2005-07-24

Animal House1

Jussi Vähämäki

II Jalot villit

Englantilainen kirjailija, agronomi Arthur Young kertoo kesällä 1789 eräällä Ranskan maaseudun peltotiellä kohtaamastaan talonpoikaisnaisesta6: Nainen on vain 28-vuotias, mutta jo ryppyinen ja kumarainen, ennen aikojaan vanhentunut, ja näyttää pikemminkin 68-vuotiaalta. Naisella on yksi lehmä, hevoskaakki ja viljeltävänä olematon maatilkku. Naisen ja hänen perheensä koko elämä on täydellisesti feodaalijärjestelmän raunioittama. Hän on siinä määrin epätoivoinen, että mikään yksittäinen uudistus ei näytä kykenevän auttamaan häntä. Hänelle toivo paremmasta löytyy vain kuolemasta tai maailman täydellisestä muuttumisesta. Naisella ei ole mitään menetettävää, mutta kaikki voitettavanaan.

Naisen kohtalo feodaalisessa Ranskassa ei ole poikkeuksellinen. 1700-luvulla maailma näytti tulleen tilanteeseen, jossa pienet parannukset, konkreettiset ehdotukset ongelmien ratkaisemiseksi ja rakentava dialogi hallitsevan aristokratian ja hallittujen talonpoikien sekä köyhälistön kesken ei olisi ollut mahdollista. Ne olisivat pelkkää viivyttelyä ja ajanhukkaa, joka vain pahentaisi kurjuutta. Dialogi, kommunikaatio, keskustelu, astuminen yhteisen pöydän ääreen tai yhteiseen maailmaan näyttää Youngin kuvauksen mukaan turhalta. Yhteistä maailmaa ei ollut.

Tiedämme, että myöhemmin, 1800-luvun konservatiivisessa ajattelussa (kuten sen myöhemmissä jatkeissa aina nykyiseen taantumukselliseen "identiteettipolitiikkaan" asti) erojen ja epätasa-arvon kasvattamisesta sekä sosiaalisten hierarkioiden vahvistamisesta tulee yhteiskuntarauhan tae. Se nähdään keinona luoda "sosiaalisia maailmoja", joissa jokainen voi elää omaa elämäänsä, "harrastaa omia juttujaan" tarvitsematta piitata suuremmin siitä, mitä naapurin maailmassa tapahtuu. Äärimmillään tässä sosiologian paratiisissa voidaan hieman kohottaa kulmakarvoja, jos jonkin toisen sosiaalisen maailman asukki hieman "tangeeraa" omaa maailmaa. Tämän ajatuksen nuori Alexis de Tocqueville muotoilee seuraavasti:

"kun epätasa-arvo on yhteiskunnan yleinen laki, lopputulos on, että suurimmat epätasa-arvoisuudet eivät pistä silmään; kun kaikki ovat suurin piirtein samalla tasolla, silmään sattuvat pienimmätkin. Juuri siksi halu tasa-arvoon muuttuu aina vain enemmän tyydyttämättömäksi käsi kädessä tasa-arvon lisääntymisen kanssa".7

Viesti on selvä: rauhallinen yhteiskunta on sellainen, jossa yhteiskunnan jokaisella jäsenellä on oma paikkansa, oma selkeä identiteettinsä ja määrätyt tehtävänsä yleisen hyvinvoinnin kannalta. On parempi, että ihminen ei elä useissa eri ympäristöissä, useassa eri maailmassa, vaan pysyy omassaan.

Tocquevillen järkeilyn taustalla on modernin poliittisen ajattelun painajainen, universaali susi, joka syntyy, kun kaikki rajat ja erot katoavat ja kun liike ajaa ihmiset sijoiltaan.8 Tuo susi ilmaantui uuden ajan alussa vanhan maailman turvallisten maamerkkien ja viisauden osoittautuessa Machiavellin sanoin pelkiksi "mielikuvitteluiksi", tilanteessa, jossa maailman huomataan olevan jatkuvassa liikkeessä ja kappaleiden pyrkivän pikemminkin liikkumaan pois paikoiltaan kuin pysymään paikoillaan. Thomas Hobbesin ajattelu (jonka taustalla on tietysti Englannin sisällissota), ja hänen jalanjäljissään koko moderni poliittinen ajattelu, syntyy pakosta pysäyttää liike, pakosta antaa liikkeelle alkuperä ja jäljittää tai paikallistaa sen liikerata. Se luo pisteiden ja vektorien universumin. Siinä politiikan voimille löydetään yksilölliset alkuperät ja niiden liikeratoja voidaan yhdistellä ja erotella, kuten mitä tahansa fysikaalisia suureita. Tocquevillen ajattelun konteksti on kuitenkin jo toisaalla. Se ei ole enää sisällissota, vaan Ranskan vallankumous, jossa "universaali susi" ottaa pelkän tuhoamisen sijaan myös poliittista järjestelmää ja poliittisia käytäntöjä rakentavan roolin. Nyt sutta ei pystytä karkottamaan ja siksi se on tarhattava.

