2005-07-24

Animal House1

Jussi Vähämäki

IV Kaunotar ja hirviö

Vallankumouksen seurauksena politiikan vanhat logiikat menettävät kiintopisteensä. Vallankumouksen luomien paradoksien edessä ne osoittautuvat voimattomiksi. Vallankumouksessa maailma menee sijoiltaan ja ihminen joutuu pois tolaltaan. Vallankumouksen tuomassa uudessa ajassa, "kyse ei ole enää ajan määrittelemisestä peräkkäisyyden avulla eikä tilan määrittelemisestä samanaikaisuuden avulla tai jatkuvuuden määrittelemisestä ikuisuuden avulla... Niin ajan kuin tilankin täytyy löytää täysin uudet määreet".27i Näitä ajan ja tilan uusia määreitä ja niiden myötä uutta oikeutta vallankumous ryhtyy rakentamaan. Tämä näkyy selvästi "kolmannen säädyn" ajatuksessa. Nyt kolmas sääty astuu politiikkaan ja tämä kolmas sääty on apotti Sieyesin sanoin "kaikki": “Kuka siis uskaltaa sanoa, ettei kolmannella säädyllä ole itsessään kaikki, mikä on välttämätöntä kokonaisen kansakunnan muodostamiseksi? Se on vahva ja roteva mies, jonka yksi käsivarsi on vielä sidottu. Jos etuoikeutetut säädyt saataisiin poistettua, kansakunta ei olisi vähemmän, vaan enemmän. Siksi, mitä on kolmas sääty? Kaikki, mutta kaikki kahlehdittuna ja sorrettuna. Mitä se olisi ilman etuoikeutettuja säätyjä? Kaikki, mutta vapaa ja kukoistava kaikki. Mitään ei voi tapahtua ilman sitä, kaikki olisi äärettömästi paremmin ilman muita."28

Kolmas sääty on rajaton ja vailla erityistä tilallista olemassaoloa. Sen astuttua politiikkaan politiikan käsitteet menettävät elävän sisältönsä, keskusakselinsa ja ne ajautuvat oikosulkuun aikaisemmin niiden ulkopuolelle jääneiden ideoiden, intohimojen ja instituutioiden kristallisoituessa vaatimuksiksi vapaudesta, yleisistä ihmisoikeuksista, tasa-arvosta ja veljeydestä. Nyt ajattelu ja toiminta ovat sidoksissa suoraan aikaan tai "kestoon". Tästä kestosta ei ole erotettavissa peräkkäisyyksiä. Siltä puuttuu kronologia, ja kronopolitiikan tilalle astuu erilaisten aikojen samanaikaisuus, joka vaatii aivan uudenlaista hetken ja tapahtuman ymmärtämistä siihen osallistumalla ja vaikuttamalla. Ihminen ei vain ole osa muutosta, vaan on itse muuttamassa itseään. Toiminta ja ajattelu uudistuvat päivä päivältä, niiden välillä ei ole mitään eroa eikä ulkopuolinen voi nähdä niiden suuntaa. Suunta voidaan nähdä vain osallistumalla, menemällä mukaan. Samalla poliittinen toiminta, joka aiemmin edellytti yhteistä tilaa ja yhteistä kieltä, oli siis jollain tavoin yhteismitallista, uhkaa jatkuvasti kaatua yhteismitattomuuteen, kuten poliittinen puhe uhkaa muuttua käsittämättömäksi. Ei enää osallistumista, yhteisiä tavoitteita, vaan osattomia: politiikasta tulee osattomien mittaamatonta tai vailla mitään yhteismitallisuutta olevaa yhdistymistä, tunnetta ja liikettä, jonka tekijöitä on mahdoton erotella.

Oikosulkuun ajautunut poliittinen ajattelu joutuu hankalan tehtävän eteen: olisiko kiellettävä koko vallankumous ja sen aiheuttamat muutokset, erotettava toisistaan teoria ja käytäntö, politiikka ja poliittinen ajattelu, järki ja tunteet, kauhu ja hyve, pakko ja vapaus, vai olisiko päinvastoin luotava uusia käsitteitä ja kategorioita, jotka perustuvat teorian ja käytännön, inhimillisen ja eläimellisen, sisäisen ja ulkoisen sekoittumiselle ja joiden avulla vallankumouksen takomiin paradokseihin saataisiin järjestystä?

Vallankumouksen jälkeinen taantumuksen aika ja siitä nouseva konservatiivinen ajattelu vastaa kapinaan ottamalla tehtäväkseen hierarkioiden palauttamisen vallankumouksen tilallisesti äärettömille (vailla päämäärää oleville) massoille ja niiden ajallisesti loputtomalle toiminnalle (kesto ja jatkuva uuden luominen). Massa muodostuu "tilattomista ihmisistä" vailla omaa paikkaa, ihmisistä, jotka eivät kuulu mihinkään yhteisöön, tee tai sano mitään erityistä. Kuten massan sosiologinen määritelmä yhä vielä sanoo:

"Massalla tarkoitetaan poliittisesti passiivisten ihmisten joukkoa, joka on passiivisessa asemassa suhteessa yhteiskuntaa ylläpitäviin - taloudellisiin, poliittisiin, sotilaallisiin - instituutioihin ja siten niiden vaikutuksille vahvasti alisteinen, kyvytöntä organisoitumaan ja ilmaisemaan omaa tahtoaan"29.

