2005-06-30

Bifo ja sekaantumisen politiikka

Markus Termonen, Jukka Peltokoski, Antti Tietäväinen

Autonomian rakentaminen on antagonismien avaamista ensisijaisempi ongelma. Suorien vastaiskujen sijasta meidän on sekaannuttava kapitalismiin ja potkaistava se ulos kiertoradaltaan. Näin ajattelee Franco "Bifo" Berardi. Megafoni haastatteli Bifoa Helsingissä 16.4.2005.

AT: 1980-luvulla puhuttiin paljon poliittisesta identiteetistä ja sen perustalle rakentuvasta organisaatiosta. Tämän vuosituhannen leimallisena piirteenä sen sijaan on pidetty identiteettien pilkkoutumista. Kun esimerkiksi puhumme prekariaatista tai tietotyöläisistä, puhumme hyvin heterogeenisesta joukosta ihmisiä. Nämä eivät usein samaistu suuriin käsitteisiin kuten luokka ja rotu, eivätkä ole halukkaita sitoutumaan tiukkoihin organisaatioihin, joita identiteettipolitiikan aikana rakennettiin. Miten näet tämän muutoksen?

Sen sijaan, että käsittäisimme prekariaatin joukkona ihmisiä, tulisi se ymmärtää adjektiivina, tilannetta kuvaavana laatusanana. Koska prekaarisuus eli lisääntynyt epävarmuus kuuluu sisäisesti niin moniin uuden työn muotoihin, voidaan sitä mielestäni käyttää kuvaamaan sosiaalisen toiminnan muotoja myös yleisemmällä tasolla. Tämän vuoksi on ehkä mahdollista käyttää prekaarisuutta terminä, joka yhdistää tätä hyvin erilaisista ihmisistä koostuvaa joukkoa.

AT: Millainen sitten on prekariaatin organisaatio, joka ei perustu identiteettiin?

Kysymys siitä, millainen organisaatio pikemminkin organisoisi kuin edustaisi prekaareja on tämän hetken suuri kysymys. Olisin onnellinen, jos minulla olisi vastaus, mutta minulla ei ole. Kun teollisella työläisellä on organisaatio-ongelma, hänen on mentävä tehtaasta ulos, hänen on mentävä (bolshevikki-)puolueen luo, liiton luo... En tiedä minne, mutta hänen on mentävä paikkaan, joka on toinen kuin hänen työpaikkansa. Määrittämättömälle prekaariselle tietotyölle ja affektiiviselle työlle organisaation paikka ei ole erotettu työpaikasta.

Tämä on jotain täysin uutta ja tarkoittaa, että leninistinen ratkaisu on täysin poissa kentältä. Siinä ajatus poliittisesta puolueesta on jotain, mikä on työpaikan ulkopuolella. Kyse ei ole edustamisen ongelmasta vaan, kuinka sen sanoisin, olemisesta ulkopuolella työn paikasta. Teollisen työläisen kieltäytyminen on poliittisen organisaation alku. Samaa ei voi sanoa taiteilijasta, hoitajasta, ohjelmoijasta, videontekijästä, koska organisaation ongelma on työn sisällä, se on ilmaisun muotoa, kieltä ja niin edelleen.

Teolliselle työläiselle organisaatio on keino kohti poliittista vaikuttamista, uutta yhteiskuntaa tai muuta sellaista. Tieto- ja affektityöläiselle se on samalla yhteiskunnallisen, autonomisen olemassaolon uuden muodon ongelma. 1900-luvun vanhat kategorisoinnit organisaation tarkoituksesta eivät enää päde. Tämä muutos tapahtui jo vuoden 1977 liikkeessä, ainakin Italiassa. Mutta nyt näemme sen selvästi. Jos pystyy organisoimaan poliittisen vapautumisprosessin palkkaorjuudesta ja prekaarisuudesta, pystyy myös löytämään sellaisen toiminnan inhimillisen ja autonomisen muodon.

MT: Lyhyenä jatkeena tähän aiheeseen lisäisin vielä kysymyksen suhteesta olemassa oleviin puolueisiin, eräänlaisena väistämättömänä käytännöllisenä kysymyksenä. Vaikka suhtautuisimmekin kriittisesti edustuksellisuuteen ja pyrkisimme autonomiseen organisaatioon, sitä tuntuu olevan tarpeellista pohtia...

