2005-05-28

Keskustelua Mille plateaux'sta

Gilles Deleuze

Kääntänyt: Anna Helle

Oheisessa haastattelussa Gilles Deleuze kertoo näkemyksistään koskien hänen ja Felix Guattarin teosta Mille Plateaux (1982). Tarkastelussa on etenkin kirjoittamisen ja filosofian tekemisen tapa kyseisessä monitasoisessa kirjassa. Haastattelu julkaistaan myös Tutkijaliiton kustantamassa Haastatteluja -teoksessa, joka ilmestyy syksyllä 2005.

CHRISTIAN DESCAMPS. - Kuinka Mille plateaux (tuhat tasankoa) sitten on järjestelty? Kirjaanne ei ole tarkoitettu vain spesialisteille; vaikuttaa siltä kuin se olisi sommiteltu useissa sävellajeissa, termin musikaalisessa merkityksessä. Se ei järjesty lukuihin, jotka avaisivat olemuksia. Otetaan sisällysluettelo, se on täynnä tapahtumia. 1914 on sota mutta myös Susimiehen psykoanalyysi. 1947 on se hetki, jolloin Artaud löytää elimettömän ruumiin. 1874, hetki jolloin Barbey d'Aureville teoretisoi novellin, 1227, Tsingis Khanin kuolema, 1837 Schumannin kuolema... Päiväykset ovat tässä tapahtumia, merkkejä ilman yksisuuntaista kronologiaa. Tasankonne ovat täynnä sattumia...

- Se on kuin kokoelma rikottuja renkaita. Kunkin niistä voi pujottaa toiseen. Jokaisella renkaalla, tai jokaisella tasangolla (plateau), pitäisi olla oma ilmastonsa, oma äänensävynsä tai sointinsa. Se on käsitteiden kirja. Filosofia on aina ollut kiinnostunut käsitteistä, filosofian tekeminen on yritystä keksiä tai luoda käsitteitä. Mutta käsitteillä on monia mahdollisia puolia. Pitkään niitä on yritetty käyttää määrittelemään sitä, mitä jokin olio on (olemus). Meitä päinvastoin kiinnostavat olion olosuhteet: missä tapauksessa, missä ja milloin, kuinka, jne.? Meille käsitteen täytyy ilmaista tapahtuma eikä enää olemusta. Tästä seuraa mahdollisuus tuoda filosofiaan hyvin yksinkertaisia romaanin tyylikeinoja. Esimerkiksi sellaisen käsitteen kuin kertosäe (ritournelle) täytyy ilmaista meille, millaisessa tapauksessa koemme tarvetta hyräillä. Taikka kasvot (visage): meidän mielestämme kasvot ovat tuote, ja kaikki yhteiskunnat eivät tuota kasvoja, mutta joillakin on tarve tuottaa niitä. Missä tapauksessa ja miksi? Jokaisen renkaan tai tason täytyy siis luonnostella kartta olosuhteista, ja siksi jokaisella on päivämäärä, fiktiivinen päivämäärä ja myös kuvitus, kuva. Se on kuvitettu kirja. Itse asiassa se, mikä meitä kiinnostaa, ovat yksilöitymisen tavat, jotka eivät enää ole asian, persoonan tai subjektin (yksilöitymisen tapoja): esimerkiksi vuorokauden tietyn hetken, alueen, ilmaston, joen, tuulen, tapahtuman yksilöityminen. Ja voi olla, että olioiden, persoonien tai subjektien olemassaoloon uskotaan syyttä. Nimi Mille plateaux viittaa näihin yksilöitymisiin, jotka eivät ole henkilöiden tai olioiden yksilöitymisiä.

