Vauhti ja väkivalta
Uhraus Viriliolla, Derridalla ja Girardilla

Vauhti ja väkivalta -teksti pohtii Paul Virilion teoriaa onnettomuudesta (accident) ja pyrkii kaivamaan esiin "alkuperäisen tilanteen", sen hetken, joka tuotti tekniikan/onnettomuuden talouden, josta puhutaan hänen teoksissaan The Museum of Accidents (1989), Politics of the Very Worst (1999) ja The Information Bomb (2000a). Pohtiessani sitä mahdollisuutta, että Virilion teesi kieltää alkuperäisen position, yhdistän hänen teknologian/onnettomuuden Derridan dekonstruktioon. Tarkemmin sanottuna, kirjoitus tutkii, kuinka Virilion teoria suhteutuu différancen käsitteeseen. Tämän Virilion mahdollisen atemporalismin tutkimisen jälkeen analyysini kääntyy kohti vauhdin vaikutuksien pohtimista. Kun teknologia/onnettomuus sidotaan tässä luennassa aikaan, kirjoitus suuntaa kohti girardilaista käsitystä uhrista, minkä tarkoituksena on ehdottaa, että antropologia, joka on implisiittisesti läsnä Virilion dromologiassa (vauhdin teoriassa), affirmoi uhriposition keskeisyyden.

I

Paul Virilion teoria onnettomuudesta tuo ilmi, että silloin kun joku luo teknologiaa, hän myös samalla saa aikaan ne viat ja virheet, jotka vaivaavat konetta. Virilio osoittaa kuinka teknologia ja onnettomuus kuuluvat samaan dynaamiseen suhteeseen, josta puuttuu Descartesin maaninen pyrkimys hävittää epäily; mitä monimutkaisemmaksi teknologiaa kehitetään, sitä hankalammin hallittaviksi muuttuvat ne viat, jotka aiheuttavat koneen toimintahäiriöt. Näin ollen, uuden teknologian keksiminen esittäytyy pyrkimyksenä systeemin epäjärjestyksen hallintaan ja pyrkimyksenä poistaa onnettomuuden kaoottinen vaikutus. Virilio kirjoittaa seuraavasti koskien tätä teknologian/onnettomuuden taloutta:

"Onnettomuus on käänteinen ihme, maallinen ihme, paljastuminen. Kun keksit laivan, keksit samalla myös haaksirikon; kun keksit lentokoneen, keksit samalla lento-onnettomuuden: ja kun keksit sähkön, keksit sähkötuolin... Jokainen tekniikka kantaa mukanaan sen omaa negatiivisuutta, joka on keksitty samaan aikaan kuin tekninen kehitys." (1999, 89).

Tässä Virilion pyrkimys nähdä tekniikka totaalisuutena selittää onnettomuuden idean negatiivisena keksintönä. Myöhemmin samassa haastattelussa, Politics of the Very Worstissä, hän laajentaa positiotaan pyrkiessään osoittamaan kuinka kone taistelee virhettä vastaan teknologisen innovaation kautta:

"...teknologioiden kehittyminen voi tapahtua ainoastaan näiden vikojen analyysin ja niiden ylittämisen kautta. Kun Euroopan rautatiet kehittyivät, liikenne oli huonosti säänneltyä ja vahinkojen määrä moninkertaistui. Rautatieinsinöörit kokoontuivat Brysseliin vuonna 1880 ja keksivät suosituksi tulleen estojärjestelmän. Se oli keino, jonka avulla voitiin tehokkaasti säädellä liikennettä, jotta vältyttäisiin kehityksen ikäviltä seurauksilta, junaonnettomuuksilta. Titanicin uppoaminen on samanlainen esimerkki. Tämän tragedian jälkeen kehitettiin SOS, keino, jonka avulla radiolla voitiin kutsua apua. Challenger-avaruussukkulan räjähdys on samanlainen pohtimisen arvoinen tapahtuma, joka paljastaa koneen alkuperäisen onnettomuuden, samalla tavalla kuin ensimmäisen valtamerilinjurin haaksirikko." (1999, 89).

Virilion viittaus Challenger-avaruusalukseen "koneen alkuperäisenä onnettomuutena" antaa mahdollisuuden ymmärtää koneen toimintahäiriön hetki teoreettisesta näkökulmasta. Se osoittaa kuinka mekaanisen rakenteen radikaali ylideterminaatio esitetään vahingollisena tapahtumana, ja se pyrkii osoittamaan meille, kuinka törmäys on konstitutiivinen liiallisen "täydennyksen" väkivaltaisesta kustannuksesta. Se pyrkii osoittamaan sen, että törmäys tapahtuu, koska kone on suunniteltu toimimaan sellaisella vauhdilla, jossa ei kerta kaikkiaan jää enää mitään tilaa virheelle. Näin Virilio selittää, kuinka kehittyvän teknologian ylenmääräinen tahti on rajoitettu niiden vikojen kautta, jotka onnettomuus paljastaa. Tuhoavan tapahtuman olennainen funktio on kuluttaa ylenpalttisen koneen liiallinen energia ja jatkaa teknologisen mallin tuottavuutta. Tämän realisaation mukaan on selvää, että tuhoava onnettomuus on myös koneen uudistumisen lähde; sen tuhoava hävittäminen mahdollistaa loputtoman hallitun järjestelmän uudelleen keksimisen.

Synkronisella tasolla voimme nähdä kuinka Virilion teoria teknologisesta kehityksestä sijoittuu tiettyyn kontekstiin. On selvää, että vahingollisen tapahtuman tutkimiselle on aina olemassa tekninen rakenne. Joka tapauksessa, tämän teknologia/onnettomuus-sidoksen (joka on teoria, jota voidaan verrata Bataillen teesiin irstailusta ja kuluttamisesta) analyysin tuolla puolen Virilion kannan narratiivisuus vaikuttaa seuraavan Derridan teoriaa différancesta tekstuaalisuuden perusteettomaan sfääriin. Toisin sanottuna, koska Virilion järkeily antaa ymmärtää, että jokainen teknologinen muoto muotoutuu onnettomuuden metelistä ja kaaoksesta, samalla kun jokainen onnettomuus kumpuaa teknologian ylenmääräisestä tahdista, ja näin ollen vaikuttaa siltä, että Virilion tekstistä on mahdotonta saada mitään alkuperäistä, kausaalista ymmärrystä. Esimerkiksi Virilion esimerkki Challengerista sisältää ajatuksen siitä, että avaruusaluksen keksiminen kumpusi jonkin aiemman avaruusteknologian epäonnistumisesta, kun taas Challengerin tuhoutuminen johti myöhempään keksintöön, joka oli yhä monimutkaisempi, ja suunniteltu poistamaan ne viat, jotka johtivat avaruussukkulan toimintahäiriöön. Vaikka tämä analyysi kyseisestä Challengerin tapauksesta pohjaa teesiin vahingosta synkronisella tasolla, on vaikeaa paikantaa mitään perustavanlaatuista törmäystä (tuhoutumista) tai keksintöä diakronisen analyysin tasolla. Toisin sanottuna, on houkuttelevaa väittää, että Virilio epäonnistuu kaivamaan esiin "alkuperäistä tapahtumaa": onko teknologia vahinkoa varhaisempaa vai pitäisikö meidän nähdä onnettomuus epäjärjestettynä kaaoksena, joka provosoi hallitun koneen keksimiseen?

Vastauksena tähän ilmeiseen relativismiin, joka on saanut monet pitämään Viriliota postmodernina ajattelijana, tämän artikkelin päämääränä on osoittaa kuinka voimme perustaa hänen teoriansa vauhdista (dromologian) uhrin aseman alkuperäiseen moraalisuuteen. Haluan esittää, että Virilion teoria funktionaalisesta vahingosta rekuperoituna negatiivisuutena, joka sallii ei-inhimillisen koneen kehityksen, määrittelee radikaalin subjektiivisuuden muodon, joka voi olla uudelleen organisoidun moraalitalouden paikka vastakohtana postmodernin konekulttuurin anonyymisyydelle. Minun artikkelini ponnistaa Girardin ja Derridan töistä, jotka toimivat kontrapunkteina, jotka voivat auttaa ymmärtämään tämän moraalisen ulottuvuuden keskeisyyden sellaisissa kirjoissa kuten The Information Bomb (2000a) ja Polar Inertia (2000b).

