2005-08-08

Ääni ja merkitys Gilles Deleuzella

Jussi Vähämäki

Kielen ruumiillisuus

Kysymys kielen ruumiillisuudesta ja ruumiin yhteisyydestä (jakamattomuudesta) vie ensin kielen kommunikatiivisuuden ja merkityksellisen sanan kritiikkiin. En voi olla viittaamatta tässä yhteydessä Deleuzen tunnettuihin lausumiin: "Suuret kirjailijat eivät kirjoita hyvin" (Critique et clinique) eikä "filosofia ole sen enempää kommunikatiivista kuin kontemplatiivista tai refleksiivistä: se on luonnostaan luovaa tai myös vallankumouksellista..." (Pourparlers).

Ymmärtääksemme, mitä merkityksellisen kielen kritiikillä tarkoitetaan, on aluksi syytä palata sofisteihin. Sofistit olivat kenties ensimmäisiä (ja melkein viimeisiä), jotka halveksivat vain yhden merkityksen, yhden paikan monien mahdollisten ja vaihtelevien merkityksien kirjosta ottavaa sanaa. Sana vailla elämää, vailla huumoria oli heille tylsä, sillä "jokaisessa kokemuksessa on kaksi toisilleen vastakkaista logosta" (Protagoras). Jokainen kokemamme asia jakaantuu siis kahdeksi, sillä on kaksi päätä: on alku ja loppu, joiden välisestä matkasta muodostuu kokemus ajan tuntemisena, ja näillä päillä on sama nimi, ja ainoastaan matkan kulkenut, ajan tunteva voi erottaa ne toisistaan ja ymmärtää idean, joka on homonyymi anonyymi, samanniminen nimetön, kuten myöhemmin Platonilla (mutta tämä on jo hieman toinen juttu).

Sofistit huvittelivat pyytämällä jotakuta esittämään minkä tahansa väitteen, jonka sofisti sitten osoitti todeksi. Tämän jälkeen he keskustelukumppaniensa hämmästykseksi osoittivat myös vastakkaisen väitteen todeksi. Tämä sofistien taito on usein tulkittu totuuden kritiikiksi ja sofistit on nähty jonkinlaisia ihmisen kulttuurisen määräytyneisyyden, totuuden kulttuurisidonnaisuuden tai retorisuuden ja niin edelleen ensimmäisinä airuina. Käsitys, jota kiireessä suoritettu Platonin lukeminen kenties jonkin verran tukee. Mutta samalla kyse on käsityksestä, jota on vaikea perustella Ateenan (sofistien toiminnan näyttämö) yhteiskunnallisen ja poliittisen tilanteen taustaa vasten, siis eri tutkijoiden hyvin dokumentoiman poliksen 500-400-lukujen kriisin näkökulmasta. Tämä kriisi oli peräisin tilanteesta, jossa polis otti lain "omiin käsiinsä" ja alkoi päättää yksin oikeasta ja väärästä. Sofistit syntyivät tästä kriisistä ja sitä vasten tarkasteltuna heidän toimintansa ja ajatuksensa värittyvät toisella tavoin.

Itse asiassa sofistien ironisen kritiikin, joka näkyi näytösluontoisena kahden logoin periaatteen soveltamisena, kohde oli juuri totuuden kulttuurisidonnaisuus (tai retorisuus tai millä nimellä sitä nykyisessä kulttuurintutkimuksessa nimitetäänkään). Sofistien yksinkertainen demonstraatio, joka vielä kreikkalaisille oli ymmärrettävämpää kuin meille, oli, että merkityksellinen sana ei osoita mitään todellista asiantilaa. Sana, joka voi olla samanaikaisesti sekä tosi että valhe, ei kerro mitään todellisuudesta eikä sitä voida ottaa vakavasti. Ja kuten nykyaikainen semiotiikka sanoo, merkki ei ole merkki, jos sillä ei voi valehdella (U. Eco). Sofistit tutkivat tätä merkin luonteenpiirrettä systemaattisesti, mutta he eivät sen takia hylänneet merkkiä ja inhimillistä kieltä kokonaan. Filosofiaa - toisin kuin semiotiikkaa - ei tietenkään kiinnosta merkki ja sen suhde toisiin merkkeihin, vaan pikemminkin usko merkkiin, sen merkitykselliseen funktioon, siis siihen, että se voi välittää niin sanottua todellisuutta, ja tuon uskon menettäminen. Mikä saa uskomaan, että kieli välittää jotain todellista, jos sillä voidaan kuitenkin valehdella? Entä miten tuo usko voidaan menettää?

