Mielivalta

Modernin yhteiskunnan organisoinnin kaksi olennaista poliittista kysymystä olivat työvoiman organisointi ja kontrollointi erityisissä tiloissa kuten tehtaissa, kouluissa, toimistoissa, vankiloissa ja sairaaloissa (kurivalta) sekä työvoiman suojelu ja hallinta hyvinvointivaltiossa (biopolitiikka).

Tänään työvoima on kuitenkin irrottautunut yhä enemmän sen tilallisista, fyysisistä ja biologisista koordinaateista ja muuttunut yhä enemmän "henkiseksi kategoriaksi".¹ Ihmiseläimen yleiset lajitekijät - ymmärrys, kielellis-vuorovaikutukselliset kyvyt, siis ne tekijät jotka tekevät ihmisistä "ihmisiä" - ovat korvanneet välittömän työn ja koneet arvonmuodostuksen ytimessä: postfordistisessa tuotannossa töissä ovat ihmisen yleiset lajiominaisuudet.² Tällaisella työvoimalla ei ole täsmällisiä tilallisia ja ajallisia koordinaatteja. Pikemminkin se liikkuu ajassa ja ylittää kaikki tilalliset hierarkiat ja rajat. Sitä on toisin sanoen mahdotonta organisoida ja kontrolloida sen paikan kautta johon se kuuluu, niiden tehtävien kautta joita se kulloinkin tekee tai pelkkien biologisten elämänprosessien tasolla. On kyse siitä ihmiselämän puolesta - tai ajasta - joka estää kaikkea olemasta välittömästi annettua ja jonka takia emme pelkisty tiettyyn tilalliseen olemassaoloomme tai sijaintiimme ajan kronologisella jatkumolla: vaikka istut siinä tällä hetkellä lukemassa tätä juttua, et mitenkään pelkisty tähän paikkaan, tähän hetkeen tai tähän tekoon.

Paolo Virnon mukaan ikivanhat erottelut talouden ja politiikan, poiesiksen ja praxiksen välillä alkavat hajota sillä hetkellä, jolloin inhimillisyyden yleiset ehdot menettävät niiden yksityisen ja näkymättömän taustaluonteensa ja astuvat suoraan tuotantoon ja politiikkaan ja joutuvat siten yleisen organisoinnin kohteeksi.

Tätä muutosta voi ehkä parhaiten käsitteellistää muutoksena reaaliabstraktion luonteessa. Marxille esimerkiksi raha tai työvoiman osto- ja myyntitapahtuma on reaaliabstraktio: se tekee reaaliseksi pelkän abstraktin ajatuksen (ekvivalenssista). Aktuaalinen tai empiirinen toimenpide ilmaisee ja tekee todelliseksi pelkän ajatuksen rakenteen. Sillä on vain ajatuksen arvo ja validiteetti. Tätä on reaaliabstraktio: ajatus tulemassa reaaliseksi asiaksi.

Postfordistisessa tuotannossa kyse ei enää ole kuitenkaan siitä, että jollain empiirisellä tosiseikalla tai tietyllä toimenpiteellä olisi abstraktin ajatuksen arvo ja validiteetti. Pikemminkin nyt ajatuksillamme ja ajattelullamme on sellaisenaan arvo, joka aikaisemmin luonnehti aktuaalisia tai materiaalisia asioita - vailla mitään välitystä tai ruumiillista muotoa (arvomuotoa). Kun ihmisen ymmärryksestä ja kokonaispersoonallisuudesta tulee työväline, ajatuksemme, tietomme, tai ymmärryksemme yleensä ja yleiset inhimilliset kykymme (kyky kommunikoida, kyky abstraktioon ja itsetoteutukseen) tai "työ subjektiviteettina" ovat itsessään välittömästi - ilman mitään välitystä tai inkarnaatiota tavaraksi - tuottavia ja reaalisia. Ei enää abstrakti tulossa reaaliseksi ruumiillistuen tavarassa, tehdyssä työssä, merkityksessä tai yhteisessä tehtävässä, vaan ideaali sellaiseen reaalisena, lihana. Ei enää abstrakti ja aktuaalinen, vaan ideaali ja reaalinen. Asian voisi ajatella myös niin, että kyse ei ehkä enää ole niinkään reaaliabstraktioista vaan ideaalireaaleista, lihallisista ajatuksista.