Ensimmäisessä esimerkissä yhdenmukaisuudet Virilion ja Derridan välillä ovat selvät. Kuten Derridan dekonstruktion, voi joku ehdottaa myös Virilion teknologia/onnettomuus-järjestelmän näyttävän kuuluvan reprensentationaaliseen leikkiin, oskillaatioon eron vapaan leikin ja metafyysisen läsnäolon välillä, jonka Derrida kuvailee différancen käsitteen kautta. Kuten différance, tuo sana joka koteloi metafyysisen läsnäolon ja eron välissä olevan suhteen kahden vaiheilla olevan hiljaisen a:n kautta, on selvää, että myös Virilion idea teknologiasta hautoo vahingon epäjärjestystä, kaoottisen energian vapaata leikkiä, joka uhkaa tuhota koneen metafyysiset rakenteet milloin tahansa se pääsee irti. Ja edelleen, Banderan (1982) Derrida-luennan mukaan, hiljainen a joka seisoo différancen ytimessä esittää hautakiveä, jälkeä epäjärjestyksestä ja kaaoksesta, jonka metafyysinen rakenne yritti ajaa pois. Kuten Virilion teknologian käsite, tämä analyysi kuvailee dekonstruktion käsitystä metafysiikasta universaaliuden kurinpidollisena muotona. Kuten Derridan tutkimukset Platonin "apteekista" ehdottavat, merkityksen puuttumisen itsepintainen jatkuminen, kuvailtuna hautakiven kuvion kautta, tulisi muistuttaa meitä siitä, että varmuus ja läsnäolo eivät ole koskaan olleet olemassa irrallaan yrityksistä kiinnittää deterministinen rakenne meidän maailmaa koskevaan ajatteluumme. Tässä Derrida luopuu turhasta Jumalan etsimisestä, pyrkimyksestä keskeisyyteen ja alkuperään, ja kääntää platonisen mission suunnan empatisoimalla epäjärjestyksen jälkiä. Virilion teknologian/onnettomuuden suhdetta koskevan teorian mukaan tällainen positio on halukas osoittamaan kuinka ulkopuoli on olennaisesti linkittynyt sisäpuoleen. Asettumalla Platonin apteekin tavoitetta - yritystä erottaa lääke myrkystä - vastaan, Derrida tahtoo selittää kuinka hyvä ja paha lääke ovat aina sekoittuneita toisiinsa. Tämä on kenties dekonstruktion avainlöytö: tämän sekoituksen realisaatio, sen, että side, joka yhdistää läsnä olevan ja poissa olevan, varustaa paikan epäjärjestyksen säilymiselle.

Tästä vertailusta voimme nähdä, että - kuten Virilio teknologia/onnettomuuskone-teesin tapauksessa, - myös Derrida tunnustaa, että läsnäolosta ei voi ottaa pois poissaoloa, koska ne molemmat ovat osa samaa representationaalista peliä. Joka tapauksessa, minun ehdotukseni on, että se missä Virilio ja Derrida eroavat, on heidän käsityksensä vauhdista. Kontrastina Derridan ajattoman tekstuaalisuuden sfäärille, Virilion synkroninen teoria onnettomuudesta saa voimansa ajallisesta ulottuvuudesta. Girardin teesi mimeettisten suhteiden kiihtymisestä antaa meidän nähdä kuinka Virilion vauhdin käsite johtaa teknologian/onnettomuuden oskillaation kohti apokalyptista törmäystä, kohti epädifferentaation kriittistä hetkeä. Vastakohtana tälle, kuten Bandera esittää, Derrida laiminlyö vauhdin teoriaa tekstuaalisessa analyysissään. Hänen dekonstruktiivinen vdifférancen leikki representoi loputtoman lykkäämisen sfääriä:

"Ajatus on se, että kun peli kiihtyy, niin siinä tulee olemaan yhä enemmän ja enemmän eroja ja vähemmän ja vähemmän aikaa. Ja koska niiden vastavuoroinen eroaminen riippuu niiden lykkäytymisen kestosta, niin mitä lyhemmäksi tämä kesto tulee, sitä vähemmän ne selvästi erottuvat toisistaan. Tämä merkitsee sitä, että tietyn ajan kynnyksen jälkeen la différance alkaa toimia päinvastaisesti, itseään vastaan, aktiivisesti jouduttaen yleistä epädifferentaation tilaa, koska siinä tulee olemaan yhä vähenevä määrä eroja, jotka ovat kykenemättömiä tekemään yhtään mitään eroa. Tämän pisteen takana, la différance muuttuu l’indifféranceksi. Toisin sanottuna peli, jonka Derrida on paljastanut metafysiikan dekonstruktiossaan, ei voi olla postuloitavissa loputtomaksi - ei siksi, että sille olisi olemassa jotain ulkoista, joka pysäyttäisi sen ja tuhoaisi sen, vaan koska se voi kehittää sen oman tuhonsa ajassa." (1982, 322.)

Hyvin paljon samaan tapaan kuin Bandera paljastaa l’indifférancen tuhoavan potentiaalin asettamalla loputtoman lykkäyksen teorian sellaisen kritiikin kohteeksi, joka osoittaa kuinka välimatka/aika = kiihtyvyys, Virilion huomio teknologian/onnettomuuden kierron apokalyptisesta lopputuloksesta summaa yhteen mimeettisen kriisin, joka uhkaa romahduttaa kaikki teknologiset rakenteet:

"...yksi asia, jota tässä täytyy pohtia on onnettomuuden vauhdin ylivoimainen rooli, josta seuraa vauhdin rajoitus ja rangaistukset "nopeusrajoitusten ylittämisestä" ...paraikaa meneillään olevan maailmanlaajuisen kommunikaation ja viestintäteknologioiden vallankumouksen myötä kiihtyminen on saavuttanut fysikaalisen rajan, elektromagneettisten aaltojen vauhdin. Näin ollen ei ole olemassa ainoastaan tietyssä paikassa sijaitsevaa paikallista riskiä, vaan sellaisen maailmanlaajuisen onnettomuuden mahdollisuus, joka vaikuttaisi, jos ei ihan koko maapalloon, niin kuitenkin suurimpaan osaan ihmisiä, jotka ovat tekemisissä tämän teknologian kanssa." (1999, 92-93.)

Haluan väittää, että Virilion teoria nopeusrajoituksesta peilaa Banderan analyysia différancen ajallisuudesta. Kuitenkin, ei niinkään kontekstuaalisena kritiikkinä, joka osoittaa Derridan tekstuaalisen projektin rajoitukset, Virilion dromologia auttaa myös ymmärtämään kuinka teoria teknologian/onnettomuuden suhteesta on kykenevä liikkumaan yli synkronisen tasangon kohti diakronisen analyysin syvyyksiä. Siinä missä Banderan kritiikki Derridaa kohtaan osoittaa kuinka dekonstruktion teorian ajattomasta tekstuaalisuudesta täytyy jossain vaiheessa tavoittaa kriittisen massan vauhti, syvemmällä tasolla tällainen tutkimus asettaa loputtoman lykkäyksen teorian toiseen teoreettiseen tarkasteluun. Tämän ajatuksen kaiveleminen auttaa pohjaamaan Virilion dromologian diakroniseen sfääriin, sille analyysin tasolle, joka johtaa kohti alkunäyttämön antropologiaa.

Pohjaamalla dekonstruktion aikaan viittaamalla vauhdin käsitteeseen Bandera lukee Derridan projektia Girardin antropologian (1986) valossa. Tältä pohjalta hän väittää, että Derridan tekstuaalinen systeemi tekee metafyysisestä järjestelmästä syntipukin turvatakseen sen oman tekstuaalisen koskemattomuuden. Toisin sanottuna, se peittää sen oman väkivaltaisen kuoleman uhrikohteen karkottamisen kautta. Bandera selittää, että seuraamalla Derridan tekemää metafyysisen virheen paljastamista, dekonstruktion loputon hyökkäys läsnäolon raunioilla alkaa muistuttaa Girardin syntipukkimekanismin kollektiivista väkivaltaa. Vaikkakaan uhrikohdetta ei koskaan tietoisesti tuhota, mekanismi, joka säätää tuhoavan tapahtuman väkivallan, on kaukana onnettomuudesta. Syntipukki on merkki kanavoidusta väkivallasta, ylenmääräisen täydennyksen kuluttamisesta, joka torjuu vajoamisen alkuperäiseen väkivaltaan kaikkien sodassa kaikkia vastaan. Kuten Derridan dekonstruktio - projekti, joka Banderan mukaan niin teoretisoi kuin myös toistaa uhrauksellisen performanssin - Virilion teknologia/onnettomuus-spiraali uudistaa teknokraattisen kollektiivin sfäärin pysyvyyden kuluttamalla loppuun ylenpalttisen koneen ylenmääräisen energian; paikallistetut vahingot toimivat tiehyinä, jotka kanavoivat edistyvän teknologian ylenmääräisen energian pois teknologisen apokalypsin mahdollisuudesta. Tästä perspektiivistä päädytään kysymykseen siitä, onko Virilion vahinko todellisuudessa konstituoitunut vahingollisesta tapahtumasta. Vaikka kuvailut teknologian epäonnistumisista teoksissa Politics of the Very Worst (1999) ja The Information Bomb (2000a) auttavat näkemään, kuinka onnettomuus ei ole rituaalinen performanssi girardilais-gansilaisessa mielessä, on silti vielä epäselvää, salliiko teknologisen törmäyksen strukturaalinen funktionalismi kategorisoida sen vahingolliseksi.

