2005-07-24

Animal House1

Jussi Vähämäki

Vallankumouksen käsite

Vallankumous on sanana hankala. Sitä on vaikea sanoa suoraan ja parempi olla sanomatta, jotta ei joutuisi häpeämään itseään. Vain mainosmiehet ovat kykeneviä toistamaan sitä loputtomiin, tai ne, jotka kavahtavat sitä yli kaiken ja pitävät itseään kyynisinä ja realisteina: vallankumous on moderni Saturnus/Kronos, joka yksi kerrallaan syö omat lapsensa.2 Sanassa, tai oikeastaan siinä, mitä se ei kerro, on kuitenkin jotain monumentaalista, jotakin, joka kestää aikaa paljon paremmin kuin vallankumouksen vastustajat tai jopa sen kannattajat.

Friedrich Nietzsche, jota tuskin voidaan syyttää oman aikansa vallankumousromantikoksi - vaikka hän muuten olisikin ollut romantiikan äpärä - kirjoittaa lukiessaan Kantia: "Kysymystä, josko ihmiskunnalla on pyrkimys hyvään valmistelee kysymys, josko on olemassa jokin tapahtuma, jota ei voida selittää muuten kuin tällä moraalisella taipumuksella. Sellainen on vallankumous. Kant: 'Sen kaltainen ihmiskunnan historian tapahtuma ei enää unohdu, koska se on paljastanut, että ihmisluonnossa on olemassa taipumus ja kyky hyvään, jota yksikään poliitikko ei ollut siihen mennessä ajatellut asioiden kulun perustana'".3

Nietzschen mukaan kyseessä on käsite, joka ilmaisee ihmiskunnan pyrkimystä hyvään. Se ei siis ole käsite, joka ilmaisi jotain erityistä hyvää. Se ei kerro mistään erityisestä hyvästä, joka ihmiselle olisi välttämätön, tai erityisestä tavasta, jolla ihmisen pitäisi elää. Pikemminkin, kuten Nietzsche oivalsi, se on irtaantumista kaikesta ulkoisesta tai välineellisestä hyvästä. Vallankumouksessa ihminen tekee mitä huvittaa, sitä mihin häntä ei pakota mikään. Tästä kumouksen vastustajat ovat samaa mieltä: kyse on laittomuuden ja normittomuuden tilasta. Tässä mielessä vallankumous on hyperpoliittinen tai hyperaktiivinen tapahtuma. Siksi sitä on turha ennustaa ja ennakoida näkyvien asioiden kulun perustalta. Hyvä ei juonnu jostain, se ei ole peräisin jostain teosta, sillä se voidaan vain tehdä. Tämä ei merkitse sitä, että vallankumousta ei voitaisi valmistella. Mutta sitä ei valmistella keskittämällä, vaan hajottamalla. "Liestyvät" on sana, jota Kommunistisen puolueen manifestin suomennos käyttää kokonaisuuden hajoamisesta, siitä prosessista, joka valmistelee Marxin ja Engelsin mukaan vallankumousta. Ja kun Gilles Deleuze puhuu minoritaarisesta ja majoritaarisesta (mollista ja duurista), liudentuvasta ja koventuvasta kuvatessaan vastarinnan strategioita, tulee minoritaarisesta eittämättä mieleen juuri Kommunistisen puolueen manifesti ja sen sanat:

"Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten suhteiden alituinen järkkyminen, ainainen epävarmuus ja liikunta erottavat porvariston aikakauden kaikista muista. Kaikki piintyneet, ruostuneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja katsantokannat liestyvät, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ennen kuin ehtivät luutua, kaikki säätyperäinen ja pysyväinen katoaa, kaikkea pyhää häväistään, ja ihmisten on lopulta pakko tarkastella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin".4

Vallankumous käsitteenä antaa nimen jollekin sellaiselle, jolla ei ole nimeä ja paikkaa tai josta ei voi sanoa, mitä se on ja miksi se tulee. Se ylittää historiallisen maailman ja ylittäessään historiallisen maailman se näyttää tai de-monstroi jotain sellaista, joka on mutta jolle ei ole selvää hahmoa. Marxin ja Engelsin kuuluisa "kommunismin aave" on juuri tämä monsteri, hahmoton olento, joka on, hengittää vieressä, vaikka sillä ei ole mitään erityistä paikkaa tai roolia. Se ei näy kunnolla, siitä on vaikea sanoa, mitä se on, mutta silti sen läsnäolon tuntee.

