2005-08-10

Postfordistisen työn sanakirja
Kirjaprojektin esittely

Jukka Peltokoski, Jussi Vähämäki, Mikko Jakonen, Akseli Virtanen

2.3. Siirtymä modernista poliittisesta organisaatiosta postmoderniin

Siirtymä modernista poliittisesta organisaatiosta postmoderniin on meille kenties kaikkein tutuin ja arkipäiväisin. Muutamia seikkoja on syytä kerrata. Moderni poliittinen organisaatio oli ensisijaisesti yhteiskuntaruumiin tai yhteiskuntakoneen metaforalla hahmotettava kokonaisuus. Modernin poliittisen organisaation perusmuoto oli suvereniteettiin perustuva kansallisvaltio, joka hobbeslaisesti oli itse "luonnontilassa", lain ulkopuolella eli kuuluisassa kaikkien sodassa kaikkia vastaan. Modernit kansallisvaltiot olivat siis maailmanpolitiikan kentällä ainakin periaatteessa itsenäisiä ja autonomisia toimijoita. Niiden keskeisenä tehtävänä oli huolehtia oman väestön hyvinvoinnista, sillä tuo väestö yhdistettynä tiettyyn maa-alueeseen ja sen luonnonvaroihin olivat merkittävimmät modernia valtiota määrittävät piirteet.

Moderni poliittinen organisaatio sai alkunsa 1600-luvun suurista mullistuksista. Ranskan vallankumous muutti modernin luonnetta ratkaisevasti 1700-luvun lopulla. Kriisien ja vallankumousten 1800-luku toi näyttämölle 1900-luvun valtion politiikkaa keskeisesti määritelleen seikan, työväestön merkittävänä yhteiskunnallisena subjektina. Työväestön politisoitumisen seurauksena modernin valtion keskeisenä tehtävänä on ollut sovittaa pääoman ja työvoiman ristiriitaa ja niiden yhteentörmäystä. Tämän liikkeen hallinta on ollut politiikan tärkein tehtävä, sillä tuo liike on uhannut johtaa yhä uudelleen sisällissotiin. Toisaalta onnistuneesti kahlittuna tuon ristiriidan on nähty olevan erityinen valtion hyvinvointia tuottava voima. Näin esimerkiksi hyvinvointivaltio on esimerkillinen tulos siitä, kuinka työvoiman ja pääoman kamppailu onnistuttiin hetkellisesti asettamaan tasaiseen, edistykselliseen liikkeeseen.

Tämä moderni tilanne on kuitenkin politiikassa auttamattomasti ohi. Toisaalta suvereenin toimintaa on pyritty siirtämään valtiot ylittävälle, esimerkiksi Euroopan unionin tasolle. EU onkin ensisijaisesti talouden ja työvoiman liikettä hallitseva järjestelmä. Perinteinen poliittinen suvereeni se ei kuitenkaan ole, ja itse asiassa moderni poliittinen suvereeni on harvinaislaatuisessa kriisissä, jollei jopa kokonaan tiensä päässä. Monia näkemyksiä maailman laajuisista, uusista suvereeneista on esitetty, mutta yksikään näistä ei näytä toimivan perinteisellä tavalla. Tunnetuimpana esimerkkinä tästä ajatuksesta voidaan pitää Negrin ja Hardtin Imperiumin käsitettä. Ajatukset globaalista valtiosta, joita etenkin liberalistisen politiikan teorian suunnasta on kummunnut, ovat taas lähtökohtaisesti epärealistisia.

Pääoman ja työväen ero ei ole kuitenkaan hävinnyt mihinkään. Aivan samalla tavalla kuin kontrolliyhteiskunta muuttaa kuriyhteiskunnan mekanismien intensiteettiä, myös uusi poliittinen organisaatio, joka on organisaatio ilman erityisiä poliittisia elimiä, muuttaa politiikan intensiteettiä. Olemme siirtymässä liikkuvan ja alituisesti muotoaan muuttavan poliittisen järjestelmän piiriin, jonka toimintaa ei enää ohjaa sisäisesti maan hallitus ja eduskunta, eikä ulkoisesti valtioiden väliset sopimukset. Maailmasta on tullut tietyllä tapaa moninaisempi, jossa kulttuurit ja erilaiset ihmiset voivat elää helpommin rinnakkain. Samalla maailmasta on tullut yhä kahtiajakoisempi. Modernin dualismi näyttää saavan postmodernissa poliittisessa organisaatiossa äärimäisen ilmauksensa, ja edustuksellisen poliittisen järjestelmän hajaannus ja epäonnistuminen on näyttänyt vievän ihmisiltä kyvyn vaikuttaa käynnissä oleviin muutoksiin. Kun modernin valtion representatiivisen järjestelmän tilalle ei ole odotettavissa uutta Euroopan tai maailman laajuista parlamentaarista, tai edes edustuksellisen demokratian järjestelmää, joudutaan myös poliittista organisoitumista miettimään uudelleen. Oleellista on se, että politiikkaa on yhä vaikeampi, jollei mahdotonta, ajatella ja havainnoida omana, muusta elämästä, taloudesta ja tuonnosta eristettynä alueena. Tässä mielessä yksi modernin ajan keskeinen peitetarina on tullut tiensä päähän.

Toisin sanoen, aiemmasta välittyneestä ja välitetystä politiikasta ollaan siirtymässä suoran toiminnan politiikkaan, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä. Tämä siirtymä tarkoittaa siirtymää uudenlaisiin, usein lain ulottumattomissa oleviin kahdenvälisiin sopimussuhteisiin, toimintaan, jossa suvereeni tai tietty lakijärjestelmä ei takaa oikeuksia. Olemme kulkemassa myös kohti uudenlaisten maailmanlaajuisten konfliktien aikakautta, jossa vallitsee jatkuva sotatila. Olemme sellaisessa avautumassa, jossa modernien poliittisten organisaatioden romahtaessa näemme niiden todellisen, väkivaltaan ja pakottamiseen perustuvan luonteen, mutta emme kykene vielä hahmottamaan tulevaa järjestelmää. Tämä on selvästi hyvä merkki, sillä osaltamme voimme vielä vaikuttaa tähän kehitykseen.

Uuden poliittisen tilanteen hahmottaminen postfordistisen sanakirjan yhteydessä on merkittävä yritys vaikuttaa tulevaisuuden yhteiskunnalliseen toimintaan.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.