Ehkäpä vastaus kysymykseen Virilion onnettomuuden ennustettavuudesta perustuu kysymyksiin perspektiivistä. Synkronisella tasolla teknologisen rakenteen tuhoutuminen voitaisiin nähdä vahingollisena, samalla kun diakronisesta perspektiivistä, jossa vauhti tulee näkyväksi, tällainen väkivalta näyttäytyisi selvästi teknologia/onnettomuus-talouteen implisiittisesti kuuluvan syntipukkimekanismin deterministisen luonteen hallitsemana. Tässä sijaitsee Virilion sidoksen perustavanlaatuinen ironia: vahingollinen tapahtuma toimii kritiikkinä sille teknologiselle mekanismille, joka sen luo, joka on juuri se sama systeemi, jonka kuluttaminen stabiloi teknologian edistyvässä mekanismissa. Virilion käsite onnettomuudesta on paradoksaalinen; hänen tapansa käyttää termiä ehdottaa, että hän pitää virheitä, jotka tuhoavat teknologiaa mieluummin strategisina satunnaisuuksina, jotka uudelleen vahvistavat mekaanisen mallin kurinpidollisen luonnon, kuin vapauttavina avauksina, jotka voivat mahdollistaa kokeellisten poliittisten liikkeiden synnyn ja tulevaisuuden ihmis/kone-yhteistoiminnan mahdollisuuksien tutkimisen. Vaikuttaa siltä, että Virilion tapa käyttää onnettomuuden käsitettä reflektoi tietoisuuteen diakronisesta perspektiivistä, jota ajatellaan jopa arkipäiväisessä "onnettomuuden" termin käytön yhteydessä, ja tämä voi edesauttaa ymmärtämään hänen teoriaansa synkronisena systeeminä. Väitän, että Virilio on hyvin tietoinen tästä ironisesta siteestä. Hän tietää, että onnettomuuksia tulee tapahtumaan ja että tämän seikan tunnustaminen auttaa häntä karttamaan teknologia/onnettomuus-talouden systemaattista väkivaltaa hänen omien tekstiensä tasolla.

Tämä on sisällöltään se syytös, jonka Bandera osoittaa Derridalle - että dekonstruktio toistaa sen väkivallan, jota sen kirjoittaja pyrkii kritisoimaan, kun hän väittää, että dekonstruktion hyökkäys metafysiikkaa kohtaan turvaa tekstuaalisen sfäärin eheyden, joka puolestaan uudelleen määrää rakoilevan kollektiivin turbulenssia. Banderalle Derridan tekemä metafysiikan syytös kuvailee dekonstruktiota niin syntipukkimekanismina kuin myös syntipukkimytologiana. Yhtäältä metafysiikan destruktio mahdollistaa loputtoman tekstuaalisuuden selviytymisen, samalla kun loputon tekstuaalisuus toisaalta hämärtää uhrauksellisen syntipukkimekanismin väkivallan edistämällä avoimuuden ja eron teoriaa. Tämänkaltaista realisaatiota seuraamalla nousee nopeasti kysymykseksi, tulisiko dekonstruktio nähdä vastauksena metafysiikan kirjoituksen ulostyöntämisen väkivallalle vai onko dekonstruktio itsessään uhrauksellisen koneen konstituoima - systeemi, joka suuntaa uhrauksellisen kohteen alkuperäisen rikoksen takaisin kohti kausaalisuuden tasoa. Gansilla (1997) tämä kysymys syystä ja seurauksesta - argumentti, joka koskee sitä mikä väkivalta tuli ensimmäisenä - ei ota huomioon mimesiksen roolia konfliktuaalisten suhteiden kehittymisessä. Gansin generatiivisen antropologian mukaan juuri tämä jännite, sidos, joka on kahden navan välillä, on alkuperäisen näyttämön konstituoivaa. Kuten keskustelu dekonstruktion ja metafysiikan välillä, Virilion teknologia/onnettomuus-suhde voidaan muotoilla Gansin tutkimuksen termeillä. Tämä diakroninen (historiallinen) analyysi ei viittaa "teknologiaan" tai "onnettomuuteen" alkuperäisenä tapahtumana, vaan ennemminkin tarkastelee näyttämöä kehittyneenä jännitteessä, joka on kahden navan välillä.

Gans seuraa Girardin (1986) teesiä syntipukkimekanismista; kummatkin kirjoittajat jakavat eksplisiittisen mimeettisen väkivallan tuomitsemisen, joka tulvii yli sosiaalisen eksessiivisen vauhdin aikoina. Joka tapauksessa, haluan väittää, että se mikä erottaa Girardin Gansista on edellisen uhrin moraalisen position täyttämisen huomioiminen. Vaikkakin generatiivinen antropologia näkee ei-inhimillisen uhrauksellisen kohteen representaation johtavana periaatteena uudelle poliittiselle etiikalle, Agambenin tutkimus Homo Sacer (1998) antaa mahdollisuuden huomata kuinka Gansilaisen signifikaation käsitteeseen liittyvä logiikka, joka toimii ihmisyyden ja eläimellisyyden erottelun välineenä, ottaa kiellon muodon, joka toistaa niiden diskursiivisten muotojen perustavat tavat, jotka turvaavat poliittisen diskurssin sfäärin sulkemalla ulos "paljaan elämän" (esidiskurssiivisen olemisen, tai, lacanilaisin termein, Todellisen).

Agamben viittaa susi-ihmisen tyyppiin, ihminen/eläin-hybridiin, joka esiintyy germaanisessa myytissä, osoittaakseen kuinka tila modernissa politiikassa on jatkuva sen kautta, mitä hän kutsuu sisällyttäväksi ulossulkemiseksi. Tämän idean mukaan, susi-ihmisen asuttama kynnystila tekee mahdolliseksi konstituoida niin inkluusion, puoli-ihmisinä olemisen hyveen kautta, kuin ekskluusion, sen eläimellisen luonnon vuoksi. Kuten Girardin perustava uhri, joka on kykenevä seisomaan sisällyttävänä/ulossulkevana retrospektiivisesti viittaamalla niin sankaruuteen kuin vihollisuuteen, Agambenin susi-ihminen esittää ulostyöntämisen, joka perustaa kollektiivisen järjestyksen sen homo sacerin ruumiillistuman myötä - sen persoonan myötä, "joka voidaan tappaa vaikkakaan ei uhrata" (1998, 8).

Tästä näkökulmasta katsottuna Gansin sitoutuminen poliittisen diskurssin tasolle saattaa uudelleen tuottaa sadomasokistisen koneen, joka sulkee ulos/vieraannuttaa toiseuden perustaakseen sfäärin tekstuaaliselle kiistalle. Hänen tapansa käyttää merkkiä merkitsemään ihmisyyden ja eläimellisyyden jakautumista, uhkaa vahvistaa susi-ihmisen/homo sacerin roolin sisällyttävänä-ulossulkevana luomalla position, joka mahdollistaa sen olemisen siten, että se on kerralla sisällytetty niin inhimillisyyden piiriin, joka tarkoittaa sitä, että se voi toimia perustavanlaatuisena uhrina sosiaaliselle järjestykselle, kuin samalla ulossuljettuna poliittisen merkityksellistämisen tasolta, sen määrätyn eläimellisyyden vuoksi.

