2005-06-23

Elokuvia marginaaleista ja nuoruudesta

Markus Termonen, Teppo Eskelinen

Midnight Sun Film Festival järjestettiin Sodankylässä 20. kerran 15.-19.6.2005. Tarjonnassa oli jälleen niin klassikkoja (mykkäelokuvasta saakka), uuden eurooppalaisen elokuvan huippuja kuin myös kotimaisia ensi-iltoja ja lyhytelokuvia. Klassikoiden näyttäminen laajalta kankaalta on jo sinänsä ainutlaatuinen ja kunnioitettava kulttuuriteko, mutta vähintäänkin yhtä hienoa on se, että pyritään - ja vieläpä onnistuneesti - osoittamaan nykyelokuvan elinvoimaisuutta.

Jean-Pierre ja Luc Dardenne

Festivaalin päävieraita olivat englantilainen Roy Ward Baker sekä belgialaiset ohjaajaveljekset Jean-Pierre ja Luc Dardenne. Dardennet tunnetaan "yhteiskunnallisina" elokuvaohjaajina, joiden tausta on lakkoja ja vastarintaliikkeitä käsitelleissä lyhyissä dokumenteissa. Näiden varhaistöiden tekotapa oli alkeellinen (ne "editoitiin" pelkästään stop- ja rec-nappuloita käyttämällä), mutta spontaaniudessaan ne antoivat "aidon" äänen haastattelemilleen ihmisille, todelliselle eletylle vastarinnalle.

Peter von Baghin haastattelussa Kitisenrannan koululla 18.6. veljekset kertoivat, kuinka keskeistä töiden onnistumisen kannalta oli oikeanlaisen luottamuksen luominen tekijöiden ja "aineiston" välille. Valmiita elokuvia näytettiin enimmäkseen samoissa Liegen työläiskaupunginosissa, joista niiden aiheet ja aineistokin oli löydetty. Jean-Pierre ja Luc Dardenne eivät varsinaisesti ole "1960-luvun kasvatteja" - varsinkin Luc on liian nuori täyttääkseen määritelmän - mutta ajan yhteiskunnallisella ilmapiirillä oli vaikutuksensa mm. oikeanlaisiin ihmisiin teatterialalla tutustumisen ja opiskelijaliikkeeseen osallistumisen kautta. Vuonna 1981 veljekset päättivät siirtyä Derives-yhtiöstään ja dokumenteistaan fiktioon ja perustivat uuden Film Derives Fiction -yhtiön. He pitävät voimanaan juuri parina toimimista, koska se lisää vahvuutta ulkopuolisia vaatimuksia vastaan.

Marginaalihahmojen käsittelyn merkityksen Dardennet totesivat liittyvän ensinnäkin tarpeeseen ymmärtää sitä, mitä on keskustassa ja mitä toimintatapojen mahdollisuuksia yhteiskunnallinen valta asettaa marginalisoiduille. Kiinnostavaa on ylipäätään aineellinen alastomuus, joka kärjistää yksilöiden valintoja ja vie heidät perimmäisten moraalisten kysymysten äärelle. Raadollisten, uljaiden julkisivujen takana tapahtuvien kertomusten kautta on mahdollista tutkia myös sitä, mitä "pelastus" voi tarkoittaa marginaaleissa eläville - ei ylhäältä tulevana ihmeenä vaan todellisiin aineellisiin ehtoihin ja niihin liittyviin valintoihin pohjautuvana. Vastakkaisuutta silotelluille kuville korostavat myös miljöön yksityiskohdat - tai oikeastaan niiden vähäisyys: kaikilla esineillä on aineellinen tarkoitus tai tarve pikemminkin kuin symbolinen luonne.