Joskus minusta näyttää, että on olemassa "henkinen suhde" olemassa oleviin poliittisiin puolueisiin, kuten vihreisiin. Kun asetat kysymyksen suhteesta puolueisiin, todellinen ongelma, jonka asetat, on se, kuinka murtaa suhde toisiin puolueisiin. Tarkoitan, että voi tietenkin joskus mennä Radikaalipuolueen, kommunistipuolueen tai matkustaa vihreiden bussilla. Sitä on tapahtunut. Autonomia voi tehdä niin. Mutta se ei ole ratkaisu ongelmaan. Se on ainoastaan tapa paeta jäykkää edustuksellisuuden muotoa, josta on tullut ongelma. Minulla ei ole strategiaa eikä yleistä teoriaa. Tunnette kuitenkin esimerkiksi Alex Fotin (ks. http://megafoni.kulma.net/index.php?art=236 ja http://megafoni.kulma.net/index.php?art=270). Olen paljolti samaa mieltä hänen kanssaan, mutta mielestäni hän puhuu vihreän puoleen tärkeydestä, koska yrittää epätoivoisesti päästä ulos kommunistisesta traditiosta. Tämä on ongelma.

JP: Kysymykseni sisältää kaksi osaa. Ensinnäkin, mitä vastaat, jos väitän, että keskustelut immateriaalisesta työstä uusintavat enemmän tai vähemmän mielen ja ruumiin kahtiajakoa ulossulkien ruumiillisuuteen liittyviä kysymyksiä. Toinen kysymykseni koskee omaa tuotantoasi. Miten ruumiin kysymykset ovat läsnä siinä? Sinun kirjoituksesi ovat kiinnostaneet minua erityisesti siksi, että ruumis on niissä vahvemmin aukikirjoitettuna kuin monissa muissa aihepiirin teksteissä. Näin on esimerkiksi puhuessasi affekteista ja "globaalin mielen" neuropsykologisista ongelmista. Toisaalta puhut paljon kognitariaatista. Konkreettisesti mainitset muun muassa sellaisia tahoja kuin ohjelmoijat ja tieteentekijät. Mielestäni kuvasta puuttuvat esimerkiksi sairaanhoitajat ja muut hoivatyöntekijät. Näiden tahojen työssä ruumiillisuus on ilmeistä, ja nämä ovat ryhmiä, joita prekaarisuus myös koskettaa olennaisesti tänään.

Käsitteen määrittelyongelma ja kysymys oikeasta sanasta on mielenkiintoinen. Keskustellessamme siitä yritämme tosiasiallisesti löytää mahdollisimman laajan määritelmän, joka voisi kattaa hyvin erilaisia toiminnan muotoja. Immateriaalisen työn käsitteellä on tiettyä käyttöä. Se ei kuitenkaan ole riittävä esimerkiksi affektiivisen työn ja kaikkien sellaisten tuottavien suhteiden kohdalla, jotka ovat suorassa kytköksessä ruumiiseen. En oikeastaan usko, että tulemme löytämään "täydellistä" sanaa, sillä emme kykene määrittelemään täydellisesti tiedon aktiviteettia sen laajimmassa merkityksessä. Esimerkiksi eroottisuus voidaan nähdä yhtenä ruumiillisen tiedon muotona. Tämänkaltainen monimuotoisuus ja samalla sen sisäinen ristiriitaisuus on erittäin vaikeaa määritellä.

Joka tapauksessa olen samaa mieltä kanssasi, kun alleviivaat määritelmän rajoituksia. Kun ajatellaan ruumiin ongelmaa ja kaikkia patologian ja psykopatologian ongelmia tuotannossani, minun täytyy sanoa, että tämä on seurausta henkilökohtaisesta biografiastani, suhteestani Felix Guattariin. Guattari vaikutti minuun suuresti jo ennen vuotta 1977. Luin hänen kirjojaan, erityisesti sellaista kuin Psychanalyse et Transversalité.

Vuoden 1977 jälkeen työskentelin Guattarin kanssa. Se oli jotain uutta kokemukselleni. Olin nuori, 27 vuotta. Ystävyys Guattarin kanssa merkitsi paljon tuleville kokemuksilleni, jopa enemmän kuin Tonille, joka on viisitoista vuotta vanhempi kuin minä. Käsittääkseni Tonin ja Felixin suhde oli suhde kahden tasa-arvoisen ja kypsän poliittisen ja intellektuaalisen persoonan välillä. Asia ei ollut samoin itselleni. Toni ja Felix työskentelivät yhdessä. Minulle asia oli toisin. Minä työskentelin Felixin kanssa. Toinen tärkeä ero ei ole liity vain minuun ja Toniin, vaan eroon Bolognan tilanteen ja Padovan ja Milanon tilanteiden välillä. Esimerkiksi feminismi on Bolognassa ollut jotain paljon radikaalimpaa ja muuttavampaa kuin jälkimmäisissä kaupungeissa.