Ymmärtääksemme tätä "henkisen työvoiman" lihallisuutta meidän on luovuttava vanhoista jaotteluista ruumiillisen ja henkisen välillä. Niiden sijaan tarvitsemme käsitteitä, joilla ajatella kielen ja hengen aineellisuutta. Juuri tämä potentiaalisuuden tuleminen lihaksi on se, mikä jäsentää kokemustamme tänään: voimme kokea samanaikaisesti mahdollisuuksiemme rajattomuuden ja kaikkien syiden turhuuden. Voimme kokea ensi kertaa mitä on olla ihminen, ilman mitään tehtävää ja täysin avoimena tulevaisuuteen: voimme katsoa kykyämme voida mitä tahansa suoraan silmiin. Tämä kokemus tekee meistä levottomia, ikävystyneitä ja kodittomia. Mutta myös voimakkaita.

Minusta vaikuttaa siltä, että vain teoria inhimillisten ominaisuuksiemme astumisesta välittömän kokemuksemme piiriin, talouteen ja politiikkaan, voi selittää muutosta organisoinnin ja kontrollin muodoissa, joita kohtaamme tänään (terrorismin vastainen sota, yliopistojen uudet ohjausjärjestelmät jne). Kontrollin uudet muodottomat "muodot" tai institutionaalittomat "instituutiot" syntyvät juuri modernin vallan institutionaalisten muotojen riittämättömyydestä ja kyvyttömyydestä niiden kohdatessa epävarmoja ja epämääräisiä, levottomia ja luokittelemattomia ihmisiä: ihmisiä joiden toimintaa ei määritä se yhteisö johon he kuuluvat, se tehtävä jota he suorittavat, tai mikään tila, erityinen identiteetti tai instituutio. Toisin sanoen, kun valta joutuu vastatusten ihmisten kanssa pelkkinä levottomina ihmisinä (ilman mitään tehtävää tai päämäärää), jotka kykenevät mihin tahansa ja joilta voidaan odottaa mitä tahansa. Henkinen työvoima yhteiskuntiemme uutena tilattomana ja rajattomana subjektina tarkoittaa muutosta modernin yhteiskunnan organisoinnin ja hallinnan kannalta.

Jos teollisten yhteiskuntien työvoima oli materiaalista siinä mielessä, että se määriteltiin kykynä sanoa ja tehdä jotakin erityistä tai kuulua johonkin erityiseen paikkaan tai yhteisöön ja sitä voitiin organisoida tämän erityisen merkityksen, teon, paikan tai yhteisön kautta, niin henkinen työvoima on jotakin epämääräistä ja liikkuvaa, näkymätöntä ja ilman erityistä paikkaa tai yhteisöä. Voisi sanoa, että tämä levoton työvoima liikkuu "hengen" eikä "aineen" tasolla, sitä ei määritä tila vaan aika. Se "on" vain ajassa, jossa ei ole selkeitä rajoja sille mikä oli ennen ja mikä jälkeen ja jossa selkeästi rajatut ja erottuvat teot ja paikat hämärtyvät: "juuri tämä epämääräisyys on aikaa".³ Sen aikaa, että jotain syntyy ja tapahtuu.

Juuri tässä "aika-elämässä" tai "mielen elämässä" vanhat instituutiot kohtaavat rajansa kohdistuessaan vain ihmis-ruumiiseen tai väestön biologiseen elämään ja kontrollin uudet muodot näkevät mahdollisuuksia - nimenomaan mahdollisuuksia, sillä työvoiman organisoinnista henkisenä kategoriana ajassa on kyse juuri ajattelun ja toiminnan mahdollisuuksien kontrollista ja ennalta-asettamisesta.

Syntymässä olevia uusia organisoinnin ja kontrollin muotoja voisi ehkä täsmällisimmin kutsua mielivallaksi.