Vuoden 2005 Cannes'n pääpalkinnon elokuvallaan L'Enfant ("The Child") voittaneiden Dardennen veljesten töistä nähtiin Sodankylässä palkintotyön lisäksi La Promesse ("The Promise"), Rosetta sekä Le Fils ("The Son"). Näistä erityisesti La Promesse tuo esiin ohjaajakaksikon kiinnostuksen vaikeisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, tässä tapauksessa laittomien siirtolaisten elämään. 15-vuotias Igor-poika (Jérémie Renerie) elää yksinhuoltajaisä Rogerin (Dardenne-veljesten elokuvien vakionäyttelijä Olivier Gourmet) luona auttaen tätä bisneksissä, jotka liittyvät pääasiassa laittomien siirtolaisten asuttamiseen. Igor toimii myös oppipoikana huoltamossa, mutta työ joutuu jatkuvasti kärsimään isän asettamista velvoitteista - ja kun huoltamon omistaja lopulta pakottaa Igorin valitsemaan huoltamotyön ja isän auttamisen välillä, Igor valitsee jälkimmäisen.

Heti ensimmäinen kohtaus, jossa näemme Igorin, tutustuttaa meidät hänen toimintaansa huijarina: poika varastaa huoltamotyönsä ohessa vanhan naisen lompakon sen kummempia tunnontuskia tuntematta. Työskentely isän laittomissa bisneksissä ei kuitenkaan vie Igoria syvemmälle tunteettoman hyväksikäytön tielle vaan päinvastoin kasvattaa häntä oppimaan lähimmäisten huomioonottamista ja solidaarisuutta, vaikka jokapäiväisen leivän hankkimiseen liittyykin olemuksellisesti liiallisen tunteilun kontrollointi: hyväksikäytettävistä asiakkaista ei saa välittää liikaa. Edes Igorin isä ei ole täysin tunteeton, vaikka "tekeekin vain työtään", sillä hän selvästikin rakastaa Igoria ja haluaa pitää tämän luonaan - joskin pohdintoja Igorin ja Rogerin todellisesta sukulaisuussuhteesta herättää se, että Roger pyytää Igoria olemaan nimittämättä häntä "isäksi".

La Promessen ihmiskuvaus tuo aiheellista vaihtelua siihen julkisessa keskustelussa usein esiintyvään mielikuvaan, jossa laittomaan siirtolaisuuteen liittyvästä bisneksestä elävät ihmiset ovat epäinhimillisiä hirviöitä. La Promesse ei piilota tai oikeuta hyväksikäyttöä vaan pikemminkin muistuttaa, että hyväksikäytöstä elävätkin voivat olla pelkästään ihmisiä, jotka yrittävät hankkia leipänsä eivätkä ole yksilöinä vastuussa rakenteellisista epäkohdista, jotka osaltaan ajavat ihmisiä laittomaan siirtolaisuuteen.

Igorin kasvuprosessiin antaa merkittävän sysäyksen Amidoun (Rasmane Ouedrago) tapaturmainen kuolema rakennustöissä. Viimeisillä henkäyksillään Amadu vannottaa Igorin pitämään huolta vaimostaan (Assita Ouedrago) ja lapsestaan. Igorille ja Rogerille tapaturmasta kertominen vaimolle on niin vaivalloista, että he pyrkivät kokonaan välttämään sitä, mutta siinä missä Roger näkee ainoana toimintamallina hankkiutumisen vaimosta eroon, jokseenkin hienovaraisesti mutta silti täysin kylmästi, Igor pyrkii auttamaan tätä vihamielisessä ympäristössä (häiriköt kaduilla, miehen pelivelkojen perijät, viranomaiset). Vaikka suhde isään voittaakin kiinnostuksen oppipoikatyöhön, lojaalius lupaukselle ja heikkojen välinen solidaarisuus voittavat suhteen isään. Igorin äitiin elokuvassa ei viitata, ja kenties juuri äidittömyys tekee Amidoun vaimosta Igorille eräänlaisen korvikeäidin.