Viimeinen asia, jonka haluan sanoa liittyy affektiivisen työn kysymykseen. En tiedä, oletteko lukeneet Barbara Ehrenreichin kirjan Global Women. Se on kirja affektiivisen ja seksityön deterritorialisaatiosta globalisaation aikana. Se on mahtava kirja, hyvin hyödyllinen kirja. On mahdollista lukea tällaista problematiikkaa ruumiillisen deterritorialisaation näkökulmasta. Se on ok, mutta se ei riitä.

Minun ongelmani liittyy deterritorialisaation psyykkisiin vaikutuksiin. Kyseessä on psyykkinen pommi, joka on heitetty tulevien sukupolvien historiaan niin kolmannessa kuin ensimmäisessäkin maailmassa. Voidaan kysyä, onko esimerkiksi kysymys Aidsin poliittisista ja imaginaarisista vaikutuksista ruumiin vai mielikuvituksen ongelma. Tottakai se on ruumiin ongelma, mutta ongelman yhteiskunnalliset vaikutukset koskettavat suurimmalta osin imaginaarista.

JP: Syy, miksi esitän tällaisen kysymyksen on käytännöllis-poliittinen. Se liittyy tapoihin, joilla yritämme luoda prekariaatin poliittista projektia. Kun käytämme käsitteitä, kuten immateriaalinen ja kognitiivinen työ, opiskelijat, taiteilijat ja vastaavat tunnistavat itsensä välittömästi kognitariaatiksi. Mutta entäpä ihmiset, joiden työ on hieman erilaista, ei yhtä vahvasti symbolista työtä. Kuitenkin ajattelen, että tilanteeseen tulisi löytää jokin yksi ratkaisu, yksi käsite. Olisi hirveää luoda käyttöön vaikkapa kognitariaatin ja ehkäpä emotionariaatin erilliset käsitteet. Se vain legitimoisi jaon, josta puhumme.

Kysymys on sisällyttävyydestä. Emme ole toistaiseksi kyenneet luomaan käsitettä, joka kykenisi ilmaisemaan sen monimutkaisuuden, joka sisältyy tähän... Niin mihin? Johonkin, mitä emme pysty määrittelemään. Deleuze ja Guattari sanoivat pohjimmiltaan, että filosofin työ on luoda käsitteitä. Tämä on filosofin pääongelma. Käsitteiden luominen on myös poliittinen tehtävä, ei vain filosofinen. Kun olemme kykeneviä luomaan käsitteen, se tarkoittaa, että kykenemme myös sisällyttämään ja organisoimaan poliittisen prosessin. Ellemme kykene sanomaan maailmaa, emme kykene vielä organisoimaan prosessia. Kyse ei ole eleganssista, täydellisestä käsitteestä. Kyse on poliittisesta sisällyttämisestä.

MT: Mainitsit tänään luennollasi, ettet ole kiinnostunut niinkään antagonismista vaan autonomiasta. Lueskelin äskettäin Toni Negrin kirjoitusta Capitalist domination and working class sabotage vuodelta 1977. Siinä Negrin mukaan "itsevalorisaatioon" liittyy olemuksellisesti kapitalistisen komennon destrukturaatio, kun taas valorisaatio ilman komennon tuhoamista on pelkkää kapitalistista restrukturaatiota ja "reformismia". Näillä ajatuksilla oli paljon painoarvoa autonomia-liikkeessä. Oliko sinulla silloin tai onko sinulla nykyään yhteyttä tällaiseen itsevalorisaation käsitykseen? Toisin sanoen, onko sinun politiikkakäsityksessäsi sijaa ystävän ja vihollisen dikotomialla, joka liittyy selvästi esimerkiksi "negriläisyyden" traditioon?

Palataan hetkeen, johon viittasit, vuoteen 1977 Italiassa. Tuolloin todellisuus liikkeen sisällä oli paljon monimutkaisempi ja rikkaampi. Ystävän ja vihollisen dikotomiaan liittyvä teoreettinen ja poliittinen positio voidaan liittää "organisoituun autonomiaan" (autonomia organizzata), jota muun muassa Negri edusti. Toista positiota kutsuimme "luovaksi autonomiaksi" (autonomia creativa). Tämä oli erityisen merkityksellinen Bolognassa, mutta ei ainoastaan siellä. Keskeinen keskustelun aihe eri positioiden välillä oli organisaation ongelma. Lisäksi keskusteltiin suhteesta dialektiikan perintöön. Organisaation ongelma on vanha ongelma, olennainen kaikille 1900-luvun vallankumouksellisille liikkeille. En halua kuitenkaan sanoa enempää siitä aiheesta. Kysymys dialektiikasta on tärkeämpi.