Vastaavasti massaihminen on vain puhdasta materiaa, jota voidaan muokata tahdon mukaan ja hänen "pääasiallinen luonteenpiirteensä on... hänen eristäytyneisyytensä ja normaalien sosiaalisten suhteiden puuttuminen".30

Hierarkioiden palauttamisen kannalta tärkeintä oli löytää eläimellisille massoille (tai oikeastaan moneudelle, multitudolle) oma ja sopiva politiikan kategoria. Massoille luonteenomainen kyky tehdä "mitä tahansa, se, että niiltä voitiin "odottaa mitä tahansa" - toisin sanoen niille luonteenomainen elämä tai elävyys sellaisenaan - oli yritettävä eristää niistä, se oli sidottava ja tehtävä jollain tavoin ennustettavaksi ja edustettavaksi. Sille oli löydettävä jokin syy, jokin ihmisille ulkoinen tekijä, johon heidän toimintansa voitiin palauttaa. Oli luotava välitysjärjestelmä, jonka avulla paikallistettaisiin tai yksilöitäisiin vallankumoukselle eri voimat; niille oli annettava alkuperä ja näin paikallistetut voimien lähteet oli niiden yksilöimisen jälkeen koottava yhteen ("sosiaalistettava") tuottamalla politiikan piiriin voimia vastaavat suhteet, joita kontrolloi, yhdistää ja välittää tietty valta, joka estää voimien vapaan yhdistymisen ja jonka kautta voimat ovat suhteissa toisiinsa. Tämän vallan on näyttäydyttävä ratkaisuna vallankumouksen kriisiin ja hierarkioiden katoamiseen.31 Siksi Massojen välittömälle läsnäololle olisi löydettävä välittävä kategoria, johon niiden eläimellinen voima voitaisiin sulkea ja joka olisi niiden paikka poliittisessa järjestelmässä. Näin kyettäisiin palauttamaan ihmisen ja eläimen, poliittisen ja ei-poliittisen ero.

Hyvä esimerkki massojen paikattomuuden ongelmasta on sosiologian synty erityisenä tieteenalana. Se syntyy, kuten sen oma historiankirjoitus korostaa, suoraan Ranskan vallankumouksen konservatiivisesta kritiikistä ja se syntyy nimenomaan vastavallankumouksellisena ja taantumuksellisena. Sen kokemus vallankumouksesta on kauhu paikattomia, rajattomia, eläimellisiä massoja kohtaan, kauhu "tilatonta väestöä" kohtaan. Sosiologisen perinteen viisi perusideaa, yhteisö ja sen katoaminen, auktoriteetti ja sen puuttuminen, status ja sen mureneminen, pyhä ja sen maallistuminen, ja vieraantuminen ja sen torjuminen kertovat hyvin tästä kauhusta.32 Ne ovat myös vallankumouksen jälkeisen ajan konservatiivien pääasiallisia huolenaiheita ja määrittävät konservatiivisen ajattelun sisältöjä meidän päiviimme asti: yhteisön ja sille ominaisen "mieskohtaisen riippuvuuden" tai ei-julkisten alistussuhteiden restauraatio, kiistämättömän auktoriteetin palauttaminen, hierarkioiden uudelleen pystyttäminen, pyhän transsendenssin tuominen takaisin maallistuneeseen maailmaan, vieraantumisen korvaaminen joko aidolla ja ikuisella ihmisluonnolla tai uudella yhteisöllisyydellä, keinotekoisella uskonnolla.

Jos 1600-luvulla löydettiin jalo villi, välittömiä tarpeitaan tyydyttävä tammenterhojen keräilijä ja 1700-luvulla jalous villittiin katkaisemalla kuninkaan kaula ja päästämällä hyve päättömänä irralleen eläimellisenä massana, niin minkä hahmon 1800-luvun vastavallankumous ja nouseva teollisuuskapitalismi antoivat toimiville ja liikkuville massoille ja näiden hirviömäiselle eläimellisyydelle? Vastaus on löydettävissä Immanuel Kantin ylevän käsitteen avulla. Se on käsite, jonka avulla Kant yrittää käsittää käsittämättömän.

