2005-08-24

Kuokkavieraat Reloaded

Jukka Peltokoski

Käsittelen tekstissä kuokkavierasprotesteja julkisuushakuisena poliittisena provokaationa. Lähtökohtanani on käsitys, jonka mukaan kuokkavieraat ovat toimintatyyliltään esimerkillinen, joskin kärjekäs ja radikaali, tapaus 2000-luvun vaihteen yhteiskunnallisen liikehdinnän toimintatyylistä. Kyetäksemme ymmärtämään kuokkavierasprotestoinnin tyyliä, meidän on muotoiltava uudenlainen näkökulma poliittiseen toimintatilaan.[1]

Koska käsillämme on leimattu esimerkki, lienee syytä tähdentää alkuun, että uudenlaisen näkökulman hakeminen ei tarkoita viel� sinänsä uudenlaisten ilmiöiden oikeuttamista. 2000-luvun vaihteen yhteiskunnallisessa liikehdinnässä yleistyneen provokatiivisen ja julkisuushakuisen tyylin ymmärtämiseksi emme kuitenkaan voi nojata vanhoihin poliittista toimintaa koskeviin käsityksiin. Uuden erityislaatuisuuden tavoittaminen vaatii uudenlaisia jäsennyksiä.

Kuokkavierasprotestilla viittaan vuodesta 1996 vuoteen 2003 Presidentinlinnan lähettyvillä järjestettyihin mielenilmauksiin, jotka alkoivat nimellä Kansan Kuokkavierasjuhlat, mutta muuttuivat myöhemmin pelkiksi Kuokkavierasjuhliksi, siis ilman viittausta kansaan. Vuonna 1999 tapahtuma oli nimetty (Euro)kansan kuokkavierasjuhlaksi ja Vuonna 2001 Kuokkavierasseikkailu 2001:ksi. Ensimmäisessä tapauksessa nimi viittasi Suomen EU-puheenjohtajakauteen, jälkimmäisessä Stanley Kubrickin kuuluisaan elokuvaan. Vuonna 2004 Kuokkavierasjuhlia ei enää järjestetty. Vain sähköpostilistoilla levisi ilmoitus "ammattimielenosoittajien" lakosta, joka oli julistettu maksamattomien palkkojen vuoksi. Palkanmaksajiksi viestissä ilmoitettiin litania nuoria kansalaisjärjestöjä Vasemmistonuorista Maan ystäviin ja Helsingin anarkisteihin.

Useimmat muistanevat kuokkavierasprotestit lähinnä TV-uutisten itsenäisyyspäivän kuvauksista sekä syksyllä 2004 voimaan tulleesta laista, joka kielsi naamioitumisen mielenosoituksissa. Naamioitumisen kieltänyt laki säädettiin viitaten keskeisesti nimenomaan joidenkin kuokkavieraiden naamioituneina aiheuttamiin omaisuusvahinkoihin ja muihin lainrikkomuksiin. Taustalta saattoi tosin aistia myös yleisempää huolta 2000-luvun vaihteen liikehdinnässä yleistyneestä kasvottomasta toiminnasta sekä yhteiskunnallisten liikkeiden nykyisestä hahmottomuudesta ja epämääräisyydestä. Nykyinen liikehdintä on muuttunut monin tavoin verkostomaiseksi ja nopeasti muuttuvaksi ilmiöksi, joka ehkä koetaan herkästi hahmottomaksi ja kasvottomaksi uhaksi ylipäätään, ei vain naamioita käyttävien aktivistien osalta.

En pyri vastaamaan kysymyksiin siitä, olivatko kuokkavieraat oikeassa tai väärässä tai oliko heidän protestointinsa oikeutettua tai epäoikeutettua. Käsittelen kysymystä siitä, millaisesta poliittisesta toimintatilasta kuokkavieraiden kaltainen protestoinnin tyyli nousee.

Olen jo aiemmin osallistunut kuokkavieraista käytyyn keskusteluun Megafonin puitteissa. Osallistuin myös noin vuosi sitten Nuorisotutkimusseuran Kuokkavierasmuistion tuottamiseen sekä aiheesta järjestettyyn seminaariin (ks. http://www.nuorisotutkimusseura.fi/julkaisut/kuokkavieraat.pdf). Miksi siis nostaa kuokkavieraat jälleen pöydälle. Yksinkertaisesti siksi, että he ovat edelleen tuorein ja poleemisuudessaan kiinnostavin esimerkki poliittisesta toimintatyylistä, joka provosoi ja osoittaa, nousee yllättävällä voimalla, mutta voi yhtä yllättäen myös kadota kuin tuhka tuuleen. Käytän kuokkavierasprotesteja esimerkillisenä tapauksena. En ole kiinnostunut enää käymään keskustelua kuokkavieraista sinänsä. Tähtäimessä on 2000-luvun vaihteen protestoinnin tyylin ymmärtäminen laajasti.

Medioitunut toimintatila

Kuokkavierasprotestit osoittivat omalla kärkevällä tyylillään, kuinka julkisuudesta ja eritoten mediajulkisuudesta on tullut politikoinnin ja yhteiskunnallisten liikkeiden resurssi ja väline. Myöhemmin esitän, että median välineellisen hyväksikäytön näkökulma ei kuitenkaan riitä kuokkavierasprotestien provokatiivisen toimintatyylin ymmärtämiseksi. Aloitetaan silti median väline- tai resurssinäkökulmalla.

Mediajulkisuuden asema nyky-yhteiskunnassa on niin vahva ja keskeinen, että on vaikea kuvitella minkään poliittisen prosessin menestyvän ilman, että sen tiimoilta käytäisiin mediakeskustelua. Mediasta on tullut yksi tosiasiallinen poliittisten aloitteiden esittämisen ja eteenpäin viemisen paikka. Ilmiöstä on puhuttu yhteiskunnan ja politiikan medioitumisena, onpa puhuttu "mediademokratiastakin".

