2005-05-17

Kontrolli ja muutos

Toni Negri, Gilles Deleuze

Kääntänyt: Anna Helle

Tässä vuonna 1990 käydyssä keskustelussa Toni Negrin kanssa Gilles Deleuze puhuu monesta politiikan filosofian keskeisestä ongelmasta. Erityisesti hän puhuu kontrolliyhteiskunnasta, vähemmistöistä ja enemmistöistä sekä poliittisesta toiminnasta, muutoksesta. Haastattelussa näkyy sellaisia teemoja, jotka myöhemmin ovat saaneet tarkemman muodon mm. Negrin ja Hardtin teoksissa Empire (2001) ja Multitude (2004). Haastattelu julkaistaan myös teoksessa Haastatteluja, joka ilmestyy syksyllä 2005 Tutkijaliiton kustantamana.

- Politiikan ongelma näyttää aina olleen läsnä älyllisessä elämässäsi. Yhtäältä osallistuminen liikkeisiin (vankilat, homoseksuaalit, italialainen autonomia, palestiinalaiset) ja toisaalta jatkuva instituutioiden problematisointi kietoutuvat tuotannossasi yhteen Hume-kirjasta Foucault-kirjaan asti. Mistä syntyy tämä jatkuva kiinnostus politiikan kysymystä kohtaan ja kuinka se voi pysytellä tuotannossasi? Miksi liike-instituutiot -suhde on aina ongelmallinen?

Minua on kiinnostanut kollektiivinen tekeminen pikemmin kuin representaatiot. "Instituutioissa" on tiettyä liikettä, joka eroaa sekä laeista että sopimuksista. Humelta löysin varsin luovan käsityksen instituutiosta ja oikeudesta. Alkuun olin kiinnostuneempi oikeudesta kuin politiikasta. Se, mistä pidin jopa Masochissa ja Sadessa, olivat heidän kierot käsityksensä - Masochilla sopimuksesta ja Sadella instituutiosta - suhteessa seksuaalisuuteen. Vielä nykyäänkin François Ewaldin työ oikeusfilosofian elvyttämiseksi vaikuttaa tärkeältä. Minua eivät kiinnosta laki tai lait (ensimmäinen on tyhjä käsite, toiset kritiikittömiä käsitteitä), oikeus tai oikeudet, vaan oikeudenkäyttö. Lain käyttö on lain todellinen luoja: se ei saisi jäädä tuomarien huostaan. Ei pitäisi lukea siviilioikeutta vaan oikeuspäätösten kokoelmia. Jotkut haaveilevat jo modernia biologiaa koskevan oikeuden perustamisesta; mutta modernissa biologiassa ja sen uusissa olosuhteissa, uusissa tapahtumissa, jotka se tekee mahdolliseksi, on kokonaan kyse lainkäytöstä. Ei tarvita viisaiden, moralististen ja näennäisesti pätevien komissiota, vaan käyttäjien ryhmiä. Juuri tässä kohdassa siirrytään oikeudesta politiikkaan. Kiitos Guattarin, Foucault'n ja Elie Sambarin, minä tein eräänlaisen siirtymän politiikkaan osaltani toukokuussa '68 kohdatessani tiettyjä ongelmia. L'anti-Œdipe oli kokonaan politiikanfilosofinen kirja.

- Koit vuoden '68 tapahtumat epäajanmukaisuuden riemuvoittona, vastaan panemisen toteutumisena. Jo vuosina ennen 1968:aa, työssä Nietzschestä ja vähän myöhemmin myös Sacher Masochissa, politiikka alkoi merkitä sinulle mahdollisuutta, tapahtumaa, singulaarisuutta. On oikosulkuja, jotka avaavat nykyhetken tulevaisuuteen, jotka muokkaavat sitten myös instituutioita. Mutta vuoden '68 jälkeen arviosi saa epävarmemman sävyn: nomadinen ajattelu esittäytyy aina ajassa yhtäkkisen vastaan panemisen muodossa; tilassa vain "pakeneva muutos (devenir minoritaire) on universaalia". Mutta mitä sitten on tämä epäajanmukaisuuden universaalisuus?