C.D. - Nykyään kirja yleensä - filosofian kirja erityisesti - on oudossa tilanteessa. Yhtäällä maineen ja kunnian mainosrummut ylistävät ajan hengestä harsittuja epäkirjoja; toisaalla on nähtävissä eräänlainen kieltäytyminen teosten analysoimisesta heikon ilmaisun käsitteen nimissä. Jean-Luc Godard väittää, että ilmaisulla on vähemmän merkitystä kuin vaikutelmalla. Filosofian kirja on yhtä aikaa vaikea kirja, mutta myös aivan helposti saavutettavissa oleva esine, työkalupakki, joka on tavattoman avoin, jos sille vain on sillä hetkellä tarvetta tai halua. Mille plateaux tarjoaa tieto-efektejä; mutta kuinka esitellä se tekemättä siitä mielipide-efektiä tai tähti-efektiä, niiden juorujen joukkoon, jotka joka viikko "löytävät" aikamme mestariteoksia? Tämän hetken vaikuttajien puheiden perusteella ei olisi enää lainkaan tarvetta käsitteille. Kuva- ja aikakauslehdistä muodostunut epämääräinen alikulttuuri ottaisi niiltä paikan. Filosofia instituutiona on uhattuna, Vincennes, hieno laboratorio, siirretään. Mutta tämä kirja, täynnä tieteen, kirjallisuuden, musiikin ja etnologian kertosäkeitä, haluaa olla käsitetyötä. Mille plateaux on voimallinen vedonlyönti sen puolesta, että filosofia muuttuisi (jälleen) iloiseksi tieteeksi...

- Se on monimutkainen kysymys. Ensinnäkään filosofia ei ole koskaan ollut varattu filosofian opettajille. Filosofi on se, joka filosofiksi tulee, siis se, jota kiinnostavat hyvin erityiset luomukset käsitteiden järjestyksessä. Guattari on erinomainen filosofi ennen kaikkea, kun hän puhuu politiikasta tai musiikista. Mutta pitäisi siis tietää, mikä on tämän lajin kirjallisuuden todennäköinen paikka ja rooli tällä hetkellä. Yleisemmin pitäisi tietää, mitä tapahtuu tällä hetkellä kirjojen alueella. Olemme eläneet joitakin vuosia taantumuksen aikakautta kaikilla alueilla, eikä ole syytä, miksi se ei koskisi myös kirjoja. Meille ollaan tekemässä kirjallista tilaa, samoin kuin tehtiin juridinen tila, taloudellinen ja poliittinen tila, jotka ovat täysin taantumuksellisia, keinotekoisia ja musertavia. Mielestäni tässä on kyse systemaattisesta hankkeesta, jota Libérationin tulisi analysoida. Medioilla on olennainen rooli tässä hankkeessa, muttei yksinoikeutta siinä. Se on hyvin mielenkiintoista. Kuinka vastustaa muodostuvaa eurooppalaista kirjallista tilaa? Mikä olisi filosofian rooli tämän kauhean uuden konformismin vastustamisessa? Sartrella oli poikkeuksellinen rooli, ja hänen kuolemansa on hyvin surullinen tapahtuma joka suhteessa. Sartren jälkeinen sukupolvi, johon kuulun, näyttää minusta ollen tuottelias (Foucault, Althusser, Derrida, Lyotard, Serres, Faye, Châtelet, jne.). Nuorten filosofien tilanne näyttää nyt vaikealta, samoin kuin kaikkien niiden nuorten kirjoittajien, jotka ovat luomassa jotain. He ovat vaarassa tukehtua etukäteen. Työskentelystä on tullut aika vaikeaa, koska nyt on nousemassa kehittyneille maille ominainen yleinen "akkulturaatio" ja luomisen vastaisuus. Sehän on pahempaa kuin sensuuri. Sensuuri provosoi kuohuntaa pinnan alla, mutta taantumus pyrkii tekemään kaiken mahdottomaksi. Tämä kuivakausi ei tule välttämättä kestämään, mutta sitä ei voida toistaiseksi juurikaan vastustaa kuin verkostona. Joten kysymys, joka meitä kiinnostaa Mille plateaux'n kohdalla on, onko olemassa resonanssia, yhteisiä asioita sen kanssa, mitä muut kirjoittajat, muusikot, maalarit, filosofit, tai sosiologit etsivät tai tekevät, sellaista, josta voitaisiin saada enemmän voimaa ja luottamusta. Joka tapauksessa pitäisi tehdä sosiologinen analyysi siitä, mitä journalismin alueella tapahtuu, ja siitä, mitä se merkitsee poliittisesti. Ehkä joku sellainen kuin Bourdieu osaisi tehdä analyysin...

