2005-04-29

Merkintöjä marginaalissa

Jussi Vähämäki

Nämä merkinnät ovat syntyneet liikkeessä, seminaareissa ja junissa. Ne eivät ole johdonmukaisia ja niissä toistuvat itsepäisesti samat päätelmät ja samat kysymykset, jotka koskevat "prekariaattia" käsitteenä.

Julkisuudessa puhutaan paljon työstä, käsitellään prekariaattia, pätkätöitä ja epätyypillisiä työsuhteita. Kuitenkaan se työ ja tuotanto, jota prekaarit, nuoret ja naiset (jotka muodostavat tietenkin suuren osan prekariaattia) tekevät, ei koskaan näy julkisuudessa silloin, kun he tekevät työtä. He näkyvät kyllä julkisuudessa juhlimassa, matkustamassa ja kuluttamassa, mutta eivät työskennellessään, eivät silloin, kun he palvelevat kuluttavia ja juhlivia kuviaan. Sanotaan: heidän työnsä on aineetonta - palvelustyötä, tunnetyötä, aivotyötä - siksi se ei näy. Tässä on kuitenkin ongelma, joka on kaikkea muuta kuin teoreettinen ja joka koskettaa sekä nykyisen julkisuuden rakennetta että poliittisen kamppailun muotoja: voiko prekariaatti näkyä nykyisessä julkisuudessa, vaikka sen työ ja tuotanto eivät näy? Pitääkö sen työ ja tuotanto tehdä näkyväksi, jotta se saisi sille kuuluvan arvon? Entä mitä tämä näkyväksi tekeminen, suoranainen näkyväksi pakottaminen merkitsee kaikille prekaareille?

Osallistuttuani prekariaattia ja prekaarisuuden eri muotoja käsitteleviin keskusteluihin rohkenen sanoa: prekariaatti voi näkyä nykyisessä julkisuudessa vain kuvana, siis erotettuna omasta ruumiistaan, ja juuri tämä kuvan, prekariaatin kykyjen, sen tuotantovälineiden erottaminen prekariaatin ruumiista on nykykapitalismin keskeinen tavoite, koska se tekee mahdolliseksi ruumiiden vaihtamisen, korvaamisen ja häpeilemättömän käytön. Politiikan kannalta merkitys on siinä, että nykyaikaisen julkisuuden rakenne ei ole neutraali eikä julkisuuteen voi suhtautua neutraalina tilana, jossa voidaan saada oma ääni kuuluviin. Se on osa erottamisen ja eristämisen välineistöä.

Kapitalismin ongelma on tuttu: on luotava uutta, uutta arvoa, on kasvettava, ja tähän kasvuun ja uuden arvon luomiseen ei riitä, että tehdään niitä töitä, jotka jo ovat annettuina, toistetaan ja kerrataan vanhaa, siksi joudutaan leikkimään tulella, ottamaan mukaan toiminta, työ, jolla ei ole mitään päämäärää, mitään paikkaa ja mitään tavoitetta ja joka juuri siksi voi luoda uutta, luoda päämääriä, tehtäviä ja tavoitteita. Kapitalismi tarvitsee työtä ja toimintaa, joka on vailla paikkaa, joka on niin sanotusti prekaaria: epätyypillistä ja liikkuvaa ja joka juuri siksi kykenee mihin tahansa, liikkuu missä tahansa ja luo mitä tahansa. Se ei täytä mitään tarvetta, vaan keksii ja luo uutta, sitä, mikä ei vielä näy ja mitä ei vielä ole. Vain prekaari työ kykenee luomaan arvoa ja siksi se on kaikkein arvokkainta. Eikä se kapitalistin näkökulmasta ole arvokasta siksi, että se tekee jotain erityistä, jotain määrättyä, vaan se on arvokasta sellaisenaan, siis huolimatta siitä, mitä se tekee, ja juuri siksi, että se ei huoli siitä, mitä se tekee, se luo arvoa. Se ylittää aina oman kehyksensä, oman ympäristönsä ja omat ehtonsa.