Kyse on siitä, että tulin yhä tietoisemmaksi mahdollisesta erottelusta muutoksen (devenir) ja historian välillä. Nietzsche sanoi, että mitään merkittävää ei tapahdu ilman "epähistoriallista ydintä". Kyse ei ole vastakkainasettelusta ikuisen ja historiallisen välillä eikä kontemplaation ja toiminnan välillä: Nietzsche puhuu siitä, miten asiat tapahtuvat, tapahtumasta itsestään tai muutoksesta. Se, mitä historia käsittää tapahtumasta, on tapahtuman toteutuminen asiaintiloissa, mutta tapahtuma muutoksessaan pakenee historiaa. Historia ei ole kokeilua, vaan se on ainoastaan kokoelma tietyssä mielessä negatiivisia edellytyksiä, jotka tekevät mahdolliseksi jonkin sellaisen kokeilemisen, joka pakenee historiaa. Ilman historiaa kokeilu jäisi määrittelemättömäksi, edellytyksettömäksi, mutta kokeilu ei ole historiallista. Hienossa filosofian kirjassaan Cliossa Péguy selitti, että on olemassa kaksi tapaa ajatella tapahtumaa. Ensimmäinen muodostuu tapahtuman sivuamisesta, tietojen keräämisestä sen vaikutuksista ja sen muotoutumisesta ja lahoamisesta historiassa. Mutta toinen tapa on kiivetä tapahtumaan, asettua siihen kuin muutoksessa, nuorentua ja vanhentua siinä yhdellä kertaa, kulkea sen kaikkien osasten tai singulariteettien läpi. Muutos ei ole historiaa; historia kuvaa ainoastaan kokoelmia edellytyksistä, olivatpa ne kuinka viimeaikaisia tahansa, joista poiketaan "muutokseen", siis kohti jonkin uuden luomista. Juuri sitä Nietzsche kutsuu epäajanmukaisuudeksi. Toukokuu '68 oli puhdasta muutoksen ilmausta ja äkillistä purkautumista. Vallankumouksen kauhujen paljastaminen on nykyään muodissa. Siinä ei ole mitään uutta, koko englantilainen romantiikka on kyllästetty pohdinnoilla Cromwellista, mikä on hyvin analogista sille, miten Staliniin nykyään suhtaudutaan. Sanotaan, että vallankumouksilla on huono tulevaisuus. Mutta kaksi asiaa sekoitetaan aina keskenään, vallankumousten tulevaisuus historiassa ja ihmisten muuttuminen vallankumoukselliseksi. Näissä kahdessa tapauksessa ei edes ole kyse samoista ihmisistä. Ihmiselle ainoa mahdollisuus on muuttua vallankumoukselliseksi, vain niin voidaan torjua häpeä ja se, mikä on sietämätöntä.

- Minusta näyttää, että Mille plateaux, jota pidän suurena filosofisena teoksena, on myös luettelo ratkaisemattomista ongelmista, erityisesti poliittisen filosofian alueella. Konfliktiparit projekti-prosessi, singulaarisuus-subjekti, kompositio-organisaatio, paon viivat-dispositiivit ja strategiat, mikro-makro jne., kaikki tämä ei ainoastaan aina jää auki, vaan myös avataan alati uudelleen ennenkuulumattomalla teoreettisella tahdolla ja väkivallalla, joka tuo mieleen uskonnollisen kerettiläisyyden äänensävyt. Minulla ei ole mitään tällaista kumousta vastaan, pikemminkin päinvastoin... Mutta joskus minusta tuntuu kuin kuulisin traagisen nuotin, silloin kun ei tiedetä mihin "sotakone" kulkee.

