-luvulta lähtien. Kyse on - Deleuzea seuraten - kuriyhteiskunnan ja sen instituutioiden (tehdas, vankila, sairaala, koulu, perhe) yleisestä kriisistä. Juuri perinteisen ydinperheen ja sinne taylorisoitujen tunteiden, käyttäytymismallien ja normien hajoaminen on ollut kenties syvälle menevin osoitus kuriyhteiskunnan ja sen instituutioiden kriisistä. Ydinperheen hajoaminen pakottaa myös kasvatuksen ja koulutuksen uudistamiseen ja työmarkkinoiden muutoksiin.

Kuriyhteiskunnan mallin murtuminen on merkinnyt siirtymistä käskystä kommunikaatioon, määräyksistä määrättävän osallistumiseen ja vuorovaikutukseen, vankilasta kontrolloituun liikkumiseen (tiedon) valtateillä ja määrättyjen tehtävien suorittamisesta surfailuun netissä, jämäkästä kädenpuristuksesta epämääräiseen halailuun. Suljettujen instituutioiden seinät kaatuvat ja epämääräisyys, sotkuisuus, sekaannus ja epäsiisteys tunkeutuvat tehtaan ja perheen tiloihin, joihin muodostuu jatkuvasti vaihtelevia "työpisteitä". Suljetusta, liikkumattomasta ja konkreetista tehtaasta siirrytään avoimeen, liikkuvaan ja abstraktiin yritykseen. Yritys on jatkuvaa transformaatiota ja uudelleen määrittelyä vailla pysyvyyttä, kuten yrityksissä tehtävä työ on muuttuvaa ja prekaaria. Kyse ei ole niinkään joustavuudesta tai sopeutumisesta kuin modulaatiosta, vaihtelusta, kuten Deleuze oivalsi, kun jäykästä muotista ("pukeutumiskoodi") siirrytään itsestään hajoaviin yhdistelmiin, projekteihin, jotka koostuvat heterogeenisesta aineksesta niin suorittajiensa kuin tehtäviensä osalta.

Vaihtelu kohdistuu nyt tilaan, aikaan ja toimintaan. Tilan rajat katoavat ja niitä määritellään jatkuvasti uudelleen ja eri tilat vaihtelevat ja ovat usein jopa sisäkkäin uusien kommunikaatiovälineiden ansiosta (tietokone, matkapuhelin). Työaika vaihtelee ja varsinaisen palkkatyön ajasta tulee epämääräistä ja rajoiltaan liukuvaa, mutta myös itse työhistoria muuttuu pätkittäiseksi. Toiminnassa henkilökohtainen ja yritykselle kuuluva sekoittuvat, työintensiteetit ja sitoutumisen tasot muuntelevat jatkuvasti ja työntekijän sitoumukset tekevät työstä usein skitsofreenista, kun lupausten runsaus ja niiden pitämisen mahdollisuudet erkaantuvat peruuttamattomasti. Näihin voisi vielä lisätä itse palkkausjärjestelmän modulaation ja palkkauksen "liikkuvien osien" lisääntymisen.

Näiden vaihtelun tai modulaation eri muotojen takana on yksi olennainen tekijä, jota voitaisiin luonnehtia subjektiivisen, henkilökohtaisen osallistumisen ja sitoutumisen muutokseksi tai muunteluksi ja ristiriidoiksi: on oltava kiinnostunut kaikesta välittämättä mistään. Kyse on subjektiivisesta yrityksestä hallita muuntelua tai modulaatiota sillä tavoin, että ei jäätäisi kokonaan sen armoille. Ei olekaan ihme, että tästä subjektiivisen sitoutuneisuuden muuntelusta on tullut uusien kontrollijärjestelmien keskeinen työmaa, jolla ne yrittävät vaikuttaa innostukseen, välinpitämättömyyteen, motivaatioon, eroamiseen, lopettamiseen, jättämiseen, uuden aloittamiseen ja muihin vastaaviin sitoutumisen tunteisiin erilaisin keinoin terapiasta ja medikalisaatiosta aina raakaan pakottamiseen saakka. Tällä kentällä - kun ollaan kiinnostuneita kaikesta välittämättä mistään - käydään kamppailua vapaudesta, "omasta ajasta" ja oikeudesta liikkua.

Kentällä on kaksi ulottuvuutta Foucault'n vastarinnan primaarisuus -teesin mukaisesti: vastarinta tulee ensin, se pysyy ylimpänä ja pakottaa valtasuhteet muuttumaan. Siellä, missä on valtaa ja pakottamista, on siis löydettävissä vastarintaa. Sanoa "ei" on vain vastarinnan minimaalinen muoto, koska vastarinta muuttaa tilanteita, luo ja uudelleen luo. Ensimmäinen näistä ulottuvuuksista on "sosiaalinen tilaus" 1960-luvulta lähtien, siis vastarinta tehdastyölle, joka alkoi tuottaa toisenlaisen elämän muotoja ja malleja. Toinen on peräisin teollisen tuotantomuodon muutoksesta ja kapitalismin uuden kehitysjakson vaatimuksista, joita yritetään ajaa läpi.