Ensinnäkin, toisin kuin biovalta, jonka tehtävänä oli ihmisruumiin hallinta ja käyttö tilassa (kurivalta) tai joka kohdistui yleisten elämänprosessien kuten kuoleman, syntymän, terveyden ja sairauden, mutta myös esimerkiksi työttömyyden koskettaman ihmismassan hallintaan (biopolitiikka), organisoinnin ja kontrollin uudet muodot eivät enää niinkään kohdistu ihmisen tai väestön fyysiseen ja biologiseen elämään. Elämä, joka on nyt organisoinnin kohteena ei ole niinkään ihmisen orgaaninen bio-elämä, vaan pikemminkin ei-orgaaninen tai orgaaniton elämä, jossa ei ole mitään ulkoisia elimiä tai vitaalisia toimintoja joiden kautta sitä voitaisiin hallita: toisiinsa pelkistymättömien kokemusten moneutta ei voi organisoida yksittäisten ruumiiden ja väestön biologisen elämän kautta.

Jos kuri käsitteli ruumis-ihmistä ja erityisiä tekoja suljetussa tilassa ja biopolitiikka laji-ihmistä avoimessa tilassa (jonka rajan muodosti valtio) ja sikäli molemmat pyrkivät organisoimaan aikaa ennen muuta tilan kautta, mielivalta ei enää kohdistu ihmisväestöön tai yksittäiseen ruumiiseen ja sen erityisiin tekoihin, vaan pikemminkin ihmiseen yleensä, siis ihmisenä olemisen ja toimimisen yleisiin edellytyksiin tai elämään, joka on tavallaan irronnut erityisistä ihmisruumiista ja ihmisväestöstä. Tämä elämä ei ole aktuaalista elämää tilassa, vaan erityisistä tiloista ja muodoista riippumatonta elämä-aikaa, sitä aikaa jonka takia emme pelkisty tilallisiin ehtoihimme. Toisin sanoen, emme ole nyt tekemisissä "bioelämään" kohdistuvan vallan, vaan "mielen elämään" kohdistuvan vallan kanssa.⁴ Mielivalta ei toimi organisoimalla erityistä fyysistä ja tilallista toimintaa tai biologisia rajoja (ruumiin tapojen organisointi, bioelämän kontrolli) vaan luomalla mielialoja, odotuksia ja oikeaa asennetta (mielen tapojen organisointi). Henkisen työvoiman kontrollointi on mahdollista vain inhimillisen toiminnan ja kommunikaation yleisten edellytysten organisoinnin kautta: sitä ei voi organisoida sen suoritusten tai tuotteiden tasolla, vaan sen mahdollisuuksien ja edellytysten tasolla. Vain näin päästään työvoiman välittömään kontrolliin.

Tämä organisoinnin organisointi ei toimi erityisiä tekoja kontrolloimalla tai pakottamisen avulla, vaan ahdistuksen ja riittämättömyyden tasolla. Ei eristämällä tilassa tai vaatimalla kuuliaisuutta määräyksille (suurimpana pelkona niiden rikkominen), vaan asettamalla odotuksia, luomalla mielialaa ja vuorovaikutuksen ja yhteistyön malleja ja standardeja: nykyaikainen tuotanto on etiikan tuottamista, ihmisen itseilmaisua ohjaavan "toisen luonnon" tuottamista (tapojen ja tottumuksen tuottamista, joita noudatamme kuin "toisena luontonamme"). Se on ainoa tapa organisoida ja kontrolloida työvoimaa "henkisenä kategoriana" so. ei sen aktuaalisten tekojen tai tuotteiden vaan sen elämän potentiaalisuuden ja mahdollisuuksien tasolla.