Juuri tämä ei-inhimillinen elementti estää homo saceria pääsemästä kaupunkiin, lain ja järjestyksen piiriin, joka mahdollistaisi sen uhrillisen aseman ymmärtämisen jumallallisen/oikeudellisen uhrauksen termein, ja se hylkää sen luonnontilan amoraalisuuteen. Tätä vastoin Girardin teoria, joka ottaa huomioon Kristuksen esimerkillisenä syntipukkina, on lähempänä Agambenin sisältävän/ulossulkevan käsitettä, koska se liikkuu pois symbolisen artikulaation alueelta ja puoltaa teesiä, joka perustuu kollektiivisen järjestyksen perustavan väkivallan pohdinnalle. Tässä Girardin raamatullisten tekstien luenta käyttää hyväkseen Hegelin herran ja rengin dialektiikkaa osoittaakseen, kuinka uhri esittää itsenäistä asemaa, subjektiivista napaa, joka turvaa objektiivisen sosiaalisen sfäärin yhtenäisyyden. (O’Neill 1996).

Seuraamalla Girardin luentaa ristiinnaulitsemisesta ja Agambenin käsitettä sisällyttävästä-ulossulkevasta, minun ehdotukseni on se, että myös Virilion teknologia/onnettomuus-spiraali on mahdollista perustaa moraalille, joka on liitetty uhripositioon. Itse asiassa, McKennan tekemä Girardin ja Derridan vertailu Violence and Difference (1992) osoittaa, kuinka uhrin suhdetta väkivaltaan hallitsevat vauhdin vaikutukset. Kun syntipukki-mekanismi kiihtyy, yhä enemmän uhreja vaaditaan rauhoittamaan mimeettistä kriisiä, joka uhkaa nielaista kollektiivisen järjestyksen. Tässä Virilion dystopinen totaalinen vahinko reflektoi määrän tasolla, jota Girardin esimerkillinen syntipukki, Kristus, kuvaa laadun tasolla. Molemmat esimerkit palauttavat mieleen alkuperäisen näyttämön moraalisuuden, antropologisen löydön, jonka Derridan ajaton tekstuaalisuus kieltää.

II

Derridan läsnäolon hautakivet eivät peitä mitään; yksilö pakotetaan enemminkin keskittymään reikään itseensä kuin mihinkään, mitä metafysiikka ehdottaisi piilevän sen takana. Kontrastina tälle Virilion onnettomuudet muistavat uhrin kaltoinkohtelun. Kun totaalisen vahingon uhka syvenee, Virilio perustaa teknologia/onnettomuus-sidoksen sille, mitä me voimme kutsua hyvin radikaalin subjektiivisuuden etiikaksi. Uhrin "absoluuttisen" uhrisubjektiivisuuden kokemuksen romuttaminen avaa Virilion suhteen alkuperäiseen keskeisyyteen. Itse asiassa, jos vertaillaan hänen oman positionsa fenomenologista todellisuutta mekaanisen objektiivisuuden/tekstuaalisuuden kanssa, jota dekonstruktio ajaa, Virilio viittaa kvanttifysiikan loputtomaan fraktaalisuuteen, merkkijärjestelmään, joka näyttää valaiseva Derridan différancen työn:

"Yrittäessämme uudelleen konstituoida tätä kosmologista palapeliä, jossa ajan kaksinkertaistuminen aiheuttaa äärettömyyden kaksinkertaistumisen, havaitsemme oudon "maailman käsitteellistämisen", jossa makrokosmos on äärellinen ja mikrokosmoksella ei ole loppua, jossa makroskooppinen tila-aika on havaittavissa, ei sen koon puolesta vaan kiitos sen jättimäisyyden, samalla kun mikroskooppinen tila-nopeus on havaitsematon päinvastaisesta syystä. Yhdeltä puolelta havaitsemme äärettömästi kasvavan keston laajentuvan ajan (tila-aika), jota lasketaan miljoonissa vuosissa. Toisaalta, äärettömän pienen ajan (nopeus-aika) intensiivisen ajan, jota lasketaan sekunnin miljoonasosissa, ja tässä genesiksen teologinen kysymys ... on vaarassa menettää sen merkityksensä, ainakin niin kauan kuin aiheena on "ajan alku". Sillä jos todella on olemassa äärettömän pieni aika, kuten on olemassa äärettömän pieni tila (kuten suhteellisuusteoria vaatii), universumin ensimmäinen minuutti on ääretön ja ajan alkua täytyy etsiä syvällä absoluuttisen välittömän intensiteetin sisällä." (2000b, 42.)

Tässä katkelmassa Polar Inertiasta Virilio huomauttaa, että vaikkakin nykyaikainen kosmologia on luopunut narratiivisesta genesiksestä suosiakseen fraktaalisuuden äärettömän tiivistä leikkiä lavastamattomassa alkuperässä, hän löytää ihmisen ajan äärettömän keskittymisen suljettuna kvanttiteorian epäajallistettuun malliin hyvin samalla tavalla, kuin Bandera havaitsee syntipukki mekanismin toimivan dekonstruktiossa. Seuraamalla Girardin esimerkkiä raamatullisen kirjoituksen läheisestä vaikutuksesta, Virilio väittää, että Derridan täytyy löytää uudelleen uhri, joka on haudattu hautakiven alle.

Vastakohtana tälle positiolle sellaisten kirjoittajien kuten Richard Beardsworthin (2000) ja Colin Daviesin (2000) voidaan nähdä selventävän nykyaikaa, joka pyrkii mekaanisen objektiivisuuden etuasemaan yli radikaalin subjektiivisuuden. Vastikään julkaistussa Cultural Values -lehdessä molemmat kirjoittajat puolustivat dekonstruktion sitoutumista tekstuaalisuuteen väittämällä, että turvautuminen uhrillistamisen teorioihin, sellaisiin kuin Girardin ja Virilion, poistavat eron sulkemalla ulos symbolisen artikulaation polysemian suosiakseen suunniteltuja totuusväitteitä. Peilaamalla ironisesti Banderan kritiikkiä Derridaa kohtaan, Beardsworth ehdottaa, että Girardin teoria perustavanlaatuisesta murhasta rikkoo primitiivisen yhteisön ja modernisuuden suhdetta vastaan väittämällä, että Uuden testamentin ei-väkivaltainen Jumala seisoo erillään primitiivisten yhteisöjen väkivaltaisista jumalista. Hän väittää, että tekemällä ei-modernin yhteisön syntipukiksi Girard suorittaa rituaalista väkivaltaa, jota hänen oma teoriansa kritisoi:

"Girardin teesi väkivallattomuudesta invertoi väkivaltaan tulemalla itse väkivaltaiseksi varmistaakseen sen oman väkivallattomuuden." (Beardsworth, 2000, 150.)

Beardsworthille Girardin suorittama väkivallan ulossulkeminen - jolla hän pyrkii turvaamaan totuusväitteet, jotka kumpuavat väkivallattomuudesta - on itsessään väkivallan teko. Beardsworth väittää, että näin päättämällä (latinan sanasta "decidere", leikata uhrin kurkku) Girard uhraa toiseuden ja redusoi eron syntipukin asuttaman moraalisen position puolesta, Girard kiinnittää uhrin roolin, ja luomalla determinoimattoman determinoituneen negatiivisen kategorian hän kiistää moneuden vapaan leikin. Tälle positiolle myötätuntoisena Daviesin artikkeli "Fathers, Others: The Sacrificial Victim in Freud, Girard, and Levinas" (2000) ehdottaa, että Girardin empirisismi rajoittaa hänen projektiaan suhteessa Freudin ja Levinasin vastaaviin. Hän väittää, että siinä missä molemmat, Freud Toteemissa ja Tabussa (1985) ja Levinas teoksessaan Totality and infinity (1979), asettavat potentiaalisen kuvitteellisuuteen ja siten indeterminoitumiseen, heidän teorioissaan väkivallasta Girard fetisoi todellisuus/mytologia-dikotomian väittäessään löytäneensä empiirisen todisteen syntipukkimekanismista, saatanallisesta systeemistä, joka piilottaa totuuden sosiaalisen organisaation väkivaltaisesta luonteesta. Läpi esseensä Davies antaa ymmärtää, että Girardin sitoutuminen yksinkertaiseen uhrillistamisen totuuteen johtaa hänet sotkeutumaan omaan syntipukkiteoriaansa. Davies väittää, että vastakohtana "nominalistiselle" mallinrakentamiselle, joka ilmenee niin Freudilla kuin Levinasillakin, Girardin kiinnipitäminen transendentaalisen position todellisuudesta saa hänet näkemään itsensä totuuden profeettana josta silloin kun hänen singulaarista totuusväitettään eivät hyväksy kaikki, tulee oman syntipukkimekaniikkansa uhri:

"Tämä kulkee yhdessä Girardin kirjoituksen mielen kanssa, erityisen selvänä teoksessa Le Bouc èmissaire, jossa hän itse, totuuden äänenä, on pahantahtoisuuden uhri, aikalaistensa ikävän hyökkäyksen ja väärinymmärryksen kohde." (Davies 2000, 202.)