ROBERT MAGGIORI. - Jotkut voivat hämmästyä merkityksestä, joka kielitieteelle on annettu Mille plateux'ssa, ja jopa kysyä, eikö se näyttele samaa keskeistä roolia, joka psykoanalyysilla oli L'anti-Œdipessa. Niissä luvuissa, jotka aiheelle on omistettu ("Postulats de la linguistique", "Sur quelques régimes de signes"), on nimittäin asetettu paikoilleen kaikki muut tasangot jollain tapaa läpäisevät käsitteet, kuten lausuman kollektiivinen sommitelma (agancement collectif d'énonciation). Toisaalta työtä, jota teette Chomskyn, Labovin, Hjelmslevin tai Benvenisten teorioiden kanssa, voitaisiin helposti pitää teidän panoksenanne kielitieteelle, vaikkakin kriittisenä. Ja kaikesta huolimatta on helppo havaita, että huolenne aiheena ei ole tuoda esiin kielestä tieteellisyyden alueita, joita semantiikka, syntaksi, fonematiikka ja muut "-iikat" voisivat rajata, vaan pikemmin nostaa esiin kielitieteen vaatimukset "kielen sulkemisesta itseensä", lausumien liittämisestä merkitsijöihin ja lausumisien liittämisestä subjekteihin. Kuinka kielitieteelle annettua merkitystä tulee siis arvioida? Pitääkö jatkaa L'anti-Œdipen aloittamaa kumouksellista taistelua lacanilaisesti sävyttynyttä signifioijan diktatuuria vastaan, jopa strukturalismia vastaan? Vai oletteko yksinkertaisesti kummallisia kielitieteilijöitä, joita ei kiinnosta kuin kielitieteen ulkopuolinen?

- Minulle kielitiede ei ole olennaista. Jos Félix olisi täällä, hän sanoisi ehkä muuta. Mutta Félix osallistuikin liikkeeseen, joka pyrki muuttamaan kielitieteen: se oli alkuun fonologista, sitten syntaktista ja semanttista, mutta siitä tuli yhä enemmän pragmatiikkaa. Pragmatiikkaa (olosuhteita, tapahtumia, tekoja) pidettiin pitkään kielitieteen "kaatopaikkana", mutta nyt siitä on tulossa yhä tärkeämpi: kielen paneminen toimintaan sillä tavoin, että kielen abstrakteilla yksiköillä ja vakioilla on yhä vähemmän merkitystä. Tämän hetkinen suuntaus tutkimuksessa on hyvä, koska se mahdollistaa kohtaamiset, yhteiset asiat romaanikirjailijoiden, kielitieteilijöiden, filosofien, "vokalistien", jne. välillä (kutsun "vokalisteiksi" kaikkia niitä, jotka tekevät tutkimuksia äänestä niinkin erilaisilla alueilla, kuin teatterissa, laulussa, elokuvassa, audiovisuaalisen alueella...). Siellä tehdään erityislaatuista työtä. Haluaisin mainita viimeaikaisia esimerkkejä. Ensinnäkin Roland Barthesin kehitys: se on kulkenut fonologian kautta, sitten semantiikan ja syntaksin, mutta hän kehitti pikkuhiljaa omaa pragmatiikkaa, intimistisen kielen pragmatiikkaa, jossa olosuhteet, tapahtumat ja teot läpäisevät kielen. Toinen esimerkki: Nathalie Sarraute on kirjoittanut erittäin hyvän kirjan, joka on kuin tiettyjen "propositioiden" näyttämöllepano, se on tapaus, jossa filosofia ja romaani sulautuvat absoluuttisesti; ja samaan aikaan sellainen kielitieteilijä kuin Ducrot tuottaa toisessa muodossa kielitieteellisen kirjan näyttämöllepanosta, strategiasta ja propositioiden pragmatiikasta. Se on onnellinen sattuma. Vielä toinen esimerkki: amerikkalaisen kielitieteilijän Labovin pragmatistiset tutkimukset, hänen Chomskyn vastaisuutensa, tutkimukset gheton ja korttelin kielistä. Emme siis pidä itseämme kovin kompetentteina kielitieteessä. Mutta kompetenssi on itsekin melko hämärä kielitieteellinen käsite. Me avaamme vain tietyn määrän teemoja, jotka vaikuttavat meistä välttämättömiltä omalta kannaltamme: 1) käskysanojen asema kielessä; 2) epäsuoran esityksen tärkeys (irtisanoutuminen metaforasta ongelmallisena menettelytapana, vailla todellista merkitystä); 3) kielitieteellisten vakioiden ja jopa muuttujien kritiikki jatkuvan variaation vyöhykkeiden eduksi. Mutta musiikilla, ja äänen ja musiikin suhteella on Mille plateaux'ssa suurempi rooli kuin kielitieteellä.

