2005-05-04

Monster
Enkeleitä, onko heitä?

Kalle Seppä

"Vappuaaton nuorisoproletariaatti, joka pakenee liittoja, työtä, valtiota ja vasemmistoa katsoen niiden kauhuja, on potentiaalinen enkelimäinen monsterimme, joka ei tarvitse muuta kuin siipiä ja miekkaa."

Kaksi prekariaattia

Prekariaatteja on kaksi. Yksi kaipaa vakituisen työpaikan tuomaa turvaa ja liittojen suojelusta. Se keskustelee vakiintuneen vallan kanssa. Tämä prekariaatti haikailee menneisyyden perään, vaikka se on halannut uuden aikakauden postmoderneja sanoituksia. Toinen taas kieltäytyy vakituisen työpaikan tuomasta turvasta ja erityisesti se kieltäytyy keskustelusta riistäjien ja heidän apuriensa (lue: liitot) kanssa. Tämä asetelma kuvaa tuottavan rakenteen kahtiajakoa. Prekariaatin rakenteen sisällä on selvästi jako vanhan ja uuden välillä. Vanhaa on ankkuroituminen intellektuaalisen työn statukseen ja uutta on kaiken työhön liittyvän statuksen kieltäminen. Ensimmäinen murehtii pubissa menetettyä työpaikkaa ja nuoruutta, toinen näkee kaiken tämän mahdollisuutena.

Prekariaatin kahdet kasvot ilmenevät myös organisoidun prekariaatin poliittisissa verkostoissa. Toiset puhuvat argumentoinnin uskottavuudesta, perusteluista, asioiden saattamisesta laajempaan tietoisuuteen ja vastuusta, kun taas toiset arvostavat prekariaatin välittömästi vallankumouksellista ja autonomista olemusta. Prekariaatin konflikteihin suuntautuvaa ontologiaa, valtioon ja työhön kohdistuvaa vihaa, on arvostettava. Prekariaatti on tässä poliittisessa yhteydessä kapinaa ja nuoruutta. Nuorisoproletariaattia, joka tuhoaa eikä halua rakentaa.

Positiivisessa mielessä. Vapussa nämä energiat vapautettiin, ne energiat, jotka vähät välittävät sovinnosta ja ammattiylpeydestä. Ääni on jatkossakin annettava niille, jotka eivät halua olla riistäjiä eivätkä riistettyjä, vaan ovat sitä mieltä, että haltuunotettu omaisuus on aina liian vähäinen, kuten pariisilaisen "kriminaalin" haudalla Pere Lachaisen hautausmaalla lukee.

Ensimmäinen jakolinja kulkee niiden välillä (anarkisteista demareihin), jotka sulassa sovussa marssivat yhdessä perinteen ja liittojen muiston nimissä, ja niiden välillä (prekaarit ja autonomit), jotka ajattelevat, että vappupäivää edeltää aatto ja mahdollisuus pistää pirstaleiksi perinteet ja liitot, jotka sitovat ihmiset työn ja työpaikan helvetilliseen ympäristöön. Toinen jakolinja kulkee prekariaatin sisällä niiden välillä, jotka haluavat sitoa prekariaatin reformistiseen, työtä ja politiikkaa rakastavaan, narsistiseen projektiin, ja niiden välillä, jotka uskovat, että politiikka ja yhteiskunnallisten liikkeiden autonomia on pidettävä keskenään erossa.

Valtio, työ ja rajat

Prekariaatti on outo eläin, jota kaikki yrittävät kuvata sanoilla ja kesyttää teoilla, kuitenkaan onnistumatta siinä. Prekariaatti on villein eläin: se vihaa palkkatyötä ja kansallisvaltiota. Se rakastaa joustoa ja vuorotteluvapaita. Se ei usko vakituisen työpaikan tuomaan turvaan, koska se tietää, että yksikään työpaikka ei voi enää olla vakituinen. Se ei usko yhdenkään rajan mielekkyyteen ja pysyvyyteen, koska se on luotu kulkemaan, kuten siirtolaissiskomme ja -veljemme osoittavat. Prekariaatti on levottomuutta. Mikään ei sille riitä. Prekariaatti on liikkuvuutta. Siksi yksikään vanha tai uusi vasemmistolainen - vihreä, punainen tai anarkisti - ei voi sietää sitä, koska se ei suostu työn, valtion ja sosialismin alistettavaksi. Prekariaatti, samalla kun se käytännössä kieltäytyy valtion, työn ja kansalaisuuden pyhästä kolminaisuudesta, kieltäytyy myös utopioista. Se on liian kyyninen uskoakseen muuhun kuin omaan materiaaliseen intressiin, joka on raha (toimeentulon muotona). Sen varmuus ei ole työn, valtion tai myyttisen sosiaaliturvan (tai syndikalistisen osuuskunnan) luoma, vaan sen varmuus on käytännön rikkauden haltuunotossa. Se kuuntelee hymyillen tarinoita suurista junaryöstöistä ja asettumisista Rio de Janeiroon. Se, miksi näitä näkemyksiä vihataan perinteisen vasemmiston piirissä, selittyy sillä, että perinteinen vasemmisto mieluummin sitoo työväestön savuiseen tehtaaseen Karl-Marx-Stadtissa, Raahessa tai Burgosissa kuin antaa sen tanssia iloista sambaa Copacabanassa.

Monet prekariaatti-sanan juuri löytäneet toivovat prekariaatille kaikkea hyvää toivomalla sen tuhoamista ja muuttumista "vakituiseksi työläiseksi". Höperöt sanovat, että kyllä työstä voi aina lähteä pois jos huvittaa... Niin, mutta prekariaatti on ollut sillä matkalla jo pitkään. Se on jo lähtenyt pois työstä ja se asettaa ristiriidan rikkauden haltuunoton tasolle eikä tarjotun työn vastaanoton tasolle. Monen sortin kalvinistit uskovat oikeasti, että työ tekee iloiseksi ja vapaaksi (tai että sillä olisi edes jonkin sortin välineellinen merkitys). Menkää te töihin, jos te töitä rakastatte. Me olemme vakuuttuneita siitä, että me olemme jo nyt tekemässä liiankin paljon palkatonta työtä. Keskeisin aspekti on juuri siinä, että prekariaatti ei etsi vakituista työtä, eikä se samalla etsi myöskään soininvaaralaista matalapalkkaista palvelutyötä. Prekariaatti on jo nyt 24 tuntia vuorokaudessa vakituisessa työssä ja samalla se on jo nyt jatkuvasti matalapalkkaisissa pätkätöissä. Prekariaatti haluaa rahaa ja rikkautta eikä mitään muuta. Se ei halua perustella omia tarpeitaan järjellisesti. Järjen laiva on ajanut karille aikoja sitten. Prekariaatti haluaa tuhlata enemmän kuin se tienaa. Se haluaa kuluttaa, koska ainoastaan riistetyn luokan eläminen yli varojensa on varma tapa horjuttaa kapitalistista järjestelmää. Näin meille opettavat suuret japanilaiset taistelulajien mestarit.

Kaikki yhdellä sivulla.

Tulostusversio.