Kant määrittelee hirviömäiseksi sellaisen, joka "koollaan tuhoaa päämärän, joka muodostaa sen käsitteen".33 Hirviömäinen on niin suuri, että se ei mahdu omaan tilaansa, vaan kasvaa yli äyräidensä. Tämän määrittelyn Kant tekee, kun hän yrittää erottaa ylevän käsitteestä sen, mikä on moraalisesti hyvää ja lain oikealla puolen ja mikä taas kuuluu lain ulkopuolelle ja on epäolennaista. Kantin käsityksen mukaan vain ylevän esteettiseen koteloon suljettuna hirviömäinen voi toimia moraalisen hyvän symbolina.34 Hirviömäisyydestä erottuvia yleviä tunteita tuottavat Kantin mukaan kolossaaliset luontoesitykset, joiden on herätettävä uskonnollista tunnetta ja kunnioitusta taikauskon sijaan, siihen voi sisältyä tunnetta, joka rajoittaa vapautta, mutta ei, toisin kuin tunteet tai intohimot, vie sitä kokonaan, siihen voi kuulua intoa, vaikka se uhkaakin vapauttaa liiaksi mielikuvituksen, mutta siihen ei kuulu fanatismi, jossa mielikuvitus ja kuvittelukykymme muuttuvat epänormaaliksi.

Kantilainen ylevä näyttää siis sitovan juuri ne intohimot, jotka vallankumous oli vapauttanut Friedrich Schiller määrittelee myöhemmin yleväksi olion, jonka esittämisessä fyysinen luontomme tuntee omat rajansa samaan aikaan kuin järjellinen luontomme tuntee oman ylemmyytensä ja riippumattomuutensa jokaisesta rajasta; se on olio, jonka suhteen olemme fyysisesti heikkoja kun taas ideoiden avulla nousemme moraalisesti sen yläpuolelle. Näin ylevän voidaan ajatella syntyvän moraalisesta närkästyksestä sellaisen asian edessä, joka ylittää käsityskyvyn rajat. Se on luonteeltaan oikeassa olemisen nautintoa, jota tunnetaan kuviteltaessa ennalta jonkin yrityksen tuhoutuminen vääjäämättömäksi ja siksi vetäydytään toiminnasta. Siinä on kyse toiminnasta pidättäytymisestä, joka tapahtuu korvaamalla toiminta toiminnan (kuvitteellisella) lopputuloksella ennen kuin toiminta on loppuun saatettu. Kyse on siis toiminnan avoimen horisontin rajaamisesta ja sulkemisesta siten kuin tapahtuu esimerkiksi déja vu -ilmiössä. Tätä korvaamista varjostaa kaikesta huolimatta tappion tai menetyksen ajatus. Samalla se antaa mahdollisuuden kääntää nautinnoksi ja moraalisesti hyväksyttäväksi sellaiset paradoksit, jotka menevät yli ymmärryksen tai jotka eivät sovi ajattelun kehyksiin. Ylevän vallassa oleva voi nähdä kauneutta hirviömäisessä. Sen vallassa ymmärrettäviksi ja nautinnollisiksi muuttuvat myös vapauden despotismin ja puhuvan kauhun kaltaiset vallankumouksen paradoksit. Se on keino sekä ottaa sisään että samanaikaisesti rajoittaa (ymmärtää) sitä, mitä ei käsitetä. Tässä mielessä kyse on myös jonkinlaisesta vastakäsitteestä, joka estää uuden ja muuttuvan ymmärtämistä eikä anna sille ääntä, vaan jättää sen mykäksi kotelonsa (kuvitellun lopputuloksen) sisään.

Kirjallisessa mielikuvituksessa ylevän kuuluisin hahmo on Mary Shelleyn Frankenstein. Se herättää ylevän tunteen juuri siksi, että siinä liike ja äärettömyys on suljettu ohueen kalvoon, joka ei täysin sovi hirviölle.35 Hirviö ei mahdu kehyksiinsä. Hirviön "keltainen iho peitti hädin tuskin sen lihasten ja suonten liikkeet".36 Tästä ohueen kalvoon kiedotusta hirviöstä, jonka mittaamaton voima ja ääretön koko herättävät katsojassa pelonsekaista nautintoa tulee "massojen aikakauden" hyveen tai jalouden hahmo. Marxia lainaten: ylevän käsitteessä saavat ilmauksensa nousevan porvariston vapauttamat voimat, jotka eivät mahdu sen omaan "kehykseen", siis yksityisomaisuuden ja tavaratuotannon maailman kehyksiin, joita se joutuu jatkuvasti korjaamaan seuraamalla ja yrittämällä ennakoida hirviön liikkeitä.

Jos filosofinen ja kirjallinen mielikuvitus koteloi vallankumouksessa vapautetut voimat ja vallankumouksen paradoksit ylevän käsitteeseen, niin mikä käsite voisi vastata ylevää politiikan alueella? Mikä voisi olla käsite, jossa toiminta korvataan sen lopputuloksella ennen kuin toiminta on suoritettu?