Tätä mielivallan logiikkaa Jussi Vähämäki on analysoinut "itsestäänselvyyksien" tuottamisena.⁵ Itsestäänselvyyksien (etiikan) tuotanto tarkoittaa juuri toiminnan, ajattelun ja yhteistyön edellytysten organisoimista ja ennalta-asettamista. Itsestään selvästä, jota klassisessa retoriikassa kutsuttiin topoi koinoiksi, on turha alkaa väittelemään, sillä ei ole mitään erityistä merkitystä ja se ei välitä mitään informaatiota, sitä ei voi kiistää, sen voi vain hyväksyä ja sitä voi vain seurata, toistaa ja noudattaa ikään kuin huomaamattaan. Nämä "yhteiset paikat" ovat kaiken toiminnan ja vuorovaikutuksen lähtökohtia ja edellytyksiä. Ne ovat eräänlaisia muistin tai mielen organisaation välineitä; juuri siksi Aristoteles kutsuu niitä "paikoiksi", sillä asian tai ihmisen muistamiseen riittää sen paikan muistaminen, josta tämän löydämme ja johon tämä kuuluu: paikka on ajatusten yhdistämisen väline, jota ilman sotkeutuisimme muistimme sokkeloihin. Mielivallan aikakaudella näistä kaiken ajattelun ja toiminnan lähtökohdista tulee ennalta asetettuja "tuotteita" ja "päämääriä", jotka toimivat johtamisen välineinä. Ne muodostavat mielivallan kieliopin, joka on immanenttia itse mielen elämälle, ja tarjoaa tien muistin ja mielen elämän kontrollointiin.

Mutta uusia organisoinnin ja kontrollin muotoja voi kutsua mielivallaksi myös toisesta syystä. Kun moderni (bio)valta sai aina järkensä ja oikeutuksensa määrätyltä instituutiolta ja sen tehtävältä (tehdas tuottaa, sairaala hoitaa sairaita, yliopisto tekee tutkimusta, armeija hoitaa sodan, valtio suojelee työvoimaa), kontrollin uudet muodot välttävät kiinnittymästä mihinkään erityiseen instituutioon tai sen tehtävään, joka asettaisi niille rajoja ja sitoisi ja hidastaisi niitä. Mielivallalla ei ole mitään pysyvää ulkoista järkeä tai perustaa kuten lakia, normia tai tehtävää, jonka piirissä se toimisi. Vain näin se voi levittäytyä koko yhteiskuntaan. Mielivalta toimii ilman institutionaalista legitimaatiota tai sen logiikka ja perusteet vaihtelevat päivästä toiseen (tänään laki, huomenna yleinen mielipide, ylihuomenna kansainvälisten julkaisujen määrä, seuraavalla viikolla moraali): se on valtaa ilman logosta, siis mielivaltaa tai pelkkää valtaa, ilman mitään pysyvää suhdetta lakiin, normiin tai johonkin tehtävään.⁶ Sen suhde jokaiseen erityiseen syyhyn, tehtävään ja merkitykseen on arbitraarinen.⁷

Siinä missä moderni (bio)valta saa aina oikeutuksensa keinona johonkin päämäärään, mielivallan mielivaltaisuus tarkoittaa sitä, että se ei koskaan ole yksinkertaisesti keino päämäärään. Toisin sanoen mielivallan mielivaltaisuus ei tule ymmärrettäväksi lähestymällä sitä suhteessa tarkoituksiin joihin se keinona pyrkii, vaan mielivaltaisuus tarkoittaa valtaa pelkkänä valtana, valtana vailla syitä ja päämääriä. Mielivallan analyysin kohdalla ei siten voi olla kyse vain päämääristä tai tarkoitusperien tunnistamisesta, vaan sellaisen vallan yksilöimisestä, joka ei ole joko oikeutettu tai oikeuttamaton keino tähän tai tuohon päämäärään mutta joka ei ole suhteessa päämääriin lainkaan, "vaan toimii jollakin toisella tavoin".⁸

Mielivallan mielivaltaisuus ei siis johdu sen jostain sisäisestä ominaisuudesta, joka erottaisi sen esimerkiksi modernista biovallasta, siis keinoista joilla on aina päämäärä, joku institutionaalinen konteksti tai oikeutus (joltain instituutiolta järkensä, legitimiteettinsä saavista keinoista), vaan sen arbitraarisesta suhteesta näihin. Mielivallan käsite avaa meille näin sen yhteyden, joka kelluvalla valuutalla tai kelluvalla merkitsijällä (joka on ehdottomasti 1900-luvun ihmistieteiden johtava periaate, eikä suinkaan vain taloustieteessä) - toisin sanoen, jolloin usko merkkiin (tai mihinkään toiminnan ulkopuoliseen syyhyn toimintaa määräävänä, toimintaa ohjaavana ja sitä kontrolloivana) on menetetty⁹ - on inhimillisyyden yleisiin edellytyksiin taloudellisen arvonmuodostuksen instrumentteina eli siis siihen, että arvoa ja rikkautta tuotetaan modaliteeteissa, jotka eivät enää ole ajateltavissa ja ymmärrettävissä modernin talouden käsittein. "Tietotalous" on kapitalismin jatkumista ilman perusteita, ja mielivalta sen looginen organisaatiomuoto.

