2005-07-24

Animal House1

Jussi Vähämäki

III Villiintynyt jalous

Vain sata vuotta La Bruyéren kurjien eläinten ja vajaat 50 vuotta Rousseaun metsissä käyskentelevien rauhallisten tammenterhonsyöjien jälkeen ihmislaumat villiintyvät ja muuttuvat pedoiksi. Köyhät menettävät jaloutensa, heidän kurjuutensa ei herätä enää sääliä, vaan irvokkuudessaan kauhua ja inhoa. Kurjuus on ylittänyt rajansa ja muuttunut liian läheiseksi, käsin kosketeltavaksi. Yhtäkkiä Rousseaun pastoraalit tunnelmat luonnontilaisesta ihmisestä muuttuvat poliittisiksi vaatimuksiksi, kun hänen ajattelunsa epämääräisyys tai teoreettisuus konkretisoituu vallankumouksessa ja kun rousseaulaisesta "yleistahdosta" (joka on hänelle itselleen vielä abstrakti suvereniteetin perusta, joka osoittaa ylipäätään kansaa vallan subjektina ja ruumiillisesta olemassaolosta puhdistettuna eteerisenä oliona) tulee jakobiinien käsissä konkreetti, suoraan kansan käsissä oleva käytäntö, jota ei voida delegoida tai jota ei voida ottaa pois kansalta.15 Samalla hobbeslainen luonnontila, ihmiset aseet käsissään ja oma kohtalonsa aseidensa piipuissa ryntäävät röyhkeästi politiikkaan, sinne, mistä niiden piti määritelmällisesti olla poissa. Bastiljin ja myöhemmin Talvipalatsin valtaus eivät ole mitään erityisiä poliittisia tekoja, vaan ihmisluonnon ja ihmisille yhteisen rynnäkkö sinne, mistä ne oli yritetty sinnikkäästi pitää poissa. Mahdoton on tapahtunut, kun yleistahto on tiivistynyt tahtomiseksi ylipäätään, siis haluksi muuttaa ja luoda vailla mitään esikuvia.

Madame de Staël kuvaa jalojen villien muodonmuutosta muistellessaan vallankumousta:

“Nämä 20 000 ihmistä tunkeutuivat kuninkaan palatsiin. Heidän ruumiinrakennettaan leimasi tuo moraalinen ja fyysinen karkeus, jonka inhottavuus on sietämätöntä, vaikka olisi kuinka ihmisrakas tahansa! Jos vain jokin aito tunne olikin elähdyttänyt heitä, olivathan he tulleet todistamaan epäoikeudenmukaisuuksista...kaikesta siitä, mistä valta ja rikkaus voivat saada kurjuutena kärsimään. Rievut, joihin he olivat pukeutuneet, työn mustuttamat kädet, naisten ennen aikainen vanheneminen, lasten rumuus, kaikki se olisi herättänyt sääliä. Mutta heidän kauheat hävyttömyytensä sekoittuneena ulvontaan, uhkaavat eleensä ja murha-aseensa tarjosivat pelottavan näytelmän, joka kykeni murtamaan ihmistä kohtaan tunnetun kunnioituksen".16

Vanhuuden ja nuoruuden sekoittuminen, eläimellinen ääntely, lasten rumuus, koko villiintynyt eläimellisyys oli liikaa iltapäivän lempeään pastoraaliseen tunnelmaan tottuneille. Siinä on liikaa kuumuutta, liikettä ja melua. Sen kone ei enää voi olla kello, vaan höyrykone ja myöhemmin polttomoottori. Kaikessa rauhassa omissa karsinoissaan elelevistä elukoista ja "jaloista villeistä" oli tullut pelottava, villiintynyt lauma, joka yhtäkkiä suuntautui toimintaan ja jossa kuohuivat ja sekoittuivat toisiinsa halut, toiveet ja hierarkiat vailla mitään erityistä suuntaa. Kun tämä epäsuhtaisten hirviöiden lauma hyökkäsi yhteiskunnallisen ja poliittisen toiminnan piiriin katosivat politiikasta maamerkit, erot, hierarkiat ja järjestys (esimerkiksi ennenaikainen vanheneminen on köyhien ja osattomien kuvauksen toistuva teema, joka kielii ajan nurinpäin kääntymisestä tai ajan supistumisesta ja joka ansaitsisi systemaattisen tarkastelun). Eikä vain sosiaalinen asema tai luokka-asema menetä merkitystään, vaan myös sanat menettävät määrätyn merkityksensä. Nyt politiikan kieleen rynnistää joukko käsitteellisiä mutantteja, hirviöitä tai paradokseja, jotka ylittävät merkityksellisen kielen rajat, sellaisia kuin: "vapauden despotismi" ja "järkevä kauhu". Näistä paradokseista voi seurata mitä tahansa ja niiden merkitys voi hetkessä muuttua päinvastaiseksi kuin niiden käyttäjä oletti.17 On kuitenkin muistettava, että paradoksi on myös ilmaisu, joka kertoo käytössä olevan kielen kyvyttömyydestä ilmaista asiaa, johon se viittaa. Paradoksi ei kerro, vaan näyttää. Se näyttää kielen tai käsityskykymme rajallisuuden näyttämällä jonkin, millä ei vielä ole "artikuloitua ääntä". Paradoksi on eräänlainen hirviö kielessä; se demonstroi (näyttää jotain) mutta ei signifioi (merkitse mitään).