Vallankumouksessa tapahtuva teorian ja käytännön eron katoaminen ennakoi uuden poliittisen kategorian esiinnousua, kategorian, jonka ympärillä politiikka on meidän päiviimme asti pyörinyt. Tämä kategoria yrittää jollain tavoin sulattaa yhteen massojen kyvyn tehdä mitä tahansa ja vallankumouksellisen kyvyn ottaa vastaan mikä tahansa tehtävä. Se on myös kategoria, jossa politiikka on joutunut jatkuvasti määrittelemään uudelleen rajoja poliittisen piiriin kuuluvan ja sille ulkopuolisen välillä, käymään läpi yhä uudestaan yksityisen ja julkisen, merkityksellisen ja merkityksettömän eroa. Kyse on työvoimasta ja sille luonteenomaisesta homogeenisesta, yhteismitallisesta ja "tasa-arvoisesta" ajasta. Se tekee eläimellisistä massoista, täydellisesti omasta edustaan luopuneesta vallankumouksellisesta ja Rousseaun julkisesta henkilöstä, joka voi olla kaikkien kanssa eikä kuitenkaan ole kenenkään kanssa, poliittisen kategorian.

Ranskan vallankumouksessa työ murtautuu työvoiman hahmossa ulos käytännöllisistä kehyksistään ja rikkoo sidoksensa jonkin erityisen esineen valmistamiseen. Siitä tulee välittömästi politiikan "kuuma peruna" ja sen todellinen keskusakseli, kun politiikan tehtäväksi tulee massojen abstraktin minkä tahansa tekemisen kyvyn ohjaaminen ja kontrollointi.37 Työvoiman kategoria antaa vallankumouksellisen politiikan paradokseille keskustan, vaikka se ei ratkaisekaan niitä.

Työvoima on ensisijaisesti kykyä tehdä mitä tahansa. Siltä - kuten ihmiseltä, jolla ei ole mitään omaa, tai massoilta - voi odottaa mitä tahansa. Kuten vallankumouksellinen se on valmis kaikkeen ja vailla erityisiä intressejä. Se on Rousseaun julkinen henkilö todellisena poliittisena toimijana, joka voi olla kaikkien kanssa mutta joka ei ole kiinni missään. Sen olemassaolon tapa on puhdasta mahdollisuutta. Tai kuten Marx korostaa, työvoima on erotettava työtehtävästä juuri sikäli kuin se on puhdasta voimaa tehdä jotain. Hän sanoo: "Työkyky ei ole vielä työtä, samoin kuin ruoansulatuskyky ei ole vielä itse ruoansulatusta".38 Edellytys sille, että on olemassa tällainen todellinen abstraktio kuin työvoima, on ihmisten vapauttaminen omasta paikasta, siis se, että on "tilatonta väestöä"39, jonka omaa on vain kyky tehdä työtä ja jolta puuttuu muu omaisuus.40

Työvoima on kategoria, jossa "tilaton väestö" tai omaisuudeton (ja ominaisuudeton) otetaan politiikan alueelle. Samalla se on kuitenkin ristiriitainen tai paradoksaalinen kategoria, tai poliittinen järjestelmä ottaa siinä sisäänsä paradoksin, kyvyn tehdä mitä tahansa. Tätä se tarkastelee kuitenkin aina kykynä tehdä jotain, siis työnä, jonakin, jolla on erityinen käyttö, ja tavarana, jolla on erityinen arvo. Työvoima on erikoislaatuinen tavara juuri siksi, että se kykenee ylittämään omat rajansa. Se näyttäytyy markkinoilla tavarana siinä missä muutkin tavarat, se on ostettavissa ja myytävissä, eikä sen olemassaolo ja käyttö näytä millään tavoin rikkovan tavaranvaihdon lakeja. Sen ostaessaan kapitalisti näyttää ostavan tehtyä työtä, loppuun saatettua toimintaa. Työvoiman kulutusprosessi, sen käyttö on kuitenkin samalla "tavaran ja lisäarvon tuotantoprosessi", koska työvoiman kulutusprosessissa luotu arvo on suurempi kuin itse työvoiman arvo.

Työvoiman tavaramuodossa massojen luova voima ja sen tiettyihin historiallisiin rakenteisiin, tavaroiden vaihdon ja työnjaon järjestelmään, sitova valta ovat tosiinsa kietoutuneina. Kuten Marx kirjoittaa: "Työprosessin ja arvonmuodostusprosessin ykseytenä tuotantoprosessi on tavaroiden tuotantoprosessi; työprosessin ja arvonlisäysprosessin ykseytenä se on kapitalistinen tuotantoprosessi, tavarantuotannon kapitalistinen muoto".41 Tälle tuotannon muodolle on elintärkeä arvonlisäysprosessi, eli työvoiman kyky luoda lisäarvoa, sen kyky tavarana ylittää omat rajansa. Tässä mielessä työvoima paradoksaalisena tavarana, joka kykenee ylittämään omat rajansa, on erityisessä suojeluksessa modernissa kapitalistisessa yhteiskunnassa ja muodostaa sen poliittisten ja biopoliittisten toimenpiteiden keskuksen. Mutta seuraus on myös, että työvoiman kategorian ympärille ryhmittyvät politiikan käsitteet saavat perintönä Ranskan vallankumouksesta ainakin potentiaalisesti paradoksin luonteen. Paradokseina ne viittaavat samanaikaisesti sekä politiikan piiriin (tavaroihin, merkityksellisiin lausumiin), sen ulkopuolelle (siihen, mikä ei ole vielä materialisoitunut tai esineellistynyt tavaroiksi tai merkityksellisiksi lausumiksi), merkitykselliseen toimintaan että toimintaan vailla merkitystä (kykyyn tehdä mitä tahansa). Siksi massat tai pikemminkin multitudo työvoiman taustalla on pikemminkin yhteiskunnallinen, koko yhteiskuntaa koskeva kategoria kuin poliittinen tai taloudellinen tai sosiaalinen kategoria.