Sofistien tekniikka tuhosi luottamuksen tai uskon merkkiin ja merkitykselliseen sanaan tietämisen välineenä. Platonin kritiikki kirjoitusta kohtaan on pikemminkin osoitus tästä epäluottamuksesta merkkiin ja sen merkitysfunktioon kuin "läsnäolon metafysiikkaa", siis puhuvan subjektin läsnäoloa diskurssissa, kuten tuonnempana yritän artikuloida.

Merkkeihin turvautuva eksyy maailman labyrintissa vääjäämättä ja ajautuu Minotauruksen ruuaksi, koska hän ei kuule, häneltä puuttuvat korvat. Se, mitä pitää kuulla, ei ole kuitenkaan mikään metafyysinen totuus kielen ulkopuolella, koska näin toistuisi vain ajatus täsmällisemmästä (meta)kielestä, vaan ääni, kohina, mutina ja värähtely kielessä. Toisin sanoen, kieltä on aistittava (kuunneltava) eikä tulkittava.

Mutta jos sana ei kerro mitään todellisesta, jos sillä ei ole mitään erityistä merkitystä tai sen merkitykset ovat satunnaisia (Platon, Kratylos) tai jos sana niin sanotusti vapisee ja värähtelee erilaisten merkitysten välissä, niin mitä sanat sitten ovat? Merkitysten (kuljettamisen yksiköiden) sijaan sanat ovat pikemminkin symboleita (sun ballein). Ne yhdistävät, heittävät yhteen. Sanat ovat jonkinlaisia "liittimiä" tai kuten nykyään sanotaan "käyttöliittymiä". Symboleina tai liittiminä sanoja ei "ymmärretä", vaan niihin samaistutaan, niitä ei "opita" merkityksen mukaan, vaan niitä jäljitellään ja yhdistellään. Niitä yritetään koskettaa, kosketella, hapuilla, änkyttää ja niin edelleen. Siksi lukihäiriöiset ovat usein nopeita luomaan uusi sanallisia yhdistelmiä, nopeita keksimään uutta. He irtaantuvat sanan annetusta merkityksestä ja suunnistavat sanojen keskellä hapuillen. Lyhyesti: sanat ovat varsinaisesti merkityksettömiä liittimiä ja saavat aikaan merkityksetöntä yhdistymistä. Hapuilemme sanaa, muodostamme sen koskettaaksemme jotain. Sanan merkitykseen kiinnittyminen tai siihen pakottaminen on "liittimen" luonteen väärinymmärtämistä ja väärinkäyttöä, eräänlaista fetisismiä.

Jäljittely, mimesis on ennen muuta ymmärrettävä samaistumiseksi vailla erityistä syytä tai asiaa, joka voitaisiin erottaa erilliseksi itse jäljittelyn kohteesta (jäljittelen tuota ihmistä, koska hänellä on pitkä nenä, siniset silmät tai hän tekee hyvää ruokaa; René Girard on käynyt nämä mimesiksen ymmärtämisen väärät muodot teoksissaan kymmeniä kertoja läpi). Mimesis on yhdistymistä merkityksen ja erityisen yhteisen asian tuolla puolen. Ja juuri tämä jäljittelyn "irrationaalisuus", sen kyky ohittaa koko jäljiteltävän asian merkitys, sen kyky olla ymmärtämättä ja silti tuottaa tuo asia tai olio toistamalla sen näkyvät luonteenpiirteet voi olla samanaikaisesti sekä raivostuttavaa että hauskaa.

Merkityksen tuolla puolen kieli alkaa värähdellä; se änkyttää, hapuilee, vapisee ja tärisee koko ruumiillaan, kaikilla jäsenillään ja jäsentymättä. Kieli liikkuu tai oikeammin, se on liikkeessä. Merkityksen tuolla puolen kieli on siksi pikemmin (liikkeen) aistimista ja yhteisyyttä, koskettamista, hipaisemista, törmäämistä, hinkkaamista, raapimista ja yhteistyötä tai toimintaa sellaisenaan, yhdistymistä vailla syytä.

