Keskustelua Mille plateaux'sta

CHRISTIAN DESCAMPS. - Kuinka Mille plateaux (tuhat tasankoa) sitten on järjestelty? Kirjaanne ei ole tarkoitettu vain spesialisteille; vaikuttaa siltä kuin se olisi sommiteltu useissa sävellajeissa, termin musikaalisessa merkityksessä. Se ei järjesty lukuihin, jotka avaisivat olemuksia. Otetaan sisällysluettelo, se on täynnä tapahtumia. 1914 on sota mutta myös Susimiehen psykoanalyysi. 1947 on se hetki, jolloin Artaud löytää elimettömän ruumiin. 1874, hetki jolloin Barbey d'Aureville teoretisoi novellin, 1227, Tsingis Khanin kuolema, 1837 Schumannin kuolema... Päiväykset ovat tässä tapahtumia, merkkejä ilman yksisuuntaista kronologiaa. Tasankonne ovat täynnä sattumia...

- Se on kuin kokoelma rikottuja renkaita. Kunkin niistä voi pujottaa toiseen. Jokaisella renkaalla, tai jokaisella tasangolla (plateau), pitäisi olla oma ilmastonsa, oma äänensävynsä tai sointinsa. Se on käsitteiden kirja. Filosofia on aina ollut kiinnostunut käsitteistä, filosofian tekeminen on yritystä keksiä tai luoda käsitteitä. Mutta käsitteillä on monia mahdollisia puolia. Pitkään niitä on yritetty käyttää määrittelemään sitä, mitä jokin olio on (olemus). Meitä päinvastoin kiinnostavat olion olosuhteet: missä tapauksessa, missä ja milloin, kuinka, jne.? Meille käsitteen täytyy ilmaista tapahtuma eikä enää olemusta. Tästä seuraa mahdollisuus tuoda filosofiaan hyvin yksinkertaisia romaanin tyylikeinoja. Esimerkiksi sellaisen käsitteen kuin kertosäe (ritournelle) täytyy ilmaista meille, millaisessa tapauksessa koemme tarvetta hyräillä. Taikka kasvot (visage): meidän mielestämme kasvot ovat tuote, ja kaikki yhteiskunnat eivät tuota kasvoja, mutta joillakin on tarve tuottaa niitä. Missä tapauksessa ja miksi? Jokaisen renkaan tai tason täytyy siis luonnostella kartta olosuhteista, ja siksi jokaisella on päivämäärä, fiktiivinen päivämäärä ja myös kuvitus, kuva. Se on kuvitettu kirja. Itse asiassa se, mikä meitä kiinnostaa, ovat yksilöitymisen tavat, jotka eivät enää ole asian, persoonan tai subjektin (yksilöitymisen tapoja): esimerkiksi vuorokauden tietyn hetken, alueen, ilmaston, joen, tuulen, tapahtuman yksilöityminen. Ja voi olla, että olioiden, persoonien tai subjektien olemassaoloon uskotaan syyttä. Nimi Mille plateaux viittaa näihin yksilöitymisiin, jotka eivät ole henkilöiden tai olioiden yksilöitymisiä.

C.D. - Nykyään kirja yleensä - filosofian kirja erityisesti - on oudossa tilanteessa. Yhtäällä maineen ja kunnian mainosrummut ylistävät ajan hengestä harsittuja epäkirjoja; toisaalla on nähtävissä eräänlainen kieltäytyminen teosten analysoimisesta heikon ilmaisun käsitteen nimissä. Jean-Luc Godard väittää, että ilmaisulla on vähemmän merkitystä kuin vaikutelmalla. Filosofian kirja on yhtä aikaa vaikea kirja, mutta myös aivan helposti saavutettavissa oleva esine, työkalupakki, joka on tavattoman avoin, jos sille vain on sillä hetkellä tarvetta tai halua. Mille plateaux tarjoaa tieto-efektejä; mutta kuinka esitellä se tekemättä siitä mielipide-efektiä tai tähti-efektiä, niiden juorujen joukkoon, jotka joka viikko "löytävät" aikamme mestariteoksia? Tämän hetken vaikuttajien puheiden perusteella ei olisi enää lainkaan tarvetta käsitteille. Kuva- ja aikakauslehdistä muodostunut epämääräinen alikulttuuri ottaisi niiltä paikan. Filosofia instituutiona on uhattuna, Vincennes, hieno laboratorio, siirretään. Mutta tämä kirja, täynnä tieteen, kirjallisuuden, musiikin ja etnologian kertosäkeitä, haluaa olla käsitetyötä. Mille plateaux on voimallinen vedonlyönti sen puolesta, että filosofia muuttuisi (jälleen) iloiseksi tieteeksi...