Myös elokuvassa Le Fils keskiössä on aikuisen ja lapsen suhde. Keski-ikäistä puutyönopettajaa (jälleen Olivier Gourmet) riivaa arvoituksellisesti Francisin (Morgan Marinne) pyrkiminen hänen oppilaakseen. Aikuisen ja lapsen kipeäksi yhteydeksi paljastuu miehen ja tämän ex-vaimon lapsen kuolema. Elokuvan intiimiä lähestymistapaa korostaa runsas lähikuvien käyttö. Rosetta kuvaa teini-ikäisen tytön kamppailua kotitaustan aiheuttamaa vieraantumisriskiä vastaan, ja elokuvassa L'Enfant taas keskiössä on nuoren aikuisen, Brunon (La Promessesta tuttu Jérémie Renier), dramaattinen kasvuprosessi ottamaan vastuuta lapsestaan.

L'Esquive ja The Edukators

Dardenne-veljesten elokuvat eivät olleet filmifestivaalien ainoita nuoruuden teemaa läheisesti koskettaneita töitä. Tunisialaissyntyisen Abdellatif Kechichen L'Esquive vie katsojan siirtolaislähiön teininuorten elämän tärkeiden asioiden, ystävyyssuhteiden ja ihastusten, äärelle. Pääosassa eivät ole "ongelmat" (rasismi, syrjäytyminen jne.) vaan nuorten tavat toimia keskenään, kommunikoida ja ratkaista ongelmia. Nuorten kiihkeä kielenkäyttö on usein rivoa mutta samalla rikasta, mitä korostaa afroamerikkalaisten sanastoa ("homie", "hood" jne.) elävästi hyödyntävä englanninkielinen tekstitys. Ilmaisullinen rikkaus törmää kuitenkin myös sääntöihin: välikohtaukseen poliisin kanssa ja näytelmän opettelun kautta välittyviin malleihin rikkaiden ja köyhien rooleista, joita emme voi koskaan täysin paeta.

Hans Weingartnerin The Edukators on ollut nuoren ohjaajan todellinen läpimurtotyö. Elokuva käsittelee nuoruuden radikalismia ja sen rapautumista. Ohjaaja itse on sanonut elokuvan käsittelevän poliittisen muutoksen tarvetta ja vaihtoehtojen umpikujaa. Weingartner ammentaa elokuvassaan 1960-luvun saksalaisen radikalismin perinnöstä tuoden sitä nykypäivän kontekstiin. Keskiössä ovat sukupolvien kohtaaminen ja yhteiskunnallinen eriarvoisuus, jota vastaan taisteleminen tuntuu vaikealta ajassa kuin ajassa.

Elokuvan päähenkilöt Jan, Peter ja Jule ovat maailman eriarvoisuuteen turhautuneita radikaaleja, joita väsyttävät hyödyttömän tuntuiset mielenosoitukset. Halutessaan tehdä jotain todella vaikuttavaa Jan ja Peter päättävät ryhtyä murtautumaan rikkaiden koteihin. He eivät koskaan varasta mitään, ainoastaan siirtelevät huonekaluja ja jättävät lapun jossa todetaan ”rikkauden päivien olevan ohi”. ”Heistä tulee haavoittuvia, he kuulevat pankkijonossa äänen päässään toistavan tuota lausetta”, Jan päättelee.

Julen tultua mukaan touhuun yksi keikka menee kuitenkin pahasti pieleen. Nuoret päätyvät kaappaamaan rikkaan liikemiehen, joka ilmestyy kotiinsa kesken kaiken. Joukkio päätyy alppimökkiin, jossa asetelmat alkavat muuttua. Kaapattu liikemies paljastuu vanhaksi vasemmistolaiseksi - hänestä on ”koomista” että hän olisi itse voinut aikoinaan toteuttaa samanlaisen kaappauksen. Ideologiat kohtaavat, kärjistyvät ja samalla hämärtyvät.

Edukatorsin pääteema onkin se, miten idealismi kestää ihmisen vanhentuessa. Kaapattu liikemies on luopunut ihanteistaan pikkuhiljaa, ja hänkin joutuu mökkiolosuhteissa pohtimaan arvojaan. Kuitenkin elokuvan lopussa hän soittaa poliisit kaappaajien perään, vaikka oli tavallaan jo ystävystynyt heidän kanssaan. Nuorten keskeinen usko taas on, että ihanteistaan ei tarvitse luopua. Elokuvan tietyllä tavalla kiteyttääkin heidän lopussa poliiseille jättämänsä lappu: ”Kaikki ihmiset eivät koskaan muutu”. Elokuva myös käsittelee laajemmin maailman muuttamisen vaikeutta, ansiokkaasti ilman turhaa ”hyvät päämäärät, huonot keinot” -moralisointia. Elokuvan on täynnä keskusteluja, jotka tuntuvat nykypolitiikkaan turhautuneelle aktivistille hämmentävän tutuilta.