Beardsworth ja Davies selittävät prosessia, jonka mukaan Girard performoi oman teoriansa. Beardsworthin mukaan Girard tekee vaihtoehtoiset totuudet syntipukiksi turvatakseen oman teoreettisen mallinsa sulkeuman, kun taas Davies ehdottaa, että girardilaisen totuuden käsitteen naurettavuus johtaa sen tekijän tilanteeseen, jossa hänet saadaan kiinni oman syntipukki mekanisminsa väkivaltaisesta draamasta. Joka tapauksessa molemmat näistä kirjoittajista epäonnistuvat huomaamaan, kuinka absoluuttinen subjektiivisuus sisältyy absoluuttiseen objektiivisuuteen ja päinvastoin.

He epäonnistuvat ymmärtämään käänteisyyden logiikkaa, jonka mukaan derridalainen eron etsintä johtaa erojen häviämisen tilaan, josta nousee dekonstruktio epähumaanina teknologiana, jonka täytyy arvostaa kaikkea eroa ja joka ei siksi kykene erottamaan mitään eroa alkuunkaan. Olemukseltaan tämä ironinen suunnanmuutos seuraa lacanilaista logiikkaa, esimerkkinä Holbeinin The Ambassadors -maalaus, joka ehdottaa, että silloin kun joku etsii tarkkaa merkitystä, kuten Derridan eron etsinnässä, Toden syvä luonne aiheuttaa tuon tarkoituksen säilymisen absoluuttisen hämäränä.

Tätä ikuista hämäryyttä vastaan lacanilainen psykoanalyysi väittää, että ainoa tapa ymmärtää Todellisen merkitystä, kuten Holbeinin pääkallon katselija hyvin tietää, on keskittyä halun kohteen tuolle puolelle. Tämä karttamisen paradoksaalinen strategia ymmärryksenä, joka on tiivistetty Zizekin kirjan Looking Awry (1992) otsikkoon, tekee mahdolliseksi väittää, että girardilaisen uhriposition vahvuus lepää juuri siinä "heikossa pisteessä", johon Beardsworth ja Davies molemmat niin innostuneesti hyökkäävät. Girardin empiiriset totuusväitteet, objektiivisuus, jota Beardsworth ja Davies kritisoivat, perustaa uudelleen moraalisenuhri position - jota voimme kutsua Todellisen etiikaksi (Zupancic, 1999) - perustamalla toisten kokemuksen objektiivisen kategorian sisään.

Vaikkakin tämä strategia näyttää seuraavan Derridan différancen käsitteen logiikkaa, minun väitteeni on se, että dekonstruktion yritys sisällyttää subjektiivisuuden tyhjyys on aivan liian harkittu. Vastakohtana Girardille, jonka objektiivisuus avaa tilan subjektiivisuudelle säilyttämällä lacanilaisen Toden ytimen sisäisyyden (Girard pelastaa uhrin fenomenologisen kokemuksen privilegion katsomalla sen symbolisen järjestyksen asettaman paikan tuolle puolen), Derridan yritys "katsoa kieroon"[looking awry] unohtaa subjektin perusteettoman luonteen liioittelemalla eron politiikan roolia ja keksii uudelleen mekaanisen objektiivisuuden tilan, joka koodaa uudelleen yksilöllisen vapauden antiseptisenä kategoriana, joka on vieraantunut Toden subjektiivisesta ytimestä.

Tämä on juuri se, mistä Richard Kearney kirjoittaa artikkelissaan "Aliens and Others: Between Girard and Derrida"(1999). Se valaisee Banderan harjoittamaa Derridan différancen kritiikin alikehittynyttä piirrettä. Aloittamalla kritiikkinsä aivan toisesta kulmasta kuin Bandera, Kearney väittää, että avoimuus erolle, jonka Derrida perustaa Politics of Friendship -tekstissään (1997), vaikuttaa girardilaisiin huomioihin epädifferentaatiosta ja epäjärjestyksestä nostamalla radikaalin disorganisaation tilan. Lausumalla, että politiikka vaatii kriittistä arvostelukykyä, jonka tarjoaa Girardin hegeliläinen kahtiajako, joka pyrkii asettamaan pois väkivallan, joka liittyy sosiaalisen organisaation romahdukseen, Kearney ehdottaa, että dekonstruktion vieraanvaraisuus on vaarallisen avointa:

"Jos kaikki lukeminen on lukemista pimeässä, niin kuinka voimme tehdä eron pyhien ja epäpyhien henkien välillä, kuinka me voimme tehdä eron rauhan ja oikeuden jumalien ja kauhun tuhon jumalien välillä. Tiivistettynä, dekonstruktiivinen ei-arvosteleminen vaatii tulla täydennetyksi yhdessä eettisen hermeneutiikan kanssa, joka on kykenevä erottamaan hyvän ja pahan välillä." (Kearney 1999, 261).

Samalla kun Kearneyn essee auttaa ymmärtämään kuinka dekonstruktio puolustaa radikaalin epädifferentaation tilannetta, Banderan artikkeli tekee selväksi, että dekonstruktio on hyvin tietoinen siitä logiikasta, joka pönkittää sen strukturaalista funktionalismia. Saadakseen oman äänensä kuuluville monien mahdollisten mielipiteiden ohella, dekonstruktio priorisoi sen oman sanoman yli muiden. Kuten Banderan artikkeli tuo esille, sellaiset kritiikit, joita esimerkiksi Beardsworth ja Davies ovat esittäneet, asettavat esille syntipukkimekanismin turvatakseen dekonstruktion oman keskeisyyden. Kaukana avoimen systeemin kannattamisesta Beardsworth ehdottaa artikkelissaan Logics of Violence: Religion and the Practice of Philosophy, että dekonstruktio on tullut hallitsevaksi ortodoksiaksi sitä vastaan, minkä muut ovat tuominneet. Kuten Jamesonin (2000) työ sisällyttävien/ulossulkevien sosiaalisten muodostelmien parissa antaa ymmärtää, väkivaltainen utopianismi on väistämätön kohtalo antiutooppiselle poliittiselle järjestykselle:

"...on sanottu tarpeeksi, jotta voidaan oikeuttaa johtopäätös, jonka mukaan jokaisen aktiivisen tai operatiivisen anti-utopianismin... täytyy ennemmin tai myöhemmin paljastaa itsensä utopianismin eläväksi muodoksi sen omalla oikeudella." (Jameson 2000, 392.)

Tässä mielessä girardilainen valitus siitä, että syntipukkiteoria on aliarvioitu, voi olla oikeutettu. Viimeisempien hallitsevien ideologiateesien kritiikkien mukaan - sellaisten kuten Abercrombien, Hillin ja Turnerin (1986), jotka pyrkivät paljastamaan ideologisen position perustamalla ei-position - dekonstruktion ohjelma absoluuttisesta vieraanvaraisuudesta Toiselle avaa väylän toiseudelle kriittisen opposition kustannuksella. Dekonstruktion eron tilaan pääsee sisään vain niin kauan kuin kaikki subjektiiviset partikulaarisuudet (kuten Agambenin käsite "paljas elämä") heitetään laidan yli kartesiolaisen subjekti/vieraantunut ihminen -politiikan mekaanisen objektiivisuuden kustannuksella (Zizek 1992). Molemmille, Girardille ja Viriliolle, tämä on apokalyptinen tilanne. Kuten teos The Information Bomb (2000a) hahmottelee, vahinko seisoo ihmis-subjektiivisuuden itse/toinen-kahtiajakoisuuden päässä, juuri siinä partikulaarisuuden muodossa, jonka dekonstruktio yrittää romahduttaa keksimällä absoluuttisen neutraalisuuden tai totaalisen avoimuuden kategorian.