Mikä sitten on prekariaatin ja teollisuusproletariaatin ero? Teollisuusproletariaatti syntyi kun tuottajat erotettiin tuotantovälineistä. Ilman tuotantovälineitä ja ilman omaisuutta olleet työläiset olivat pakotettuja myymään työvoimaansa, fyysistä voimaansa tuotantovälineiden omistajille. Kapitalismi kohtaa kuitenkin prekariaatissa ongelman, joka on peräisin sen tuotantovälineiden erityisestä luonteesta: prekariaatti tuottaa aivoillaan, tunteillaan sekä kielen ja kommunikaation avulla. Näiden tuotantovälineiden erottaminen on hankalaa, koska se merkitsee käytännössä aivojen, tunteiden ja kielellisten kykyjen irrottamista ihmisruumiista. Siis kaiken sen erottamista ihmisestä, joka tekee ihmisen.

Kapitalistiselle tuotantotavalle tämä erottaminen on kuitenkin olennaista, kuten se on olennaista valtio-muodolle, jonka valta voi perustua vain ihmisruumiiden moneudesta irrotetulle "yhteiselle" (identiteetille). Ne eivät toimi ilman tätä erottamista. Juuri siksi, että kapitalismi vaatii aivojen, tunteiden ja kielen erottamista ajattelevasta, tuntevasta ja puhuvasta ihmisruumiista, se käy totaalista sotaa älykkyyttä, tunteita ja kielen vapaata ja luovaa käyttöä vastaan. Se käy sotaa sitä vastaan, mikä tekee ihmisestä ihmisen.

Ei ole sattumaa, että kidutuksesta on tullut malli, jota erilaiset kontrollitekniikat jäljittelevät: kidutus on keino erottaa informaatio ihmisruumiista, keino tehdä näkymättömät suhteesi ystäviisi ja perinteeseesi näkyväksi, ja eikö juuri nykyaikaisessa prekaarissa työssä työnantajasi halua käyttää näitä yhteisöresursseja lisäarvon tuotantoon, eikö kapitalisti halua ennen kaikkea niitä, eikä sitä, mitä kullakin hetkellä satut tekemään tai mitä olet tehnyt? Eivätkö kaikki keinot, joilla sinua pidetään ns. työmarkkinoiden käytössä, muistuta jollain oudolla tavalla kidutusta: pakko valvoa koko ajan, pakko pelätä mitä tahansa, pakko odottaa pääsyä jonnekin, pakko paljastaa itsensä kokonaan. Jos kapitalismi selviytyy tästä taistelusta voittajana, jos se onnistuu irrottamaan aivot, tunteet ja kommunikaation ihmisruumista ja mitätöimään ihmisten ruumiillisen olemassaolon, emme voi puhua enää uudesta proletariaatista vaan ihmislajin muutoksesta, ihmisen lajiolemuksen ja ihmisruumiiden toisistaan erottamisesta, jonka seurauksena ihmisen ruumiillinen olemassaolo on kokonaan mitätöity. Pelissä ei ole siis lajiominaisuuksien käyttö tähän tai tuohon tarkoitukseen vaan itse lajiominaisuudet.

"Poliittisen" kamppailun näkökulma: onko syytä olla mukana tässä irrottamisessa, jonka välineistöä nykyaikainen julkisuus on, vai onko kehitettävä keinoja ja vastarinnan muotoja, jotka rikkovat, häiritsevät ja sabotoivat julkisuutta ja sen rakennetta?