Mediajulkisuuden merkityksen kasvun myötä politiikkaa myös tehdään entistä enemmän medioiden ehdoilla, medioiden määrittelemässä toimintatilassa. Politikoinnin tyyli rakennetaan siten alusta saakka - tietoisesti tai tiedostamatta - siten, että se on mediaseksikästä tai mediakarismaattista, kuten sanoa tavataan. Näkyvyys mediassa on toimintaa ohjaava sisäinen periaate, joka tekee toiminnasta mediasuuntautunutta, jopa mediakeskeistä.

Medioituneeseen politikointiin liitettyjä kriittisiä määreitä ovat muun muassa politiikan henkilöityminen, viihteellistyminen, yksinkertaistuminen ja kärjistyminen sekä tehtailtujen mediatapahtumien korostuminen pitkäaikaisten poliittisten prosessien kustannuksella. Medioitumiseen liitettyjä positiivisia määreitä ovat puolestaan avoimuus, demokraattinen kontrolli, vaihtoehtoisen informaation lisääntyminen sekä nopeat ja suorat keskustelumahdollisuudet.

Olennaista huomioissa on se, että median ei voi ajatella vain esittävän tai kuvaavan poliittisia prosesseja. Se myös muokkaa niitä. Mediavalta "pakottaa" politiikkaa sopeutumaan omaan toimintalogiikkaansa. Eri näkökulmista arvioituna tuolla logiikalla voi olla positiivisia tai negatiivisia vaikutuksia - todennäköisesti yhtä aikaa kumpiakin. Kyse ei ole asiasta, joka on sinänsä hyvä tai paha. Kyse on uudenlaisesta poliittisesta toimintatilasta.

Poliittisten käytäntöjen ja toimintatapojen muokkaamisen lisäksi mediat toimivat "tietoteoreettista valtaa" käyttävänä järjestelmänä. Mediat määrittelevät yhteiskunnallisia kysymyksiä. Mediat valikoivat, mitä kysymyksiä ne nostavat julkisuuteen, ketkä ongelmista pääsevät puhumaan sekä miten ja mitä niistä puhutaan. Kärjistäen voi väittää, että jotain yhteiskunnallista kysymystä ei ole olemassa ennen kuin se saa näkyvyyttä mediajulkisuudessa.

Samalla on muistettava, ettei mediajulkisuus ole tasalaatuinen kokonaisuus. Valtamediat kilpailevat keskenään, ja myös erilaiset yhteiskunnalliset ryhmät tuottavat omia medioitaan, jotka palvelevat niiden omia näkökulmia ja intressejä. Joka tapauksessa, poliittiset toimintatyylit muokkautuvat nyky-yhteiskunnassa poliittisten kysymysten määrittelykamppailuja myöten mediajulkisuuden jäsentämässä tilassa.

Liikkeet mediatilassa

Yhteiskunnan ja politikoinnin medioitumisen yleiskuvaa noudatellen liiketutkijat ovat varsin yksimielisiä siitä, että mediajulkisuus on erittäin merkittävää nykyaikaisille yhteiskunnallisille liikkeille ja että mediajulkisuuden merkitys on jatkuvasti vain kasvanut. Yhteiskunnallisten liikkeiden historiassa jonkinlainen käännepiste voidaan sijoittaa 1970-luvulle, josta lähtien yhteiskunnalliset liikkeet näyttävät tulleen entistä tietoisemmiksi mediajulkisuuden mahdollisuuksista ja rajoituksista. Liiketutkija Martti Siisiäinen on katsonut, että medioiden voimakas hyödyntäminen on keskeisin yhteiskunnallisten liikkeiden toimintatyylin muutos 1900-luvun jälkipuoliskolla.

Mediajulkisuuden ja yhteiskunnallisen liikehdinnän suhdetta voisi tietenkin eritellä monilta eri puolilta. Yksi kysymys on esimerkiksi se, kuinka liikkeet käyttävät medioita kasvokkaisten ja paikallisten vuorovaikutusverkostojen ylittämiseen hankkiessaan ja mobilisoidessaan kannattajia. Taitava, sinänsä alueellisesti toimiva liike voi mobilisoida ihmisiä ympäri maailmaa, kuten Meksikon Chiapasissa toimivat zapatista-sissit ovat konkreettisesti tehneet internetiä ja muita mediaverkostoja käyttämällä. Eläinoikeusliikkeen julkisuuskuvaa käsitelleessä väitöstutkimuksessa Pirita Juppi toteaakin, että "mediajulkisuus ja sen kautta yleiseen mielipiteeseen vaikuttaminen ovat yhteiskunnallisen liikehdinnän uusimmassa vaiheessa monessa suhteessa korvanneet aiemmille liikkeille olennaiset poliittiset ja ideologiset liittolaissuhteet, kuten poliittiset puolueet".

Pitää toki muistaa, että uudet liikkeet eivät nojaa vain valtamediaan. Ne tuottavat jatkuvasti myös omia medioitaan. Mainittu internet on noussut yhdeksi olennaiseksi omaehtoisen mediajulkisuuden tuottamisen areenaksi. Kuten Juppi kuitenkin tarkentaa, vaihtoehtojulkisuuden mahdollisuudet määrittelykamppailuissa ovat kovin rajallisia verrattuna valtamedioihin. Niinpä vuorovaikutusprosessit valtamedian kanssa ovat ratkaisevimmalla sijalla. Tämä esitelmä keskittyy juuri tähän mediajulkisuuden puoleen.

Juppi on listannut liikkeiden tapaa käyttää mediajulkisuutta seuraavasti. Mediajulkisuus on liikkeille väline

  • uusien teemojen esiin nostamiseen ja politisointiin,
  • yhteiskunnallisen tilanteen ja yhteiskunnallisten ongelmien määrittelyyn,
  • diagnoosien, ratkaisumallien ja vaatimusten esittämiseen, uusien teemojen tuomiseen "virallisen" politiikan agendalle,
  • vastapuolen ja päättäjien painostamiseen,
  • kannatuksen ja sympatian hankkimiseen liikkeelle ja sen tavoitteille,
  • osallistujien ja jäsenten rekrytointiin,
  • vallitsevien merkitysjärjestelmien haastamiseen ja vaihtoehtoisten tarjoamiseen niiden tilalle tai rinnalle,
  • vaihtoehtoisten elämäntapojen, kulutusvalintojen ym. levittämiseen sekä kollektiivisen identiteetin ja (kuvitteellisen) yhteisön konstruointiin.