Puhuttaessa organisoidusta autonomiasta Negrin tarkoittamalla tavalla nähdään, että antagonismi on keskeisellä sijalla poliittisen subjektiivisuuden määritelmässä. Tällöin ajatellaan, että dialektisessa kehyksessä ongelmana on vastapositio, ristiriita, aufhebung, nykyisen ristiriitaisen tilanteen tuolle puolen menemisen mahdollisuus. En itse ajatellut tällä tavoin. Minun mielestäni - ja niiden mielestä, jotka identifioituivat luovaksi autonomiaksi kutsuttuun "galaksiin" tai "tähtisumuun" - ongelmana ei ollut ristiriita.

Työvoiman ja pääoman välinen ristiriita on tietenkin olemassa. Aktivismissa ja liikkeessä ei kuitenkaan ole kyse vastapositiosta, antagonismista, anti-jostakin. Sen sijaan siinä on kysymys niiden mahdollisuuksien täydellisestä kehittämisestä, jotka sisältyvät työvoiman ja työstä kieltäytymisen yhteiskunnallisen olemassaolon muotoon. Autonomia tarkoittaa mahdollisuutta kehittää jotain, mitä kapitalismin olemassaolo edellyttää ja tukahduttaa. Näin ollen autonomia merkitsee antagonismia, mutta ei aina ole identifioitavissa siihen. Autonomiaa ja poliittista tuottavuutta ei voi tuomita antagonistisen määritelmän ja käytännön pohjalta.

MT: Osittain kysymykseni koski antagonismin suhdetta itsevalorisaatioon...

Yllätyin tietyssä mielessä kun luin Negrin tekstin, jossa hän käytti ensimmäistä kertaa sanaa "itsevalorisaatio". Mielestäni itsevalorisaatio oli tuolla aikakaudella, yli 25 vuotta sitten, uutuus "negriläisen" ajattelun kehyksessä. Itsevaloriaatio tarkoittaa autonomiaa siinä mielessä kuin siitä aiemmin puhuin. Vuoden 1977 liike muutti jotain teoreettisessa tilanteessa. Organisoidun autonomian ja luovan autonomian välinen vastakkainasettelu luonnehti poliittista kenttää Potere Operaiosta ja vuosista 1969-1970 aina vuoteen 1977 saakka.

Vuoden 1977 liike oli "laavamainen" (magmatic) tilanne, joka muutti monia asioita. Mielestäni Toni Negri määritti uudelleen jotain suhteessa vanhaan ajatteluunsa. Sen jälkeen hänen on ollut pakko kohdata monia ongelmia, kuten suoraa tukahduttamista. Hänen kokemuksensa on muuttunut. Jos lukee Negrin tekstejä viimeisen 10-15 vuoden ajalta - kuten teoksia Kairos, Alma Venus, Multitudo, Il Lavoro di Giobbe tai Marx Beyond Marx - ymmärtää, että itsevalorisaatiosta on tullut autonomiaa. En halua sanoa että ilman antagonismia, mutta kuitenkin sellaisena, ettei se välttämättä edellytä antagonismia.

JP: Viimeiseksi kysymykseksi ajattelimme jotain hieman konkreettisempaa. Puhut paljon media-aktivismista, joka mielestäsi avaa tärkeitä prosesseja kognitariaatin itseorganisaatiolle. Millaiseksi näet media-aktivismin kentän tänään ja mitkä ovat mielestäsi kentän tuottavimmat kokeilut? Ehkäpä ne, joissa olet itsekin mukana, mutta myös muut huomioon ottaen.

Viiden-kuuden viime vuoden aikana olen työskennellyt Indymedia-ihmisten kanssa. Lisäksi olen kiinnostunut netissä tehtävistä videolähetyksistä sekä Telestreet-kokeilusta eetterissä. Enemmän minua kiinnostaa tällä hetkellä mainonnan vallankumouksellisen käytön (subvertising) ongelmat ja käytännöt. Julkaisin aiheesta juuri kirjan nimeltä Error Sistema. Se on mielestäni uusi asia, joka on vahva mahdollisuus media-aktivismille. Ensin tuli vastainformaatio, sitten tulivat erottautumisen, autonomisten paikkojen ja exoduksen käytännöt, kuten Indymedia.

