2005-08-08

Ääni ja merkitys Gilles Deleuzella

Jussi Vähämäki

Ruumiin ja ääneen korvaamattomuus

Nyt olemme tekemisissä kertosäkeen, toiston ja ainutkertaisuuden tai singulaarisuuden kanssa. Kuten Deleuze sanoo, korvaamaton voidaan vain toistaa eikä sitä voida edustaa (kenties erisnimi on juuri toiston muoto, ruumiin läsnäoloa kielessä tai ruumiin demonstraatiota kielessä, hirviön näyttäytymistä kielessä siinä mielessä, että erisnimi yrittää tuoda kieleen jotain sellaista, joka voidaan vain toistaa eikä korvata, koska se näyttää jonkin olion tässä olemisen).

On kuitenkin astuttava aluksi vielä sofistejakin kauemmaksi, Iliaan maailmaan. Akhilleus sanoo, kun Agamemnon on lähettänyt Odysseuksen ja muita kumppaneita houkuttelemaan hänet takaisin sotatoimiin tarjoamalla hänelle palkkioita ja korvauksia (naisia, nautoja ja kolmijalkoja), siis vaihdon maailmaa, seuraavasti:

"Uhkeat vallata voi härät,
lampaat, hankkia kalliit kattilat
jalkoineen, jalot valjakot, vaalevaharjat;
ihmisen sielua etp'ota kiinni,
et saavuta, et voi taas palauttaa,
konsa se hampailt'ilmahan haihtuu..." (Suomentanut Otto Manninen)

Ihminen on korvaamaton eikä kukaan toinen ihminen voi häntä edustaa. Kyse on persoonallisuudesta tai ainutkertaisuudesta: ihminen ei ole erityisen ympäristön määräämä olio, riippuvainen ympäristöstään (härkä) eikä sielusta nykyisessä ruumiittomassa merkityksessä, vaan kieli on hänen ympäristönsä, hänen äänensä ja vain kielessä hän voi saada paikkansa, mutta se kieli ei ole merkityksen, vaan äänen tai soinnin kieli.

Mikä tässä on oleellista ja tekemisissä äänen ja politiikan kanssa? Ennen kaikkea se, että ihminen ei tyhjenny tekoihinsa, hän ei sula yhteisöön ja siihen merkitykseen, jonka hän yhteisössä saa; hän ei palaudu niihin historiallisiin suhteisiin, joissa hän kulloinkin elää eikä merkityksellisiin lausumiin, joita hän lausuu. (Tämän takia vastustan henkeen ja vereen kaikkea kulturalismia, kulttuurista määräytyneisyyttä, totuuden retorisuutta, vahvimman lakia ja vastaavia höpötyksiä, joita löytyy niin sanotuilta tieteenaloilta, koska niissä ihmiset arvioidaan kulloisellekin kontekstille merkityksellisten tekojen kautta syrjäyttämällä hänen mahdollinen/potentiaalinen luonne, hänen singulaarisuutensa persoonana).

Tai, kysykäämme toisin päin: Mikä on sellainen ihminen, joka ei tyhjenny tekoihinsa, palaudu siihen historialliseen aikakauteen ja yhteisöön (ja sen arvoihin), jossa hän elää? Mikä on ihminen, joka ei ilmaise itseään kokonaan teoissaan, joka ei niin sanotusti pane itseään kokonaisuudessaan peliin, ihminen, joka ei ole "aikakautensa tulkki"? Hän on ainutkertainen, hän on "persoona", tai hän on yksi monista, "moni", jota ei voida korvata tai edustaa. Hänet voidaan vain toistaa. Hän on "tämä" persoona tai luonne, joka ei palaudu historiallisiin suhteisiin tai paikkoihin, joihin hänet sijoitetaan. Hän on "epäajanmukainen", kuten Nietzsche olisi sanonut.