- Se on monimutkainen kysymys. Ensinnäkään filosofia ei ole koskaan ollut varattu filosofian opettajille. Filosofi on se, joka filosofiksi tulee, siis se, jota kiinnostavat hyvin erityiset luomukset käsitteiden järjestyksessä. Guattari on erinomainen filosofi ennen kaikkea, kun hän puhuu politiikasta tai musiikista. Mutta pitäisi siis tietää, mikä on tämän lajin kirjallisuuden todennäköinen paikka ja rooli tällä hetkellä. Yleisemmin pitäisi tietää, mitä tapahtuu tällä hetkellä kirjojen alueella. Olemme eläneet joitakin vuosia taantumuksen aikakautta kaikilla alueilla, eikä ole syytä, miksi se ei koskisi myös kirjoja. Meille ollaan tekemässä kirjallista tilaa, samoin kuin tehtiin juridinen tila, taloudellinen ja poliittinen tila, jotka ovat täysin taantumuksellisia, keinotekoisia ja musertavia. Mielestäni tässä on kyse systemaattisesta hankkeesta, jota Libérationin tulisi analysoida. Medioilla on olennainen rooli tässä hankkeessa, muttei yksinoikeutta siinä. Se on hyvin mielenkiintoista. Kuinka vastustaa muodostuvaa eurooppalaista kirjallista tilaa? Mikä olisi filosofian rooli tämän kauhean uuden konformismin vastustamisessa? Sartrella oli poikkeuksellinen rooli, ja hänen kuolemansa on hyvin surullinen tapahtuma joka suhteessa. Sartren jälkeinen sukupolvi, johon kuulun, näyttää minusta ollen tuottelias (Foucault, Althusser, Derrida, Lyotard, Serres, Faye, Châtelet, jne.). Nuorten filosofien tilanne näyttää nyt vaikealta, samoin kuin kaikkien niiden nuorten kirjoittajien, jotka ovat luomassa jotain. He ovat vaarassa tukehtua etukäteen. Työskentelystä on tullut aika vaikeaa, koska nyt on nousemassa kehittyneille maille ominainen yleinen "akkulturaatio" ja luomisen vastaisuus. Sehän on pahempaa kuin sensuuri. Sensuuri provosoi kuohuntaa pinnan alla, mutta taantumus pyrkii tekemään kaiken mahdottomaksi. Tämä kuivakausi ei tule välttämättä kestämään, mutta sitä ei voida toistaiseksi juurikaan vastustaa kuin verkostona. Joten kysymys, joka meitä kiinnostaa Mille plateaux'n kohdalla on, onko olemassa resonanssia, yhteisiä asioita sen kanssa, mitä muut kirjoittajat, muusikot, maalarit, filosofit, tai sosiologit etsivät tai tekevät, sellaista, josta voitaisiin saada enemmän voimaa ja luottamusta. Joka tapauksessa pitäisi tehdä sosiologinen analyysi siitä, mitä journalismin alueella tapahtuu, ja siitä, mitä se merkitsee poliittisesti. Ehkä joku sellainen kuin Bourdieu osaisi tehdä analyysin...