Feodaaliajan Ranskassa köyhälistön asema oli kurja. Neljännes sadosta saattoi päätyä feodaaliherran käsiin.9 Elämän kurjuutta lisäsi sen oikeudettomuus. Köyhä talonpoika oli sosiaalisessa hierarkiassa vähemmän arvostettu kuin hänen herransa kotieläin tai riista herran metsästysmailla ja kalat hänen vesissään: jos yritit hankkia särvintä metsästämällä tai kalastamalla, saatoit menettää henkesi herran metsänvartijan kourissa. Kuten Gaetano Salvemini kirjoittaa:

"Lait ovat järkähtämättömiä suojellessaan petoja kuin nämä olisivat ihmisiä ja vainotessaan ihmisiä kuin nämä olisivat petoja".10

Pedoiksi tai eläimiksi aristokratia usein talonpojat ajattelikin. Vuosisadan tapoja käsittelevässä kirjassaan La Bruyére kirjoittaa vuonna 1688: "Villejä eläimiä, miehiä ja naisia, ympäri maaseutua, maahan sidottuina, maahan, jota he kääntävät ja kuokkivat voittamattoman itsepäisesti". Näillä elämillä oli jotain, joka vain muistutti "artikuloitua ääntä, ja kun he suoristavat selkänsä ja nousevat seisomaan, heillä on ihmiskasvot, ja todellakin, he ovat ihmisiä. Yöllä he vetäytyvät pesiinsä, joissa he elävät mustalla leivällä, vedellä ja juurilla". La Bruyére myöntää kuitenkin näille eläimille olemassaolon oikeuden, koska ne "säästävät toisilta ihmisiltä kylvämisen, kyntämisen ja maan hedelmien elintarpeiksi keräämisen vaivan ja ansaitsevat siksi tuon kylvämänsä leivän".11

On selvä, että politiikan tekijöiksi näistä eläimistä ei ole. Mutta heistä ei ole vielä edes sen kohteiksi. He jäävät kokonaan politiikan ulkopuolelle. Nämä eläimet elävät siinä määrin kädestä suuhun, niin luonnon välttämättömyyksille alistettuina ja kaiken lisäksi ilman "artikuloitua ääntä", siis ilman ymmärrettävää kieltä, että niiden yhdistäminen jonkin yhteisen asian ympärille näyttää mahdottomalta. He ovat pelkkää materiaa tai massaa.

Nämä eläimenkaltaiset epämääräisenä laumana, jossa jokainen lauman jäsen on kuitenkin yksin, liikkuvat ihmiset kansoittavat kuitenkin poliittisen ja filosofisen mielikuvituksen perinnettä sekä niiden kuvitelmia siitä, millaista oli elämä ennen kieltä, yhteisöä tai valtiota. Mutta aina politiikan ulkopuolella, sen edeltäjinä tai sen tuhoajina (kuten Arendtilla).

Marcus Tullius Cicero kuvaa teoksessaan De inventione ( I, 2) tilannetta ennen yhteistä kieltä seuraavin sanoin:

"Sillä oli aika, jona ihmiset vaeltelivat eläinten tapaan niityillä ja pysyivät hengissä eläinten ruoalla; eivätkä he tehneet mitään järjen voimalla, vaan melkein kaiken ruumiin voimalla, he eivät vielä harjoittaneet jumaluskontoa tai ihmiskunnan tehtäviä, kukaan ei ollut nähnyt laillisia avioliittoja eikä kenelläkään ollut lapsia, joiden vanhemmista olisi varmuus, eikä kenelläkään ollut mitään käsitystä siitä edusta, mikä etu olisi yhteisestä laista."