Eli: "persoona" on siis a-historiallinen (ei palaudu aikakautensa käsityksiin) ja hän on a-polidi. Juuri siksi hän on korvaamaton. Ja koska hänet voidaan vain toistaa tai kerrata vailla mitään erityistä syytä tai tehtävää toiminnassa tai kielessä, hän saa aikaan muutoksen ja liikkeen. Koska hänet ei voida kuin toistaa, hän saa aikaan hankausta, kitinää ja ääntä, mutta häntä ei voida korvata. Hänellä niin sanotusti pelkkä ääni, mutta ei paikkaa. (Tai kuten idea määritellään: "olion idea on olio itse") Mutta juuri siksi, että hänellä ei ole erityistä tehtävää, omaa paikkaansa (hän on ekstasis ja eksentrinen) hän on vapaa ja kykenee itse luomaan merkityksiä syyttä. Hän ei vastaa tarpeisiin, vaan luo niitä. Walter Benjamin sanookin jossain yhteydessä, että ainoa tapa tuoda uutta tiedon alueelle on eksegesis.

(Aristoteles kysyy Politiikka-teoksessa "kumpi elämä on tavoiteltavampaa, sellainen, jossa otetaan osaa hallintoon ja valtion yhteisiin asioihin, vai mieluummin vieraan (xenikos) elossa valtiollisesta yhteisöstä?" Aristoteles jättää oikeastaan vastaamatta kysymykseen, tai hän vastaa siihen Nikomakhoksen etiikan lopussa, jossa "bios theoretikos" osoittautuu parhaimmaksi elämänmuodoksi. On jossain määrin ironista, että Aristoteleesta on tehty praktisen poliittisen elämän ajattelija, koska hän ensinnäkin eli elämänsä teoriassa ja toiseksi oli kaiken lisäksi xenikos, vieras vailla kansalaisuutta ja jäsenyyttä Ateenan poliittisessa yhteisössä.)

Tästä ihmisen luonteen palautumattomuudesta ja korvaamattomuudesta (ei-vaihdettavuudesta) on peräisin moneuden, siis vailla erityistä tehtävää, asiaa tai merkitystä toiminnan piirissä (yhteiskunnassa, politiikassa) olevien ihmisten välttämättömyys politiikan subjektina. Tämä politiikan subjekti ylittää jokaisen erityisen yhteisön, jokaisen historiallisen maailman ja jokaisen erityisen hallitusmuodon ja kykenee juuri siksi tuomaan liikkeen niihin ("Ja koska tätä voimaa ei voida kokonaan yhden ainoan ihmisen samaan tekoon tai yllämainittuihin erityisiin yhteisöihin supistaa, on välttämätöntä, että ihmislaji muodostaa moneuden, jonka ansiosta tämä voima voi kokonaisuudessaan toteutua..." Dante, De monarchia.I, 3.)

Miten tuoda moneus merkitykselliseen kieleen tai poliittiseen toimintaan? Kyse on äänen tuomisesta, äänen painon tuntemisesta. (Ja tunteminen voi muodostaa vastavoiman nykyiselle rasismille, joka ei enää toimi merkityksen, esimerkiksi rodullisten erityispiirteiden, vaan olevan tasolla: "kyllä me tiedetään mikä sä olet.")

Deleuzen työn poliittisuus ja hänen kommenttinsa puheoikeudesta kamppailua vastaan ovat nähtävissä ehkä juuri täällä: kritiikki kommunikaatiota ja merkityksellistä sanaa kohtaan, kommunikaation, merkitysten tuottamisen näkeminen kontrollina. Kommunikaatiosta, omasta sanottavasta, autenttisuudesta on tullut eristämisen väline, kosketuksen ja yhdistymisen estämistä. Niin sanotun "oman sanottavan", oman erityisen merkityksen ja oman identiteetin näkeminen taantumuksellisena ja konservatiivisena reaktiona, jolla ei ole annettavaa poliittiselle kamppailulle, on Deleuzen anti politiikalle. Ei ole etsittävä omaa erityistä sanaa, merkityksellistä sanaa, vaan kieltä, yhteistä. Ja tämän suhteen elämme edelleen hirvittävä taantumuksen aikaa niin politiikassa, tieteessä kuin taiteessakin.