Julkinen keskustelu prekariaatista polkee siis paikoillaan eikä johda mihinkään. Tai se, mihin keskustelu näyttää yhä uudestaan ja uudestaan johtavan, on prekariaatin hävittäminen. Prekariaatti on saatava pois silmistä tai se on pidettävä ainakin näkymättömänä. Parhaiten se tapahtuu löytämällä sille työtä, pakottamalla olemaan jatkuvasti töissä. Heti kun prekaarisuus irtoaa satunnaisen, epätyypillisen ja väliaikaisen, siirtolaisuuden ja alaikäisyyden leimasta, kun itse käsite irrottautuu tästä tai tuosta ilmenemismuodostaan ja vaatii röyhkeästi itsenäistä asemaa, hämmennys, moralismi ja suoranainen vaikeneminen tai vihamielisyys astuu pöytään: Tarkoitatko, että kaikki eivät halua elinikäistä työsuhdetta? Eihän työstä kieltäytyminen ole realistista? Ei palkkatyö mikään kontrollin ja alistamisen muoto ole! Onneksi joku neropatti kuitenkin aina lopulta sanoo sen, minkä kaikki tietävät mutta mistä ei oikein suoraan saisi puhua: palkkatyö on pakko, muuten ei tässä yhteiskunnassa tule toimeen! Ihmeellisintä onkin tavata niin paljon ihmisiä, jotka kertovat olevansa "motivoituneita" elämään tämän pakon alla, ylpeitä alistumisestaan ja harvinaisen innokkaita pakottamaan kaikkia muitakin palkkatyöhön. Ja vailla pienintäkään häpeän tunnetta siitä, että he eivät tee mitään vapautuakseen pakosta. Silti heitä ärsyttää lähes raivon partaalle pakosta eroon tahtovan "utopismi" ja "irrationalismi".

Mutta puuttuu myös poliittinen aloitteellisuus tai aloitteet, jotka tulisivat muualta kuin workfaren perspektiivistä. Tarvitaan aloitteita, joiden näkemys, tausta ja tavoitteet ylittävät prekaarisuuden pelkkänä "ongelmana", johon on löydettävissä ratkaisu. Kenties prekariaatin ongelma ei ole konkreettinen ongelma, johon olisi löydettävissä ratkaisu siitä kehyksestä, jossa sitä nykyään käsitellään: pätkätyöt, epätyypilliset työsuhteet, ketjutetut työsuhteet on korvattava jatkuvalla työsuhteella, tyypillisellä työllä ja tyypillisellä työsuhteella ja ketjuista on tehtävä taas hihnoja. Siksi myöskään poliittiset vaatimukset eivät saa astua konkreettisuuden ansaan.

Ansasta todellakin voidaan puhua, sillä prekariaatista käydystä keskustelusta on virittymässä ansa, jossa syöttinä on prekariaatin ongelman ratkaisu workfaren perspektiivistä. Tämän syötin tekee houkuttelevaksi "liittolaisten" ja "joukkojen" tuoksu, siis ihmisten tarve turvalliseen ja varmaan työsuhteeseen. Tämä turvallisuuden tarve on saanut irvokkaita muotoja teollisuuskapitalismin ja tehdastyön nostalgisena ihailuna ja kapitalistisen kurikomennon kaipuuna. Syykin on selvä: kapitalismianalyysin puuttuminen.

Pintapuolisesti kapitalismia rapsuttamalla käy kuitenkin nopeasti selväksi, ettemme ole palaamassa tehdasyhteiskuntaan eikä prekariaatti tule mihinkään häviämään. Päinvastoin, prekaareja tulee koko ajan lisää, prekariaatti touhuaa niitä keskenään ja pääoman tarpeet kasvattavat koko ajan prekaarien määrää irtisanomisilla ja ulkoistamisilla. Tässä tilanteessa ei-prekaarin elämän ja työn lupaaminen on silkkaa valehtelua, jonka tavoite on prekariaatin hajottaminen ja hierarkisointi.

Mutta asialla on toinenkin puoli. Miksi osallistua kapitalismin taian, sen magian vahvistamiseen juuri silloin, kun usko tuohon taikaan on katoamassa? Sillä nostalgia elinkautiseen työsuhteeseen, kaipuu koulutuksen merkitykseen, kunnon ihmisten palkitsemiseen kunnon työllä, koko tämä asketismin ihanteiden vyörytys ei ole pelkästään hyvää tarkoittavien ymmärtämättömien touhua vaan armoton ideologinen hyökkäys prekariaattia vastaan. Miksi? Koska kapitalismin taika, sen asketismin ihanteet - kun olet käynyt koulusi kunnolla, opiskellut kiltisti ja suorittanut tutkintosi, pääset töihin! - ovat menettäneet kaiken uskottavuutensa. Niiltä on pudonnut pohja pois, kun yhä useamman on vaikea edes kuvitella palkintoa, jonka pidättäytymisestä saa ja yhä useampi kokee kapitalismin pelkkänä pakkona, pakkona tehdä työtä, pakkona opiskella, pakkona ajatella tulevaisuutta, joka ei koskaan tule. Miksi tätä kapitalismin taian haihtumista pitäisi vastustaa?