Moderni kapitalistinen yhteiskunta ja sen poliittinen organisaatio ovat perustuneet työvoimalle, joka voi tehdä mitä tahansa. Tämä kyvyn perustana ei ole jokin erityinen tekninen keksintö tai erityinen tekniikka, kuten suurteollisuus. Kuten Marx kirjoittaa: "moninaisten käyttötapojen keksiminen (esim. raudalle) on historiallista toimintaa".42 Historia muodostuu jonkin substanssin erilaisten käyttötapojen toteuttamisesta tai aktualisoinnista. Työvoimalle on luonteenomaista kuitenkin sen asettuminen erityisten käyttötapojen ulkopuolelle, mikä on samaa kuin sanoa, että se on historian ulkopuolella. Marxin käsityksen mukaan kapitalistinen yhteiskunta asettaa keskiöönsä tämän historian ulkopuolisen olion, jolla on kyky tai voima tehdä mitä tahansa ja joka on vailla erityistä tehtävää itse yhteiskunnan piirissä. Erityisen tehtävän se saa vasta tavaramuotoon suljettuna. Muuten se on vain yleistä kykyä tai voimaa, joka on sekä välttämätön että vailla tiettyä paikkaa. Kyse on Marxilla poliittisesta järjestyksestä (pääoma on yhteiskunnallinen suhde), jonka perustana on siis historiallisuus itse, kaiken näkeminen muuttuvana ja liikkeessä olevana. Tätä liikettä yritetään rajoittaa palkkatyön avulla.43 Jos aikaisempia aikakausia määritti jokin tekniikka, jokin hallintatapa, jokin erityinen hierarkkinen järjestys, niin Ranskan vallankumouksen avaamaa aikakautta määrittää mikä tahansa käyttö. Tämän hirviön lihasten liikkeiden ja valtimoiden sykkeiden ääressä vapisevat vain ne, jotka pelkäävät menettävänsä jotain omaa ja jotka ajattelevat itsensä sen yläpuolelle tai sen ulkopuolelle.

Kapitalismi on aikakausi, jona kokemuksen historiallisuus, sen sidos jonkun tekemiseen tai johonkin erityiseen informaatioon voidaan kokea historiallisesti, siis syntyväksi ja kuolevaksi. Seuraus on, että ihminen voi irrottautua välittävistä tekijöistä toiminnasta tai informaatiosta ja nähdä oman asemansa suoraan vailla erityisen toiminnan, tahdon tai käytön välitystä, mahdollisuutena ja kykynä tehdä mitä tahansa vailla minkään erityisen toiminnan tai yhteistahdon välitystä, siis vailla tarvetta muuttua kansaksi tai yhteisöksi. Tällä kokemuksella "ei voi olla enää valtiollista muotoa... vaan sen täytyy jättää kenttä ei valtiolliselle ja ei juridiselle elämälle ja politiikalle".44 Sitä, millaista tuo elämä on, ei voi erottaa elämästä itsestään. Se on elämää, joka ei viittaa mihinkään, elämää hirviönä. Eikä sitä voida kuin demonstroida.


Viitteet:

1"Animal House" tai "Delta-jengi" on historiallisen käänteen harjanteelle sijoittuva elokuva. Sen laelta näkyy jo alkavan vastavallankumouksen ajan alamäki ja sen vaikeakulkuiset suot, mutta myös kaikki se huvi ja hauskuus, joka luomiseen ja toimintaan vailla syytä ja palkkiota niin olennaisesti kuuluu. Sen sankareissa on Robespierren ja Saint Justin henkeä, Yhdysvaltain perustuslain henkeä.