Mutta kuinka mielivalta voi toimia ja selvitä ja jatkua ilman mitään laillista tai institutionaalista oikeutusta ja tehtävää¹⁰? Kirjassaan Stato di eccezione Agamben ei oikeastaan pääse tämän kysymyksen esittämistä pidemmälle. Sen sijaan itsestäänselvyyden käsite antaa meille avaimia myös tämän "jollakin toisella tavalla" toimimisen suhteen. Palataan siis hetkeksi itsestäänselvyyden ja pelkän vallan väliseen yhteyteen. Hyväksyessämme itsestäänselvyyden, hyväksymme sen niin sanotusti sellaisenaan, kuin jo sanotun tai tiedetyn toistona, joka ei tuo keskusteluun mitään uutta tai kerro meille mitään.¹¹ Tai täsmällisemmin, hyväksymme itsestäänselvyyden lausujan, emme siksi mitä hän sanoo, vaan siksi mitä hän on: hyväksymme siis henkilön sellaisenaan. Tämä voima saada läpi sisällyksetön "sanoma", joka ei siis viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella, määrittää auktoriteetin: sisällyksetön "sanoma" on puhdas käsky, siitä ei voi keskustella, sitä voi vain seurata ja noudattaa. Se ei sano mitään, se ei kerro mitään, se pelkästään käskee ja vaatii ottamistaan vastaan sellaisenaan. Itsestäänselvyydellä on siis puhtaan käskyn rakenne, jossa keino irtoaa päämäärästä ja joka on näin suhteessa vain omaan välineellisyyteensä. Puhdas käsky on kuin pelkkä näyttäytyminen, jossa sana irtoaa asiasta ja kumoaa ajatuksen kielen referentiaalisuudesta: se katkaisee päämäärän, syyn tai erityisen merkityksen ja toimenpiteen yhdyssiteen ja sikäli se ei toteuta jotain tai sano mitään vaan pelkästään näyttäytyy ja toimii: se ei voi sanoa mitään tai tehdä muuta kuin näyttäytyä.

Juuri kuten pelkkä kieli on sitä, joka ei ole instrumentti kommunikaatiota varten vaan joka kommunikoi itsensä sellaisenaan (pelkkä kommunikatiivisuus), samoin mielivalta tai pelkkä valta on puhdasta käskyä, joka ei viittaa mihinkään itsensä ulkopuolella (joka ei ole keinojen suhteessa päämäärään, vaan vain suhteessa omaan välineellisyyteensä) ja jota ei voi muuta kuin seurata. Se ennaltaorganisoi ja -ohjaa toimintaa ja ajatteluja asettamalla toiminnan ja ajattelun edellytyksiä, joita ei voi muuta kuin seurata.