Tuo mitä sanoit liikuttaa minua. Mielestäni Félix Guattari ja minä olemme molemmat pysyneet marxisteina, ehkä kahdella eri tavalla, mutta kuitenkin. Se tarkoittaa, että emme usko poliittiseen filosofiaan, joka ei keskity kapitalismin ja sen kehityksen analyysiin. Se, mikä meitä kiinnostaa eniten Marxissa, on kapitalismin analyysi immanenttina systeeminä, joka ei lakkaa ylittämästä rajojaan ja joka saa ne aina uudelleen laajemmassa skaalassa, koska Pääoma itse on raja. Mille plateaux osoittaa moniin suuntiin, joista tässä kolme tärkeintä: ensinnäkin, yhteiskunta ei näytä meistä määrittyvän niinkään vastakkainasetteluiden kuin paon viivojen kautta, se pakenee kaikkialle, ja on hyvin kiinnostavaa yrittää seurata jollakin tietyllä hetkellä piirtyviä paon viivoja. Olkoon esimerkkinä nyky-Eurooppa: länsimaiset poliitikot ovat nähneet paljon vaivaa saadakseen sen aikaan, teknokraatit ovat nähneet paljon vaivaa yhtenäistääkseen hallintoja ja sääntöjä. Mutta ensinnäkin se, mikä voi yllättää, ovat purkaukset, joita saattaa olla tulossa nuorten ja naisten parista johtuen yksinkertaisesta rajojen laajentumisesta (joka ei ole teknokratisoitavissa). Toisekseen on miltei huvittavaa todeta, että tuollainen Eurooppa on jo täysin ohitettu idästä tulleiden liikkeiden myötä, ennen kuin se ehti alkaakaan. Nämä ovat todellisia paon viivoja. Mille plateaux'ssa on myös toinen suunta, joka ei rakennu pelkästään paon viivojen ajattelulle vastakkainasetteluiden sijaan, vaan vähemmistöille pikemmin kuin luokille. Viimein, kolmas suunta, joka muodostuu "sotakoneiden" aseman etsimisestä, sotakoneiden, jotka eivät lainkaan määrity sodan kautta vaan tietyn miehitystavan kautta, aika-tilojen täyttämisen tai uusien aika-tilojen keksimisen kautta: vallankumoukselliset liikkeet (ei ajatella riittävästi esimerkiksi sitä, kuinka PLO:n täytyi keksiä aika-tila arabimaailmassa), mutta myös taiteelliset liikkeet ovat sotakoneita.

Sanot, ettei kaikki tämä ole vailla traagisen tai melankolista sävyä. Luulen tietäväni miksi. Minuun tekivät voimakkaan vaikutuksen Primo Levin sivut, joissa hän selittää, että natsileirit toivat meille näkyviin "ihmisenä olemisen häpeän". Hänen mukaansa emme kaikki ole vastuullisia natsismista, kuten meidät yritetään saada ajattelemaan, vaan natsismi on häpäissyt meidät: jopa leireiltä hengissä selvinneiden on täytynyt tehdä kompromisseja, vaikka vain selvitäkseen hengissä. Häpeä siitä, että oli ihmisiä, joista tuli natseja, häpeä siitä, ettei osattu tai voitu estää sitä, häpeä siitä, että jouduttiin tekemään kompromisseja, tätä kaikkea Primo Levi kutsuu "harmaaksi alueeksi". Häpeän ihmisenä olemisesta tunnemme myös täysin naurettavissa tilanteissa: ajattelun liiallisen suureellisuuden edessä, tv:n viihdeohjelman edessä, ministerin puheen edessä, "iloisten veikkojen" juttujen edessä. Se on yksi filosofian voimakkaimmista motiiveista, mikä tekee siitä väistämättä poliittista filosofiaa. Kapitalismissa ei ole kuin yksi universaali asia, ja se on markkinat. Universaalia valtiota ei ole olemassa juuri siksi, että on olemassa universaalit markkinat, joiden keskuksia valtiot ja pörssit ovat. Mutta markkinat eivät ole yleistäviä, yhtenäistäviä, ne ovat mielikuvituksellista rikkauden ja murheiden luomista. Kiinnostus ihmisoikeuksia kohtaan ei saa meitä siunaamaan vapaan kapitalismin "iloja", joiden olennainen osa ihmisoikeudet ovat. Ei ole olemassa sellaista demokraattista valtiota, joka ei olisi kompromissi aivan tämän inhimillisten murheiden tuottamisen sydämessä. Häpeä, se ettei meillä ole mitään varmaa keinoa suojella - ja vielä suuremmalla syyllä - synnyttää muutoksia, koskee meitä itseämme. Millaiseksi ryhmä tulee muodostumaan, miten se tulee jäämään historiaan, aiheuttaa loputtomasti "huolta". Emme enää laadi kuvaa proletaarista, jolle riitti tietoiseksi tuleminen.

