Ääni ja merkitys Gilles Deleuzella

"Kieli värähtelee koko ruumiillaan. Vibraatio, värähtely tai epätasapaino on kielen musiikkia. Se on merkityksen horjumista, merkityksen horjahtamista paikoiltaan. Merkityksestä tulee ekstaattista tai eksentristä. Värähtely on kielen ääni tai kielen ruumis, ja vain värähtely tai värinä tekee sanasta ainutkertaisen, persoonallisen."

Tarkoitukseni on Gilles Deleuzen ajattelun avulla valaista tai pikemminkin kuulostella ruumiillisen (persoonallisen tai ainutkertaisen) ja merkityksellisen (yhteiskunnallisen tai poliittisen) suhdetta. Ja - jälleen kerran - ajatella sellaista "poliittista muotoa", joka ei toimi yksinomaan merkityksellisen toiminnan, yhteisen asian (informaation), siis kansan ja valtion tasolla, vaan ainutkertaisten ihmisruumiiden tasolla, ruumiiden, jotka (kuin äänet) yhdistyvät laajenevat ja luovat ulottuessaan uusia ruumiita vailla yhdistymistä ohjaavaa ja ruumiista erotettavissa olevaa ja sille ulkoista yhteistä tavoitetta, asiaa tai merkitystä. Deleuzen ajatus minoritaarisesta (molli)organisaatiosta näyttäisi antava joitain osviittoja siitä, minkälainen nykyisen (multitudon) organisaation pitäisi olla.

Tarkastelun yleisenä kehyksenä on ajattelun ja ruumiillisuuden suhde aivotyössä. Aivotyön ruumiillisuuden ymmärtämiseksi on nähdäkseni syytä luopua vanhasta jaottelusta ruumiilliseen ja henkiseen ja yritettävä ymmärtää ajattelun ja toiminnan, hengen ja ruumiin, kielellisen ja aistimellisen suhde uudessa tietokapitalismissa, tai pikemminkin: olisi luotava käsitteitä, joiden avulla voidaan ymmärtää kielen ja hengen aineellisuutta, niiden fyysistä luontoa ihmisen lajityypillisinä orgaaneina.

Gilles Deleuze ei ole kirjoittanut laajoja tutkielmia musiikista toisin kuin elokuvasta, kuvasta ja kirjallisuudesta. Musiikki purkautuu kuitenkin jatkuvasti esiin hänen kirjoituksissaan. Niissä on selvästi musiikillisia kadensseja (kuten esimerkiksi teoksen Le Pli viimeinen luku yhden mainitakseni). Enkä aio kaivella esiin Deleuzen näkemyksiä musiikista (työ, joka sopisi hyvin gradun aiheeksi). Mitä taas Deleuzen tyyliin tulee, niin se muistuttaa jossain määrin "ranskalaista barokkia", vaikka siinä ornamentteja onkin niukalti.

Mikä on tämä värähtelevä, värisevä kielen ruumis, kielen kaikki jäsenet?

Haluaisin jakaa kysymyksen ensi kahtia ja tarkastella sitä ilman suoraa viittausta Gilles Deleuzen kirjoituksiin - oikeastaan hänen takaansa - kysymyksinä:

1. Kielen ruumiillisuudesta tai materiaalisuudesta (ruumiin ja hengen erottamisen ongelmallisuudesta, koska tämä erottelu rajoittaa ajattelua ja tekee siitä myös liian helppoa; ekstension/intension, ulottuvuuden, laajuuden ja tiiviyden, muistin ajan ja aistimuksen erojen ajattelu aste-eroina, siis ilman absoluuttista eroa hengen ja aineen välillä, vaatii jo hieman järjen käyttöä, ja, kuten tunnettua, Deleuzen mukaan kivetkin ajattelevat eivätkä ajattelu ja aistiminen ole ihmisten yksinoikeus, vaikka ihmismuodossa niillä on omanlaisensa muodostelma).

2. Ruumiin, äänen (persoonan) korvaamattomuudesta (ei ole olemassa ihmistä, johon koko ihmiskunnan voima tiivistyisi ja joka voisi korvata jonkun toisen ihmisen; eikä kyse ole humanistisesta vuodatuksesta ihmisarvon puolesta, jolle ihmisyys tai inhimillisyys korvaa ihmiset)

Nämä kaksi kysymystä:

a) kielen yhteisyys, sen ekstensiivisyys, siis kysymys ajasta (tempus/aioon) tai kielen rytmistä, sen elävyydestä/elosta (liikkeestä)

b) ja äänen ei-edustuksellisuus, sen singulaarisuus ja siis kysymys harmoniasta tai soinnista (hetkestä)

ovat myös poliittisia kysymyksiä. Itse asiassa ajan (liikkeen/toiston) ja singulaarisuuden (tai avaruuden) suhteen ongelmat läpäisevät Kreikassa niin politiikan, matematiikan (geometria) kuin musiikin ja yhdistyvät filosofiassa, joka ei tarvitse minkäänlaista transsendenssia tai merkityksellistä katkosta - mutta tästä ei enempää.