My Voyage to Italy

Eräs merkillepantavimmista ensi-illoista Sodankylässä oli Martin Scorsesen My Voyage to Italy (1999), jossa ohjaajamaestro esittelee suosikkejaan italialaisesta elokuvasta sekä niiden merkitystä itselleen ja elokuvataiteelle ylipäätään. Vaikka Scorsese on asunut koko elämänsä Yhdysvalloissa, italialaisilla juurilla on hänelle suuri merkitys. Hänen isoisänsä ja -äitinsä lähtivät Sisiliasta 1900-luvun alussa. Kotona juurten merkityksestä ei paljon puhuttu, mutta kun Scorsese näki lapsena sukulaistensa liikuttuvan Rosselinin Roma città apertan näyistä, hänelle alkoi vähitellen juuri elokuvien pikemminkin kuin vanhempien kertomusten kautta välittyä juurten ja maan historian merkitys.

Italialaista elokuvaa näytettiin 1950-luvulla amerikkalaisessa televisiossa varsin paljon, ja vaikka se oli usein dubattua, mainosten halkomaa, uudelleen leikattua tai huonolaatuisina kopioina esitettyä, se paljasti valtavan kokemuksellisen rikkauden. Matka alkoi yhtäaikaisesti sekä neorealismin klassikoista että eeppisistä tuotannoista (Alessandro Blassettin työt, Giovanni Pastronen suuri klassikko Cabiria ym.), joiden voima jätti hollywoodilaiset spektaakkelit selvästi toiseksi.

Ns. eeppisiä tuotantoja My Voyage to Italy ei niinkään käsittele muuten kuin viittauksenomaisesti, vaan keskiössä ovat pikemminkin neorealisti-ohjaajien ydinkolmikko perustöineen (Rosselinin Roma città aperta, Paisá, Germania anno zero, Stromboli sekä Viaggio in Italia, de Sican Sciuscià, Ladri di biciclette, Umberto D. sekä L'oro di Napoli ja Viscontin Ossessione, La terra trema sekä Senso) sekä neorealismin jälkeläiset ja sen perintöä uudistaneet tai syventäneet Michelangelo Antonioni (L'avventura sekä L'eclisse) ja Federico Fellini (I vitelloni, La dolce vita sekä ).

Scorsesen mukaan neorealismin määritelmä löytyy kolmelta tasolta: kuvallis-kerronnallisesta kielestä, yhteiskunnallisista tarpeista sekä tuotannon aineellisista ehdoista. Neorealismi yhdisti ainutlaatuisella tavalla dokumenttia ja fiktiota käyttämällä aitoja kuvauspaikkoja ja paljolti amatöörinäyttelijöitä, samalla kun elokuvallisen kielen valinta ei johtunut ainoastaan "taiteellisista" pyrkimyksistä vaan myös materiaalisesta niukkuudesta ja sodanjälkeisen italialaisen yhteiskunnan tarpeesta käsitellä kipeää lähihistoriaa läheisessä kosketuksessa "todellisuuteen".

My Voyage to Italy on todellisen elokuvahullun teos elokuvahulluksi kasvamisesta, ja tiettyä hulluutta vaaditaan myös sen katsomiseen, sillä kesto on peräti neljä tuntia (näytöksen keskeytti onneksi väliaika). Kaikista suurimpana elokuvana Scorsese pitää Fellinin työtä , usein unimaailmassa pikemminkin kuin realismissa liikkuvaa elokuvaa elokuvan tekemisestä.

Midnight Sun Film Festival

Kuvat: Antti Tietäväinen