Virilion esimerkki Philip Nitschken/Bob Dentin tapauksesta toimii kritiikkinä kyseenalaistamattoman ihmisruumiin teknologisen/tekstuaalisen kolonialisaation hyväksymistä kohtaan auttamalla ymmärtämään, kuinka ihminen/ei-ihminen-suhde saavuttaa kriittisen massan ja syöttää sen sisään teknologia/onnettomuus-koneeseen. Viriliolle Nitschke/Dent-episodi (Bob Dent, terminaalinen syöpäpotilas, joka suostuteltiin tietokoneavusteiseen eutanasiaan käyttämällä hyödyksi kauko-ohjattua itsemurhakonetta, jonka kehitti hänen lääkärinsä Philip Nitschke) osoittaa, kuinka teknologia romauttaa ihminen/kone-suhteen ja saavuttaa täydellisen herruuden yli ihmisyyden uhrauksellisen vahingon kautta. Kirjoittaessaan tämän nollasummapelin lopputuloksesta, Virilio väittää, että Nitschke/Dent-episodi saa aikaan vertauksen "Kasparoviin, shakin maailmanmestariin, joka pelasi tietokonetta vastaan, joka oli erityisesti suunniteltu voittamaan hänet." (2000a, 5); molemmat tapahtumat valaisevat teknohallinnan asetelmaa, tilannetta, joka antaa objektiiviselle koneelle mahdollisuuden toimia inhimillisen subjektiivisuuden kustannuksella.

Seuraamalla Oughourlianin (1991) teoriaa mimeettisestä halusta, herroista ja rengeistä, ja monadisen minän konstruktiosta, voidaan nähdä, kuinka tässä terminaalipisteessä kone omistaa ihmisen. Tässä onnettomuus, itsen ja toisen yhteentörmäys, tekee ihmisyyden uhrattavaksi ja sinetöi uhrin kohtalon. Virilion mukaan tämä tila aiheutuu liiallisesta teknologiaan luottamisesta, tilanne joka itsessään juontuu konekulttuurin näennäisen demokraattisesta luonteesta. Kuten Nitschke/Dent-tapaus osoittaa, teknologian tyhjä muoto johtaa olettamaan sen neutraalisuuden. Kuten olemme nähneet Derridan ja dekonstruktion lähettiläiden kohdalle(kuten Beardsworthin ja Daviesin), joihin voimme lisätä vallitsevat ideologiateesin kriitikot (sellaiset kuten Abercrombie, Hill ja Turner), tämä positio ei huomioi vääristymän kaikkein voimakkainta muotoa: ideologista ennakkoluuloa, joka on piilotettu sisälle teknologisen/tekstuaalisen muodon monimutkaiseen rakenteeseen. (Zizek 1994).

Laajentaakseen tätä teknologian/tekstuaalisen muodon ja ideologian samaistamista - aivan kuten Virilion teoria edistyvästä teknologiasta valaisee mekanismia, joka edesauttaa myöhäiskapitalismin ideologista ohjelmaa vahingon kautta ja sen myöhempää uhrien kulutusta - Derridan différancen käsite mimitoi tekstuaalisessa valtakunnassa jälkiteollisen systeemin tekno-tieteellisen etulinjaisuuden/tutkimusmatkailun ohjelmaa. Asettamalla etualalle tämä suhde Virilion teknologian teorian ja Derridan dekonstruktion välillä tulee selväksi, että ideologinen ennakkoluulo, joka on piilotettu teknologian sisään, on myös esillä kehittyvän tekstuaalisen muodon sisällä.

Ideologisen väärintunnistamisen vaikutus, joka on läsnä teknologisen/tekstuaalisen fundamentalismin muodollisella tasolla, on kaksijakoinen. Ensiksikin, monadisen minän ideologia infloituu, kun ihmisyys pyrkii vakuuttamaan oman asemansa yhä lisääntyvää teknologian/tekstin hallintoa vastaan. Joka tapauksessa, koska tämä itselisäys nähdään teknologian/tekstin läpi, ideologinen prosessi yksinkertaisesti siirtää alkuperäisen ongelman yliluottavaisuudesta ei-inhimillisiin muotoihin. Toisin sanoen, koska monadisen minän ideologian komponentit ovat upotettuina teknologian/tekstin rakenteisiin, pyrkimys nostaa ihmisyyden arvoa suhteessa koneisiin ei-inhimillisten artikulaation muotojen kautta, on kielletty siihen liittyvän kehämäisen päättelyn vuoksi. Toiseksi, teknologian/tekstin hallintokoneena monadisen minän laajentumiseen, johtaa niin historiallisen muistin hävittämiseen kuin myös poliittisen moraalisuuden menettämiseen.

Mitä tulee muistinmenetykseen, Virilio viittaa matkapahoinvoinnin tai "kinetosiksen" käsitteeseen osoittaakseen, kuinka mimeettinen side ihmisyyden ja teknologian välillä johtaa huimaavaan vauhtiin, joka saa aikaan sen, että minä tulee epäorientoituneeksi ja epäkeskeiseksi. Poliittisen moraalisuuden aliarviointi, jonka Virilio identifioi jälleen yhtenä teknologisen, korkealle kehittyneen modernin kriisinä, on seuraus tästä radikaalista monadisen minän epäorientaatiosta. Viriliolle tämä tilanne, jonka aiheuttaa teknologian kasvava nopeus, johtaa uusiin investointeihin epäinhimillisen laajentumiseen ja sen seurauksena lisääntyneeseen omistuksellisen yksilöllisyyden ja monadisen minän poliittisten ideologioiden suosioon. Hahmotellakseen tätä prosessia toiminnassa Virilio pohtii, kuinka teknologia on kykenevä niin rampauttamaan kuin laajentamaan ruumista:

"Ne, jotka ovat haavoittuneet sodassa tai vammautuneet vakavissa liikenne- tai työonnettomuuksissa, terrorismin uhrit ja ihmiset, jotka ovat menettäneet käsiä, jalkoja, liikkuvuutensa, näkönsä, puhekykynsä tai viriliteettinsä ovat kaikki samaan aikaan paramnesian, unohtamisen vaikutuksen alaisia. Yhdeltä puolelta, he ovat enemmän tai vähemmän tietoisesti repressoineet käsittämättömät mielikuvat onnettomuudesta, joka väkivaltaisesti riisti heidät kykenevän ruumiin tilastaan; toisaalta, uudet mielikuvat pakottautuvat heidän mieliinsä, unessa tai puoliunessa, kompensaationa motorisesta tai aistimellisesta puutteesta, joka heihin nyt vaikuttaa." (2000a, 39-40.)

Voimme nähdä tässä kuinka teknologinen vahinko johtaa ruumiin tuhoutumiseen ja sen myöhempään uudelleen muotoutumiseen epäinhimillisen laajentumisen kautta. Virilio osoittaa kuinka - kun olemme maailmassa vammautuneena - teknologinen muoto representoi mielikuvan meidän aikaisemmasta liikkuvuudestamme. Siitä tulee symbolinen muoto, joka samalla pitää yllä determinististä maailmansysteemiä ja rakenteistaa ihmisyyden suhteita edistyvällä teknologialla. Tämä teoria kyberneettisestä rauhoittumisesta on vastaavasti relevantti tekstuaalisuuden tasolla. Banderan dekonstruktion kritiikki osoittaa kuinka - hyvin samalla tavalla kuin Girardin syntipukin käsite selittää kuinka sosiaalisen systeemin anestisaatio on turvattu uhrauksellisen uhrin kuolemalla - Derridan eron tila ja epädeterminoituvuus saavutetaan hiljentämällä äänet, joita hyljeksitään totalitaarisina toisina.