Kuten Foucault sanoi: "Mikäli valtasuhteet läpäisevät koko yhteiskunnallisen kentän, johtuu se siitä, että vapautta on kaikkialla". Eli se, mikä fordistisessa teollisuuskapitalismissa ja sen kuritekniikoissa (ja moderneissa demokratioissa) jäi vapauden ja vastarinnan alueeksi, olivat aivot, ajattelu ja kommunikaatio. Nyt ne on saatava valtasuhteiden läpäisemiksi, ja aivojen vapaus on minimoitava ja niiden vastarinta nujerrettava. Siksi käynnissä on myös sota älyä vastaan.

Mieli

Työskentelemme yhä enemmän aivoillamme ja elämme tilanteessa, jossa työn ja tuotannon määrätyt tilalliset ja ajalliset koordinaatit ovat katoamassa. Nykyään äly, ajattelu on kaikin puolin keskeisessä asemassa tuotantoelämässä, mutta se määrittää myös työorganisaatioiden laatua - puhutaan jopa älykkäistä organisaatioista - ja se on tärkeää yhteiskuntiemme uudistumiselle, koska vain äly näyttää kykenevältä keksimään uutta voidessaan kurottautua jo olemassa olevan ja näkyvän tuolle puolen. Mistä äly löytyy, minne se voidaan sijoittaa ja ennen kaikkea mistä ja miten se voidaan saada kiinni ja käytettäväksi?

Ajatteluprosessi sellaisenaan on vailla erityistä paikkaa, koska se ei näy missään tilassa muuten kuin mahdollisten lopputulostensa kautta. Siltä puuttuu tilallinen olemassaolo ja siksi ajattelua on mahdotonta myöskään pakottaa määrättyyn tilaan. Ajattelua voi tapahtua missä vain eikä sille ole etuoikeutettua tilaa. Se on liikettä, joka ei näy päällepäin.

Ajattelu on vailla ajallista peräkkäisyyttä. Sen aika ei ole kronologista, vaan pikemminkin hypähtelevää ja harhailevaa. Ajattelua voi tapahtua milloin vain, eikä sille ole olemassa etuoikeutettua ja määrättyä aikaa, jossa ajattelu tapahtuisi.

Ajattelu on toiminnaltaan "sotkuista", eivätkä ajatukset etene johdonmukaisessa ja siistissä järjestyksessä, vaan niissä vallitsee pikemminkin "hyvän läheisyyden periaate", kuten Aby Warburgin kuuluisassa kirjastossa, jossa jotakin määrättyä teosta etsittäessä löydetään toinen ja se avaa aivan uuden perspektiivin aiemmin ajateltuun. Tässä mielessä ajattelua leimaa siis enemmän eräänlainen "lukihäiriö" (dysleksia) kuin systemaattisuus. Ajattelu on aistilahjakkuutta, monien aistien yhtäaikaista käyttöä eikä yhden aistin ylivaltaa, ja siinä on tärkeää liikkuvien tai muuttuvien kokonaisuuksien ymmärtäminen.

"Tietoyhteiskunnassa" keskeisessä asemassa on aivotyö, älykkyys ja älyn käyttö, siis jokin sellainen jota voidaan kutsua Gabriel Tardea seuraten "aivojen väliseksi yhteistyöksi" tai yhteistyöksi, toiminnaksi ja liikkeeksi aivoissa. Tämä yhteistyö on vailla tilallista olemassaoloa, sitä ei hallitse ajallinen jatkuvuus eikä se toimi johdonmukaisesti. Siinä ei myöskään keskeisessä asemassa ole yksilönero, määrätty subjekti, joka voitaisiin paikallistaa, vaan kollektiivinen, yleinen äly. Päinvastoin, subjektin paikallistaminen johonkin ihmisruumiiseen uhkaa koko aivojen liikettä. Aivotyöläisistä ei myöskään muodostu kompaktia yhteiskunnallista luokkaa, jolla olisi tilallinen olemassaolo. Aivotyö on epämääräisyytensä, liikkuvuutensa ja tilallisen näkymättömyytensä takia jatkuva uhka auktoriteetille ja ennalta asetetuille rajoille, tarpeille ja normeille. Aivotyötä ei voi palauttaa olemassa oleviin, kodifioituihin tietoihin, siihen, mikä jo tiedetään tai mitä on jo sanottu. Se tapahtuu ennen niitä, ennen mitään tilassa näkyvää tai kuuluvaa suoritusta.