Ranskan vallankumous demokratisoi tai hybridisoi poliittisen ajattelun. Demokratisointi tapahtuu paradoksien avulla. Nämä paradoksit ajavat tuuliajolle poliittisen ajattelun perustolpat. Seuraus on, että vanhat politiikan logiikat menettävät kiintopisteensä ja niiden avulla on mahdoton luoda järjestystä vallankumouksen jatkuvaan kiehuntaan. Robespierre sanoo puheessaan 25. joulukuuta 1793: "Teoria vallankumouksellisesta hallinnosta on yhtä nuori kuin tuon hallintojärjestyksen luonut vallankumous. Olisi turha hakea tätä teoriaa niiden poliittisten kirjoittajien teoksista, jotka eivät ennalta nähneet vallankumousta ".18 Vallankumous luo itse omat käsitteensä eikä sen luovaa toimintaa voi palauttaa edes Rousseaun kirjoituksiin.

Erityisesti ja ajankohtaisella tavalla vallankumouksen käsitetuotannon luovuus näkyy kauhun tai terrorin kohdalla. Siitä tulee nyt ensi kerran politiikan sisäinen ja turvallisuutta rakentava voima. Järjestys ja terrori eivät enää ole vastakkaisia vaan toisiaan täydentäviä. Terror, kauhu oli aiemmin politiikasta ja poliittisesta yhteisöstä ulossuljettu ja sen perustamisen välttämättömyyteen viittaava, koska politiikan piirissä voitiin kokea vain pelkoa, joka kohdistuu johonkin eikä kaikkeen. Nyt itse hobbeslainen valtio, kuolevainen jumala, jolla yksin piti olla oikeus väkivaltaan ja tappamiseen, joutuu pulaan: aseistetut kansalaiset, jotka ovat ottaneet itselleen takaisin kykynsä ja aseensa tappaa, eivät tarvitse omasta elämästään erotettua suvereenia valtiota. Ne ovat suoraan turvallisuutta ja oikeutta rakentava voima järjestäytyneenä kauhuna ja kauheana järjestyksenä.

Mutta sama koskee muitakin vallankumouksellisen politiikan paradokseja. Politiikasta on tullut "päätöntä", kun kuninkaan, suvereenin kaula on katkaistu ja tasa-arvovaltuutettu, herra Giljotiini on työnsä tehnyt. Nyt politiikassa sekoittuvat toisiinsa aiemmin erilliset ja liikkuvat erilleen aiemmin liikkumattomat.

Vallankumouksessa katoaa myös ero järjen ja tunteiden väliltä, laskelmoinnin ja elämän, ajattelun ja tekemisen väliltä. Politiikka, yhteisön organisointi saa intohimoisen luonteen. Seikka joka näkyy vallankumouksen symboleissa: järki ottaa nyt elävän liekin hahmon ja siniseen viittaan verhoutunut, istuva ja lasta sylissään pitävä Neitsyt Maria korvataan valkoisiin puetulla, punapäähineisellä, trikoloria heiluttavalla, paljasrintaisella naisella.19 Hyve palaa ja polttaa, se tuntuu eikä ole enää kontemplatiivista, mutta ei myöskään tiloihin jaettua ja ohjattua mekaanista peräkkäisyyttä. Se uhkaa jatkuvasti purkautua yhteiskuntaruumiin jokaisesta huokosesta.