Mutta jos mielivallan toiminta ei perustu syille tai informaation ja merkityssisällön välittämiselle, mille se perustuu? Mitä on organisoituminen ilman yhteistä asiaa, vuorovaikutus ilman merkityksiä? Tämä kysymys vie meidät äärimmäisen jännittävän aiheen äärelle, sillä siitä mihin informaatio, merkityksellinen toiminta ja järkisyyt loppuvat, alkaa jäljittely. Jäljittely on yhdistymistä merkityksen ja erityisen yhteisen asian tuolla puolen. Se on vuorovaikutusta ja kommunikaatiota ilman erityistä syytä, tai vuorovaikutusta ja kommunikaatiota informaatiovajeessa (kuten investointikäyttäytymisen tutkijat ovat osoittaneet: kollektiivisen mielipiteen tai ns. markkinasentimentin toiminnassa ei ole niinkään oleellista se mitä kommunikoidaan, siis jokin informaatiosisältö, vaan kommunikaatioon osallistuminen ja se miten se mitä "muut" pitävät viisaana investointipäätöksenä kommunikoidaan, siis kommunikaatio itsessään). Jäljittelyssä ei ole kyse mistään erityisen informaation kommunikoinnista tai merkityksellisestä vuorovaikutuksesta, vaan kommunikaatiosta ja vuorovaikutuksesta niiden puuttuessa, kuten esimerkiksi silloin kun ihmiset ostavat osakkeita joita muutkin ostavat tietämättä täsmälleen miksi tai seuraten "sentimenttiä". He uskovat tai luottavat että toiset tietävät juuri kuten toiset luottavat että toiset tietävät. Tällä uskolla tai luottamuksella ei ole mitään positiivista sisältöä informaationa, vaan se perustuu pelkkiin odotuksiin siitä miten ihmiset yleensä ajattelevat ja käyttäytyvät. Eikä sentimenttiä voi kuin seurata (tai ainakaan ei ole kovin järkevää asettua vastustamaan sitä). "Informaatiovaje" pakottaa ihmiset navigoimaan ja toimimaan näiden kaikkein yleisimpien inhimillisten kykyjen, ajattelun ja toiminnan itsestäänselvyyksien varassa. Ontologian paljastuminen fenomenologisesti, siis lajiolemuksemme astuminen talouteen ja politiikkaan tarkoittaa juuri tätä. Määritelmä: Multitudo, moneus tai suomeksi ehkä täsmällisimmin väki, tarkoittaa käsitteenä tätä ihmisenä olemisen muotoa, jossa inhimillisyyden ontologinen ehto astuu välittömän kokemuksemme piiriin.¹²

Tämä tarkoittaa sitä, että voimme tavallaan ensimmäistä kertaa katsoa suoraan silmiin täälläoloamme potentiaalisina olentoina ilman mitään erityistä ympäristöä, ilman erityistä tehtävää tai funktiota, olentoina jotka voivat mitä tahansa ja joilta voi odottaa mitä tahansa: inhimillinen joustavuus, ihmisten kyky elää melkein missä tahansa ympäristössä, ei ole passiivinen vaan aktiivinen kyky.¹³ Ihminen ei ole reaktiviinen olento, joka vain vastaa ympäristönsä stimulukseen, vaan eläin joka pystyy muuttamaan kohtaloaan. Mielivalta organisoi ja alistaa tulevaisuudelle aina avointa ihmisluontoa (kykyä luoda merkityksiä ilman mitään syytä, kykyä luoda ja aloittaa uutta) tietyn historiallisen aikakauden valmiiden ja ennalta asetettujen tehtävien ja tavoitteiden palvelukseen. Mielivallan aika tarkoittaa tätä uusjakoa tai uusanastusta, joka kohdistuu ihmisen lajityypillisiin ominaisuuksiin, siis niihin ominaisuuksiin jotka tekevät meistä "ihmisiä". Jos halutaan jotain perusteita politiikalle, se on osallistuminen kamppailuun tämän muutoksen suunnasta. Panoksena tässä kamppailussa ei ole tämä tai tuo historiallinen fakta, tai tämä tai tuo vääryys, vaan muutoksen rakenne sellaisenaan. Eikä meillä ei ole nyt muita resursseja kuin tämä samainen kykymme voida mitä tahansa. Potentiaalisuuden kokemuksen hetkellä, jolloin koemme samanaikaisesti mahdollisuuksiemme rajattomuuden ja kaikkien syiden turhuuden, voimme paradoksaalisesti turvautua vain itseemme. Kun meillä ei ole mitään, voimme turvautua kaikkeen. Kun meidät on yllätetty, voimme yllättää vihollisemme (Sun-zi).