Aina silloin tällöin tulee kuitenkin mieleen, että on lähestyttävä muita, kuunneltava, mitä ihmisillä on sanottavaa ja asetettava tavoitteet näiden tarpeiden ja toiveiden mukaan. On sopeuduttava tilanteeseen. Näin asetetaan tarpeet halun edelle, kommunikointi tekemisen edelle.

Teoreettisesti: sovittamalla poliittiset tavoitteet olemassa oleviin tarpeisiin, määrättyjen vääryyksien korjaamiseen, ajattelemalla ihmisiä ja näiden tilannetta, ajaudutaan helposti näkemykseen, jonka mukaan inhimillisillä haluilla, voimilla ja yhteiskunnallisella liikkeellä on yksilöllinen alkuperä, alkuperänsä yksilöissä ja poliittisen toiminnan/ajattelun tehtävä on vain sovittaa yhteen näitä yksilöllisiä tarpeita ja voimia. Politiikan tehtäväksi tulee löytää siis sopivia välityksiä voimille ja tarpeille ja koota ne yhteen välittämiselle sopivassa organisaatiossa. Seuraus on populistinen strategia: tarvitsemme kansaa, on laskeuduttava ajan hengen tasolle, kysyttävä ihmisiltä, mitä nämä haluavat. Vedotaan kansaan, kun kansan pitäisi vedota sinuun, tarvita sinua. Ja niinpä sitä on äkkiä keksitty valtio ja puolue ja Rousseau ja Hobbes ja kaikki muu siinä sivussa. Samalla välittömän yhteistyön tuottavuus, sosiaalisen tuottavuus katoaa näkyvistä. Enemmänkin, siitä voi tulla jopa haitallista, koska se uhkaa tarpeiden ja odotusten selkeää artikuloimista, käyttäytyy hyvien tapojen vastaisesti, sotkee teorioilla ihmisten päät ja estää keskittymästä olennaisiin kysymyksiin. Välittömästi sosiaalisesta tulee yllättävän äkkiä vihollinen tässä kuviossa ja mitä muuta prekaarisuus on kuin välittömästi sosiaalista, kiinnekohtaa, tavoitetta ja identiteettiä vailla olevaa, joustavaa, sopeutuvaa, liikkuvaa ja rajatonta. Juuri tämä armoilla oleminen ja elämä armossa on kuitenkin sen vahvuus. Tai: prekariaatin vahvuus on siinä, että sillä ei ole tehtävää tai työtä.

Vaaditaan usein: Näytä meille vihollinen, kerro meille ketä vastustaa, osoita minne mennä ja mitä tehdä! Miksi? Koska en itse halua keksiä sitä, haluan, että joku muu sanoo sen ja koska yritän myös olla ovelampi kuin olenkaan: oikeastaan olin vain virkamies eikä minulla ollut koskaan mitään valtaa, tein vain sen mitä käskettiin… Kenelle on iloa ihmisistä, joilla ei ole minkäänlaista itsenäisyyttä, mitään autonomiaa?

Vanha työväenliike ei olisi koskaan syntynyt, koska se tavoitteet, kuten kahdeksantuntinen työpäivä, olivat liian abstrakteja tai liian teoreettisia aikansa ihmisille eivätkä ne vastanneet ajan ihmisten välittömiä tarpeita. Itseorganisoituminen ja organisatorinen autonomia oli tuskallinen prosessi, kuten Marxin kirjoituksista voidaan lukea.