Järjen ja tunteen eron katoaminen merkitsee myös mietiskelevän syrjästäkatsojan, filosofin tai viisaan elämän ja massojen tai multitudon elämän eron katoamista. Viisas, joka vetäytyy katselijaksi, erottautuu elämän piiristä jonnekin muualle, rakentaa eron itsensä ja muiden välille muuttuu kansan viholliseksi. Tässä kauheassa sodassa ei tunneta puolueettomia. Siksi viisas vedetään mukaan politiikkaan, sen kuohuntaan, mutta samalla massojen, multitudon kuohuntaan, sen eläimellisyyteen tuodaan hieman järkeä, sitä yritetään ensi kerran hallita ja ohjata alistamatta sitä jollekin erityiselle päämäärälle. Nyt yritetään organisoida luovuutta, hallita rakentamista, jolla ei ole muuta päämäärää kuin hyvä. Politiikan piirissä avautuu paikka uudentyyppiselle toimijalle, joka rationalisoi ja ohjaa massaa tai liikkeitä, mutta vain sillä ehdolla, että hänestä tulee intohimoinen universaalisuuden ja yleistahdon puhemies. Hänen on oltava ilman omaa identiteettiä ja ilman omaisuutta, koska vain siten hän voi omaksua minkä tahansa tehtävän kuitenkaan pitämättä sitä omanaan. Hän ei myöskään huolehdi itsestään, omasta ruumiistaan, koska hänen ruumiinsa on poliittinen tai julkinen juuri siksi, että vallankumous voi käyttää sitä tarpeidensa mukaan, tarpeidensa, jotka syntyvät kumouksen kuluessa, sen liikkeessä tai ajassa.

Tässä uudessa "ammattivallankumouksellisessa" muuttuu lihaksi Rousseaun "julkinen henkilö", joka on "kaikkien kanssa eikä kenenkään kanssa"20 ja joka on valmis mihin tahansa sitoutumatta mihinkään erityiseen. Näin syntyvä uusi hyveellinen kansalainen on suurisieluinen, koko kansaa rakastava, eikä hän pelkää kuolemaa tai omaa kohtaloaan ajaessaan yhteistä hyvää. Oman elämän uhraaminen on hänelle ennen kaikkea omasta ja omaisuudesta luopumista. Tämä käy selkeästi ilmi puheesta, jonka Robespierre pitää Dantonin pidättämistä seuraavana päivänä Dantonin ja Desmoulinsin syyllisyydestä. Robespierre korostaa, että nämä kuvittelivat olevansa muita kansalaisia ylempiä. He ovat hyvin vaarallisia, koska näin he halusivat tuhota tasa-arvon ja samanlaisuuden. Siksi ei ole väliä sillä, kuinka paljon Ranska ja vallankumous ovat velkaa heille, he eivät voi edustaa yksilöinä kumousta. Kansa ja vallankumous ovat absoluutti, jonka edessä yksilö menettää merkityksensä. Danton ja hänen kaltaisensa ovat vallankumouksen vihollisia siksi, että he uhraavat isänmaan edun oman etunsa, henkilökohtaisten suhteidensa tai kenties pelon takia. Vallankumouksellinen on irti kaikista tämänkaltaisista alistussuhteista, koska, kuten Rousseau oli jo Yhteiskuntasopimuksessa korostanut, vain antautuminen kokonaisuudessaan isänmaalle takaa turvan kaikesta henkilökohtaisesta riippuvuudesta: "Sillä kun ensiksikin jokainen antautuu kokonaan, on asema sama kaikille; ja kun asema on sama kaikille, ei kenelläkään ole syytä tehdä sitä rasittavaksi toisille".21