Teknologian tasolla Virilio antaa useita esimerkkejä tästä kahtiajakautuneesta tilanteesta. Kirjassaan The Information Bomb hän kertoo tarinan inuiittipojasta, joka havaitsi, että luuranko, joka oli esillä New Yorkin luonnonhistoriallisessa museossa, oli hänen isänsä. Huomauttamalla, kuinka isän luurangon anastaminen Columbian yliopiston antropologian laitoksen toimesta tulisi nähdä oireena siitä mielipiteestä, jonka mukaan periferiset ihmiset ovat ihmisyyden alempia muotoja, Virilio tiivistää, että tämä episodi tulisi ymmärtää kuvauksena "siirtymästä Lännen ekspansionistisesta suuntauksesta loppuun kuluneen maanpinnan geografiassa ihmisen ruumiiseen"(2000, 55). Teknotieteen perspektiivistä on selvää, että tämä esimerkki ruumiin teknologisesta kolonisaatiosta peilaa aiempaa dekonstruktion kritiikkiä ihmissubjektiivisuuden tekstuaalisena kolonisaationa. Tässä tapauksessa teknotiede edesauttaa sen omia päämääriä ihmisen asioiden kustannuksella ja vahvistaa niitä pääsyllä kyberneettiseen sfääriin. Virilio havaitsee myös analogian teknologian/tekstin inflaation korporeaalisuuden ja slapstics-elokuvan välillä, jossa vertikaalisuuden viehätys on sidottu sen kykyyn luoda illuusio siitä, että henkilö voi selviytyä onnettomuuksista ja säilyä vahingoittumattomana:

"Juuri ennen vuoden 1914 verilöylyä, amerikkalainen Mack Sennet tyyppinen elokuva tarjosi sen meille kulutettavaksi komediana, niissä lyhyissä slapstick-elokuvissa, joissa erilaisten menopelien avulla (junien, autojen, lentokoneiden ja laivojen) romutettiin, murskattiin, tuhottiin, räjäytettiin ja jälleen nopeasti korjattiin sarjassa katastrofeja, joista sankarit selvisivät ilman kipua ja oudosti vahingoittumattomina." (2000a, 90)

Laajentamalla todellisten vahinkojen vaikutusten ja tekstuaalisten törmäyksien vertailua Virilio valaisee ideologista epätunnustuksellisuutta, joka näyttelee merkittävää roolia niin teknologisessa fundamentalismissa kuin dekonstruktiossakin. Epäonnistuminen tekno-tekstuaalisen kiihtymisen ymmärtämisessä - joka sallii keskustan kuvitella epädifferentoitumisen poliittisen ajan hyökkäyksenä ilman vahinkoja - perustuu niiden systemaattiseen ulossulkemiseen, jotka eivät kykene toimimaan nopealla vauhdilla. Molemmat, teknologia ja dekonstruktio, piilottelevat korkean nopeuden villiä luonnetta ideologisen tekstuaalisuuden sarjakuvaväkivallan takana. Tällä artikuloinnin tasolla Virilion vahingon, absoluuttisen vauhdin ja inertian käsitteet eivät ainoastaan merkitse väkivaltaista epädifferentaatiota girardilaisessa kriisin asteen mielessä, vaan ne problematisoivat tekstuaaliset poissaolon ja avoimuuden käsitteet, joita löydämme Derridalta ja dekonstruktiosta.

III

Minun teesini on, että Virilion mielestä teoriat totaalisesta vahingosta, modernin lopusta ja inertiasta selittävät uhriaseman merkityksen. Virilio on vauhdin vaikutusten vastustaja ja sitoutunut niiden asialle, jotka eivät kykene pysymään mukaan teknologisessa maailmansysteemissä. Hän on äärimmäisen kriittinen artikulaation muodoille, jotka hellivät vauhtia ja romuttavat sisällön organisoidakseen nopeampia rakenteita. Virilio ehdottaa, että tämä organisaation tyhjä muoto, jota hän kutsuu "tendenssiksi", on totaalisen teknologian hyökkäyksen oire ja seurausta koneiden kritiikittömästä hyväksymisestä, joka liioittelee muodon neutraalisuutta. Yksi Virilion viimeaikaisista haastatteluista hahmottaa hänen assosiaatiotaan kritiikittömän teknologisen fundamentalismin ja tietorelativismin poliittisten teorioiden välillä. Hän huomauttaa, viitaten episodiin, joka koski Lyotardia:

"Ystäväni kysyi: "No, Lyotard, mitä sinulla on sanottavana suuresta tarinasta, jota kutsutaan oikeudeksi? Onko myös se suuri tarina, joka kuuluu menneisyyteen?" Hyvä huomio kerta kaikkiaan! Ei tarvitse liene mainita, Lyotardilla ei ollut vastausta. Ja itse asiassa minulle, vaikka hyväksyisinkin suurten historiallisen narratiivien ja ideologisten narratiivien häviämisen pienien narratiivien kustannuksella, oikeuden narratiivi on dekonstruktion tuolla puolen... Oikeutta ei voida jakaa, tehdä pätkittäiseksi barbaarisuuteen vajoamisen painostuksessa. Tässä olemme saavuttaneet rajan." (Virilio in Armitage 2000, 39.)

Sympaattisena Kearneyn kritiikille Derridan "alienologiaa" (absoluuttista vieraanvaraisuutta muukalaisia) kohtaan, Virilio osoittaa, kuinka Lyotardin postmodernismin avoimuus esittää eron rakenteellisten valtasuhteiden tunnustamisen uhraamisessa. Itse asiassa hänen viittauksensa oikeuden fraktaalisuudesta, joka johtaa taantumiseen villiin epädifferentoitumiseen, näyttää tukevan Banderaan kannattamaa Girardin teesiä, joka ehdottaa, että eron teoriat, kuten Derridan dekonstruktio ja Lyotardin postmodernismi esittelevät vapauden toiseuden kulutuksen kautta. Ne, jotka epäonnistuvat pysyttelemään eron mukana, tulevat syntipukeiksi, heitä syrjitään diskursiivisessa konstruktiossa, joka peittää sen edustaman poliittisen agendan demokraattisen "jokainen ihminen itseään varten" meritokratian taakse. Ytimeltään juuri tämä on se ideologinen epätunnistavuus, joka saa Banderan näkemään sellaiset teoriat, kuten dekonstruktion tai postmodernismin, uhrauksellisina myytteinä.

Vastakohtana tälle esikaupunkimaiselle vääristymälle, joka ajaa näitä narratiivejä, Virilion teoria teknologiasta esittää rakenteellisten valtasuhteiden pohdinnan dromologisen teesin kautta, joka osoittaa, kuinka teknologia vahvistaa hallitsevaa keskustaa toiseuden kustannuksella. Dikotominen käsite tekno-stratifikaatio (teknokraattisen sosiaalisen hallinnan stratifikaation tekno-rikkaasta/tekno-köyhäksi) tulee selväksi sellaisissa teksteissä, kuten The Information Bomb (2000a), joka mahdollistaa jatkuvan virtuaalisen ja aktuaalisen erottautumisen. Tämän kaksoisrakenteen sisällä, virtuaalinen on korkean kiihtyvyyden sfääri, joka koskee keskustaa, samalla kun aktuaalinen säilyy alhaisen nopeuden periferian provinssina. Itse asiassa Viriliolle se on juuri näin, koska edellisen jatkuva menestys on riippuvainen jälkimmäisen ulossulkemisesta, jota politiikan tulisi vastustaa vauhdin fasismina. Asettumalla Derridaa vastaan, jonka artikkeli vauhdin aporiasta No Apocalypse, Not Now (1984) ehdottaa, että kritiikin täytyy kiirehtiä pysyäkseen maailman systeemien liikkeiden mukana, Virilio asettuu vastustamaan nopean kiihtyvyyden tehtävää. Pohjaamalla Girardin Things Hidden Since the Foundation of The World -teokseen (1987) Virilio näkee teknologisen ilmestyskirjan vedenpaisumuksen jo siintävän horisontissa. Kuten Crogan (2000) osoittaa, että vaikkakin Virilion työn vauhti mahdollistaa näkemään, kuinka hän kirjoittaa vallitsevan tendenssin rajaseudulta käsin, pyrkimys pelastaa kriittinen sisältö nopeusrakenteen barbaarisilta vaikutuksilta säilyy keskeisenä hänen dromologisessa projektissaan.

Samalla kun Virilio pyrkii hidastamaan maailmansysteemiä rajaseudun "tendenssin" sisältä käsin, Derrida hellii nopeutta ja väkivaltaa merkkeinä toteutumattomista potentioista. Tekstissä No Apocalypse, Not Now hän selvittää kuinka vauhdin aporian arvo voi sijaita sen tuhoavassa funktiossa, sen kyvyssä destabiloida vallitsevia rakennelmia ja edesauttaa uusien poliittisten organisaation muotojen esiintulemista. Virilion ja Girardin teorioiden mukaan tällainen sitoutuminen valaisee dekonstruktion suhdetta teknologisen fundamentalismin rakenteisiin ja koneen kaltaisiin prosesseihin, jotka tekevät muodolle mahdolliseksi suhtautua yliolkaisesti varoituksiin, jota kriittinen sisältö on ajanut. Kuten Deleuzen & Guattarin (1988) ja Manuel De Landan työ (1991) tämä teoria dokumentoi teknologisen sotakoneen kehittymisen. Virilio, kirjassaan Pure War (1997) ja Girard, jonka Theatre of Envy (2000) vertaa Hamletin halua kostaa kylmänsodan ydinvastakkainasetteluun, osoittavat kuinka sotilasmalli vaikuttaa kaikkialle ihmiskokemuksen alueille. Vastaavasti molemmat ajattelijat varoittavat vaaroista, joita suuren vauhdin ihannointiin liittyy ehdottomalla, että kääntäisimme katseemme kohti uhriryhmien muistelua ikään kuin varoittavana esimerkkinä. Kun Girard esittää Uuden testamentin "ylenmääräisenä täydennyksenä" jolla on potentiaalia ylikoodata uudet syntipukkiväkivallan episodit, Virilio esittää vahinkojen museoiden [Museum of Accidents, 1989] luomista, joilla muistutettaisiin tulevaisuuden sukupolvia "korkean modernin" nopeuden kauhuista.