- Kuinka pakeneva muutos voi olla voimakasta? Kuinka vastarinnasta voi tulla kansannousu? Teoksiasi lukiessani olen aina epäileväinen sen suhteen, miten vastata tällaisiin kysymyksiin, vaikka niistä löytyykin aina impulssi, joka pakottaa minut muotoilemaan teoreettisesti ja käytännöllisesti uudelleen tällaiset kysymykset. Ja kuitenkin, kun luen kirjoituksiasi mielikuvituksesta tai Spinozan yleisistä käsitteistä, tai kun seuraan L'image-temps'ista kuvaustasi vallankumouksellisen elokuvan kehittymisestä kolmannen maailman maissa, ja kun ymmärrän kanssasi siirtymän kuvasta kuvitteluun, politiikan käytäntöön, tunnen melkein löytäneeni vastauksen... Vai erehdynkö? Onko siis olemassa tapa, jolla sorrettujen vastarinta voisi muuttua toimivaksi ja sietämätön tulla lopullisesti syrjäytetyksi? Onko olemassa tapa, jolla singulariteettien ja atomien massa, jota me kaikki olemme, voisi näyttäytyä rakentavana voimana, vai pitäisikö päinvastoin hyväksyä juridinen paradoksi, jonka mukaan rakentavaa voimaa ei voida määritellä kuin valtarakenteen kautta?

Vähemmistöt ja enemmistöt eivät eroa toisistaan määrällisesti. Vähemmistö voi olla lukumäärältään suurempi kuin enemmistö. Se, mikä määrittelee enemmistön, on malli, johon on sopeuduttava: esimerkiksi eurooppalainen keski-ikäinen kaupungissa asuva mies... Kun taas vähemmistöllä ei ole mallia, se on muutos, prosessi. Voidaan sanoa, että kukaan ei ole enemmistö. Jokainen on jostain näkökulmasta mukana pakenevassa muutoksessa, joka voi johdattaa tuntemattomille teille, jos siihen vain heittäytyy. Vähemmistö luo itselleen malleja silloin, kun se haluaa tulla enemmistöksi, tämä on epäilemättä väistämätöntä sen selviytymisen ja pelastumisen kannalta (esimerkiksi muodostaa valtio, olla tunnustettu, määritellä omat oikeudet). Mutta sen valta tulee siitä, mitä se on osannut luoda ja mikä tiettyyn rajaan asti siirtyy malliin, mutta ei riipu siitä. Kansa on aina luova vähemmistö, ja sellaisena se pysyy, vaikka se valloittaisi enemmistön: nämä kaksi asiaa voivat esiintyä yhtä aikaa, koska niitä ei eletä samalla tasolla. Suurimmat taiteilijat (eivät suinkaan suosituimmat taiteilijat) vetoavat kansaan, ja huomaavat että "kansa puuttuu": Mallarmé, Rimbaud, Klee, Berg. Elokuvassa Straubit. Taiteilija ei muuta voi kuin vedota kansaan, se että he tarvitsevat sitä, on heidän työnsä ytimessä, he eivät luo kansaa eivätkä he voi sitä tehdä. Taide vastustaa; se vastustaa kuolemaa, orjuutta, halpamaisuutta, häpeää. Mutta kansa ei voi huolehtia taiteesta. Kuinka kansa luodaan, mistä kauheista kärsimyksistä? Kun kansa luo itsensä, se tekee sen omilla keinoillaan, mutta tavalla, joka löytää taiteen (Garel sanoo, että Louvren museon sisällä on joukko kauheita kärsimyksiä), tai tavalla, jossa taide löytää sen, mitä siltä puuttuu. Utopia ei ole hyvä käsite: kansalla ja taiteella on pikemminkin yhteinen fabulointi. Bergsonilainen fabuloinnin käsite pitäisi ottaa uudelleen käyttöön, ja sille pitäisi antaa poliittinen merkitys.