Koska liikkeet käyttävät mediajulkisuutta voimakkaasti hyväkseen, on liikkeistä tullut myös mediariippuvaisia, jopa medioille ehdollistettuja. Juppi toteaa esimerkiksi, että "media voi yhteiskunnallisten liikkeiden kohtelullaan vaikuttaa vahvasti siihen, hyväksyykö yhteiskunta protestiryhmät vai kiistetäänkö niiden legitimiteetti ja eristetäänkö ne muusta yhteiskunnasta". Liikkeen menestys voi siis olla kiinni siitä, miten sen vuorovaikutus medioiden kanssa kehittyy. Myös liikkeen radikalisoituminen voi liittyä mediasuhteeseen. Tapani Suominen esittänyt arvion, että Saksassa 1970-luvulla syntyneen aseellisen vasemmistolaisen ryhmittymän, RAF:n, yhtenä pontena oli ollut ryhmittymää edeltäneen laajan yhteiskunnallisen liikehdinnän negatiivinen vuorovaikutusprosessi mediajulkisuuden kanssa. Liikehdinnän saama julkisuus kärjisti vastakkainasetteluja, vahvisti turhautumisreaktioita ja edisti joidenkin aktivistien siirtymistä maanalaiseen aseelliseen toimintaan.

Mediajulkisuus resurssina

Voimme ottaa nyt käsittelyyn muutamia konkreettisia esimerkkejä kuokkavierasprotestien ja mediajulkisuuden vuorovaikutuksesta. Ensinnäkin voidaan kiinnittää huomiota siihen yksinkertaiseen seikkaan, että itsenäisyyspäivän linnanjuhlat ovat yksi Suomen seuratuimmista mediatapahtumista. Mediajulkisuuden resurssinäkökulmasta tällainen tapahtuma näyttäytyy yhteiskunnan haastaville ryhmille mahdollisuusrakenteena kriittisten näkökulmien esiintuomiseen. Itsenäisyyspäivä, linnanjuhlat, mikä tilaisuus, mikä ihana tekosyy, syy tehdä jotain repäisevää! Suuret mediatapahtumat kiinnittävät yleisönsä lisäksi aina myös protestoivien ryhmien huomion mahdollisuutena saada oma osa julkisuuden kakusta. Kuokkavieraat käyttivät tätä tilaisuutta tuodakseen esiin sosiaalisen eriarvoisuuden kysymyksiä, yleistä yhteiskunnallista kritiikkiään ja varmasti myös omaa itseään. Protestointi on aina myös protestiryhmien olemassaolon "mainostamista".

Mediahuomion näkökulmasta kuokkavierasprotestit voi nähdä luontevasti esiintymisinä medioille ennemminkin kuin presidentille ja linnanjuhlien vieraille. Epäilemättä mustissa autoissaan ja takseissaan linnaan hurautelleet juhlavieraatkin saivat osansa kuokkavieraiden protestoinnista, mutta tuskin kuokkavieraiden motiivina oli käydä osoittamassa näille henkilökohtaista vihamielisyyttä. Luontevampaa on ajatella, että tarkoituksena oli rikkoa presidentin ja juhlavieraiden medialta saama varaukseton hyväksyntä marssittamalla tapahtumapaikalle täysin päinvastaisia äänenpainoja kuin mitä juhlat yleensä keräävät.

Toiseksi huomio kiinnittyy kuokkavierailujen pistemäisyyteen. Kuokkavierasprotestit eivät olleet osa mitään laajempaa poliittista kampanjaa. Ne olivat vuosittainen tapahtuma, jonka taustalla ei ollut - ei varsinkaan myöhempinä vuosina - selkeää tai yhtenäistä organisaatiota. Kyse oli eräänlaisesta toimintapäivästä, joka tuotti huomiokeskittymän vailla yritystä pitkäkestoisempaan kampanjointiin. Itse kullekin kuokkavierasprotesteihin osallistuneelle taholle protesti saattoi olla osa joitain poliittisia projekteja, mutta kuokkavierailut sinänsä, pienimuotoisena massatapahtumana, elivät mediapiikistä mediapiikkiin.

Kolmanneksi kuokkavieraiden ja mediajulkisuuden suhdetta voidaan arvioida negatiivisen vuorovaikutusprosessin näkökulmasta. Siinä missä mediat noteerasivat kuokkavieraat alun alkaen suhteellisen neutraalisti ja jopa "ymmärtävästi", toisti loppuvuosien kuokkavierasuutisointi kuvaa viinan voimalla räyhäävistä nuoren aktivismin stereotyypeistä ja pienimuotoisesta mellakoinnista. Kuokkavieraat määriteltiin "linnanjuhlien vastustajiksi" ikään kuin protestilla ei olisi ollut mitään varsinaista yhteiskunnallista sanottavaa. Sikäli kun mediat tietoteoreettisina toimijoina määrittelevät, mitä ja miten puhutaan, täytyy päätellä, että kuokkavieraiden tapauksessa tuloksena oli lähinnä marginalisaatiota ja mustavalkoista vastakkainasettelua. Kuokkavieraiden keskustelunavauksia yksinkertaistava mediajulkisuus oli tuskin omiaan edistämään. Toisaalta ei voi kieltää, etteivätkö kuokkavieraat onnistuneet iskemään mediajulkisuuden lihaan elitismin ja kansallismielisyyden vastaisen piikin - niin yksinkertaiseksi kuin asetelma loppupeleissä jäikin.

Juppi pohtii osuvasti Nuorisotutkimusverkoston muistiossa, että tällainen prosessi muodosti hyvin mahdollisesti itseään ruokkineen noidankehän. Mediajulkisuuden muuttuessa kärjekkääksi kuokkavieraista jättäytyi pois sellaisia, jotka eivät tunnistaneet itseään annetusta kuvasta. Toisaalta samalla kuokkavieraisiin virtasi uutta verta, joka tuli paikalle nimenomaan protestin konfrontatiivisen maineen perusteella. Näin stereotypiat ja yksinkertaistukset vahvistuivat ja realisoituivat itsensä toteuttavina ennustuksina.