C.D. - Kiistätte hyvin jyrkästi metaforat ja myös analogiat. Teidän "mustat aukkonne" - nykyfysiikasta lainattu käsite - kuvaavat sieppaavia tiloja, jotka eivät palauta mitään, ja ne lähestyvät valkoisen muurin käsitettä. Teille kasvot ovat valkoinen muuri, jonka mustat aukot lävistävät, ja tältä pohjalta järjestyy kasvoisuus (visagéité). Mutta jo aiemmin puhutte lakkaamatta sumeista kokonaisuuksista, avoimista systeemeistä. Läheisyys nykytieteisiin johtaa kysymään, miten tiedemiehet voivat käyttää tällaista työtä. Eikö ole vaarana, että he näkevät siinä metaforia?

- Mille plateaux käyttää todellakin jossain määrin käsitteitä, joilla on tieteellistä resonanssia tai jopa vastaavuutta: mustat aukot, sumeat joukot, läheisyyden vyöhyke, riemannilaiset tilat... haluaisin sanoa tässä, että on olemassa kahdenlaisia tieteellisiä käsitteitä, vaikka ne sekoittuvat käytännössä. On olemassa luonnoltaan eksakteja käsitteitä, kvantitatiivisia, yhtälöllisiä, joilla ei ole merkitystä kuin vain niiden eksaktiuden kautta: filosofi tai kirjoittaja ei voi käyttää sellaisia kuin metaforana, mikä olisi aika väärin, koska ne kuuluvat eksaktiin tieteeseen. Mutta on myös perustavalla tavalla epäeksakteja ja siksi täydellisen täsmällisiä käsitteitä, joita tieteentekijät eivät voi olla käyttämättä, ja jotka kuuluvat niin tieteentekijöille, filosofeille, kuin taiteilijoille. On nimittäin kyse siitä, että niille annetaan tarkkuus, joka ei ole suoraan tieteellinen, ja joka on sellainen, että kun tieteilijä onnistuu siinä, hän on myös filosofi tai taiteilija. Tällaiset käsitteet eivät ole epämääräisiä puutteellisuuden vuoksi, vaan luonteensa ja sisältönsä vuoksi. Ajankohtainen esimerkki olkoon kirja, joka on saanut paljon vastakaikua: Prigoginen ja Stengersin La nouvelle alliance. Kaikkien niiden käsitteiden joukossa, jotka kirja luo, on bifurkaation vyöhyke (zone de bifurcation). Prigogine luo sen thermodynamiikan pohjalta, jonka erityistuntija hän on, mutta se on käsite, joka on erottamattomasti poliittinen, tieteellinen ja taiteellinen. Kääntäen, ei ole mahdotonta, että filosofi luo käsitteitä, jotka ovat käyttökelpoisia tieteessä. Niin on käynyt usein. Antaakseni siitä yhden riittävän viimeaikaisen mutta unohdetun esimerkin, Bergson vaikutti syvästi psykiatriaan, ja hänellä oli sen lisäksi läheinen suhde Riemannin matemaattisiin ja fysikaalisiin tiloihin. Ei ole kysymys siitä, että tehdään epäaito ykseys, jota kukaan ei halua. Tässä on jälleen kyse jokaisen sellaisen työstä, joka kykenee tuottamaan odottamattomia konvergensseja ja uusia seurauksia, yhteyksiä toisiin töihin. Kenelläkään ei tulisi olla etuoikeutta tässä suhteessa, ei filosofialla, ei tieteellä, ei taiteella eikä kirjallisuudella.