- Kirjassanne Foucault'sta ja sittemmin myös l'I.N.A.:n (Institut National de l'Audiovisuel) televisiohaastattelussa ehdotatte, että syvennyttäisiin tutkimaan vallan kolmea käytäntöä: Suvereenia, Kuria ja ennen kaikkea nykyään hegemoniseksi tulossa olevaa Kontrollia "kommunikaatiossa". Yhtäältä, viimeisin skenaario viittaa täydellisimpään hallinnan muotoon, joka koskettaa myös puhetta ja mielikuvitusta, mutta toisaalta, koskaan aiemmin ihmiset, vähemmistöt ja singulaarisuudet eivät ole olleet potentiaalisesti niin kykeneviä ottamaan itselleen puheoikeutta ja sen avulla suurempaa vapautta kuin nykyään. Grundrissen marxilaisessa utopiassa kommunismi hahmottuu nimenomaan vapaiden yksilöiden samantasoisena organisaationa sille edellytykset takaavalla teknisellä pohjalla. Onko kommunismi vielä ajateltavissa? Onko se kommunikaation yhteiskunnassa vähemmän utopistinen kuin ennen?

On varmaa, että astumme "kontrolliyhteiskuntiin", jotka eivät enää ole tarkkaan ottaen kurinpidollisia. Foucault'a pidetään usein kuriyhteiskuntien ja niiden pääasiallisen tekniikan, sisään sulkemisen, ajattelijana (ei vain sairaala ja vankila, vaan myös koulu, tehdas, kasarmi). Mutta itse asiassa hän on yksi ensimmäisistä, jotka ovat sanoneet, että olemme etääntymässä kuriyhteiskunnista, että emme enää ole niissä. Siirrymme kontrolliyhteiskuntiin, jotka eivät enää toimi sulkemalla sisään, vaan jatkuvan kontrollin ja välittömän kommunikoinnin avulla. Burroughs aloitti tämän analysoimisen. Tietenkin puhutaan yhä vankilasta, koulusta ja sairaalasta, mutta nämä instituutiot ovat kriisissä. Ne ovat kriisissä juuri siksi, koska ne taistelevat jälkijoukoissa. Ne korvataan umpimähkään uudenlaisilla sanktioilla, uudenlaisella koulutuksella ja uudenlaisella terveydenhoidolla. Avohoito, kotisairaanhoito jne., tulivat jo kauan sitten. On ennustettavissa, että koulutus tulee olemaan yhä vähemmän suljettu ympäristö, joka erottuu toisesta suljetusta, ammatillisesta ympäristöstä, sillä molemmat tulevat katoamaan, ja ne korvataan kauhealla jatkuvalla kasvatuksella, työläis-koululaisen tai toimihenkilö-opiskelijan jatkuvalla kontrollilla. Meidät yritetään saada uskomaan koulu-uudistukseen vaikka kyse on likvidoinnista. Kontrollin valtakunnassa mitään ei koskaan saateta loppuun. Itse analysoit kauan sitten työn muuttumista Italiassa sekä osa-aika- ja etätyön muotoja (tuotteiden kierron ja jakelun uusia muotoja) tavalla, joka on myöhemmin osoittautunut todeksi. Jokaista yhteiskuntatyyppiä varten voidaan epäilemättä löytää jonkin tyyppinen kone: yksinkertainen ja dynaaminen kone suvereniteettiyhteiskunnille, energiakone kuriyhteiskunnille ja kyberneettinen ja tietokone kontrolliyhteiskunnille. Mutta koneet eivät selitä mitään, sen sijaan täytyy analysoida kollektiivisia sommitelmia, joista koneet ovat vain yksi puoli. Verrattuna tuleviin avoimien ympäristöjen jatkuvan kontrollin muotoihin kaikista ankarimmatkin sisään telkeämiset tulevat luultavasti näyttäytymään meille miellyttävänä ja hyväntahtoisena menneisyytenä. "Kommunikaation universaalien" tutkimisen pitäisi saada meidät vapisemaan. On totta, että jo ennen kuin kontrolliyhteiskunnat ovat todella organisoituneet, myös erilaiset rikollisuuden tai vastarinnan muodot (kaksi erilaista tapausta) tulevat nousemaan esiin. Esimerkiksi piraatit ja tietokonevirukset tulevat korvaamaan lakot ja sen, mitä 1800-luvulla kutsuttiin "sabotaasiksi" (puukenkää koneelle). Kysyit, eivätkö kontrolli- tai kommunikaatioyhteiskunnat saa aikaan vastustuksen muotoja, jotka voivat antaa uudelleen mahdollisuuden kommunismille, joka ymmärretään "vapaiden yksilöiden samantasoiseksi organisaatioksi". En tiedä, ehkä. Mutta ei siinä mielessä, että vähemmistöt saisivat sananvallan. Ehkä puhe ja kommunikaatio ovat mätiä. Raha on kokonaan lävistänyt ne: ei sattumalta vaan luonnostaan. Tarvitaan puheen suunnan muutosta. Luominen on aina ollut eri asia kuin kommunikaatio. Olisi ehkä tärkeää luoda ei-kommunikaation tyhjiöitä, katkaisimia, päästäksemme pakoon kontrollilta.