Yhteinen hyvä, vallankumous on ristiriidassa omien yksityisten etujen kanssa. Siksi Robespierre voi täysin johdonmukaisesti sanoa, että myös se, "joka pelkää, ja se, joka vapisee tällä hetkellä" on syyllinen. Kauhu fyysisine tunnusmerkkeineen ei enää olekaan mykkää, vaan se on alkanut puhua ja tullut ymmärrettäväksi. Se on sisällä politiikassa eikä enää sen edellytyksenä, sen ulkopuolena. Vapina ja hikoilu demonstroivat sanoista ja niiden merkityksestä huolimatta. Kieli ruumiillistuu ja ruumis puhuu ja samalla katoaa ero sisäisen maailman, ajattelun ja toiminnan väliltä. Kauhu, terrori paljastaa syyllisyyden, koska hän, joka pelkää, pelkää menettävänsä jotain omaansa. Se näyttää, että hän on asettanut itsensä kumppaniensa yläpuolelle. Hän haluaa omaa muiden kustannuksella, suhteessa muihin, kun vallankumouksen tavoite on tehdä kaikista itsenäisiä ja riippumattomia. Sen tavoitteena on jokaisen itsenäisyyden, autonomisuuden lujittaminen. On selvää, että viaton (ja omaisuudeton) ei pelkää kansalaisten katseita, koska hän tuntee käsin kosketeltavasti, että "vapaus on valvottua yhteistyötä" (Rousseau). Robespierre voikin sanoa: "sydämeni on tyhjä pelosta". Vallankumouksellisessa tasavallassa "yksityiset rikokset ovat kaikkein julkisimpia" ja julkinen elämä sekoittuu yksityiselämään. Kauhun ja sen fyysisten tunnusmerkkien (vapina) ja toisaalta merkityksellisten sanojen eron (syyllinen johonkin tekoon) katoaminen näyttää vallankumouksessa tapahtuvan fyysisen ja poliittisen välisen eron yli pyyhkiytymisenä.22 Vasta tämän eron katoaminen tekee mahdolliseksi uuden oikeuden rakentamisen.

Vallankumoukselliset haluavat muuttaa tunteet tiedoksi, mutta kenties vielä sitäkin enemmän he haluavat muuttaa tiedon ja politiikan intohimoksi, tunteiksi ja toiminnaksi. Tunteiden politisoiminen ja politiikan tekeminen intohimoksi tapahtuu kauhun (terrorin) tai liikkeen (muutoksen) välittömänä ja jatkuvana institutionalisoimisena (aktualisoimisena). Se merkitsee järjen muutamista kauheaksi ja kauhun muuttamista järkeväksi. Kyse on luonnon muuttamisesta poliittiseksi ja poliittisen muuttamisesta luonnoksi. Siksi vallankumouksessa hobbeslainen "fear of agonizing death", joka jäi politiikan alueelle ulkopuoliseksi yhteiskuntasopimuksen perustaksi muuttuu terroriksi tai kauhuksi, josta tulee yleinen demokratian periaate, demokratian, jota sovelletaan "isänmaan akuutteihin tarpeisiin". Kauhu tai terrori on yhteistä kaikille. Siksi se pyyhkii pois eron politiikan ja sen ulkopuolen, päättäjien ja alamaisten tai turvassa tai turvattomuudessa elävien väliltä. Ainoastaan se tekee tasa-arvoiseksi, seikka, jonka jo Hobbes oli oivaltanut. Kukaan ei enää löydä turvaa eikä kukaan jää enää ulos, koska kauhu tempaa kaikki mukaansa. Yhteinen tasa-arvoinen ihmiskunta voi syntyä vain kauhun, terrorin avulla.23 Yksikään valtio eikä yksikään laki kykene enää suojelemaan kansan ulkopuolelle asettunutta (suvereenia).

Georg Bushin sanat syyskuun 11. jälkeen toivat eittämättä mieleen tämän logiikan. Lisäksi, puhuessaan West Pointissa kesäkuun 1. vuonna 2002 Bush sanoi, että tarvitaan uusi strategia vanhojen kylmän sodan ajalta periytyvien strategioiden sijalle. Uhka tai pelko massiivisista vastatoimista valtiota tai kansakuntaa kohtaan "ei tarkoita mitään hämärille terroristiverkostoille, jotka eivät puolusta yhtään kansalaista tai kansakuntaa". Koska terroristeilla ei ole valtiota, kasvoja eikä mitään näkyvää ohjelmaa, heitä ei voida arvioida tekojen mukaan, vaan heidät on kohdattava jo ennen kuin he ilmaantuvat. Mutta tämä myös merkitsee, että kuka tahansa voi teoistaan ja sanoistaan huolimatta olla mahdollinen terroristi.

Jakobiineille, toisin kuin heidän edeltäjilleen, kauhu ei siis lamaannuta toimintaa ja tee ihmisistä pelkkiä hengissä selviytymisen orjia estäen näitä ajattelemasta ja toimimasta järkevästi (Montesquieulla despootin alamaiset elävät jatkuvan pelon vallassa eivätkä pysty nousemaan vastarintaan). He haluavat kauheaa järkeä tai järkevää kauhua. Miten villitä viileä järki ja hillitä hillitön kauhu?