Aivotyö ja aivojen välinen yhteistyö eivät ole pelkästään sääntelyn ja kontrollin kohde, siis pelkkä poliittisten toimenpiteiden objekti, vaan aivotyöstä tulee myös politiikan varsinainen (ja näkymätön) näyttämö sekä poliittisen sidoksen muoto ja samalla ainoa tuottavuuden lähde, uuden luomisen "paikka". Tällä näkymättömällä voimakentällä politiikka, poliittinen kamppailu ja tuotanto sekoittuvat toisiinsa, kun esimerkiksi yritysten arvo ei ole enää kiinteässä pääomassa, koneissa ja laitteissa, patenteissa tai softassa, vaan aivotyöläisissä ja koko ympäröivässä yhteiskunnassa (ulkoisessa taloudessa), kaikkialle levinneessä älyllisessä toiminnassa, joka keksii uutta (uusia tarpeita) ja kierrättää vanhaa uusiin konteksteihin, uusiin elämänmuotoihin. Keskeiseen asemaan astuu nyt kysymys elämän, aivojen ja koko yhteiskunnan käytöstä ja suunnasta. Aivojen vapaa käyttö, aivojen välisen yhteistyön vapaus ja kyky asettaa ongelmia vastaan aivojen käyttö jonkin ennalta olemassa olevan tai asetetun ongelman ratkaisemiseksi. Tällä poliittisen konfliktin kentällä, jolla käydään kamppailua aivojen, ihmismielen, vapaudesta, syntyvät myös uudet vallan muodot ja käytännöt, joilla on hyvin vähän tekemistä tilan, ajan ja toiminnan ykseydelle perustuneiden vallan muotojen kanssa ja joita voidaan luonnehtia termillä mielivalta.

Aivotyö on perinteisten työn hallintajärjestelmien, kuten työpalkka (palkkatyömuoto) ja konepääoma, kannalta hankalaa juuri tilallisen, ajallisen ja toiminnallisen epämääräisyytensä takia, koska siinä erottelu työn ja ei-työn ja ajattelun ja ajattelun materiaalisen tuloksen kannalta on hankalaa, ja itse asiassa nämä erottelut pyrkivät usein estämään itse ajattelua (esimerkiksi pakottamalla ajattelun johonkin ennalta määrättyyn lopputulokseen tai estämällä ajattelun liikkumisen, yhdistymisen muihin ajatuksiin).

Enää ei kontrolloida määrättyihin tiloihin rajattuja tehtäviä, määrättynä aikana tehtyjä suorituksia tai toiminnan johdonmukaisuutta. Kontrollit muuttuvat jaksottaisiksi ja perustuvat tavoitteiden ja tulosten välisten suhteiden arvioimiselle. Kontrollien yksinkertaisena tavoitteena on itsearviointi, itsetarkastelu ja tilinteko: olenko saavuttanut tavoitteeni, olenko yltänyt itseni tasolle? Vai olenko jälleen kerran epäonnistunut? Tilinteko, jatkuva itsearviointi on joustavaa tai taipuisaa. Siinä tavoitteet ja suoritukset vaihtelevat. Tämä jatkuva modulointi korvaa palkkatyön aiemman joustamattomuuden ja suoran kontrollin. Itsearviointi palaa takaisin, muistelee ja järjestää muistia faktoiksi, kääntää sitä historiaksi antamalla menneille tapahtumille paikan ja merkityksen. Mieleen palauttaminen ei ole pelkästään miellyttävää, kun tehtävien suorittamisen arviointia varjostaa esimerkiksi työttömyyden uhka.

Joustavan tai taipuisan työn vapaus on valvottua vapautta, kun työntekijä joutuu valvomaan itseään ja omaa sitoutumistaan työhön. Nyt luppohetkiä, kahvitaukoja ja muita vastaavia työstä vetäytymisen hetkiä, jotka aiemmin muodostivat vastarinnan ja vapauden tiloja, varjostaa huono omatunto ja tunne riittämättömästä paneutumisesta työhön. Entisistä ilon ja vapauden hetkistä, työstä vapautumisen ilosta, on yllättäen tullut surun ja puutteen hetkiä. Nyt työntekijältä puuttuu pomo ja fyysiset, tilalliset hierarkiat, jotka pakottaisivat häntä. Hänen on pakko oppia tekemään työtä ilman niitä.

Tämä muuntelun kontrollimalli ei tietenkään ole kaikkialla läsnä eikä se hävitä kokonaan tilaan sulkemisen mallia. Siinä ei myöskään ole kyse yksinkertaisesta ja yksisuuntaisesta kontrolloinnista. Siinä konkretisoituu myös pyrkimys vapauteen, tarve pois suljetusta tilasta, jossa kaikki liike on pysäytetty ja ositeltu, on kyse sitten fyysistä, älyllisistä tai tunteiden liikkeistä. Kuriyhteiskunnalle oli luonteenomaista ruumiinliikkeiden rajoittaminen, ajattelun keskittäminen ja jaksottaminen, tunteiden ilmaisun ja tunnemaailman supistaminen. Vaihtelun ja variaatioiden kautta ihmiset yrittävät ottaa haltuun oman elämänsä, luoda itse elämänsä ja hankkia uusia, vaihtelevia kokemuksia, laajentaa suhteitaan ja sitä kautta omaa voimaansa ja kykyään selviytyä maailmassa. On kyse voimasuhteista vapauden (suhteiden laajuuden, itsenäisyyden, liikkumisen) ja alistamisen välillä.

Konferenssin viralliset sivut: http://www.ephemeraweb.org/conference/index.htm

"Kuinka liikkuva mieli vallataan" -konferenssin esittely suomeksi: http://megafoni.kulma.net/index.php?art=237