2005-05-04

Monster
Enkeleitä, onko heitä?

Kalle Seppä

"Vappuaaton nuorisoproletariaatti, joka pakenee liittoja, työtä, valtiota ja vasemmistoa katsoen niiden kauhuja, on potentiaalinen enkelimäinen monsterimme, joka ei tarvitse muuta kuin siipiä ja miekkaa."

Kaksi prekariaattia

Prekariaatteja on kaksi. Yksi kaipaa vakituisen työpaikan tuomaa turvaa ja liittojen suojelusta. Se keskustelee vakiintuneen vallan kanssa. Tämä prekariaatti haikailee menneisyyden perään, vaikka se on halannut uuden aikakauden postmoderneja sanoituksia. Toinen taas kieltäytyy vakituisen työpaikan tuomasta turvasta ja erityisesti se kieltäytyy keskustelusta riistäjien ja heidän apuriensa (lue: liitot) kanssa. Tämä asetelma kuvaa tuottavan rakenteen kahtiajakoa. Prekariaatin rakenteen sisällä on selvästi jako vanhan ja uuden välillä. Vanhaa on ankkuroituminen intellektuaalisen työn statukseen ja uutta on kaiken työhön liittyvän statuksen kieltäminen. Ensimmäinen murehtii pubissa menetettyä työpaikkaa ja nuoruutta, toinen näkee kaiken tämän mahdollisuutena.

Prekariaatin kahdet kasvot ilmenevät myös organisoidun prekariaatin poliittisissa verkostoissa. Toiset puhuvat argumentoinnin uskottavuudesta, perusteluista, asioiden saattamisesta laajempaan tietoisuuteen ja vastuusta, kun taas toiset arvostavat prekariaatin välittömästi vallankumouksellista ja autonomista olemusta. Prekariaatin konflikteihin suuntautuvaa ontologiaa, valtioon ja työhön kohdistuvaa vihaa, on arvostettava. Prekariaatti on tässä poliittisessa yhteydessä kapinaa ja nuoruutta. Nuorisoproletariaattia, joka tuhoaa eikä halua rakentaa.

Positiivisessa mielessä. Vapussa nämä energiat vapautettiin, ne energiat, jotka vähät välittävät sovinnosta ja ammattiylpeydestä. Ääni on jatkossakin annettava niille, jotka eivät halua olla riistäjiä eivätkä riistettyjä, vaan ovat sitä mieltä, että haltuunotettu omaisuus on aina liian vähäinen, kuten pariisilaisen "kriminaalin" haudalla Pere Lachaisen hautausmaalla lukee.

Ensimmäinen jakolinja kulkee niiden välillä (anarkisteista demareihin), jotka sulassa sovussa marssivat yhdessä perinteen ja liittojen muiston nimissä, ja niiden välillä (prekaarit ja autonomit), jotka ajattelevat, että vappupäivää edeltää aatto ja mahdollisuus pistää pirstaleiksi perinteet ja liitot, jotka sitovat ihmiset työn ja työpaikan helvetilliseen ympäristöön. Toinen jakolinja kulkee prekariaatin sisällä niiden välillä, jotka haluavat sitoa prekariaatin reformistiseen, työtä ja politiikkaa rakastavaan, narsistiseen projektiin, ja niiden välillä, jotka uskovat, että politiikka ja yhteiskunnallisten liikkeiden autonomia on pidettävä keskenään erossa.