Virilion vahinkojen museota vastaan, joka muistelee teknologisen vauhdin uhreja, Derridan uhrauksellinen merkki on representoitu ajattoman tekstuaalisuuden aavemaisuudesta. Différancen käsite detemporalisoi tilanteen, joka on monumentalisoitu Hiroshiman sotamuseossa; Derridan aavemaiset merkit, haamut, jotka vainoavat vertikaalisuuden unta, fetisoivat Keloidisin lihalliset jäänteet, deformoituneet mutaatiot, jotka kansoittavat Hiroshiman arkistoja. Näin Derrida hautaa uhrit, joita Virilio muistaa ja valitsee tekstuaalisuuden antiseptisen tason yli perustavanlaatuisen väkivallan antropologian.

Seuraamalla nietzscheläistä Jumalan kuoleman realisaatiota teesiä, joka merkitsee ihmisyyden alkuperäisen aseman loppua, Derrida katsoo hautakiveen, pyramidisen a:n päätöskyvyttömyyteen, etsiessään turvaa. Joka tapauksessa, ulkopuoli-sisäpuoli-fetisointi tekee väkivaltaa teknologisen sotakoneen uhreille. Kuten Bandera huomaa, dekonstruktio pyyhkii pois uhrin, joka synnytti différancen pyramidisen a:n turvatakseen tekstuaalisen sfääriin yhtenäisyyden. Tätä prosessia vastaan Girardin syntipukkimekanismin teorian toisto ja Virilion teesi onnettomuuden tuhoavasta väkivallasta muistelee kehittyvän teknologisen systeemin uhreja ja muistaa kuolleita, jotka makaavat ideologisen tekstuaalisuuden hautakiven alla.

Kiitokset

Haluaisin kiittää Siobhan Holobania hänen jatkuvasta tuestaan ja rohkaisustaan, ja John O’Neiliä hänen korvaamattomista näkemyksistään ja jatkuvasta ohjauksesta. Hänen seminaarinsa Staffordshiren yliopistossa inspiroivat työtäni edelleen.

Kirjallisuus

Abercrombie, N; Hill, S; and Turner, B (1986) Sovereign Individuals of Capitalism. London: Allen & Unwin.
Agamben, G (1998) Homo Sacer: Sovereign Power and Bare Lif. Stanford: Stanford University Press.
Armitage, J (Ed.) (2000) Paul Virilio: From Modernism to Hypermodernism and Beyond. London: Sage.
Armitage, J "From Modernism to Hypermodernism and Beyond: An Interview with Paul Virilio" in Armitage, J (Ed.) (2000) Paul Virilio: From Modernism to Hypermodernism and Beyond. London: Sage.
Bandera, C (1982) "Notes on Derrida, Tombstones, and the Representational Game" Stanford French Review. Volume 6.
Bataille, G (1991) The Accursed Share: Volume I: Consumption. New York: Zone Books.
Baudrillard, J (1983) Simulations. New York: Semiotext(e).
Baudrillard, J (1995) The Gulf War Did Not Take Place. Sydney: Power Press.
Beardsworth, R (2000) "Logics of Violence: Religion and the Practice of Philosophy" Cultural Values. Volume 4: Number 2.
Borch-Jacobsen, M (1991) Lacan: The Absolute Master. Stanford: Stanford University Press.
Crogan, P "The Tendency, the Accident and the Untimely: Paul Virilio’s Engagement with the Future" in Armitage, J (Ed.) (2000) Paul Virilio: From Modernism to Hypermodernism and Beyond. London: Sage.
Davies, C (2000) "Fathers, Others: The Sacrificial Victim in Freud, Girard, and Levinas’ Cultural Values. Volume 4: Number 2.
De Landa, M (1991) War in the Age of Intelligent Machines. New York: Zone Books.
Deleuze, G and Guattari, F (1988) A Thousand Plateaus: Capitalism and Schizophrenia: Volume II. London: Athlone.
Derrida, J (1981) Dissemination. London: Athlone.
Derrida, J (1984) "No Apocalypse, Not Now (full speed ahead, seven missiles, seven missives)" Diacrits. XIV: Summer.
Derrida, J (1994) Specters of Marx: The State of Debt, the Work of Mourning, and the New International. London: Routledge.
Derrida, J (1997) Politics of Friendship. London: Verso.
Freud, S (1985) "Totem and Taboo" in The Origins of Religion. London: Penguin.
Gans, E (1993) Originary Thinking: Elements of Generative Anthropology. Stanford: Stanford University Press.
Gans, E (1997) Signs of Paradox: Irony, Resentment, and Other Mimetic Structures. Stanford: Stanford University Press.
Girard, R (1986) The Scapegoat. Baltimore: Johns Hopkins University Press.
Girard, R (1987) Things Hidden Since the Foundation of the World with Jean-Michel Oughourlian and Guy Lefort. Stanford: Stanford University Press.
Girard, R (1991) Job: Victim of his People. London: Athlone.
Girard, R (1997) Resurrection from the Underground: Feodor Dostoevsky. New York: Crossroad Publishing.
Girard, R (2000) A Theatre of Envy. Leominster: Gracewing.
Jameson, F "Utopianism and Anti-Utopianism" in Hardt, M and Weeks, K (eds.) (2000) The Jameson Reader. Oxford: Blackwell.
Kearney, R (1999) "Aliens and Others: Between Girard and Derrida" Cultural Values. Volume 3: Number 3.
Lacan, J (1993) The Psychoses: The Seminar of Jacques Lacan: Book III: 1955-1956. London: Routledge.
Levinas, E (1979) Totality and Infinity. The Hague: Nijhoff.
McKenna, A (1992) Violence and Difference: Girard, Derrida, and Deconstruction. Urbana: University of Illinois Press.
O’Neill, J (1996) Hegel’s Dialectic of Desire and Recognition: Texts and Commentary. Albany: State University of New York Press.
O’Neill, J (1999) "What Gives (with Derrida)?" European Journal of Social Theory. Volume 2.
O’Neill, J (2000) "Descartes’ Theatre of Dis-belief" forthcoming in Communication and Cognition. Ghent: University of Ghent.
Oughourlian, J-M (1991) The Puppet of Desire: The Psychology of Hysteria, Possession, and Hypnosis. Stanford: Stanford University Press.
Scarry, E (1985) The Body in Pain: The Making and Unmaking of the World. Oxford: Oxford University Press.
Virilio, P (1975) Bunker Archeology. Paris: Les Éditions Du Demi-Cercle.
Virilio, P (1977) Speed and Politics: An Essay on Dromology. New York: Semiotext(e).
Virilio, P (1989) The Museum of Accidents. Toronto: Public Access Collective.
Virilio, P (1997) Pure War. New York: Semiotext(e).
Virilio, P (1999) Politics of the Very Worst. New York: Semiotext(e).
Virilio, P (2000a) The Information Bomb. London: Verso.
Virilio, P (2000b) Polar Inertia. London: Sage.
Zizek, S (1992) Looking Awry: An Introduction to Jacques Lacan through Popular Culture.
Cambridge: MIT Press.
Zizek, S "The Spectre of Ideology" in Zizek, S (Ed.) (1994) Mapping Ideology. London: Verso.
Zizek, S (Ed.) (1994) Mapping Ideology. London: Verso.
Zupancic, A (1999) Ethics of the Real: Kant and Lacan. London: Verso.

Julkaistu alunperin:
Anthropoetics - The Electronic Journal of Generative Anthropology
Volume VI, number 2 (Fall 2000/Winter 2001)
ISSN 1083-7264
URL: http://www.anthropoetics.ucla.edu/
Email: anthro@humnet.ucla.edu