"Morning is breaking with death on the street
Driving downtown in a red corvette
The daemons and satans are creeping around
LA nights are madhouse nights

The murderers - are heroes
They're speeding all over the town
And justice - is drunken
I'm tumbling upside down

I'm a madman
Living in an animal house
I'm a madman
Living in an animal house
Living in an animal house

Rockers in concert are serving the bible
Praying in public is getting a habit
For selling out everything seems to be right, oh yeah
The sunset is crowded with tramps passing out

They're sleeping - in trash cans
There's witchcraft in everyone's eyes
Satans and daemons
All dressed up in suits and ties

I'm a madman
Living in an animal house
I'm a madman
Living in an animal house"

2Ranskan kansalliskonventin noin 800 jäsenestä, jotka olivat virassa sisällissodan kaikkein kuumimmissa vaiheissa, kymmenen prosenttia, siis noin kahdeksankymmentä kohtasi väkivaltaisen kuoleman vuoteen 1795 kestäneen edustajankautensa aikana.

3F. Nietzsche, Sämtliche Werke, Band 12. Kyseessä ovat Moraalin alkuperän kirjoittamisen aikaan laaditut muistiinpanot.

4Teoksessa Marx ja Engels, Valitut teokset 6 osaa, Kustannusliike Edistys, Moskova 1978, osa 2, s. 338-339.

5Giorgio Agamben on yrittänyt kuvata tätä erityistä modernin politiikan instituutioille ominaista ongelmaa poikkeuksen käsitteen avulla: se, mikä poikkeuksessa "on suljettu ulos, on poikkeuksen etymologian mukaan otettu ulos tai otettu esiin (ex-capere), sisällytetty juuri ulossulkemisessaan", Agamben 2002, 37. Kyse on vyöhykkeestä, jossa ulkoinen ja sisäinen, inkluusio ja eksluusio eivät ole enää toisistaan erotettavissa ja sen vuoksi modernin politiikan keskeiset kategoriat kuten ystävä ja vihollinen, me ja muut, kansallinen ja ylikansallinen, kansalainen ja ei-kansalainen menettävät sisältönsä ja niistä kiinni pitävä politiikka halvaantuu. Ks. Agamben 1995, 202.

6Young 1915, 159.

7Tocqueville 1969, 629-630.

8"Universaali susi" on William Shakespearen luonnehdinta sisällissodasta ja sille ominaisesta jatkuvasta muutoksesta ja rajattomuudesta, tilanteesta, jossa "arvo" tai "degree", siis hierarkkiset suhteet horjuvat ja ihmiset joutuvat pois paikoiltaan. Shakespeare luonnehtii sitä näytelmässään Troilus ja Cressida, I, 3 (P. Cajanderin suomennos) seuraavasti:
"Oi kun horjuu arvo,
Tuo kaikkein suurten suunnitelmain vipu,
niin toimi potee. Kuinka yhdyskunnat,
Ammattiseurat, oppineiden luokat, Etäisten rantamaiden välikauppa,
Esikois-oikeudet ja suku-edut,
Iän, kruunun, vallan opin etuudet
Pysyisi voimass' ilman arvoa?
Pois arvo vie, se soiton kieli sorra,
Niin soraäänet soivat; kaikki kääntyy
Toistansa vastaan; suluss' olleet vedet
Povensa nostaa yli äyräittensä
Ja nielauksessh ahmaa vankan maan;
Väkevä tulee heikon käskijäksi;
Isänsä tappaa hurja poika; voima
On oikeutta; niin oikeus ja vääryys -
Nuo, joiden iki-riitaa laki valvoo,
Nimensä menettävät, samoin laki.
Näin kaikk' on väkivaltaa; väkivalta
käy mielivallaks, mielivalta himoks;
Ja himo, maailman susi, - apureinaan
Niin väkivalta niin kuin mielivalta, -
Maailman nielee saaliinaan ja vihdoin
Syö itsensäkin.

9Vielä 1600-luvulla lapsikuolleisuus oli valtavaa, kymmenestä syntyneestä lapsesta kuoli ensimmäisen ikävuotensa aikana 3 tai 4, ja vain 3 tai 4 kymmenestä syntyneestä eli kymmenen vuotiaaksi. Myös näiden odotettavissa oleva elinikä jäi matalaksi. Silti 1700-luvulla tapahtui "demografinen vallankumous", Ranskan väkiluku kasvoi1700-luvulla jatkuvasti ja tuntuvasti ensimmäisen kerran vuosisatoihin (lähinnä siksi, että aikaisemmin kymmenen vuoden välein toistuneet kriisit puuttuivat). Eräitä seurauksia olivat kasvava työttömyys, kiertolaisuuden lisääntyminen ja hintojen nousu. Vallankumouksen talous- ja sosiaalihistoriasta, ks. Vovelle 1972.

10Salvemini,1972, 17.

11de La Bruyére 1962, 363.

12Hobbes 1988. Hobbesin mukaan multitudo ei toimi jollain tapaa, se ei kykene lupaamaan, tekemään sopimuksia, hankkimaan tai luovuttamaan oikeuksia, tekemään, omistamaan jne. kuin yksilöllisesti, siis siten, että sopimuksia, tekoja jne. on yhtä monta kuin on yksilöitä. Tästä syystä multitudo ei ole luonnollinen persoona, mt. VI,1, nota.