Jakobiineille järkevä kauhu ja kauhea järki ovat ennen muuta hyveen, virtù, palvelijoita. Siksi Saint Just voikin aidosti ihmetellä: "Mitä ihmettä haluavat ne, jotka eivät halua hyvettä eivätkä terroria?" Vallankumouksen vihollinen lamaantuu kauhun edessä, koska hän pelkää menettävänsä omansa ja omaisuutensa. Vallankumouksen ystävä puolestaan innostuu kauhusta, se saa hänet toimimaan, koska hänellä ei ole mitään menetettävää, mutta voitettavanaan riippumattomuus ja vapaus. Jos terrori ja hyve ovat erottamattomia, niin ne myös tukevat toinen toistaan. Ilman hyvettä kauhu muuttuu lamaannuttavaksi ja ilman terroria hyveestä tulee voimatonta. Siksi terrori ei, Robespierren sanoin, ole mitään muuta kuin "valmista, ankaraa ja taipumatonta oikeutta". Se on hyveen lämmittävää ja valaisevaa säteilyä kaikkialle yhteiskuntaan.

Politiikkaan sen välineenä tuotu kauhu ei ole samaa kuin hobbeslainen kuoleman pelko, joka tekee ihmiset rationaalisiksi ja pakottaa heidät sopimuksiin. Jakobiineilla kauhu on yhteiskunnan sisällä, siihen sekoittuneena eikä sen tarkoitus ole laittaa jokaista ihmistä oikealle paikalleen, vaan päinvastoin, se tempaisee jokaisen pois paikaltaan ja ajaa kaiken liikkeeseen vailla ennalta asetettua päämäärää. Vallankumous ei pyri järjestykseen, vaan epäjärjestykseen. Se ei yritä korvata yhtä järjestystä toisella, vaan pikemminkin luoda jatkuvan kapinan "organisaation". Se on organisaatio ilman organismia ja orgaaneja, siis ilman eroja elämän eri ilmenemismuotojen välillä.24

Jakobiineja kiusaava ongelma on, kuinka erottaa järki alistumisesta ja orjuudesta. Juuri alistuminen ja orjuus ovat Robespierren sanoin "despoottisen politiikan pääteos". Jälleen kerran Robespierre on analyyttisempi ja ajankohtaisempi kuin yksikään politiikan teoreetikko. Alistuminen tuottaa kieroutta, pahuutta ja inhoa, jotka ovat halvaannuttaneet sorrettuja ja estäneet heitä toimimasta. Pitkän alistumisen aika, politiikan ja poliittisen osallistumisen olemattomuus, on sekoittanut ja hämmentänyt ihmiset siinä määrin, että he pitävät itsekin itseään kykenemättöminä osallistumaan politiikkaan. Siksi tunteet, kauhu etunenässä, auttavat potkaisemaan liikkeelle ja haihduttamaan kaikki aikaisemmat tottumukset ja sidokset. Ne pakottavat vapauteen ja vapauttavat ihmiset tekemään itse historiaansa.

Kun hyve tai jalous on kerran pakotettu liikkeelle, kun se on menettänyt kantajansa ja hyveellinen villi on imaistu villiintyneen hyveen kurimukseen, niin hyveeseen ei löydy enää varmoja välineitä eikä ennalta annettua suuntaa. Välineet hyveeseen on luotava matkan aikana, siitä, mitä vallankumous kuljettaa kumouksellisten käsiin. Mikään moraalinen periaate ei saa estää vallankumousta käyttämästä hyväkseen mahdollisuuksiaan. Hyvän ja pahan erottamiseen ei ole ulkoista moraalia. "Jotta kyettäisiin näkemään syyllisyyden viattomuudesta erottava hienon hieno viiva" tarvitaan paljon tarkkuutta ja "vallankumouksellista epäilyä". Robespierren mukaan tämän epäilyn suhde vapauteen on sama kuin mustasukkaisuuden suhde rakkauteen. Jokainen yksilö, jokainen teko voi olla epäilyttävä, jopa sellainen, joka näyttää pohjautuvan vapauteen. Kaikkia tekoja voidaan käyttää joko vapauden puolesta tai sitä vastaan. "Kaikki kivet on leikattu vapauden rakennusta varten: samoista kivistä voitte rakentaa sille kodin tai haudan" (Saint Just). Terrori on kaksiteräinen ase, jota toiset käyttävät kansan ja toiset tyrannin hyväksi. Ratkaisevaa on käyttö. Ei ole olemassa sellaista asetta, välinettä tai keinoa, jonka ulkopuolella olisi jotain, mikä rajoittaa sen käyttöä. Vain hyve on sopiva kriteeri hyvän tunnistamiseen, ystävän erottamiseen vihollisesta ja kauhun käyttämiseen kansan hyväksi. Mitä hyve siis on?