Deleuzea ja Guattaria seuraten voidaan sanoa, että käsitteet ovat tässä mielessä paradokseja. On vaikea sanoa, mitä niistä tulee. Silti ne ovat, ovat kaiken lisäksi hyvin vaativia ja tuntuvat, ylittävät siis rationaalisesti rakennetun olemassa olevan maailman rajat. Ne ovat jollain tavoin "iloisia yllätyksiä", odottamatta ja vailla suunnitelmaa maailmaan syntyneitä olentoja. Kuten muukalaiset Deleuzen ja Guattarin usein mainitsemassa Kafkan tarinassa "Vanha lehti". Käsitteitä ei voida palauttaa juonen käänteisiin, vaan ne pikemminkin erkanevat ja pakenevat juonesta ennalta arvaamattomiin suuntiin.

Mikä tekee vallankumouksesta käsitteen ja mitä tämä käsite näyttää?

Ensinnäkin, vallankumous ei synny jostain yhteiskunnallisesta ongelmasta, vaan Nietzschen sanoin siinä saa ilmauksensa ihmiskunnan moraalinen taipumus hyvään. Se ei siis ole jonkin ongelman ratkaisu, sille ei ole tilausta eikä se ratkaise ongelmaa. Marxilla proletariaatti on vallankumouksellinen luokka, koska se ei kärsi mistään erityisestä epäoikeudenmukaisuudesta, vaan absoluuttisesta epäoikeudenmukaisuudesta, ja tämä absoluuttinen epäoikeudenmukaisuus on, että sille, mitä proletariaatti on, ei ole paikkaa kapitalistisessa yhteiskunnassa. Kapitalistisen yhteiskunnan olosuhteissa proletariaatti ei voi siis toteuttaa itseään, tulla siksi, mitä se on. Sille ei ole tilaa kapitalismissa ja koko kapitalismi perustuu proletariaatin päästämiselle kapitalismiin vain osittain ja säännellysti. Se on sääty, joka on kaikki ja jolla ei ole mitään.

Toiseksi, jos vallankumous ei synny ratkaisuna yhteiskunnalliseen ongelmaan, niin myöskään vallankumoukselliset eivät ole kilttejä tyttöjä ja poikia, jotka ratkovat yhteiskunnan (tai opettajan) asettamia ongelmia. Vallankumoukselliset ovat itsenäisiä, autonomisia suhteessa yhteiskuntaan. Vallankumoukselliset eivät ole sosiaalityöntekijöitä eivätkä he toimita tilauksia perille. Mikäli he vastaisivat johonkin jo olemassa olevaan tarpeeseen, he olisivat orjia tai palvelijoita eivätkä itsenäisiä ja kykeneviä luomaan uutta.

Nämä kaksi vallankumouksen käsitteen puolta, ei tilausta eikä kommunikointia, kiertävät molemmat kommunikaation teeman ympärillä. Vallankumouksella on hyvin vähän tekemistä kommunikaation, keskustelun ja ymmärrettäväksi tulemisen kanssa. Lähempänä kuin niin sanottua rationaalista kommunikaatiota tai kommunikatiivista toimintaa vallankumous näyttää olevan sellaisia käsitteitä kuin intuitio, tunteminen tai yhdistyminen ja yhteistyö vailla erityistä syytä. Tässä mielessä vallankumouksellinen liike on vailla selkeästi artikuloitavissa olevaa syytä eikä se aja mitään tai kenenkään erityistä etua.