13Kovan, "duurikansan" ja pehmeän, vellovan "mollikansan" eroista, ks. esim. G. Agamben, "Mikä on kansa", teoksessa Keinot vailla päämäärää, Tutkijaliitto 2002.

14Rousseau 2002, 39.

15Negri,2002, 245.

16De Staël, 1983, 273.

17Jo Rousseau kirjoittaa Yhteiskuntasopimuksessa vapauteen pakottamisesta, ihminen on irrotettava luonnollisista yhteisösiteistään ja pakotettava yksilöksi, koska vain antautuminen isänmaalle takaa turvan kaikesta mieskohtaisesta riippuvuudesta. Rousseau 1988, 48.

18Puhe "Sur les principes du Gouvernement révolutionnaire", teoksessa Maximilien Robespierre, Textes choisis, osa III, Paris 1958, s. 99, sit. Manfred 1989, 114.

19Bodei, 1992, 384-385.

20Rousseau 1988, 43-44.

21Rousseau 1988, 43.

22Agamben 1994, 207, tarkastelee luonnon ja politiikan välisen eron katoamista, joka asettaa hallinnan ja alistamisen vanhat mekanismit oikosulkuun käyttämällä esimerkkinä keskitysleirien "musulmaanin" hahmoa, josta alistaja ei voi erottaa pelkoa vilunväreistä ja joka kertoo näin pelon menettäneen asemansa hallinnan ja alistamisen keinona.

23Tämä terrorin tai kauhun yhteisyys korostuu useimmilla kommentaattoreilla, kun he arvioivat syyskuun 11. terrori-iskun merkitystä: Twin Towersien tuhoutuminen symboloi kauhun ja terrorin globaalistumista ja merkitsee kansallisvaltioiden ja valtion turvassa eletyn elämän loppumista.

24On syytä erottaa kapina poikkeustilasta. Kapina on poikkeustilan vastakohta. Jos poikkeustila on (lain) syrjään asettamista (jo tehdyn ja jo tapahtuneen tai jo olemassa olevan esille asettamista), jokaisen pitämistä paikallaan vailla organisaatiota, niin kapina on jatkuvaa vastarintaa ja uuden luomista, josta ei voida asettaa mitään syrjään. Suomenkielen sana kapina tarkoittaa kopinaa, meteliä ja riitaa, toraa; sillä on jotakuinkin sama merkitys kuin ranskankielen sanan noise vanhalla merkityksellä: melu, kiista, mekkala, josta syntyy uutta. Ks. Serres, 1988, .86. Unohtamatta Rooman tasavallalle suurinta hyötyä tuottanutta riitaa, kiistaa, jota Machiavelli analysoi Discorseissa. Kapinassa kyse on erilaisten sekoittumisesta, joka luo uutta. Poikkeustila on vastaavasti syrjään hyppäämistä, poikkeamista, poikittain olemista, erillään olemista, poissaolemista, josta ei synny mitään. Ks. Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja, 1995.

25Jakobiineille politiikka ei kuitenkaan ole kaikki kaikessa - vallankumouksen jälkeen he haaveilevat palaavansa rauhalliseen ja yksinäiseen elämään, Rousseaun luontoon, Bodei, 1992, 415.

26Alessandro dal Lago on huomauttanut, että niinkin toisistaan poikkeavat ajattelijat kuin Hans Kelsen ja Carl Schmitt jakavat edelleen käsityksen siitä, että oikeusjärjestystä ja poliittista järjestystä ei voida perustaa pelkän elämän tosiasialle. Ks. Dal Lago, 1999. Juuri tästä "mahdottomuudesta" juontuvat myös universaalien ihmisoikeuksien ongelmat

27Gilles Deleuze 1992, 69-70.

28Sit. Modern History Sourcebook: Abbé Sieyes: What is the Third Estate?, http://www.fordham.edu/halsall/mod/modsbook.html.

29Ks. “Massa", Gallino, 1978.

30H. Arendt 1973, 317.

31Ks. Gilles Deleuze, “Esipuhe" teoksessa Negri 1998, 6.

32Nämä ovat Robert Nisbetin mukaan sosiologian “unit-ideas", Nisbet,1984. Ks. myös Therborn 1976, 119-122.

33Kant 1978, 91. Suomen kielen sanan hirveä etymologia viittaa myös suureen ja rajojen ylittämiseen, kuten hirvetä, rohjeta. Ks. Suomen sanojen alkuperä, mt. hakusana "hirveä".

34Ylevä on Burken mukaan peräisin tuskasta tai kauhusta, joka säilyy sen perustana huolimatta siitä kuinka etäällä se näyttää alkuperästään olevan, Burke 1909-1914, 27.

35Freeman 1987 yhdistää kantilaisen subliimin ja Shelleyn Frankesteinin.

36Mary Shelley 1982, 52.