Jakobiinit eivät olleet tuomassa moraalista hyvettä politiikkaan. Päinvastoin, heidän hyveensä oli luonteeltaan poliittista. Mutta se ei ole poliittista siinä mielessä, että se erottaisi hengissä selviytymiseen tarvittavat taidot poliittisen alueen hyveistä. Hyve on aktiivisutta, osallisuutta ja itseilmaisua ja samanaikaisesti elämää itseään. Näin siitäkin huolimatta, että jakobiinien retoriikassa valitetaan Rousseaun jalanjäljissä hyveen katoamisesta maailmasta. Vallankumoukselliset ymmärtävät hyveen ensisijaisesti julkiselle tai yhteiselle hyvälle omistautumiseksi. Se ei ole yksilön moraalisen tai persoonallisen hyvän aluetta. Siksi he eivät myöskään personifoi yhteistä hyvää henkilöön, joka ilmaisisi koko kansan tahtoa. Vallankumouksellinen ei vastaa teoillaan ja omatunnollaan yhdellekään henkilölle, vaan persoonattomalle ja kasvottomalle "yleistahdolle". Hyve on luonnoltaan intohimoista, innostunutta ja päihtynyttä - ja jälleen kerran voimme sanoa, että Nietzsche oli vallankumouksen perillinen, jakobiini, kun hän puhuu taiteesta päihtymyksenä ja suoraan näkemisenä: Hyve syntyy vallankumouksellisen taistelussa itseään vastaan, itsesäilytysvaiston (pelon) voittamisesta ja kaikkien itsekeskeisten tunteiden ja itsetärkeyden voittamisesta. Tämä taistelu johtaa lopulta todellisen itserakkauden löytämiseen, rakkauden, joka on puhdistettu henkilökohtaisista intresseistä. Vasta nyt hyveestä alkaa virrata nautinto, joka on peräisin eräänlaisesta itsetyytyväisyydestä, kun toimitaan sillä tavoin, että itsesäilytys ei ole vastakkaista toisten itsesäilytykselle. Tällä tavoin hyveestä tulee sekä poliittista, kaikkien jakamaa, että itseriittoista.25

Vain vallankumous ja sen jälkeinen aika tekevät mahdolliseksi sen, että "onni", joka on Saint Justin mukaan "uusi ajatus Euroopassa", on kaikkien eikä vain viisaiden saavutettavissa. Jos aiemmin viisas ylsi mietiskelyssä tai teoriassa jumalankaltaiseen riippumattomuuteen ja onneen, niin nyt siihen yltävät toiminnassa kaikki kansalaiset. Onnesta ja oikeudesta onneen tulee ensi kerran todellinen poliittinen vaatimus eikä ihmisten tekeminen onnellisiksi ole enää pelkkä ideaali. Enemmänkin, onni on nyt kaikkien saavutettavissa eikä sen edellytyksenä ole vapautuminen elämän välttämättömyyksien hankinnasta, elämästä sellaisenaan, vaan onni on mahdollinen elämässä ja nautinnossa. Se on mahdollista elämässä sellaisenaan eikä tästä pelkästä elämästä tai hengissä selviytymisestä erotetussa hyvässä elämässä. Tämä onni on luonteeltaan poliittista ja aktiivista, se luo elämää ja oikeutta. Elämä itse, tai onnellinen elämä, joka on erottamaton elämästä sellaisenaan, siis Saint Justin "onni" on nyt siis ensi kertaa politiikan olennaisena kysymyksenä. Näin - tosin vain potentiaalisesti - kaatuu politiikan ja elämän ero ja politiikka siirtyy kokonaan uudelle kentälle. Samalla katoaa myös ihmisen ja eläimen ero: ihmiset menettävät päänsä ja eläimet saavat ihmisen pään. Politiikka siirtyy hengissä selviytymisen, pelkän elämän tai elossa pysymisen sisään, siis sille liki fyysiselle alueelle, jolla sen ei katsottu olevan mahdollista.26 Siitä tulee päätöntä tai päämäärätöntä, siis vapaata.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.