Deleuzen ajattelussa ääni toimii merkityksen (kommunikaation) ja historian vastakohtana. Ääni on jotain, joka on historian takana, ja vain se, mikä on historian takana, tekee historiasta mielenkiintoisen. Ääni kohoaa, ja se, mistä ääni puhuu, kätkeytyy maan alle. "Se, mitä näemme, on vain autiomaa, mutta tämä autiomaa on niin sanotusti raskaana kaikesta siitä, mikä on alla. Ja te sanotte: mutta mitä on alla, mitä me tiedämme siitä? Juuri tästä ääni puhuu meille. Aivan kuin maa taipuisi äänen meille sanomansa määrän painon alla, sen painon määrän alla, joka ajallaan ja puolestaan tullaan laittamaan maan alle..."

Palataan siis värähtelevään, tärisevään ja soivaan kieleen.

Mistä kielen värähtely, sen värinä tai kielen väri tulee? Ennen kaikkea se on peräisin, kuten edellä olen korostanut, siitä hetkestä, kun sana eksyy, menettää suuntansa ja alkaa hapuilla tai haroa joka suuntaan. (Paradoksi on käsite, joka paljastaa kommunikaation rajallisuuden ja näyttää kielen suhteen ei-kielelliseen, singulaariseen ja aistimelliseen. Tämä suhde astuu esiin siellä, missä aistimellinen tai persoonallinen ottaa hahmon sanan välittömänä vastinparina. Kyse on tilanteesta, jota kuvaa juuri hapuili, harominen ja usein kielen kaikkien "resurssien" toimeenpano merkityksellisen sanan pelastamiseksi; olen toisessa yhteydessä pitänyt tätä epäonnistumista kynnyksenä, jolla syntyy nykyaikainen media.)

Kun suuntia ja mahdollisia merkityksiä on monta, sana ei tiedä missä se on ja minne se on matkalla, sen määrätty paikka ja suunta ovat epäselviä. Kieli alkaa änkyttää, mutista, jokeltaa, tapailla. Se alkaa haroa, kokeilla ja koskettaa. Tai Deleuzea seuraten voidaan sanoa, että kieli jännittyy kohti äärettömästi vaihtelevaa "abstraktia tasoa" (liikettä, aikaa) ja se muuttuu poeettiseksi. Näin se pakenee kuin nestepisara joka suuntaan, kauas tasapainosta ja järjestyksestä. Kieli vyöryy, virtaa tai paisuu vailla merkityksen (viittaamisen/vastaamisen) rajoitutusta. Ja vain vyöryminen, leviäminen tai paisuminen päästää halun (muutos, liike) kieleen. "Kansa", "kolmas sääty", tilaton ja paikallistumaton liike astuu kieleen. Liike päästää kieleen luomisen vailla syytä, toiminnan vailla tilausta ja vain se luo kysymyksiä. Kieli on siis vietävä lähelle romahdusta, jotta ääni, halu ja liike pääsisivät esiin. Tai: ajattelu voi edetä, liikkua ja koskettaa vain kun se vie merkityksen romahdukseen, kauas tasapainosta, kauas yhteiskunnasta ja sen tarpeista: ääneen, värähtelyyn ja musiikkiin.

Mutina, änkytys, tapailu, harominen...Ne ovat kielen "pehmentämistä", sen kovuuden ja puhtauden liudentamista, tekemistä epäpuhtaaksi. Nyt kieli siirtyy duurista molliin, kovasta pehmeään. (Deleuzen majoritaarisen/minoritaarisen kääntäminen enemmistöksi ja vähemmistöksi ei anna aivan oikeaa kuvaa käsitteistä niille, jotka eivät tunne duurin ja mollin eroa) Tämä siirtymä on oleellinen ajateltaessa nykyaikaista (poliittista) organisaatiota, jonka on oltava minoorinen, siis äänet jotka liikkuvat ja hinkkaavat siinä toisiaan ovat vailla lopullista paikkaa, vaikeasti erotettavissa, toisiinsa sotkeentuvia eikä niitä ohjaa mikään erityinen lopputulos, vaan ne juoksevat kaikkialle tuottaen loputtoman määrän ylä-ääniä.