DIDIER ERIBON - Vaikka käytätte hyödyksenne historioitsijoiden töitä, varsinkin Braudelin (hänen kiinnostustaan maisemaa kohtaan ei tunneta syyttä), vähin mitä voidaan sanoa, on se, että ette anna historialle määräävää paikkaa. Teette mieluimmin geografiaa, asetatte etusijalle tilan, ja sanotte, että pitää piirtää muutosten kartografia. Eikö meillä ole tässä yksi kulkukeino tasangolta toiselle?

- Historia on varmasti hyvin tärkeää. Mutta jos otat minkä tahansa tutkimuslinjan, se on historiallinen yhdeltä osalta, tietyissä kohdissa, mutta se myös ahistoriallinen, transhistoriallinen... Mille plateaux'ssa "muutoksilla" on paljon suurempi merkitys kuin historialla. Ne eivät ole lainkaan sama asia. Yritämme esimerkiksi konstruoida sotakoneen käsitteen; se edellyttää ennen kaikkea tietyn tyyppisen tilan, hyvin erityisten ihmisten sekä teknologisten ja affektiivisten elementtien (aseet ja korut...) kokoonpanon. Sellainen sommitelma ei ole historiallinen kuin toissijaisesti, silloin kun se liittyy hyvin vaihteleviin suhteisiin valtiokoneistojen kanssa. Itse valtiokoneistot yhdistämme sellaisiin määreisiin, kuten territorio, maa ja deterritorialisaatio: silloin on kyse valtiokoneistosta, kun territorioita ei enää käytetä yhtä kerrallaan, vaan ne ovat välittömän vertailun kohteena (maa), ja ne on kuitenkin vedetty deterritorialisaation liikkeeseen. Tämä muodostaa pitkän historiallisen jakson. Mutta löydämme aivan toisissa olosuhteissa tällaisen käsitekompleksin toisin jaoteltuna: esimerkiksi eläinterritoriot, niiden mahdollinen sidos ulkopuoliseen keskukseen, joka on kuin maa, kosmisen deterritorialisaation liikkeet, kuten pitkissä vaelluksissa... Tai vaikka liedissä: territorio, mutta myös maa tai kotimaa, ja sitä paitsi alkusoitto, lähtö, kosminen. Tässä mielessä Mille plateaux'n kertosäettä käsittelevä osa näyttäytyy valtiokoneistoa käsittelevää osaa täydentävänä, vaikka ne poikkeavat aiheiltaan. Tällä tavoin "tasanko" kommunikoi toisen kanssa. Toinen esimerkki: yritämme määritellä hyvin erityisen merkkijärjestelmän, jota kutsumme intohimoiseksi. Se on sarja prosesseja. Tällainen järjestelmä voidaan löytää tietyistä historiallisista prosesseista (korpivaelluksen tyyppisistä), mutta sitä esiintyy myös toisenlaisissa olosuhteissa; psykiatrian tutkimissa hourailuissa ja kirjallisissa teoksissa (esimerkiksi Kafka). Ei ole kyse asioiden yhdistämisestä saman käsitteen alle, vaan päinvastoin kunkin käsitteen yhdistämisestä muuttujiin, jotka määrittävät mutaatiot siinä.