Politiikkaa ei kuitenkaan voi sovittaa olemassa olevien odotusten ("ajan hengen") mukaan, vaan odotukset on aina kyettävä ylittämään löytämällä "paon" elementit, löytämällä "tavoitteet", viivat ja vuotokohdat, jotka panevat odotusten kentän sekaisin ja saavat tyypit juoksemaan sinne tänne, siis saavat ihmiset käyttämään kaikkia kykyjään. Ehkä siinä on lauseen "jokaiselta kykyjensä mukaan" idea. En tarkoita, että elämästä olisi tehtävä entistä turvattomampaa - vaikka ajatus eittämättä houkutteleekin: turvallisuuden ja turvattomuuden välisen eron hämärtyminen on kuitenkin yksi ajan hyviä puolia, jota pitäisi osata hyödyntää, kuten hobbeslaisen teorian tuntijat tietävät: kun valtio ei kykene takaamaan turvallista elämää, ihmiset saavat takaisin käsiinsä omat aseensa ja omat kykynsä, enkä näe mitään syytä, miksi niistä pitäisi niin innokkaasti luopua. Autonomisen organisoitumisen (ja autonomisen sosiaaliturvan) tavoitteita ei juuri prekariaattia käsittelevissä artikkeleissa ole näkynyt. Ei, pikemminkin pelkkää sosiaaliturvan valtiollisuutta, "hyvinvointivaltion" apuun kiljumista ja vielä tilanteessa, jossa valtio taistelee hengestään kynsin hampain ja hyvinvointivaltio on lähinnä mustasukkainen kontrollikoneisto, joka tarkkailee jokaista liikettäsi.

Voiko joku väittää, että kapitalismi on jotenkin järkevä tai rationaalinen systeemi, kun se on täysin hullu, heti kun katsot sitä uskomatta sen houreisiin?

On muistettava tärkeän periaate: liike valitsee osallistujansa eivätkä osallistujat liikettä. Tämä tarkoittaa, että tunnukset ja iskulauseet eivät voi olla informatiivisia, eikä niiden tarkoitus ole välittää oikeata tietoa. Jos näin olisi, niin pelkkä tv riittäisi.

Kuinka torjua yhteiskunnan vaatimukset, odotukset ja houkutukset? Vain liike, joka on autonominen, riippumaton ja johdonmukainen, kykenee luomaan jotain, koska se kykenee olemaan vastaamatta ajan haasteisiin ja tarpeisiin, koska se kykenee ja voi olla kommunikoimatta.

Mutta onko taktisesti viisasta olla keskustelematta konkreettisista parannuskeinoista ketjutyöläisten asemaan? Lienee se ainakin taktisesti viisaampaa kuin rientää innolla muuttamaan ketjuja liukuhihnoiksi. Ennen kaikkea jokaisen taktisen argumentin olisi kuitenkin oltava sellainen, että se viittaa yli oman välittömän hyödyllisyytensä, tai: sen on viitattava kontekstiin, joka antaa sille toisen merkityksen kuin hallitseva jatkuvan työn konteksti. Mihin argumentti voi viitata, mitä se voi näyttää, demonstroida? Siihen, mitä edellä luonnehdittiin sosiaaliseksi tuotannoksi, uusien maailmojen ja elämänmuotojen tuotannoksi, siihen, mikä tuottaa hirviöitä, monstereita ja eleitä, joilla ei ole mitään paikkaa eikä mitään erityistä hahmoa mutta joka silti näkyy ja tuntuu. Vain tämä rajaton ja tilaton hirviö voi toimia uuden käsittämättömän ja "tuntuvan" julkisuuden raaka-aineena.

Tässä ei ole mitään teoreettista. Päinvastoin, kun kapitalismi vaatii koko elämän, koko olemassaolosi, se haluaa sinut niin sanotusti ihmisenä, mutta ihmisenä, jolla on oikea asenne ja joka on innostunut tekemään mitä tahansa henkensä pitimiksi. Kapitalismi ei tarvitse sinua sen takia, mitä teet tai mitä osaat, opiskelusta ei nyt ole apua, eikä järkevästä käyttäytymisestä, laskelmointi ja oveluus eivät tässä auta, sinut halutaan palvelijana, jolla on palvelijan mentaliteetti ja joka ei koskaan ylitä omaa asemaansa. Jos sinulla ei ole oikeaa asennetta, niin sinua ei tarvita. Poliittiset vaatimukset koskevat nykyään koko elämää, "asennetta" elämään tai näkemystä elämästä. Näitä näkemyksiä vastaan on asetettava toisenlainen näkemys elämästä eikä mitään palvelijan elämää palvelijana "helpottavia" vaatimuksia.

