Proletariaatista prekariaattiin

Tätä prekariaatin syntymisenkin taustalla olevaa kuviota valottaa hyvin Karl Marxin Pääoman 24. luku, joka käsittelee "niin sanottua alkuperäistä kasautumista". Marxin mukaan proletariaatti syntyy pitkässä ja osittain monimutkaisessa historiallisessa prosessissa, pääasiassa kuitenkin feodaalihallinnon ja sen tuotantomuotojen ajautuessa nurin 1500-luvulla nousevan kapitalismin myötä.

Marx ei kuvittele, että ihmiskunta olisi elänyt aikoinaan jossain paratiisimaisessa tilassa, jossa hyvinvointia riitti kaikille. Myös aiemmissa historiallisissa yhteiskunnissa on esiintynyt riistoa ja orjuutta. Hän ei myöskään halua allekirjoittaa kapitalismin omaa syntiinlankeemuskertomusta, siis tarinaa siitä, kuinka jotkut ihmiset hankkivat niin sanotussa "luonnontilassa" itselleen omalla työllään riittävän tai jopa yltäkylläisen hyvinvoinnin, kun taas osa ihmisistä vain laiskotteli ja pyrki ryöstämään tuota kuvitteellisten yksilöiden omalla työllään hankkimaa hyvinvointia. Kapitalistisen syntiinlankeemuskertomuksen mukaan työteliäistä ihmisistä tuli lopulta porvareita, kun taas laiskureista tuli köyhiä¹. Köyhä on siis kapitalismin uskonnossa yhtä kuin perisyntinen.

Mutta todellisuus on kapitalismin unettavaa satua ihmeellisempi. Itse asiassa köyhälistön synty tapahtui yksinkertaistettuna näin. Kun feodaaliyhteiskunnasta - jossa ihmiset olivat sidotut omaan maatilkkuunsa, yhteisiin viljelysmaihin ja herransa tiluksiin - siirryttiin kohti kapitalismia, tapahtui niin, että ennen kaikkea nuo yhteiset maat, jotka olivat kylien omistuksessa, yksityistettiin ja suorastaan varastettiin yksityisomaisuudeksi. Näin ollen, ihmisiltä hävisi myös se perusturva, se "taattu toimeentulo", jonka he hankkivat omalla työllään ja omilla tuotantovälineillään, eli viljelemällä ja syömällä yhteisestä pellosta.

Vähitellen tästä väestöstä syntyi "irtolaisten" ja proletaaristen ihmisten ryhmä sen seurauksena, että heidän omat tuotantovälineensä irrotettiin heistä itsestään ja heidän omasta työstään. Maasta ja maanviljelyvälineistä tehtiin yksityisomaisuutta, kun taas entisille maanviljelijöille ei jäänyt jäljelle muuta kuin heidän oma työnsä. Ja tilanteessa, jossa ihmisellä on henkensä pitimiksi ainoastaan hänen oma työnsä - joka on ensisijaisesti kykyä tehdä mitä tahansa, mutta ei mitään erityistä sinänsä - vaihtaa hän tuon työn hintaan mihin hyvänsä mihin tahansa työsuoritukseen, joka pitää hänet hengissä.

Näin syntyy kapitalismin peruserottelu, ja "niin sanottu alkuperäinen kasautuma", eli tuottajan ja tuotantovälineiden historiallinen eroamisprosessi. Ihmisille, jotka olivat ennen omien tuotantovälineidensä omistajia - ennen kaikkea yhteisten metsien, jokien ja peltojen ja sen vuoksi vapaita kulkemaan missä ja miten halusivat² - ei jäänyt jäljelle muuta kuin oma työ, oma ruumis, joka voitiin nyt yhdistää mihin tahansa tuotantovälineeseen. Ihmisestä tuli aluksi oman ruumiinsa myyjä, ja tilanteessa, jossa nyt olemme, edellisen lisäksi myös oman älynsä tai "henkensä" myyjä. Oleellista on se, että proletaari myy omaa työtään, omaa kykyään materiana, tavarana toiselle tavaran omistajalle, eli sille, joka omistaa tuotantovälineet ja elinhyödykkeet. Työntekijät ovat siis nyt todellakin "vapaita" - he ovat vapaita myymään omaa työtään mihin tahansa hintaan mitä tahansa tehtävää vastaan: he ovat vapaita liittymään mihin tahansa tuotantovälineeseen tai koneeseen, oli se sitten fyysinen kone, tai vaikkapa vain ajattelumekanismi. Varsinainen valinnan vapaus ja itsenäisyys heiltä kuitenkin puuttuu, koska valintoja ohjaa ainoastaan huoli omasta ja lähimmäisten hengissä säilymisestä.