R. M. - Mille plateaux'n "räjähtäneellä" muodolla, sen epäkronologisella mutta päivätyllä rakenteella, sen referenttien moneudella ja moniäänisyydellä, sekä hyvin erilaisilta teoreettisilta ja näennäisesti yhteen sopimattomilta alueilta lainattujen käsitteellistyksien peliin heittämisellä on ainakin yksi etu: ne sallivat antisysteemin kannalle päätymisen. Mille plateaux ei muodosta vuorta, vaan se antaa syntyä tuhansia polkuja jotka, päinvastoin kuin Heideggerilla, johtavat kaikkialle. Antisysteemi par excellence, tilkkutäkki, täydellinen hajaannus; siinä Mille plateaux. Mutta minusta aivan näin ei ole. Ensinnäkin siksi, että Mille plateaux, kuten itse olet l'Arcissa sanonut (nro 49, uusi editio 1980), kuuluu filosofian alaan, "filosofiaan sanan perinteisessä mielessä"; lisäksi myös siksi että, huolimatta sen varmasti epäsystemaattisesta esitystavasta, se ilmaisee kuitenkin tietyn "näkemyksen maailmasta", sallii nähdä tai aavistella "todellisen", joka ei sivumennen sanoen ole vailla samankaltaisuuksia sen kanssa, mitä nykyaikaiset tieteelliset teoriat kuvaavat tai yrittävät näyttää. Onko loppujen lopuksi niin paradoksaalista nähdä Mille plateaux filosofisena systeeminä?

- Ei ollenkaan. Systeemien vararikosta, mahdottomuudesta tehdä systeemejä nyt kun tiedosta on tullut niin moninaista, on nykyään tullut tavallinen huomio ("ei olla enää 1800-luvulla...") Tällä käsityksellä on kaksi haittapuolta: työtä ei pidetä tärkeänä, ellei se käsittele pieniä paikallisia ja tarkkaan määriteltyjä sarjoja; ja mikä vielä pahempaa, suurimmat asiat jätetään visionäärien epätöiden varaan, joissa kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa. Systeemit eivät itse asiassa ole menettäneet mitään elinvoimastaan. Nykyään tieteissä ja logiikassa on aluillaan teoria avoimiksi kutsutuista systeemeistä, jotka perustuvat vuorovaikutukseen, ja jotka hylkäävät vain kausaaliset lineaarisuudet ja muuttavat aikakäsitystä. Ihailen Maurice Blanchot'a: hänen tuotantonsa on kaikkea muuta kuin fragmentaarinen ja aforistinen, se on avoin systeemi, joka rakensi ennakolta "kirjallisen avaruuden" vastustamaan sitä, mitä nykyään tapahtuu. Se, mitä minä ja Guattari kutsumme rihmastoksi, on nimenomaan esimerkki avoimesta systeemistä. Palaan kysymykseen: mitä filosofia on? Koska vastauksen tähän kysymyksen tulisi olla hyvin yksinkertainen. Kaikki tietävät, että filosofia on kiinnostunut käsitteistä. Systeemi on kokoelma käsitteitä. Ja systeemi on avoin silloin, kun käsitteet ovat yhteydessä olosuhteisiin eivätkä olemuksiin. Mutta yhtäältä, käsitteitä ei anneta valmiina, ne eivät ole olemassa etukäteen: käsitteitä täytyy keksiä ja luoda, ja se on yhtä lailla luomista ja keksimistä kuin taiteessa ja tieteessä. Uusien välttämättömien käsitteiden luominen on aina ollut filosofian tehtävä. Toisaalta se tarkoittaa sitä, että käsitteet eivät ole ylimalkaisia ilmauksia ajan hengestä. Päinvastoin, ne ovat singulariteetteja, jotka vaikuttavat vallassa olevan ajattelun virtoihin: voidaan hyvin ajatella ilman käsitteitä, mutta heti kun on käsitteitä, on oikeaa filosofiaa. Sillä ei ole mitään tekemistä ideologian kanssa. Käsite on täynnä kriittistä ja poliittista voimaa, ja vapautta. Ja vain systeemin voima on ainoa seikka, joka voi vapauttaa suoraan siitä, mikä käsitteellisessä rakennelmassa on hyvää tai huonoa, uutta tai ei, elävää tai ei. Mikään ei ole absoluuttisesti hyvää, kaikki riippuu harkitusta ja systemaattisesta käytöstä. Mille plateaux'ssa yritämme sanoa: hyvä ei ole koskaan varmaa (sileä tila ei esimerkiksi riitä uurteisuuden ja jännitysten voittamiseen, eikä elimetön ruumis organisaatioiden voittamiseen). Meidän moititaan toisinaan käyttävän vaikeita sanoja ollaksemme muodikkaita. Se ei ole vain pahansuopuutta vaan idioottimaista. Joskus käsite tarvitsee uuden sanan tullakseen kuvailluksi, joskus se kiinnittyy tavalliseen sanaan, jolle annetaan singulaarinen merkitys. Joka tapauksessa, mielestäni filosofisella ajattelulla ei ole koskaan ollut sellaista roolia kuin nykyään, koska nyt on juurtumassa kokonainen hallintomuoto, ei vain poliittinen, vaan myös kulttuurinen ja journalistinen, joka on uhka kaikelle ajattelulle. Vielä kerran, Libérationin pitäisi kiinnostua tästä ongelmasta.