Vallalla olevan ihmiskäsityksen mukaan ihmisellä on oltava oma paikkansa, oma tehtävänsä tai oma työnsä yhteiskunnassa. Jos ihmiset liikkuvat sinne tänne, menevät päällekkäin, yhdistyvät sikin sokin vailla mitään päämäärää, muuttuvat tunnistamattomiksi ryppäiksi, järjestys romahtaa. Ranskan vallankumous on oiva osoitus tästä liikkeen ja rajojen katoamisen kauheudesta. Liike on kyllä ihmisille luonnollista, se on heidän luontoaan, mutta juuri tämän luonnon yläpuolelle on nostettava järjestynyt yhteiskunta. Ihmisen on löydettävä paikkansa, ja ihminen vailla paikkaa on uhka koko yhteiskunnalle, koska hän avaa olemattomuuden ja negatiivisuuden spiraalin olemassaoloomme. Hän vie varmuuden siitä, että meille osoitettu paikka on kohtalon sanelema.

Luulen, että tämä liki uskonnollinen fanatismi, jolla prekaarisuutta yritetään poistaa, kertoo ensisijaisesti sen, että prekariaatti ei ole mikään ongelma vaan hirviö ja sellaisena uhka ja haaste kapitalistiselle tuotantotavalle ja valtion organisatoriselle muodolle.

Ehkä asia todella on näin: ehkä ne, jotka haluavat irti prekariaatista, pitävät sitä vain väliaikaisena; näin he ovat ovelampia kuin olin ajatellut: he haluavat lopettaa kapitalismin! Mutta he haluavat lopettaa kapitalismin palauttamalla sen aikaan ennen Ranskan vallankumousta. He haluavat viedä prekariaatilta juuri sen, mistä sen voima ja merkitys muodostuu ja mikä antaa mahdollisuuden sen itsenäisyydelle ja arvolle, he haluavat viedä kyvyn luoda uutta, kyvyn tehdä itse oma maailmansa, kyvyn ylittää olemassaolon annetut ehdot.

Mutta miksi juuri nyt tämän kyvyn vieminen on niin tärkeää? Miksi juuri nyt on pakkoluovutettava tämä kyky tehdä mitä tahansa, siis työvoima itse ja sen itsenäisyys?

Onko näkemys ihmisestä olentona, jolla ei ole omaa erityistä tehtävää maailmassa ja omaa erityistä ympäristöä kyyninen ja moraalisesti paheksuttava? Kyyninen siksi, että se ei näe koskaan ihmisen jotain tekoa tai jotain aikakautta ihmisen olemuksen ilmauksena, hänen historiansa täyttymyksenä, kyyninen siksi, että sille ihminen ei ole supistettavissa siihen mitä hän kulloinkin tekee tai sanoo. Paheksuttava siksi, että emme voi kokonaan tuomita ihmistä hänen tekojensa perustalta, hänen tekemisiensä tai tekemättömyytensä vuoksi.

Vai onko ihmisen ihmisyys juuri tätä tyhjentymättömyyttä, tätä yliyksilöllistä, joka oikeastaan vasta tekee ihmisestä rikkomattoman?

Jos ihminen on työtön, vailla erityistä tehtävää, hän on juuri siksi vapaa ja kykenevä mihin tahansa, voimallinen ja rajaton olio. Olento, joka voi ja kykenee itse luomaan maailmansa ja jonka ei juuri siksi tarvitse sopeutua mihinkään erityiseen ympäristöön.

Maailmamme on todella nurin niskoin silloin kun suuri osa ihmisistä uskoo olevansa sammakkoja tai kärpäsiä, jotka haluavat elää valmiiksi rakennetussa ympäristössä, löytää siitä oman ennalta määrätyn paikkansa ja vastata oikein kaikkiin ympäristön asettamiin vaatimuksiin.