Valtio, työ ja rajat

Prekariaatti on outo eläin, jota kaikki yrittävät kuvata sanoilla ja kesyttää teoilla, kuitenkaan onnistumatta siinä. Prekariaatti on villein eläin: se vihaa palkkatyötä ja kansallisvaltiota. Se rakastaa joustoa ja vuorotteluvapaita. Se ei usko vakituisen työpaikan tuomaan turvaan, koska se tietää, että yksikään työpaikka ei voi enää olla vakituinen. Se ei usko yhdenkään rajan mielekkyyteen ja pysyvyyteen, koska se on luotu kulkemaan, kuten siirtolaissiskomme ja -veljemme osoittavat. Prekariaatti on levottomuutta. Mikään ei sille riitä. Prekariaatti on liikkuvuutta. Siksi yksikään vanha tai uusi vasemmistolainen - vihreä, punainen tai anarkisti - ei voi sietää sitä, koska se ei suostu työn, valtion ja sosialismin alistettavaksi. Prekariaatti, samalla kun se käytännössä kieltäytyy valtion, työn ja kansalaisuuden pyhästä kolminaisuudesta, kieltäytyy myös utopioista. Se on liian kyyninen uskoakseen muuhun kuin omaan materiaaliseen intressiin, joka on raha (toimeentulon muotona). Sen varmuus ei ole työn, valtion tai myyttisen sosiaaliturvan (tai syndikalistisen osuuskunnan) luoma, vaan sen varmuus on käytännön rikkauden haltuunotossa. Se kuuntelee hymyillen tarinoita suurista junaryöstöistä ja asettumisista Rio de Janeiroon. Se, miksi näitä näkemyksiä vihataan perinteisen vasemmiston piirissä, selittyy sillä, että perinteinen vasemmisto mieluummin sitoo työväestön savuiseen tehtaaseen Karl-Marx-Stadtissa, Raahessa tai Burgosissa kuin antaa sen tanssia iloista sambaa Copacabanassa.

Monet prekariaatti-sanan juuri löytäneet toivovat prekariaatille kaikkea hyvää toivomalla sen tuhoamista ja muuttumista "vakituiseksi työläiseksi". Höperöt sanovat, että kyllä työstä voi aina lähteä pois jos huvittaa... Niin, mutta prekariaatti on ollut sillä matkalla jo pitkään. Se on jo lähtenyt pois työstä ja se asettaa ristiriidan rikkauden haltuunoton tasolle eikä tarjotun työn vastaanoton tasolle. Monen sortin kalvinistit uskovat oikeasti, että työ tekee iloiseksi ja vapaaksi (tai että sillä olisi edes jonkin sortin välineellinen merkitys). Menkää te töihin, jos te töitä rakastatte. Me olemme vakuuttuneita siitä, että me olemme jo nyt tekemässä liiankin paljon palkatonta työtä. Keskeisin aspekti on juuri siinä, että prekariaatti ei etsi vakituista työtä, eikä se samalla etsi myöskään soininvaaralaista matalapalkkaista palvelutyötä. Prekariaatti on jo nyt 24 tuntia vuorokaudessa vakituisessa työssä ja samalla se on jo nyt jatkuvasti matalapalkkaisissa pätkätöissä. Prekariaatti haluaa rahaa ja rikkautta eikä mitään muuta. Se ei halua perustella omia tarpeitaan järjellisesti. Järjen laiva on ajanut karille aikoja sitten. Prekariaatti haluaa tuhlata enemmän kuin se tienaa. Se haluaa kuluttaa, koska ainoastaan riistetyn luokan eläminen yli varojensa on varma tapa horjuttaa kapitalistista järjestelmää. Näin meille opettavat suuret japanilaiset taistelulajien mestarit.

Monster

Prekariaatti janoaa rikkautta. Vodka Martinit ravistettuina Manhattanin kristallimeren yllä (ei koristeita, kiitos). Rikkauden haltuunotto prekariaatille ei ole ainoastaan yksilöllinen ratkaisu - harppaus asiakaspalvelijan tiskin toiselle puolelle huppu päässä - vaan sen on oltava myös kollektiivinen prosessi. Kollektiivinen prosessi eli kokonaisvaltainen yhteiskunnallisen rikkauden haltuunoton ohjelma, joka tuottaa laajoja taisteluita vain ja ainoastaan näiden teemojen ympärillä.

Ilmaiset asunnot, ilmainen sähkö, ilmainen vesi, ilmainen kommunikaatio, ilmainen liikkuminen, ilmainen taide, ilmaiset vaatteet jne. Pois kaikesta poliittisesta uusvasemmistolaisesta jargonista, pois kaikista neuvotteluista puolueiden kanssa, pois kaikesta linkittäytymisesta sellaisten liikkeiden kanssa, joilla voisi olla poliittisia konnotaatioita (poliitikot, olkoon ne sitten anarkisteja tai kokoomuslaisia, kusettavat meitä aina).