Uusin askel tarkoittaa sekaantumista asioiden kulkuun, kykyä mennä mukaan mediasfääriin psyykkisten, ideologisten, yhteiskunnallisten ja ekonomisten vaikutusten aikaansaamiseksi. Mitä esimerkiksi tapahtui Espanjassa vuosi sitten, kun Aznar yritti voittaa vaalit syyttämällä ETA:a Madridin pommituksista? Kyse ei ollut niinkään vastainformaatiosta, vaan asioihin sekaantumisesta. Tuhansien ja tuhansien ihmisten, ei vain militanttien, vaan tavallisten ihmisten itsenäiset muodostelmat kykenivät kääntämään nurin tilanteen ehdot.

Kyse on siitä, että junan lähestyessä emme asetu suoraan junaa vastaan, vaan potkaisemaan sen pois raiteiltaan. Tämä on nykyajan ongelma. Vastainformaatio on juna junaa vastaan, totuus valhetta vastaan. Tämä on aina ongelma, muttei pääongelma. Ongelma on asettua junan rinnalle ja löytää hetki, jossa juna voidaan suistaa radaltaan. Tämä on sekaantumisen ongelma. Mainosjärjestelmät perustuvat ajatukselle, että on olemassa suora suhde mediasfäärin ja yhteiskunnallisen mielen välillä. En usko, että on olemassa suoraa, ennaltamäärättyä suhdetta. Suhde on olemassa, mutta se ei ole niin määrätty kuin ajoittain näyttää. Ongelma on, kuinka vallankumouksellistaa tämä suhde mainonnan keinoin.

Tiedättehän kanadalaisen AdBustersin? He työstävät hyvin mielenkiintoista näkökulmaa. Kyse on näkökulmasta, ei vain mediasfäärin ja yhteiskunnallisen mielen suhteeseen, vaan myös psykosfäärin ja infosfäärin ongelmaan. Mediakoneisto toimii infosfäärissä, joka on informaation levittämisen piiri, mutta infosfääri ei määrää sosiaalista mieltä, koska sosiaalinen mieli on myös tiedostamattoman, fantasmojen, mielikuvituksen ja kaiken sellaisen aluetta. Sanoisin, että infosfääri ja psykosfääri eivät ole täydellisesti sopusoinnussa. Media-aktivismin ongelmana on sekaantua infosfäärin ja psykosfäärin suhteeseen ja suistaa juna raiteiltaan.

AT: Jos ajattelet Italiaa, mitkä ovat vaikuttavimmat esimerkit?

Italian tilanne mediakysymyksissä on niin erityinen, että on vaikea sanoa, mikä voisi olla mielenkiintoista globaalilla tasolla. Telestreet-kokeilu on ollut hyvin hyödyllinen ja menestyksellinen. Samalla kuitenkin ajattelen, että se ei ole kiinnostavaa Italian tilanteen ulkopuolella. Telestreet on kokeilu globaalin ja lokaalin välillä, lokalisoidun television ja netin välillä. Pohjimmiltaan Telestreet on kuitenkin ollut symbolinen akti Italian TV-diktatuuria vastaan. Telestreet alkoi kesäkuussa 2002. Kuudessa kuukaudessa se laajeni yhdestä TV-asemasta 120 asemaan. Kuuden seuraavan kuukauden aikana avasimme yli 200 katutelevisiota. Vaikutukset eivät kuitenkaan ole mitään todellisen kommunikaation puitteissa. Kysymys on enemmänkin poliittisesta symbolismista. Kyse on eräänlaisesta mytopoiesiksesta Luther Blissettin käsittein kuvattuna. Se on ikään kuin Davidin taistelusta Goljatia vastaan. Kyse on pienestä Telestreetistä, joka taistelee isoa ja pahaa Berlusconia vastaan.

Telestreet on luonut eräänlaisen identifikaation, joka on ollut hyödyllinen poliittisella tasolla. Se on kiihdyttänyt media-aktivismia. Kommunikaation aktuaalisella tasolla vaikutukset ovat kuitenkin olleet vähäisiä. Poliittisen tason sijasta Telestreet on ollut TV:n vallankumouksellisen kohtaamisen symbolinen muoto. Se ei silti ole kommunikaation tai media-aktivismin malli. Jos haluan löytää mielenkiintoisen ja yleistettävän kokeilun, menen Vancouveriin Kanadaan. Adbusters ei ole vain mediakriittinen, vaan todellisen kommunikaation kokeilu.


Linkkejä:

http://www.telestreet.it/
http://www.adbusters.org/


Bifon artikkelit Megafonissa:

http://megafoni.kulma.net/index.php?art=267
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=266
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=265
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=187
http://megafoni.kulma.net/index.php?art=106