D.E. - On joitain kohtia, joihin haluaisin palattavan. Juuri äsken oli puhetta merkityksestä, jonka annatte tapahtumalle; sitten etusijasta, jonka annatte maantieteelle suhteessa historiaan. Mikä siis on tapahtuman asema kartografiassa, jota haluatte kehitellä? Ja koska on kyse tilasta, täytyy yhtä lailla palata territorioon yhdistyvään valtion ongelmaan. Jos valtiokoneisto asettaa pakkokeinojen uurteisen tilan, sotakone yrittää konstituoida sileän tilan paon viivoille. Mutta te varoitatte: sileä tila ei riitä pelastamaan meitä. Paon viivat eivät ole välttämättä vapauttavia.

- Se, mitä kutsumme kartaksi, tai myös diagrammiksi, on kokoelma erilaisia samanaikaisesti toimivia viivoja (käden viivat muodostavat kartan). Itse asiassa on olemassa hyvin erityyppisiä viivoja niin taiteessa kuin yhteiskunnassa tai henkilössä. On viivoja, jotka esittävät jotakin ja toisia, jotka ovat abstrakteja. On segmentoituja ja segmentittömiä viivoja. On ulottuvuudellisia viivoja ja suunnallisia viivoja. On viivoja, jotka muodostavat ääriviivan, olivatpa ne abstrakteja tai eivät, ja toisia, jotka eivät muodosta ääriviivaa. Jälkimmäiset ovat kauneimpia. Meidän mielestämme viivat ovat elementtejä, jotka konstituoivat asioita ja tapahtumia. Siksi jokaisella asialla on geografiansa, kartografiansa, diagramminsa. Se, mikä on kiinnostavaa jopa henkilössä, ovat viivat, jotka muodostavat hänet tai joita hän muodostaa, ja joita hän lainaa tai luo. Miksi antaa etusija viivalle tason tai määrän kustannuksella? Itse asiassa mitään etusijaa ei olekaan. On vain erilaisten viivojen kanssa korreloivia tiloja ja päinvastoin (tässä taas tieteelliset käsitteet, kuten Mandelbrotin fraktaaliobjektit, tulevat mukaan). Tietyntyyppinen viiva edellyttää tietynlaisen tilallisen ja tilavuudellisen muodostuman.