Mitä vallankumoukset sitten ovat, jos niihin ei ole erityistä syytä? Onko tarkoitus jollain tavoin halveksia niitä ihmisiä, jotka kurjuuden, kammon tai paremman tulevaisuuden toivon nimissä ovat ryhtyneet vallankumouksellisiksi? Päinvastoin, erinäiset syyt ryhtyä vallankumoukselliseksi ovat ilman muuta hyväksyttävissä, mutta itse vallankumouksellisuus ja vallankumous ylittävät nämä syyt, eikä niitä voida palauttaa noihin syihin. Vallankumoukset ovat muutoksia ajassa ja ne tuottavat erilaisia vaikutuksia asioiden tiloissa. Ne eivät kuitenkaan palaudu tekijöidensä tavoitteisiin, motiiveihin tai "tuloksiin", joita niissä saadaan aikaan.

Vallankumous on kuollut hetki, halkyonin, kuningaskalastajan hetki, mikäli käytetään Nietzschen ilmaisua. Se on seisahtunut hetki historiallisten tosiasioiden jatkumossa tai peräkkäisyydessä. Mutta se ei ole poliittisen päätöksenteon hetki, valinta kahden näkyvissä olevan vaihtoehdon välillä. Se on tapahtuma, joka ylittää näkyvät syynsä. Sen hirviömäisyys on juuri tässä liikkeessä. Siksi vallankumoukset eivät koskaan tapahdu tilassa eivätkä ne muuta asioiden järjestystä. Ne tapahtuvat ajassa, muutoksessa ja muutoksena, liikkeessä ja liikkeenä, joka purkautuu tilan rajojen yli (Bastilji, Talvipalatsi, mitä muuta ne ovat kuin nimiä liikkeelle). Vallankumous ei koskaan ole jossain, se kestää, se tapahtuu. Se on ajassa, mutta ei tilassa. Se on hetki, joka on vailla edeltäjiä ja vailla tulevia.

Jälleen voimme ottaa Deleuzen avuksi. Deleuze sanoo, että vallankumoukset saattavat tehdä historiaa, tuottaa tuloksia, päättyä katastrofeihin, mutta ne eivät ole sitä, mitä niistä tulee nähtäväksi eivätkä ne palaudu historiaansa tai katastrofeihinsa.

Ranskan vallankumouksessa ns. massat ryntäsivät politiikkaan, eikä niitä sen jälkeen ole saatu siitä karkotetuksi, vaan ne jäivät kummittelemaan poliittisiin instituutioihin ja sen käsitteisiin. Hahmo, jonka massojen liike politiikan alueella sai, oli eläimellisyys tai hirviömäisyys. Hirviö, monsteri, on hyperpoliittinen kategoria, hyvän kategoria. Se rikkoo ihmiskunnan ja eläinkunnan hierarkkiset järjestyssuhteet.

Hirviömäisyys jäi ihmiskunnan ulkopuolelle, mutta se ei kuulunut täysin myöskään taksonomisesti järjestettyyn eläinkuntaan. Se oli elävää, mutta vailla erityistä lajin elämänmuotoa. Se oli hahmotonta, tai sen hahmo oli jatkuva liike, vellonta ja kuohunta, joka ylitti kaikki rajat ja jolla ei ollut täsmällistä alkua tai loppua. Se oli tilaltaan epämääräistä ja ajaltaan päättymätöntä. Ranskan vallankumous ja vallankumoukset sen jälkeen ovat ylittäneet kronologisen historiallisen ajan rajat. Niin vallankumouksien kriitikot kuin niiden ylistäjätkin ovat yhtä mieltä siitä, että vallankumous ei oikeastaan ole, vaan se kestää. Se on sietämätöntä, koska sitä pitää sietää eikä se siedä mitään muuta kun itsensä. Se on aikaa. Vallankumous muuttaa, se "on" muutosta. Sen aikaa luonnehtii epämääräisyys, monien päällekkäisten, ristiriitaisten voimien ja aikojen yhdessäolo. Siksi vallankumoukselta - kuten sen toimeenpanevilta eläimellisiltä massoilta - voi sananmukaisesti odottaa mitä tahansa. Ja juuri tämä moraalittomuus ja mahdottomuus, asettuminen arvojen ulkopuolelle, arvojen arvioijaksi, kenties viehätti Nietzscheä.