Näyttää siis selvältä, että medioitunut yhteiskunta ja sen toimintalogiikka on tärkeä viitekehys uusien yhteiskunnallisten liikkeiden toimintatyylille, tässä tapauksessa kuokkavieraille. Toteamus ei kuitenkaan tyhjene median välineelliseen käyttöön. Näyttää nimittäin siltä, että yhteiskunnalliset liikkeet suhtautuvat mediajulkisuuteen myös tilana, jota pyritään paitsi käyttämään, myös murtamaan ja valloittamaan. Täytyisi jotenkin kyetä käsitteellistämään mediajulkisuudesta käytävä kamppailu itseisarvoisempana tapahtumana kuin vain välineenä tai resurssina poliittisten päämäärien ajamiseksi.

Mediajulkisuus spektaakkelin tuotantona

Näyttäisi siltä, että resurssi- tai välinenäkökulma toimii jotenkin vielä 1960- ja 1970-lukujen liikkeiden kohdalla, mutta problematisoituu perustavasti 2000-luvun vaihteen liikehdintää tulkittaessa. Mediayhteiskunnan alkuaikoina liikkeet käyttivät medioita vielä enimmäkseen mediakentän ulkopuolelle sijoittuvien poliittisten päämäärien ajamiseksi. Mielenosoitukset ja marssit suunniteltiin mediajulkisuuden näkökulmasta, kuten tänäänkin, mutta tavoitteena oli varsinaisesti painostaa päättäjiä ottamaan huomioon tyytymättömät massat päätöksenteossaan. Mediaesiintyminen oli poliittisten vaatimusten takana olevan joukkovoiman näyttäytymistä. Poliittinen sinänsä jäsennettiin medioiden ulkopuolelle, kuten väline- ja resurssinäkökulman mukaista on. En epäile, etteikö täysin 2000-luvun vaihteessa vahvistuneen mediasuhteen piirteitä olisi tavoitettavissa jo 1960-luvulta, mutta edellä mainittu tuntuisi olevan yleiskuva.

Kuvaa tukee se, että aiemmin medioihin suhtauduttiin varsin valistuksellisesti. Uskottiin, että ihmisten silmät ja korvat voidaan avata liikkeen kokemille epäkohdille esittelemällä medioissa demokraattisten arvojen kanssa ristiriidassa olevia faktoja sekä vastarintaan noussutta liikettä itseään. Iskulause "This is what the democracy looks like" kiteyttää paljon. Eikä kyse ollut vain sähköisestä mediasta. Kriittinen kirjallisuus, kuten pamfletit ja vihkoset, olivat aiempien vuosikymmenten liikehdinnän keskeistä aseistusta. Suhde kaikissa on sama: median hyödyntäminen näyttäytyy keskeisenä keinona päämäärien saavuttamiseksi, mutta silti vain keinona ajaa läpi sinänsä median ulkopuolelle sijoittuvia poliittisia päämääriä.

Mediajulkisuuden välineellinen hyödyntäminen ei ilman muuta ole kadonnut, mutta jotain tuntuisi muuttuneen, jotain uutta murtautuneen esiin: uudenlainen tai ehkä aiempina vuosikymmeninä vasta vähemmistössä elänyt mediasuhde. Jos medialla aiemmin tuettiin sinänsä muihin viitekehyksiin sijoittuneita poliittisia prosesseja, näyttävät mediat 2000-luvulle tultaessa muuttuneen entistä vahvemmin yhteiskunnallisten liikkeiden toimintatilaksi sinänsä. Media ei enää ole vain väline tai resurssi. Se on myös välitön haltuunoton kohde, agambenilaisittain sanottuna keino vailla päämäärää.

Spektaakkeliyhteiskunnan teoria voi auttaa meitä jäsentämään, millaisesta poliittisesta toimintatilasta tai millaisen poliittisen toimintatilan kokemuksesta tällainen toimintatyyli nousee.

Spektaakkeliteorian juuret ovat Ranskassa 1950-luvulta 1970-luvun alkuun vaikuttaneessa situationistiliikkeessä, joka määrällisestä pienuudestaan huolimatta onnistui korkeatasoisella teoriatuotannollaan vaikuttamaan aikakautensa liikkeiden itseymmärrykseen. Situationistit aloittivat avantgardetaiteilijoina, mutta hylkäsivät pian taiteen tekemisen huomattuaan kuinka kriittisimmätkin teokset päätyvät lopulta porvariston koristeeksi. Situationistit päättivät elää elämäntaiteen ja kumouksellisten käytäntöjen nimissä. Situationistien poliittisen toiminnan huipentuma olivat vuoden 1968 Pariisin levottomuudet, joihin situationistit osallistuivat yhtenä organisoivana tahona.

Spektaakkeli oli situationistien teoriatuotannon keskeisin käsite. Viime vuosina tämä käsite on kokenut uuden renessanssin sekä yhteiskunnallisten liikkeiden että kriittisten ajattelijoiden parissa. Huomattakoon esimerkiksi, että situationistien pääteos eli Guy Debordin Spektaakkelin yhteiskunta suomennettiin vastikään (ks. http://www.summakustannus.fi/) ja kulttuurintutkija Marko Pyhtilä väitteli situationistiliikkeestä vuoden alkupuolella (ks. Pyhtilän lektio Megafonissa, http://megafoni.kulma.net/index.php?art=264).

Lyhykäisesti esitettynä spektaakkelin käsitteen muodostumisen taustalla oli situationistien oma välitön yhteiskunnallinen tilanne. 1900-luvun puoliväli oli kulutusyhteiskunnan syntyaikaa. Erilaiset kulutustavarat vyöryivät kauppoihin synnyttäen massakulutuksen. Viihdeteollisuus kukoisti television yleistymisen myötä. Situationistit kysyivät, mitä tämä tavarapaljous merkitsee. Vastauksena oli, että se kertoi inhimillisen kommunikaation esineellistymisestä. Toisin sanoen, situationistien mielestä yhteiskunnallisesta kommunikaatiosta oli tulossa kauppatavara.