37Ei voi kuin yhtyä Paolo Virnon sanoihin, kun hän kirjoittaa, että "Michel Foucault'n biopolitiikaksi nimittämän tietojen ja valtojen dispositiivin ei mytologista alkuperää on epäröimättä etsittävä työvoiman olemisen tavasta", Paolo Virno (1999) s. 125.

38Marx, Pääoma I, s. 164.

39Marx, mt. s. 175-186.

40Marx, mt. s. 159-160. Tai: “voiman luovuttaminen ja sen todellinen ilmaisu, ts. sen olemassaolo käyttöarvona, eroavat siis ajallisesti toisistaan., mt. s. 164.

41Marx, Pääoma I, s. 185.

42Marx, mt, s. 46.

43Pääoman ensimmäisen osan viimeinen luku no. 25, "Uudenaikainen siirtomaateoria" tarkastelee rajoittamista ja palkkatyöhön pakottamista Yhdysvaltojen esimerkin kautta. Kapitalismin kehityksen este Yhdysvalloissa oli maan rajattomuus ja mahdollisuus paeta tehtaasta maanviljelijäksi tai muuttua suoranaisesti kapitalistin kilpailijaksi, Marx, mt., 689.

44Agamben 2002, 77.

Lähteet:

Agamben, Giorgio (2002) Keinot vailla päämäärää, Tutkijaliitto, Helsinki.

Agamben, Giorgio (1995) Homo Sacer, Einaudi, Torino.

Arendt, Hannah (1973) On Revolution, Penguin books, Harmondsworth.

Arendt, Hannah (1973) The Origins of Totalitarianism, A Harvest book, London.

Balibar, Etienne. (2001) La paura delle masse. Politica e filosofia prima e dopo Marx, Millepiani, Milano.

Bodei, Remo (1992) Geometria delle passioni. Paura speranza, felicità: filosofia e uso politico, Feltrinelli, Milano.

Burke, Edmund (1909-14) On the Sublime and Beautiful. Vol. XXIV, Part 2. The Harvard Classics. New York: P.F. Collier and Son, 1909-14; Bartleby.com, 2001. www.bartleby.com/24/2/.

dal Lago, Alessandro (1999) "Epähenkilöt", Tiede & Edistys no. 4.

de La Bruyére, Jean (1962) Les caractéres ou moeurs de ce siécle, Paris.

Deleuze, Gilles (1992) Autiomaa, Gaudeamus, Helsinki.

De Staël, A.L. G. (1983) Considérations sur la revolution francaise (1818), Librairie Académique Perrin, Paris.

Freeman Barbara (1987) “Frankenstein with Kant: A Theory of Monstrosity, or the Monstrosity of Theory", SubStance, No. 52.

Gallino, Luciano (1978) Dizionario di sociologia, UTET, Torino.

Hobbes, Thomas (1988) De cive, Opere politiche, (toim. Norberto Bobbio), Utet, Torino.

Kant , Immanuel (1978) The Critique of Judgement, Oxford University Press, London.

Lefebvre, George (1971) The coming of the French Revolution, Princeton University Press, New Jersey.

Manfred, Alfred (1989) Robespierre, SNS-Kirjat, Moskova.

Marx, Karl (1974) Pääoma I, Kustannusliike Edistys, ei painopaikkaa.

Marx, Karl (1978) Valitut teokset III, Kustannusliike Edistys, Moskova.

Negri, Antonio (2002) Il potere costituente, Manifestolibri, Roma.

Negri, Antonio (1988) Spinoza, Derive & Approdi, Roma.

Nisbet, Robert (1984) The Sociological Tradition, Basic Books, New York.

Robespierre, Maximilien (1973) Textes choisis, osa III, Ed. Sociales, Paris.

Rousseau, Jean-Jacques (2002) Tutkielma ihmisten välisen eriarvoisuuden alkuperästä ja perusteista, Vastapaino, Tampere..

Rousseau, Jean-Jacques (1988) Yhteiskuntasopimuksesta, Karisto, Helsinki

Salvemini, Gaetano (1972) La rivoluzione francese, Milano, Feltrinelli.

Shelley, Mary (1982) Frankestein; or the Modern Prometheus, Penguin Books, Harmondsworth..

Serres, Michele (1988) Genesi, Marietti, Genova.

Suomen sanojen alkuperä. Etymologinen sanakirja (1995) SKS, Helsinki.

Therborn, Göran (1976) Science, Class and Society. On the Formation of Sociology and Historical Materialism, NLB, London.

Toqueville, Alexis de (1968) La democrazia in America (De la démocratie en Amérique) II, UTET, Torino.

Virno, Paolo (1999) Il ricordo del presente. Saggio sul tempo storico, Bollati Boringhieri, Torino.

Vovelle, Michel (1972) La Chute de la monarchie, Seuil, Paris.

Young, Arthur (1976) Travels in France and Italy (1792), Dent and Sons Ltd, London.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.