Tämä johtaa meidät toiseen huomioosi: määrittelemme "sotakoneen" lineaariseksi sommitelmaksi, joka rakentuu paon viivoille. Näin ymmärrettynä sotakoneen objekti ei ole lainkaan sota; sen objekti on hyvin erityinen tila, sileä tila, jonka se luo ja miehittää, ja jota se levittää. Nomadismi on juuri sotakoneen ja sileän tilan yhdistelmä. Yritämme näyttää, kuinka ja missä tapauksessa sotakone ottaa sodan tavoitteekseen (kun valtiokoneistot omivat sotakoneen, joka ei kuulu niille aikaisemmin). Sotakone voi olla paljon enemmän vallankumouksellinen tai taiteellinen kuin sotaisa. Mutta kolmas huomiosi tuo hyvin esille sen, ettei ole syytä olla varma etukäteen. Voidaan määritellä viivatyypit: siitä ei kuitenkaan voida päätellä, että tämä on hyvä ja tuo huono. Ei voida sanoa, että paon viivat olisivat välttämättä luovia; että sileät tilat olisivat parempia kuin segmentaariset tai uurteiset: kuten Virilio osoittaa, ydinsukellusvene muodostaa sileän tilan sodan ja kauhun palvelukseen. Kartografiassa voidaan vain osoittaa teitä ja liikkeitä mahdollisuus- ja vaarakertoimin. Kutsumme "skitsoanalyysiksi" tätä viivojen, tilojen ja tulemisten analyysia. Vaikuttaa siltä, että se on yhtä aikaa hyvin lähellä historian ongelmia ja hyvin erilainen kuin ne.

D.E. - Viivoja, muutoksia, tapahtumia... Olemme ehkä palanneet lähtökysymykseen, joka koski päiväyksiä. Jokaisen tasangon otsikko sisältää päivämäärän: "7000 eKr. - Kaappauskone" "Vuosi nolla - Kasvoisuus"... Fiktiivisiä päivämääriä, olet sanonut, mutta ne viittaavat tapahtumiin, olosuhteisiin: muodostavatko ne kenties kartografian, josta puhuimme?

- Se, että jokainen tasanko on päivätty fiktiivisellä päivämäärällä, ei ole tärkeämpää kuin se, että ne on kuvitettu, tai että ne sisältävät erisnimiä. Sähketyylillä on vahvuus, joka ei johdu ainoastaan lyhyydestä. Olkoon tämän tyyppinen lause: "Jules saapua viisi ilta." Ei ole lainkaan kiinnostavaa kirjoittaa näin. Mutta se on kiinnostavaa, jos kirjoitus onnistuu osaltaan antamaan uhkaavan läheisyyden tunteen jostain, joka tulee tapahtumaan, tai joka on juuri tapahtunut selkämme takana. Erisnimet nimeävät voimia, tapahtumia, liikkeitä ja liikkuvia kappaleita, tuulia, taifuuneja, sairauksia, seutuja ja hetkiä, paljon ennen kuin henkilöitä. Infinitiiviverbit nimeävät muutoksia tai tapahtumia, jotka ylittävät modukset ja tempukset. Päivämäärät eivät viittaa tavalliseen vakiokalenteriin, vaan aika-tiloihin, joiden on muututtava joka kerta... Kaikki tämä yhdessä muodostaa lausumasommitelmia: "Ihmissudet lisääntyä nopeasti 1730"..., jne.

Libération, 23. lokakuuta 1980, keskustelu Christian Descampsin, Didier Eribonin ja Robert Maggiorin kanssa.

Teksti on käännetty Gilles Deleuzen haastatteluja sisältävästä Pourparlers-teoksesta. Julkaisija: Les editions de minuit. Collection "Reprise".