Selkeimmät esimerkkinsä situationistit löysivät taiteiden ja viihdeteollisuuden parista. Situationistien mukaan nämä perustuivat ihmisten väliselle kommunikaatiolle siis yhteiselle ja kaikkien jakamalle kielelle, mutta muuttivat tätä kieltä kulutustavaroiksi, esimerkiksi elokuviksi, kirjoiksi ja tauluiksi, jotka sitten myytiin takaisin ihmisille. Kieli ja kommunikaatio kukoistavat kapitalismin nykyvaiheessa viihde- ja kulttuuriteollisuuden muodoissa. Olennaista kuviossa ei ole se, että inhimillisestä kommunikaatiosta syntyy esineitä sinänsä. Olennaista situationistien mukaan on se, että kapitalismin määrätessä yhteiskunnan kehityksen ehdoista kielen ja kommunikaation arvoa aletaan punnita vain markkinoiden eli tuotteistamisen ja vaihtoarvon näkökulmasta.

Spektaakkeli näyttää ihmisille ihmisten oman elämän heidän ulkopuolisena kuvana. Spektaakkeliyhteiskunnassa ihmiset katselevat yleisönä esitystä itsestään. Esityksen tarkoituksena on luoda "reaalinen illuusio" siitä, mitä on. Spektaakkeli pyrkii esittämään todellisuuden annettuna, jo valmiina, jo täydellisenä. Sillä se, minkä spektaakkeli näyttää, on spektaakkelin näkökulmasta myös hyvää. Se, mikä on hyvää, näkyy, ja se, mikä näkyy, on hyvää, kuten Debord on spektaakkelin toimintaperiaatetta Hegeliä lainaten luonnehdinut. Koska spektaakkeli päättää itse näkyvyyden ehdoista, se näyttää vain itselleen suotuisia näkymiä. Näkyvä on hyvää, eikä ole mitään muuta kuin se, mikä näkyy. Spektaakkeli on pysäytyskuva ikuisuudesta. Se on valoa, joka näyttää kaiken muun ja on siten itse absoluuttisesti näkyvillä. Spektaakkeli ilmenee absoluuttisesti. Sellaisena se on itse absoluuttinen hyvä. Ei ole valoa, joka ei näy, eikä ole valoa näkymättömille.

Hyvän absoluuttina spektaakkeli on paradoksaalisesti absoluuttisen hyödytön. Näkyvässä ilmenevänä spektaakkeli on läsnä kaikessa, mikä sen piirissä näkyy. Niinpä sillä ei ole mitään erityistä tarkoitusta tai tehtävää. Se on täysin yleinen, se esittäytyy kaiken erityisen yleisenä ehtona. Tarpeeksi lapsellinen kielinikkari sanoisi, että spektaakkeli olla möllöttää. Se ei tee mitään hyödyllistä, mutta antaa kaikille muille hyödyllisiä tehtäviä suoritettavaksi. Koska se näyttää kaiken, mitä on tarpeen, se antaa myös päämäärät ja päättää siis käytännössä hyödyllisyydestä itsestään. Kaikki, mikä on hyödyllistä, on hyödyllistä suhteessa spektaakkeliin. Niinpä kaikki aika, jota ei käytetä spektaakkelin hyväksi, on hyödytöntä ja arvotonta. Niin sanottua omaa aikaa on spektaakkelissa vain spektaakkelilla itsellään.

Jos on spektaakkeli, on myös yleisö. Kuva on jotain, mitä katsellaan. Eikö näin ollen voisi sitten sanoa, että spektaakkelissa on myös spektaakkelin ulkopuolista aikaa, aikaa, jona spektaakkelia vain katsellaan? Tällaista aikaa ilman muuta on, mutta se ei ole spektaakkelin ulkopuolista aikaa. Se on aikaa jolloin ei tarvitse tehdä mitään erityistä, ellei spektaakkelin katselemista sinänsä sitten pidä erityisenä. Spektaakkelin katselemiselle varattu aika on viihteen aikaa. Viihteenä spektaakkeli antaa huokaista, mutta sillä ehdolla, että yleisö katselee spektaakkelia itseään. Yleisön "oma aika" on siten itselle ulkopuolisen esityksen seuraamista. Yleisö on spektaakkelin sisällä, se on sen sisäinen edellytys. Spektaakkeli on kuitenkin yleisölle ulkopuolinen siinä mielessä, että yleisö ei voi osallistua spektaakkeliin kuin seuraamalla sitä annettuna. Yleisön on viihdyttävä spektaakkelin kanssa, mutta se ei saa varsinaisesti osallistua.

Yleisön jäsenet ovat ulkopuolisia myös toisilleen, sillä he voivat seurata spektaakkelia vain toisistaan eristettynä. Yleisön ei ole tarkoitus kommunikoida spektaakkelin aikana. Kaikki osallistuminen, joka ei kuulu spektaakkelin ennalta määrättyyn kulkuun, on häiriköintiä. Nouse seisomaan kesken teatteriesityksen ja huomaat varmasti tämän. Olit hiljaa tai mekkaloit, noususi yleisön joukosta tulkitaan esityksen häiritsemiseksi. Yleisö voi osallistua esitykseen legitiimisti vain yleisölle ennalta määrätyillä tavoilla. Näistä yleisin on taputtaminen tai taputtamatta jättäminen esityksen jälkeen - riippuen, haluaako osoittaa esitykselle hyväksyntäänsä vai hylkäämistään.