Kieli on ihmisen ainoa ympäristö. Ihmismuodon omalaatuisuus on, että ihminen on sopeutunut ainoastaan kieleen (kielen tekemiä ja kieleen tehtyjä me olemme). Kieli on ihmisen ruumiinosa, elin, jonka avulla hän voi koskettaa, laajentua ja ulottua, sen avulla hän kosketta sitä, joka kuuntelee. Toisin sanoen kieli on kosketuksen väline, raaja, jolla kosketamme toista ja tästä kosketuksesta syntyy ääntä, siitä syntyy melua.

Sofisteilta löydämme yksinkertaisen loogisen todistelun väitteelle. Todistelu on myös tekemisissä ajattelun materiaalisuuden ja ajattelun voiman (ekstensiivisyyden ja intensiivisyyden, koska voima on tiivistä materiaa ja materia hajaantunutta voimaa eikä mitään "välittäjiä" tai hyppyjä tarvita) kanssa.

Kuunnelkaa, mitä Gorgias sanoo:

"Mikäli ajatellut asiat eivät ole todellisia, silloin se, mikä on, ei ole ajateltavissa"

(Taustalla on Parmenideen virke: "oleva on, ei oleva ei ole, kolmatta tietä ei ole", ei ole ei ole, on on)

Käännän aluksi Gorgiaan virkkeen muotoon: "Mikäli sanotut asiat eivät ole (todellisia), silloin se, mikä on, ei ole (sanottavissa)".

Jos kielessä sanotut asiat eivät ole todellisia, jos merkityksellinen kieli on valhetta, niin oleva ei ole sanottavissa. Toisin sanoen, jos ajateltu asia (sana) ei ole todellinen (aistimellinen), jos sillä ei ole materiaalisuutta, ruumiista tai ulottuvuutta (jos se ei ole ruumiinjäsen), siis, jos se ei ole koskettava olio, niin se, mikä on todellista, siis ruumiillista ja aistimellista, ei ole sanottavissa tai tiedettävissä. Tai, jos sanat ovat vain merkityksiä, vailla kykyä koskettaa meitä kielenä, niin niiden avulla ei voida tuntea sitä, mikä on. (Näin meille tietysti vakuuttaa sanomattoman edessä nöyrtymistä vaativa ajattelu, joka jää kiertämään ylikiihottuneena tuntemattoman, kielletyn tai pyhän ympärille ja jolle jokaiseen diskurssiin sisältyvä "sanomaton" on kielen arcana imperii, johon pääsy on mahdotonta.)

Mutta kahden logoksen periaatteen mukaisesti voimme kääntää Gorgiaan sanat päinvastaiseen muotoon: Mikäli ajatellut asiat (sana) ovat todellisia, siis materiaalisia, aistimellisia ja ruumiillisia (ulottuvia), niin se, mikä on, on myös ajateltavissa (sanottavissa). Todellisuus on sanottavissa, olemme päässeet kielen vankilasta ja sanominen on tekemistä, kuten tekeminen on sanomista. Nyt ajatellut asiat (sanat) koskettavat, ulottuvat ja yhdistävät (jos ne päinvastaisessa tapauksessa pikemminkin eristävät ja eristäytyvät pysähtyessään ja piirtäessään tuntemattoman/tunteettoman rajan). Ajattelu, puhe ja sanat, ovat siis jonkinlaista koskettamista, tuntemista, hapuilua ja yhdistämistä tai yhteistä eikä tämä koskettaminen vaadi erityistä merkitystä (joka olisi annettu). Tämä on Gorgiaan lauseen näkymätön "ääni", sen väre tai vire (melos), joka kutsuu niitä, joilla on korvat.

Tämän verran aluksi kielen materiaalisuudesta/ruumiillisuudesta ja ruumiin yhteisyydestä. (Unohtamatta Herakleitosta: "logos on yksi ja yhteinen, vaikka useimmat kuvittelevat, että heillä on oma logos")

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.