Määritellessään teoksessa De republica kansan Cicero puolestaan korostaa, että kansa ei ole mikä tahansa ja millä tavalla tahansa yhteen koottu ihmislauma, vaan monien yhteisen oikeuden yhdistämä ja yhteistä hyötyä varten yhdistynyt yritys (non omnis hominum coetus quoquo modo congregatus, sed coetus multitudinis iuris consensu et utilitatis communione sociatus). Kansan yhdistymisen syynä ei ole ihmisten heikkous, vaan se, että ihmisille on kuin luonnollista kokoontua yhteen (naturalis quaedam hominum quasi congregatio), koska tämä laji ei muodostu yksinään elävistä yksilöistä (non est enim singulare nec solivagum genus hoc...) . Kansa, vaikka sen ensimmäinen syy onkin luonnollinen taipumus kokoontua yhteen, syntyy yhteisen oikeuden ja tavoitteen tai hyödyn kautta. Sillä on yhteisymmärrys ja yhteinen asia. Tuo yhteinen oikeus merkitsee, että kansalla on yhteinen kieli (La Bruyéren "artikuloitua ääntä" tai "kansan ääni", vox populi), jonka puitteissa jokin asia tulee yhteiseksi ja saa merkityksen. Koska kansa syntyy yhteisen oikeuden ja yhteisen hyödyn kautta, eikä siis jonkun oikeuden ja jonkun hyödyn kautta, niin res publica on kansan (est igitur...res publica res populi) eikä kenenkään muun(De republica, I, XXV). Kansalla on kyky tahtoa ja tämä kyky tekee yhteisön mahdolliseksi. Tässä kyvyssään tahtoa jotain kansa eroaa "mistä tahansa ihmislaumasta", jolta puuttuu yhteinen oikeus ja yhteisen asia ja joka koostuu pikemminkin yksinään elävistä ihmisistä.

Thomas Hobbes määrittelee Ciceron mieleen tuovalla tavalla - huolimatta siitä, että Ciceron aristotelismin perusolettamukset ovat päinvastaisia kuin Hobbesin - käsitteellä multitudo tämän "minkä tahansa ihmislauman", massan tai materian vailla yhteisestä tahtoa. Multitudo on kansan vastakohta, kansan, joka on yksi ja jolla on yksi, yhtenäinen tahto ja joka myös toimii yhdellä tapaa. Kansa hallitsee Hobbesin mukaan myös monarkiassa, koska kansa komentaa, se tahtoo, vaikka se tahtoisi vain yhden ainoan ihmisen tahdon välityksellä. Mitään näistä ei voi sanoa multitudosta. Se ei voi osallistua politiikkaan. Se on lauma, joka muodostuu alamaisista. Tämä lauma on ilman poliittista yhtenäisyyttä, se vastustaa kuuliaisuutta eikä siitä ole oikeushenkilöksi, se ei siis kykene tekemään sopimuksia, lupaamaan, hankkimaan tai luovuttamaan oikeuksia. Se on valtion vastainen ja juuri siksi myös kansan vastainen: "kansalaiset, jotka kapinoivat valtiota vastaan ovat kansanvastainen multitudo", joka on vastuuton eikä se muodosta luonnollista henkilöä12.

Pedot jäävät kansan ulkopuolelle siitäkin huolimatta, että "kansalla" tarkoitetaan edelleen myös yhtenäistä tahtoa vailla olevaa, arvaamatonta petoa, joka pitää sulkea ulos politiikan piiristä (Charron, De la Sagesse, IXLVIII): "Kansa on ...omituinen monipäinen peto... tasapainoton ja muuttuva, rauhaton kuin meren aallot, samaa asiaa se yhtenä hetkenä vastustaa, alistuu, myöntää ja syyttää..." Yksi hobbeslaisen multitudon tärkeimmistä luonteenpiirteistä onkin sen levottomuus ja lyhytjänteisyys, joka tekee sen poliittisesta hallitsemisesta epävarmaa. Kansoja on siis kaksi, kova, yhteiselle asialle omistautunut, yhteistä tavoitteleva ja valtiota rakentava kansa sekä pehmeä, vellova, pakeneva ja epämääräinen, kaikkialle hajaantuva kansa, josta ei saa otetta. Duurikansa ja mollikansa, jos käytämme G. Deleuzen minoritaarisen ja majoritaarisen käsitteitä.13

Ciceroa (ja myös Hobbesia) lähempänä La Bruyéreä on kuitenkin tulevan vallankumouksen oma filosofi, Jean-Jacques Rousseau, joka tarkastellessaan ihmistä "siinä tilassa, jossa hän on saattanut luonnon käsistä ilmestyä" ja joka kertoo, että "näemme eläimen, joka on heikompi kuin jotkut, kömpelömpi kuin toiset, mutta yleisesti ottaen muita edullisemmin muodostunut. Näemme hänet tyydyttämässä nälkäänsä tammen juurella, sammuttamassa janoaan lähimmästä purosta, löytämässä makuusijansa saman puun juurelta josta sai ateriansa, ja niin hänen tarpeensa ovat tyydytetyt".14

Yksinään luonnossa vaelteleva ihminen on sivilisaation kahleista vapaa. Hänen ei tarvitse joka hetki ottaa toimissaan huomioon muita, vaan hän voi omistautua täysin itselleen. Outo kaiku tästä Rousseaun ajatuksesta kuuluu Tocquevillella, jolle juuri epätasa-arvoinen Eurooppa oli luonnontila.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.