ROBERT MAGGIORI. - Jotkut voivat hämmästyä merkityksestä, joka kielitieteelle on annettu Mille plateux'ssa, ja jopa kysyä, eikö se näyttele samaa keskeistä roolia, joka psykoanalyysilla oli L'anti-Œdipessa. Niissä luvuissa, jotka aiheelle on omistettu ("Postulats de la linguistique", "Sur quelques régimes de signes"), on nimittäin asetettu paikoilleen kaikki muut tasangot jollain tapaa läpäisevät käsitteet, kuten lausuman kollektiivinen sommitelma (agancement collectif d'énonciation). Toisaalta työtä, jota teette Chomskyn, Labovin, Hjelmslevin tai Benvenisten teorioiden kanssa, voitaisiin helposti pitää teidän panoksenanne kielitieteelle, vaikkakin kriittisenä. Ja kaikesta huolimatta on helppo havaita, että huolenne aiheena ei ole tuoda esiin kielestä tieteellisyyden alueita, joita semantiikka, syntaksi, fonematiikka ja muut "-iikat" voisivat rajata, vaan pikemmin nostaa esiin kielitieteen vaatimukset "kielen sulkemisesta itseensä", lausumien liittämisestä merkitsijöihin ja lausumisien liittämisestä subjekteihin. Kuinka kielitieteelle annettua merkitystä tulee siis arvioida? Pitääkö jatkaa L'anti-Œdipen aloittamaa kumouksellista taistelua lacanilaisesti sävyttynyttä signifioijan diktatuuria vastaan, jopa strukturalismia vastaan? Vai oletteko yksinkertaisesti kummallisia kielitieteilijöitä, joita ei kiinnosta kuin kielitieteen ulkopuolinen?

- Minulle kielitiede ei ole olennaista. Jos Félix olisi täällä, hän sanoisi ehkä muuta. Mutta Félix osallistuikin liikkeeseen, joka pyrki muuttamaan kielitieteen: se oli alkuun fonologista, sitten syntaktista ja semanttista, mutta siitä tuli yhä enemmän pragmatiikkaa. Pragmatiikkaa (olosuhteita, tapahtumia, tekoja) pidettiin pitkään kielitieteen "kaatopaikkana", mutta nyt siitä on tulossa yhä tärkeämpi: kielen paneminen toimintaan sillä tavoin, että kielen abstrakteilla yksiköillä ja vakioilla on yhä vähemmän merkitystä. Tämän hetkinen suuntaus tutkimuksessa on hyvä, koska se mahdollistaa kohtaamiset, yhteiset asiat romaanikirjailijoiden, kielitieteilijöiden, filosofien, "vokalistien", jne. välillä (kutsun "vokalisteiksi" kaikkia niitä, jotka tekevät tutkimuksia äänestä niinkin erilaisilla alueilla, kuin teatterissa, laulussa, elokuvassa, audiovisuaalisen alueella...). Siellä tehdään erityislaatuista työtä. Haluaisin mainita viimeaikaisia esimerkkejä. Ensinnäkin Roland Barthesin kehitys: se on kulkenut fonologian kautta, sitten semantiikan ja syntaksin, mutta hän kehitti pikkuhiljaa omaa pragmatiikkaa, intimistisen kielen pragmatiikkaa, jossa olosuhteet, tapahtumat ja teot läpäisevät kielen. Toinen esimerkki: Nathalie Sarraute on kirjoittanut erittäin hyvän kirjan, joka on kuin tiettyjen "propositioiden" näyttämöllepano, se on tapaus, jossa filosofia ja romaani sulautuvat absoluuttisesti; ja samaan aikaan sellainen kielitieteilijä kuin Ducrot tuottaa toisessa muodossa kielitieteellisen kirjan näyttämöllepanosta, strategiasta ja propositioiden pragmatiikasta. Se on onnellinen sattuma. Vielä toinen esimerkki: amerikkalaisen kielitieteilijän Labovin pragmatistiset tutkimukset, hänen Chomskyn vastaisuutensa, tutkimukset gheton ja korttelin kielistä. Emme siis pidä itseämme kovin kompetentteina kielitieteessä. Mutta kompetenssi on itsekin melko hämärä kielitieteellinen käsite. Me avaamme vain tietyn määrän teemoja, jotka vaikuttavat meistä välttämättömiltä omalta kannaltamme: 1) käskysanojen asema kielessä; 2) epäsuoran esityksen tärkeys (irtisanoutuminen metaforasta ongelmallisena menettelytapana, vailla todellista merkitystä); 3) kielitieteellisten vakioiden ja jopa muuttujien kritiikki jatkuvan variaation vyöhykkeiden eduksi. Mutta musiikilla, ja äänen ja musiikin suhteella on Mille plateaux'ssa suurempi rooli kuin kielitieteellä.