Viitteet

1. Ks. Jussi Vähämäki (2004) Controlling the Multitude. Ephemera. Theory and politics in organization 4 (3):233-245.
2. Juuri tästä kertoo Marxin kuuluisa "Fragmentti koneista" Vuosien 1857-1858 taloudellisissa käsikirjoituksissa eli ns. Grundrissessa (Heft VI-VII). Marx kirjoittaa materiaalisia esineitä tuottavan työn syrjäytymisestä rikkauden tuotannossa. Syynä tähän syrjäytymiseen on Marxin mukaan se, että abstrakti tieto ja ajattelu muuttuu välittömäksi tuotantovoimaksi: se syrjäyttää ositellun työn ja monotonisesti toistuvat työsuoritukset eli teollisuustyön ja työnjaolle perustuvan yhteiskunnan sen perinteisessä muodossa. Seuraus on, että "tuotannon ja rikkauden peruspilarina" ei enää olekaan ihmisen tekevä välitön työ (luonnonaineksen muokkaus, esineiden tuotanto) eikä edes työhön käytetty aika (työaika) vaan "yksilön yhteiskunnallinen kehitys", siis ihmisen yleisen tuotantovoiman ja ymmärryksen haltuunotto. Toisin sanoen, ihmisen olemassaolo pelkästään ihmisenä eikä enää jonkin erityisen tehtävän suorittajana astuu tuotannon perustaksi. Taloudessa, jossa rikkaus voi siis kasvaa ja lisääntyä suorittavasta työstä ja materiaalisesta tuotannosta riippumatta, työntekijä ei enää ole tuotantoprosessin päätekijä, tuottaja, vaan hän siirtyy itse tuotantoprosessin viereen, sen organisoijaksi ja säätelijäksi. Hänen tehtävänään ei ole enää niinkään jonkun erityisen tehtävän suorittaminen kuin yhteistyön ja vuorovaikutuksen muuntelu ja intensifioiminen. Tämä organisatorinen työ on luonteeltaan aineetonta työtä, jossa työntekijän henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ja henkilökohtaisella paneutumisella on usein keskeinen merkitys itse työsuorituksen kannalta. On mahdotonta sanoa mikä osa tällaisesta aineettomasta, esimerkiksi johtamis- tai tunnetyöstä (hoito- ja hoivatyöt) on tuotantoa, mikä vapaa-ajalla opitun ja mikä persoonallisuuden ilmentymää: ihmisen ymmärryksestä ja hänen kokonaispersoonallisuudestaan tulee työväline, joka ottaa kiinteän pääoman paikan ja tekee laitteiksi esineellistyneestä tiedosta marginaalista. Suhteessa aineettomaan työhön, välittömästi itse tuotantoprosessiin osallistuva työ on joustamatonta ja kallista eikä vaadi henkilökohtaista paneutumista. Siinä työsuoritukset ovat tekijästä erotettavissa, mitattavissa ja siirrettävissä. Kyse ei ole siitä, että välitön työ katoaisi. Päinvastoin, joidenkin laskelmien mukaan perinteisen teollisuustyöntekijöiden määrä maailman mitassa on jopa lisääntynyt - mutta arvonmuodostuksen kannalta siitä on tullut, Marxin sanoin, "säälittävä perusta".
3. Bergson Henri Oeuvres 1991, 1333. Paris. PUF.
4. Maurizio Lazzarato kutsuu tätä vallan muotoa noo-politiikaksi. Neologismi muodostuu kreikan sanasta nous, mieli (muisti), ymmärrys, ajatuskyky. Ks. Lazzarato (2004) Les Révolutions du Capitalisme: Un défi pour les altermondialistes. Paris: Empêcheurs de Penser en Rond / Le Seuil.
5. Jussi Vähämäki (2003) Kuhnurien kerho. Vanhan työn paheista uuden hyveiksi. Tutkijaliitto. Helsinki.
6. Tai: "kansainvälinen laki" (Kuwait 1991), "ihmisoikeudet" (Somalia 1993, Bosnia 1995, Kosovo 1999), "kestävä vapaus" ja "ääretön oikeus" (Afganistan 2001), "sota terrorismia vastaan" (Irak 2003). Ks. Alessandro Dal Lago (2005) La guerra-mondo. Conflittiglobali 2005:1.