Ranskan vallankumouksessa politiikan kategoriat törmäsivät johonkin niille käsittämättömään tai niihin sopimattomaan, johonkin, mikä ei sopinut niiden vanhoihin kehyksiin. Vallankumouksen jälkeistä poliittista ajattelua voidaankin lukea yrityksenä rajoittaa rajatonta. Sen tavoite on paikallistaa massojen politiikkaan jättämä jälki ja vahtia, että se ei pääse laajenemaan. Sille on luonteenomaista jonkinlainen pakkomielle rajoihin. Rajoittamisen tarpeesta syntyi erityisesti vallankumouksen konservatiivinen kritiikki, joka yritti aidata eläimellisten massojen arvaamattomuuden ja hahmottomuuden. Se tapahtui hajottamalla massat luokiksi ja ryhmiksi, jotka voitiin ensinnäkin sijoittaa johonkin paikkaan, josta ne ovat peräisin - on se kuinka abstrakti tahansa - ja joilla on määrätty tahto tai intressejä, jotka voidaan koota yhteen ja joita voidaan edustaa.

Erityisenä esimerkkinä tästä konservatiivisesta kritiikistä on moderni sosiologia. Konservatiivisen ajattelun tunnusmerkki politiikan kielessä on puolestaan essentialismi, ajatus siitä, mikä tai kuka kuuluu ja mikä tai kuka ei kuulu johonkin järjestykseen: mikä on poliittista ja mikä ei, ylipäätään ajatus, että "poliittinen" ja politiikka voidaan erottaa ihmisten ruumiillisesta olemassaolosta.

Koska "massat" olivat astuneet peruuttamattomasti politiikan näyttämölle nousevan teollisuuskapitalismin edellyttäessä vapaita yksilöitä ja sääty-yhteiskunnan rajojen rikkomista, massojen eläimellisyyttä oli rajoitettava jatkuvasti ikään kuin koteloimalla niille ominainen kyky "tehdä mitä tahansa" tai se, että niiltä voitiin "odottaa mitä tahansa". Se oli säilytettävä samanaikaisesti sekä yleisenä voimana mihin tahansa että erityisenä kykynä johonkin. Tällaisena paradoksaalisena olentona vailla tilallista olemassaoloa, mutta kuitenkin jatkuvasti läsnä olevana, mahdollisuus tehdä mitä tahansa koteloidaan tai sijoitetaan politiikkaan työn tai tarkemmin työvoiman käsitteessä. Siitä tulee modernien yhteiskuntien politiikan todellinen keskusakseli, joka ryhmittää uudelleen sekä aikaisemmat politiikan kategoriat, että Ranskan vallankumouksessa syntyneet aiemmalle politiikalle käsittämättömät tai paradoksaaliset käsitteet.

Ranskan vallankumouksesta lähtien politiikan keskeiseksi kysymykseksi alkaa hahmottua yhteisen tilan tai yhteisen maailman suhde siihen, mikä jää yhteisen ja merkityksellisen ulkopuolelle eläimellisenä, hahmottomana ja moraalittomana ja kuitenkin sille olennaisena. Tästä samanaikaisesti ulossuljetusta ja sisään otetusta "mahdottomasta" tulee politiikalle implisiittinen, sen sisään taitettu ja ikään kuin ohueen kalvoon verhottu hirviö, joka uhkaa jatkuvasti ylittää omat rajansa ja sekoittaa eron politiikan piiriin kuuluvan ja kuulumattoman välillä.5

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.