Ehdotus voisi olla jonkin sortin yhteiskunnallinen syndikalismi, jos me ymmärrämme, että se ei ole enää koskaan työpaikkasidonnaista, koska työpaikka on kaikkialla. Se voisi olla jonkin sortin yhteiskunnallinen syndikalismi, ellei sittenkin tulisi viime kädessä vastaan kysymys ystävistä ja vihollisista, vallasta ja sen käytöstä. Me haluamme käyttää prekariaatin valtaa ja sen haluja vihollisiamme vastaan. Vihollisia ovat riistäjät, he, jotka hyväksikäyttävät prekariaatin kurjuutta rahan tekemisessä. Me emme moralisoi. Ehkä heidän tilallaan mekin tekisimme samalla tavalla, eihän tämä ole politiikkaa, tämä on pelkästään henkilökohtaista. Prekariaatti haluaa pääoman tuotolla elävien tilalle. Se haluaa pakottaa heidät elämään ilman rikkautta. Meillä siis ei ole unelmia utopistisista yhteiskunnista vaan näkemyksiä todellisesta tulevasta tilanteesta, jossa poliisi saa pampusta päähän, koska sillä on väärät vaatteet päällä; jossa hienostoalueen asukit tarjoilevat aamuyön aikana mätäneviä voileipiä punakeltaisten valojen varjossa ja jossa taksikuski joutuu yliajettavaksi. Puhumattakaan töhrityistä yksityissheriffeistä. Silloin me voimme ajella poliisin Saabilla, isin ostamalla A3:lla, vossikkakuskin C-sarjalaisella Mersulla tai vartijan väsyneellä Focuksella.

Prekariaatin yhteiskunnallinen ja poliittinen uskottavuus kenties murenee jos tällaisia asioita lausutaan ääneen, mutta se on pelkästään hyvä asia. Yleisö alkaisi kenties olemaan sitä mieltä, että prekariaatilla ei ole moraalia vaan pelkästään oma egoistinen etu ajettavana. Juuri niin. Prekariaatti kenties tarvitsisi myös organisaatiota. Siis se ei tarvitse puoluetta eikä edustajia, ideologeja tai teoreetikkoja.

Prekariaatti tarvitsee kunnioitusta ja uskottavuutta kaduilla ja kauppakeskuksissa. Se ei halua enää pelätä vaan se haluaa olla muuta kuin outo eläin. Prekariaatti haluaa tulla hirviöksi. Monsteriksi. Monsteri on keskeinen metamorfoosi, jonka läpi prekariaatin on käytävä: kyynelten laaksosta tuomiopäivän pedoksi. Taivaalliseksi sotakoneeksi. Enkelten armeijaksi.

Enkeli on hirviö. Ihminen, jonka selkään on istutettu linnun "kädet", jotta se voisi samalla lentää ja samalla pitää miekasta kiinni. Tällaisena meidän on nähtävä prekariaatti. Mobiili sotakone, jolla on kyberneettisiä ulokkeita. Ei, kyseessä ei ole mystinen hurmio vaan kenties kotoisampi benjaminilainen historian enkeli. Sympaattinen Kleen maalaama muumipeikko, joka muuttaa maailmaa. Joka muuttaa maailman pakenemalla sen kauhuja. Kleen ja Benjaminin enkeli ei kuitenkaan ole aseeton profeetta. Sen me tiedämme jo Machiavellin ajoilta. Vappuaaton nuorisoproletariaatti, joka pakenee liittoja, työtä, valtiota ja vasemmistoa katsoen niiden kauhuja, on potentiaalinen enkelimäinen monsterimme, joka ei tarvitse muuta kuin siipiä ja miekkaa.

Puhe työstä on lopetettava. Jos sana työ tulee keskusteluun mukaan muuten kuin prekaarisen vihan kohteena, silloin on noustava ja poistuttava siipien värähdyksen saattamana. Puhe politiikasta on lopetettava. Jos sana politiikka (institutionaalinen tai anarkistinen on ihan sama asia) tulee keskusteluun mukaan, on nostettava miekka ilmaan ja poistuttava. Jos puhe rikkauden haltuunoton tuhansista kollektiivista muodoista nousee esille, silloin on teroitettava vielä yksi miekka... Silloin olemme oikeilla jäljillä. Prekariaatin pyhä Graali ja koodi on juuri tämä. Rikkauden haltuunoton ohjelma ja tämän ohjelman autonomian puolustaminen. Se tarkoittaa ennen kaikkea konflikteja. Laajoja konflikteja. Vasemmistoa, vihreitä ja kapitalisteja vastaan. Unohtamatta tietenkään arkipäivän pieniä ja suuria fasisteja. Prekariaatilla on paljon vihollisia. Se tarkoittaa sitä, että se on oikeilla jäljillä.

Prekariaatti.org