- Vaikuttaa siltä, että Foucault'ssa ja Le plissä subjektivaation prosesseihin kiinnitetään enemmän huomiota kuin tietyissä muissa teoksissasi. Subjekti on sisäpuolen ja ulkopuolen välisen jatkuvan liikkeen raja. Millaiset ovat tällaisen subjektikäsityksen poliittiset seuraukset? Jos subjektia ei voida palauttaa kansalaisuuden ulkoisuuteen, voiko se asettaa tämän ulkoisuuden vallassa ja elämässä? Voiko se mahdollistaa uudenlaisen militantin pragmatiikan, joka on yhtä aikaa armeliaisuutta (pietas) maailmaa kohtaan ja hyvin radikaalia rakentamista? Millaisella politiikalla pitkittää tapahtuman ja subjektiviteetin loistoa historiassa? Kuinka ajatella yhteisöä, joka on vailla perustaa mutta voimallinen, vailla totaalisuutta mutta - kuten Spinozalla - absoluuttinen?

Voidaan itse asiassa puhua subjektivaation prosessista, kun mietitään niitä erilaisia tapoja, joilla yksilöt tai ryhmät rakentuvat subjekteina: sellaisissa prosesseissa merkittävää on se, miten ne muotoutuessaan pakenevat samalla kertaa valmiita tietoja ja hallitsevia valtoja. Vaikka ne myöhemmin siittäisivätkin uusia valtoja tai asettaisivat uusia tietoja. Mutta tuolla hetkellä niissä on epäilemättä kapinallista spontaanisuutta. Ei mitään paluuta "subjektiin", eli velvollisuudella, vallalla ja tiedolla varustettuun tahoon. Pikemmin kuin subjektivaation prosessista, olisi ehkä parempi puhua uuden tyyppisistä tapahtumista: tapahtumista, jotka eivät selity niitä aiheuttavilla asiaintiloilla, tai asiaintiloilla, joihin ne johtavat. Ne nousevat hetkeksi, ja juuri tämä hetki on tärkeä, se on mahdollisuus, johon on tartuttava. Pitäisi puhua yksinkertaisesti vain aivoista: juuri aivot ovat Sisäpuolen ja Ulkopuolen välisen jatkuvan liikkeen raja, kalvo noiden kahden välillä. Uudet haarautumat aivoissa, uudet tavat ajatella, eivät selity mikrokirurgialla, vaan päinvastoin tieteen täytyy ponnistella paljastaakseen, mitä aivoissa on voinut tapahtua, kun aletaan ajatella näin tai noin. Subjektivaatio, tapahtuma tai aivot, minusta ne kaikki näyttävät vähän samalta asialta. Eniten meiltä puuttuu luottamusta maailmaan; olemme kokonaan kadottaneet maailman, se on viety meiltä pois. Maailmaan luottaminen on myös tapahtumien synnyttämistä, vaikka pienienkin, tapahtumien, jotka pakenevat kontrollia. Tai se on uusien aika-tilojen luomista, olivat ne pinnaltaan ja määrältään kuinka pieniä hyvänsä. Sitä kutsut sanalla pietas. Vastarinnan kyky, tai päinvastoin alistuminen kontrolliin, arvioidaan jokaisen yrityksen tasolla. Tarvitsemme yhtä aikaa sekä luovuutta että kansaa.


Julkaistu alun perin:
Futur antérieur, nro 1, kevät 1990, keskustelu Toni Negrin kanssa.

Teksti on käännetty Gilles Deleuzen haastatteluja sisältävästä teoksesta Pourparlers. Julkaisija: Les editions de minuit. Collection "Reprise".