Mistä liudentuminen ja värinä ovat peräisin? Värinä, vibraatio tulee kieleen "persoonasta", aistimellisesta ruumiista, jolla ei ole (merkityksellisessä) kielessä paikkaa. Se on paikaton ja toimeton a-polidi. Silti tunnemme sen. Kosketamme sitä, hinkkaamme sitä. Vain tämä ruumis (joka ei siis ole mykkä tai äänetön, kuten edellä on korostettu) antaa sanalle soinnin ja värin (timbre). Se leimaa sanaa ja on se materia (puu, rakennusaine, äiti), jota ilman sana jää kylmäksi ja elottomaksi. Sana ilman sointia, väriä, materiaa tai "puuta" ei kosketa, se ei väräytä tai väristä. Sointi, väri on siis se aine, materia, joka yhdistää ja saa tuntemaan kielen (jos merkitys vastaavasti erottaa).

Merkityksellisen sanan ylittäminen kohti kieltä, kielen ruumista ja elinten tai elimistön ylittäminen kohti elimetöntä ruumista ja merkityksen ylittäminen kohti ääntä näyttävät yhteneväisiltä vanhalle ajatukselle politiikasta: persoonan, ainutkertaisen ja julkisen tai poliittisen välille on löydettävä sidos, sointi, värähtely (lanka, materia, puu) tilanteessa, jossa sanat ovat kovia ja kylmiä vailla sointia ja ruumista ja ruumis on vailla nimeä lähetetty merkityksettömyyteen ja tuomittu mykkyyteen (katoamassa ja unohtumassa), toisin sanoen tilanteessa, jossa merkitys on erottava välittäjä, jokin joka estää kosketuksen.

Mikä voi vastustaa tätä kuolemaa, ruumiin katoamista, sen nimettömyyttä, joka antaa mahdollisuuden ruumiin korvaamiselle ja re-presentaatiolle, sen edustamiselle? Mikä voi tehdä äänen kuultavaksi? Mikä vastustaa kuolemaa?

Vastaus on helppo: toisto, kertosäe, canzonetta. Lällätys, rallatus astuu kuolemaa ja unohtamista vastaan. Kertosäe ottaa etäisyyttä merkitykseen, vapauttaa siitä; se leviää vailla syytä ja avaa kentän halulle. Juuri toisto, se, että ei voida korvata, vaan on pakko toistaa, pakottaa muistamaan ja taistelee unohdusta ja kuolemaa vastaan. Se näyttää ruumiin, osoittaa ja koskettaa ruumista.

Deleuzea lainaten: "Voitaisiin sanoa...että taide on sitä, mikä vastustaa, vaikka se ei ole ainoa, joka vastustaa". Taideteoksella ja vastarinnalla on suora yhteys, jopa siinä määrin, että "vaikka jokainen vastarinnan teko ei ole suoranaisesti taideteos, niin jollain tavoin se silti on sitä" ja vaikka jokainen taideteos ei vastusta, niin jollain tavoin se silti vastustaa. Vastarinnalla, jota ei voida korvata tai edustaa (jollain tavoin se on aina ruumiillista, ainutkertaista; vastarinta, joka korvataan, ei ole vastarintaa), on kahdet kasvot: inhimilliset kasvot ja taideteon/teoksen kasvot. "Vain vastarinnan teko vastustaa kuolemaa taideteoksen tai ihmisten taistelun muodossa". Mutta taideteoksen ja ihmisten kamppailun suhde on hämärä ja vaikea. Deleuzea lainaten: "Kun Paul Klee sanoi "kansa puuttuu", hän tarkoitti tätä läheisyyttä, joka on taideteoksen ja kansan välillä, kansan, joka ei vielä ole olemassa". Tämä kansa on vielä vailla paikkaa; se mutisee, marisee ja mutinassaan vastustaa. Siksi "ei ole taideteosta, joka ei kutsuisi kansaa, joka ei vielä ole". Juuri taideteoksen ja vastarinnan epäajanmukaisuus, niiden pysytteleminen historian, kommunikaation ja merkityksen, siis yhteiskunnan ja tietynlaisen politiikan ulkopuolella antaa mahdollisuuden muutokseen, tapahtumaan, jossa poeettinen ja poliittinen, vastarinta ja historia, ääni ja merkitys yhdistyvät ja jossa epäajanmukainen, persoonallinen ja äänekäs ilmaantuvat.

Kuten Deleuze sanoo, on olemassa tilanteita, joissa poeettinen ja historiallinen käyvät yksiin, ja hän antaa esimerkin: kun Jasser Arafat purskahtaa kesken haastattelun nauruun.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.