Mitä tekemistä tällä teoreettisella, filosofisella, yleisellä ja abstraktilla puheella ihmisestä on prekariaatin ja todellisten, konkreettisten ongelmien kanssa?

Ainakin se muuttaa koko prekariaatista käydyn keskustelun horisontin. Nyt prekaarisuus, elämä ilman määrättyä tehtävää ja ilman erityistä, valmiiksi annettua ympäristöä on vahvuus. Se on lähtökohta ja perusta, koska ihminen on joustava, sopeutuva ja prekaarisuudessaan kestävä ja pysyvä olento. Se, mikä on todella prekaaria, satunnaista, epätyypillistä ja pätkittäistä, on määrätty, muuttumaton tehtävä ja vakituinen työ tai pitkäjänteinen toiminta.

Prekaarisuus on siis tyypillistä.

Tämän tyypillisyyden teollinen kapitalismi, jolle prekaarisuus myös tässä mielessä on välttämätöntä, pyrki kätkemään erityisten tehtävien ja määrättyjen suoritusten taakse. Kapitalismin kannalta oli kohtalonkysymys se, että prekaarisuus ei astu suoraan esiin ja saa ääntään sellaisenaan kuuluviin; se on aina pakotettava puhumaan edustajiensa kautta, näyttäytymään aina vain jossakin tehdyssä tai valmistetussa. Eli: ihmislajin ja ihmiskunnan historian näkökulmasta prekaarisuus tai kausiluontoinen työ on normaalia, jatkuva työ on sen sijaan poikkeuksellista ja epänormaalia.

Entä milloin prekariaatti sellaisenaan tulee tärkeäksi?

Silloin kun kapitalismi tarvitsee ihmistä ihmisenä, kun riisto kohdistuu suoraan ja välittömästi siihen, mikä tekee ihmisen, eikä enää kätkeydy ihmisen tekemän taakse. Siis kun se tarvitsee ihmistä vain sinä, mikä tekee ihmisestä ihmisen: olion, joka on vailla erityistä ympäristöä, kykenee luomaan merkityksiä vailla syytä tai tilausta. Prekaarisuus liittyy siis kapitalismin vaiheeseen, jossa elämä itse eikä sen jokin erityinen muoto (tai historiallinen yhteisö) ja tuolle muodolle ominainen tuotanto yritetään valjastaa pääoman arvonlisäyksen ja kapitalistisen komennon alle. Kapitalismi on siis aikakausi, jona ihmisen historiallisuus (liikkuvuus, muuttuvuus), joka muodosti historian ehdon, tulee suoraan ihmisen historiallisen toiminnan kohteeksi.

Tilanne muuttaa kamppailun horisontin siirtäessään sen suoraan elämän tasolle, siis suoraan siihen, mikä tekee ihmisestä ihmisen, hänen kokemuksensa ehtoihin, aistimuksiin ja muistiin, mutta sille tasolle, joka vasta tekee politiikan mahdolliseksi, siis poliittisen toiminnan ehtoihin. Näitä ehtoja ei niin sanotusti voi politisoida tai ne eivät enää voi olla "konkreettisten" poliittisten tavoitteiden kohteena.

Olemme maaperällä, jolla jokaisella askeleella ollaan risteyksessä kuin labyrintissa, jota ei läpäistä valmiiden ohjeiden avulla vaan tunnustelemalla ja jossa jatkuvasti on valittava joko elämä, joka tekee itse maailmansa, ympäristönsä, tai elämä, joka palvelee jotain päämäärää ja tavoitetta. Joko elämä, joka keksii, tai elämä, joka vastaa.

Mutta kun elämä itse muuttuu työn ja tuotannon kohteeksi ja joutuu tuotannon sisään ja kun työ muuttuu elämäksi, elämän maailmaksi, kaikki vanhat kamppailun muodot alkavat näyttää oudoilta.

Ajatellaan esimerkiksi kamppailua lyhyemmän työajan puolesta, kamppailua, joka yhdisti pitkään eri alojen työläisiä. Mitä se nyt merkitsee? Onko taistelu lyhyemmän työajan puolesta myös kamppailua lyhyemmän elämän puolesta?