Katsomalla konkreettiseen arkeen huomaa nopeasti, että spektaakkeliyhteiskunta ei ole vain spekulaatiota. Kulttuurin tavaramuotoistuminen on täyttä arkea. Viihdeteollisuus porskuttaa jättimäisenä globaalina koneistona. Keskustelu imagoista, brändeistä ja logoista on yksi esimerkki yhteiskunnan julkisen tilan spektaakkelimaistumisesta. Keskustelut kulttuurisesta, henkisestä ja sosiaalisesta pääomasta oirehtivat niin ikään vaihtoarvon logiikasta. Jos ennen vaikeneminen oli kultaa ja vaatimattomuus hyve, jos viisaan erotti hölmöstä pohdiskeleva ja sisäänpäin kääntynyt asenne, laitetaan tänään kaikki esille, kaikesta tehdään iso haloo. Yrityksille arvokkainta on tuotemerkki, joka luo sen tavaroille suoraan vaihtoarvoa. Kaiken käyttöarvoon viittaavan menestyvä yritys pyrkii ulkoistamaan alihankkijoiden tuotettavaksi. Työntekijät ovat oppineet rakentamaan imagoaan aina reippautta puhkuvaa ulkonäköä myöten. Akatemian kentällä ei voi menestyä, ellei osaa myös rakentaa mainettaan, näkyvyyttään ja kuuluvuuttaan. Poliitikot tuntevat hyvin julkisuuspelin merkityksen niin sanottujen asiakysymysten rinnalla. Ja jos olet jo julkkis, on sinulla spektaakkeliyhteiskunnan mittapuilla mitä parhaimmat mahdollisuudet menestyä myös politiikassa.

Spektaakkeliyhteiskunnan teoria ei sano, että ihmisten välinen kommunikaatio ja julkisuuspeli olisivat jotain sinänsä uutta tai jotain, mistä pitäisi pikaisesti päästä eroon. Huomio kiinnittyy kommunikaation ja julkisuuden tavaramuotoistumiseen, siihen, että kaikelle määrittyy vaihtoarvo ja kaikkea pohditaan vaihtoarvon näkökulmasta. Jollain tavoin julkisuudesta on tullut pääomaa ja mediajulkisuus on tuon pääoman kartuttamisen keskeinen areena.

Provokaatio poliittisena aseena

Mitä tekemistä edellä luonnehditulla viitekehyksellä on kuokkavierasprotestien kannalta? Nähdäkseni kuokkavierailujen voi katsoa nousevan (riippuen siitä, kuinka asiaa haluaa painottaa) joko spektaakkelimaisesta tilasta sellaisenaan tai siitä kokemuksesta, että yhteiskunta on muuttunut spektaakkeliksi, jossa vaihtoehtoina on joko osallistua ennalta kirjoitettuun näytelmään tai katsoa sitä sivusta. Tällaisessa tilanteessa tai tilanteen kokemuksessa mediajulkisuus ei ole enää vain resurssi tai väline poliittisten päämäärien ajamiseksi, vaan päänäyttämö, jolla spektaakkeli toteutuu.

Tällainen jäsennys avaa kuokkavierasprotesteihin huomattavasti mielenkiintoisemman näkökulman kuin mihin perinteisillä politiikanteoreettisilla käsitteistöillä päästään.

Medioissa kuokkavieraat määriteltiin "linnan juhlien vastustajiksi". Spektaakkeliyhteiskunnan teorian näkökulmasta voimme määritellä, etteivät kuokkavierasjuhlat olleet niinkään Linnan juhlia, vaan Linnan juhlien kuvaa vastaan. Linnan juhlien yhteiskunnallinen merkitys on ennen kaikkea siinä, että ne ovat mediatapahtuma, jota kansa seuraa yleisönä. Olisi jokseenkin outoa edes pyrkiä tarkastelemaan Linnan juhlia yhteiskunnallisena tapahtumana median viitekehyksen ulkopuolella. Linnan juhlissa media on kaikki kaikessa. Jokainen juhlien osallistuja on ennen kaikkea esiintyjä median edessä. Linnan juhlat mediaspektaakkelina on kuva, johon kuokkavieraat omalla tyylillään iskivät.

Tästä näkökulmasta kuokkavierasprotestit olivat kuvainhäirintää, pyrkimystä sekaantua itsenäisyyspäivän mediaspektaakkeliin tavalla, joka pysäyttäisi häiriöttömän julkisuustuotannon niin kuin pääoman kasautumisen pysäyttäminen on aina ollut antikapitalististen liikkeiden toimintakeino. Taksien pysäyttämistä olennaisempaa voi ajatella olleen tasalaatuisen kuvavirran pysäyttäminen, yllätyksellisen juonenkäänteen tai leikkauksen tuottaminen muutoin täydellisen kaavamaisesti etenevään protokollaan.

Katsotaan hieman konkreettisemmin, millaiseen kuvaan isku näyttää olleen kohdistettu.

Kuokkavierasjulistuksissa toistui ajatus siitä, että Linnan juhlat ovat koko kansan spektaakkeli. Ajatuksen mukaan Linnan juhlat ovat kuvaus kansasta tai kansan tärkeimmistä jäsenistä, ja ne ovat kuvaus, joka on suunnattu kansalaisten katsottavaksi. Kuokkavierashistorian yleispiirteitä katsoessa näyttää siltä, että protestit suuntautuivat tätä kuvaa vastaan kahdella tavalla.

Mainitsemassani Nuorisotutkimusseuralle kirjoittamassani kuokkavieraspolemiikissa toin esille, että alkuvuosien Kansan Kuokkavierasjuhlat hyökkäsivät koko kansan juhlaa vastaan kansan marginaaleista. Linnan juhlien vastapainoksi kadulle tuotiin oma esitys lamavuosien jäljiltä rakenteellisen työttömyyden ja uusliberalististen uudistusten kurjistamista ihmisryhmistä. Toimintatyylinä näyttää olleen tuoda mediajulkisuuteen vastavalotus Linnan juhlien loistolle ja tärkeilylle. Yhtä äkkiä Linnan juhlat eivät enää olleetkaan koko kansan viihdettä. Näkyville tuli kansanosia, jotka eivät tunnistaneet itseään Linnan edustuksesta, arvokkuudesta ja prameudesta.