7. Agamben kutsuu tätä anomian tilaksi, jossa väkivalta toimii ilman mitään juridista suojaa. On ymmärrettävä - ja tätä voisi pitää Agambenin oivalluksena kirjassa Stato di eccezione (Bollati Borighieri, Torino 2003) - että mielivaltaa ei voi lähestyä poikkeustilan käsitteen avulla. Ajatus poikkeustilasta, kuten esimerkiksi Carl Schmitt sen luonnostelee, on yritys pystyttää mielivallan suhde normiin tai lailliseen järjestykseen keinolla millä hyvänsä. Poikkeustila olettaa aina järjestyksen, jonka piirissä poikkeus saa legitimiteettinsä, se on aina yhteyden luomista siihen mihin ei ole yhteyttä: poikkeustila tarkoittaa, että "lain voima" pitää lain toiminnassa sen muodollisen lakkautuksen tuolla puolen. Päinvastoin, meidän tulisi pyrkiä katkaisemaan tämä suhde osoittamalla mielivallan mielivaltaisuus, eli se todellinen poikkeustila, jossa me elämme. Agambenin voi sanoa asettavan mielivallan mielivaltaisuuden osoittamisen nyt politiikan tärkeimmäksi tehtäväksi. Ne jotka haluavat kiistää tämän arbitraarisuuden ja palauttaa takaisin voimaan merkityksen ja todellisuuden suhdetta kontrolloivan säännön, haluavat pakottaa uskomaan merkin transsendenssiin ja tietyn tuotantomuodon epähistoriallisuuteen. He haluavat kieltää meidän kokemuksemme.
8. Walter Benjamin (1921) Zur Kritik der Gewalt. Kirjassa Tiedemann & Schweppenhäuser Gesammelte Schriften Vol II.
9. Juuri tämä uskon menetys erottaa mielivallan despotismista ja sille ominaisesta merkityksen ylikoodaamisesta (Deleuze G. & F. Guattari 1972 L'Anti-Oedipe. Les Editions de Minuit). Jälkikirjoituksessa kontrolliyhteiskuntiin (kirjassa Deleuze G., Tapahtuman filosofia. Tutkijaliitto, ilmestyy) Deleuze selittää muuttuneen "rahan käsityksen" selittävän parhaiten siirtymää kuriyhteiskunnista kontrolliyhteiskuntiin: kuriyhteiskunnat olivat aina yhteydessä lyötyihin rahoihin ja niihin sisältyvään ajatukseen kullasta kaikkia arvoja koodaavana ylikoodina, kun taas kontrolliyhteiskunnat perustuvat pelkkiin suhteisiin tai kelluviin valuuttakursseihin, jotka eivät merkitse mitään, vaan vain organisoivat valuuttojen liikkeitä.
10. Deleuze ja Guattari muotoilevat saman kysymyksen näin: "Miksi ihmiset taistelevat orjuuttamisensa puolesta niin itsepäisesti kuin se olisi heidän pelastuksensa?" (L'Anti-Oedipe, mt., 29.)
11. Ks. Jussi Vähämäki (2003) Kuhnurien kerho. Vanhan työn paheista uuden hyveiksi. Tutkijaliitto. Helsinki.
12. On ymmärrettävä, että missään tapauksessa multitudo ei ole "moninaisuus". Kuten Deleuze painotti useaan otteeseen, kyse ei ole adjektiivista tai attribuutista. Multitudo ei ole pantu kasaan monista tai liimattu yhteen erilaisista, se ei ole pluralismia eikä toleranssia, vaan voimaa joka löytää ykseytensä pelkästä muutoksesta. Kielitoimiston sanakirjan mukaan väki tarkoittaa epämääräistä tai epälukuista ihmisjoukkoa ("huone oli väkeä täynnä") sekä johonkin liittyvää persoonatonta voimaa ("metsän väki", "väellä ja voimalla", "väen vängällä" jne.). Väen astuminen tuotantoon tarkoittaa, että se ei enää tarvitse mitään välitystä toisen tavaran käyttöarvossa ollakseen tuottavaa tai saadakseen arvon. Väen astuminen politiikkaan tarkoittaa, että se ei enää tarvitse yhteistä asiaa tai tehtävää tai edustusta ollakseen poliittista.
13. Tutkimusasema General Intellect: Jussi Vähämäki (2005), Ihmisen ongelma. http://megafoni.kulma.net/index.php?art=255. Ks. myös Forme di vita 1:1 (2004): La natura humana.