1990-luvun lopulla kuokkavierasprosessissa syntyi käänne. Vuonna 1999 ei Kuokkavierasjuhlia järjestetty itsenäisyyspäivänä. Sen sijaan 11.12. järjestettiin Euroopan unionin huippukokouksen yhteydessä (Euro)kansan kuokkavierasjuhliksi nimetty protesti "taatun toimeentulon ja sosiaalisen Euroopan puolesta". Kuokkavierasorganisaatio läheni aktiiveiltaan ja äänenpainoiltaan Seattlessa 1999 käynnistynyttä globaaliliikettä. Tätä seuraavana vuotena kansa jäi sanana pois kuokkavierailuista ja toimintatyyliin tuli perinteisen mielenosoitusmarssin ja kansalaistorin lisäksi kansalaistottelemattomuutta ja poliisivoiman uhmaamista.

Kun ensimmäisinä vuosina kuokkavierastapahtuma tarkoitti suurin piirtein sitä, että joukko mielenosoittajia marssi Rautatientorilta Kauppatorille pitämään palopuheita, hajautui mielenosoitus myöhempinä vuosina useiksi erillisiksi marsseiksi, joista osa oli ilmoittamattomia, siis teknisesti ottaen laittomia, ja jotka Kauppatorille suuntaamisen sijasta suuntasivat kaikkialle Presidentinlinnan ympäristöön ikään kuin linnaa "piirittämään". Toiminta muuttui militantimmaksi entiseen rauhanomaisuuteen verrattuna. Kuokkavierasprotestien nykyinen maine, se, mitä kuokkavierailuista ihmisille ensimmäisenä tulee mieleen, on selvästi peräisin näistä jälkimmäisistä vuosista. Tuskinpa kaikki edes muistavat perinteisempien mielenosoitusmarssien jaksoa.

Myös myöhempinä vuosina tapahtuma sisälsi rauhanomaisia ja kaavamaisia mielenosoittamisen muotoja, mutta mediahuomiota keräsivät toimintatavat ja ryhmittymät, jotka rikkoivat järjestäytyneisyyttä, lainkuuliaisuutta ja avoimuutta vastaan. Voidaan kysyä, mikä oli tässä jälkimmäisessä vaiheessa esiinnousseiden kuokkavieraiden suhde kansan käsitteeseen? Minusta näyttäisi, että nyt kuokkavieraissa voimistui kansan ja kansalaisuuden lähtökohtainen kieltäminen. Enää ei pyritty valottamaan kansan marginaaleja, vaan tahoja, jotka eivät identifioidu kansan käsitteeseen alkuunkaan. Kyse oli siis ei-kansalaisten, kansan spektaakkelille kasvottomien, maanalaisten, identiteetittömien ja äänettömien ihmisryhmien tuomisesta kadulle. Tästä näkökulmasta ei vaikuta sattumalta, että myös naamiot ja keskustelut laittomien siirtolaisten oikeuksista tulivat kuokkavierailujen toimintatyyliin juuri näinä vuosina. Sattumalta ei vaikuta sekään, että kaduilla ei enää nähty yhtä järjestäytynyttä marssia, vaan levottomia ja vaeltelevia väkijoukkioita, virtauksia yhden protestirintaman sijasta, hahmottomuutta järjestäytyneisyyden sijasta. Vastakkainasettelu siirtyi eliitin ja rahvaan koordinaateista kansan ja moneuden tai kansan ja väen väliseksi.

Argumenttini tähän saakka on siis, että kuokkavieraat hyökkäsivät Linnan juhlien kansan kuvausta vastaan kahdessa vaiheessa. Ensin kansan marginaaleista, sitten kansan ulkopuolelta. Kummassakin tapauksessa protestointi rikkoi esityksen ja yleisön välistä jäsennystä vastaan.

Mediatapahtumana linnanjuhlat ovat jotain, mihin kansa osallistuu katsomalla, siis esitystä "kuluttavana" yleisönä. Spektaakkelin näkökulmasta kyse on seuraavanlaisesta jäsennyksestä. Jos linnanjuhlat ovat kuvaus kansasta, tarkoittaa tämä loogisesti sitä, että linnanjuhlia seuraava yleisö seuraa linnanjuhlia kuvaavista medioista esitystä itsestään. Yleisönä kansalainen voi kokea kansalaisuutta katsomalla omaa kuvaansa yhdessä muun yleisön kanssa. Paradoksaalisesti kansalaisten yleisömuotoinen yhteisö on tällöin kuitenkin paitsi oman kuvansa ulkopuolella, myös erillään toisista kansalaisista. Kaikki katsovat yhteistä asiaa, mutta omissa olohuoneissaan. Sikäli kun Linnan juhlien kuvaus on viihdettä voidaan sanoa, että kansalaisten yleisöyhteisö viihtyy katsoessaan omaa kuvaansa, jota se ei kuitenkaan ole tuottamassa. Kansalainen saa "omaa aikaa" seuratessaan kansan juhlintaa. Hänen työnsä kansakunnan tehtävissä palkitaan ikään kuin lomana kansasta, joka juhlii nyt arvokkuuttaan kansan kuvana. Eikä pelissä tietenkään ole vain tämä yksi tilaisuus, vaan tuona erityisenä päivänä mediajulkisuuden näyttämöllä tihentyvä ja konkretisoituva kansan kuvaamisen tapa.

Kuokkavieraat leikkasivat itsenäisyyspäivän esityksen ja yleisön suhteeseen marginaalisina ja kasvottomina. Spektaakkelin ja yleisön kaksinapainen suhde sai yhtä äkkiä kolmannen osapuolen. Esityksen vastavuoroinen tasapaino ei enää ollut rikkumaton, vaan se joutui kolmannen tekijän armoille. Kuokkavierasprotestien ensimmäisessä vaiheessa kuvan ja yleisön suhteeseen sekaantui tahoja, joiden oletettiin jo olevan kuvassa tai ainakin pysyvän yleisössä viettämässä kansallista lomapäivää. Jälkikäteen katsottuna näyttäisi siltä, että tämä sekaantuminen oli vielä spektaakkelin hyväksyttävyyden rajoissa, onhan kansan marginaaleilla luovuttamaton oikeutensa saada ääntään kuuluville kansan keskuudessa ja pysyihän sen toimintatyyli valtiollisen järjestyksen asettamissa rajoissa. Kun kuokkavieraat kuitenkin myöhempinä aikoina erkaantuivat yhä selvemmin kansalaisasemastaan ja kun heidän toimintatyylinsä seurasi tätä erkaantumista muuttumalla epämääräisemmäksi, ei sekaantumista voitu enää tulkita kuin puhtaaksi häiriköinniksi, epäjärjestyksen lietsomiseksi epäjärjestyksen itsensä vuoksi, epäjärjestykseksi vailla mitään toimitettavaa ja hyödyllistä asiaa.

Medioiden resurssinäkökulmasta kuokkavierasprotestiin liittyneiden vastakkainasettelujen syy oli median kanssa kehittynyt negatiivinen vuorovaikutusprosessi. Spektaakkeliyhteiskunnan teorian näkökulmasta kyseessä oli erontuotannon prosessi, jossa kuokkavieraat liikkuivat kansan marginaaleista kansan ulkopuolelle (joko ajettuina tai omasta valinnastaan tai molemmista syistä yhtä aikaa). Kyse oli samalla yleisösuhteen täydellisemmästä rikkoutumisesta. Kun mediajulkisuus saattoi vielä kuokkavierasprotestien ensimmäisessä vaiheessa tulkita kuokkavieraiden olevan tyytymättömiä Linnan juhlien kuvan epätäydellisyyteen ja vaativan itsensä sisällyttämistä kuvaan, ei kansan kuvaa vastaan lähtökohtaisen vihamielisesti rikkoneita myöhempien aikojen kuokkavieraita enää voitu tulkita näytelmän ehtojen puitteissa. Kuokkavierailut nähtiin puhtaana provokaationa - mitä ne paljolti olivatkin.

Näytelmän ja yleisön suhteeseen ei mahdu kolmatta. Jokainen kolmas on näytelmän etenemisen ja sen viihdyttävän katsomisen kannalta häirikkö. Näytelmän katsominen on "osallistumisorganisaatio", jossa ei osallistuta itse näytelmään, vaan vain näytelmän sivustaseuraamiseen (ellei näytelmän kulkuun ole määritelty erikseen osallistumistilanteita myös yleisölle). Jokainen kolmas on määritelmällisesti häirikkö samalla kun häirintä on ainoa ase, jolla näytelmän kulkuun voidaan sekaantua. Provokaatiosta tulee poliittinen ase nimenomaan spektaakkeliyhteiskunnan tilanteessa. Mitä selkeämmin kuokkavieraat erkaantuivat yleisösuhteesta, sitä selkeämmin he liikkuivat puhtaan provokaattorin paikkaan.

Loppua kohden kuokkavierasprotesti kangistui myös omanlaisekseen spektaakkeliksi, kriittiseksi spektaakkeliksi tai vastaspektaakkeliksi. Jos vuoden Kuokkavierasseikkailu 2001 oli yllätyksellistä ajelehtimista, vapaata liikettä ja Presidentinlinnan riemukasta piirittämistä, ei vuoden 2003 kuokkavierailu tarjonnut linnan ympäristössä enää juuri muuta kuin sitä samaa kaavamaista asetelmaa, jota mediajulkisuuskin oli jo aikansa tuottanut. Merkittävin käänne tapahtui linnanympäristön ulkopuolella. Osa kuokkavieraista valtasi itsenäisyyspäivän aattona tukikohdakseen ja bilepaikakseen tyhjillään olleen rakennuksen kaupungin keskustasta. Tapahtuma linkittyi osaksi Helsingissä virinnyttä uutta talonvaltaustoimintaa, josta asemansa vakiinnuttanut Autonominen sosiaalikeskus Siperia on huomattavin esimerkki (ks. http://squat.net/valtaus/).

Mitä tekee provokaattori, joka ei halua asettua aloilleen osaksi yleisöä, jämähtää itsensä toistamiseen eikä osallistua näytelmän tuottamiseen? Provokaattori provosoi aikansa ja poistuu paikalta joko omin jaloin tai väkivalloin poistettuna. Jos vuoden 2003 talonvaltaus oli ikään kuin askel ulospäin, poistuivat Kuokkavieraat lopullisesti mediajulkisuudesta vuonna 2004 lakkoilmoituksensa kera. Samoihin aikoihin valtiokoneisto antoi mielenosoitusten naamiokieltolailla viestin, ettei se tule hyväksymään kasvottomien ei-kansalaisten nousuja.

Tarina ei kerro joko lakko on loppunut tai joko kuokkavieraat ovat työllistyneet uusissa mielenosoitustehtävissä.

Viitteet:

[1] Teksti on muokattu esitelmästä, jonka pidin yhteiskuntaopin didaktiikan kurssilla "Sanasta tekoihin - aktiivinen kansalaisuus koulussa" Hämeenlinnan aikuiskoulutuskeskuksessa 3.8.2005. Erityisesti spektaakkeliyhteiskunnan teoriaosuutta on lihotettu ja syvennetty nyt julkaistavassa jutussa.

Kirjallisuus:

Debord, Guy (2002): The Society of the Spectacle. (Alkup. La Société du Spectacle, 1967.) Berkeley: Bureau of Public Secrets.

Juppi, Pirita (2004): "Keitä me olemme? Mitä me haluamme?" Eläinoikeusliike määrittelykamppailun, marginalisoinnin ja moraalisen paniikin kohteena suomalaisessa sanomalehdistössä. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.

Pyhtilä, Marko (2005): Kansainväliset situationistit - Spektaakkelin kritiikki. Helsinki: Like.

Siisiäinen, Martti (1998): Uusien ja vanhojen liikkeiden keinovalikoimat. Teoksessa Kaj Ilmonen & Martti Siisiäinen (toim.): Uudet ja vanhat liikkeet, 219-243. Tampere: Vastapaino.

Suominen, Tapani (1997): Ehkä teloitamme jonkun. Helsinki: Tammi.

Vähämäki, Jussi (1997): Elämä teoriassa. Helsinki: Tutkijaliitto.