Se, mistä proletarisaatiossa on siis perustaltaan kyse, on tuottajan ja tuotantovälineen erottamisesta. Tässä mielessä prekarisaatiossa ja proletarisaatiossa on kyse samasta asiasta: ihmisten yleisten kykyjen, kuten käsien liikkeen, lihasten ponnistusten, kommunikoinnin, ajattelun, uuden keksimisen ja yleisen älyn varastamisesta ja irrottamisesta erilleen ihmisistä joksikin myytäväksi ja vaihdettavaksi tavaraksi. Tästä tavaran välittämisestä, tuotantovälineeseen yhdistämisestä, myymisestä, ja ennen kaikkea sen varastamisesta kapitalisti kerää voitot ja "niin sanotun alkuperäisen kasaantumisen" omiin taskuihinsa.

Kuitenkaan prekariaatti ei ole uusi proletariaatti. Ei tarvitse kiistää sitä, etteivätkö prekaarit ihmiset olisi proletariaattia, mutta on kuitenkin tehtävä oleellinen ero proletariaatin ja prekariaatin välille. Ensiksikin on syytä muistaa, että proletariaatti on jo olemassa. Kapitalismin peruserottelu työnmyyjän sekä työvälineiden ja elinolosuhteiden myyjän välillä on jatkuva, ja riistoprosessi on jatkuvasti uusinnettuna käynnissä. Näin tapahtuu kodeissa, tehtaissa, it-alalla ja yliopistoissa. Näin tapahtuu etenkin maahanmuuttajien tapauksissa, ja näin tapahtuu lähes kaikkien ihmisten arkipäivässä.

Mutta erojakin löytyy, ennen kaikkea siksi, että vaikka prekariaatti onkin osa proletariaattia, on se kuitenkin sellaisten ihmisten yhteenliittymä, jotka haluavat kamppailla tämän riiston ja perustavanlaatuisen erottelun lopettamiseksi. Yksi merkittävin erottava tekijä on se, että proletariaatin viimeinen, ja samalla ehkä kaikkein vahvin muoto, kuuluu esimerkillisesti moderniin, kansallisvaltiolliseen poliittiseen rakenteeseen ja fordistisen tuotannon malliin. Proletariaatti on ennen kaikkea kuriyhteiskuntien poliittinen subjekti, joka pyrki vapautumaan, ja monin osin siinä onnistuikin, ulos konkreettisista fyysisistä kahleistaan: irti tehtaasta, kohti liikkuvaa ja immateriaalista työtä. Kuitenkin modernin, ay-liikkeisiin turvaavan proletariaatin ongelmaksi on tullut se, että he eivät haluakaan enää olla muuta kuin proletariaattia: he haluavat vain myydä omaa työtään vakituisessa työsuhteessa ja "kahdeksasta neljään", minkä jälkeen he kuvittelevat olevansa vapaita toimittamaan omia asioitaan ja toimiaan. Näin ehkä olikin sen lyhyen ohikiitävän historiallisen ajan joka esimerkiksi Suomessa loppui 1990-luvun lamaan, mutta nyt tuo tilanne on kuitenkin peruuttamattomasti muuttunut, eikä entiseen proletariaatin yhteiskuntaan ole enää paluuta.

Prekaarisuus taas kuuluu ilmiselvästi postfodistiseen tuotannon muotoon, jonka hallintaa leimaa enemmänkin kontrolli kuin kuri ja tiukka valvonta. Prekaarisuus on looginen seuraus liikkuvan, hektisen ja yhä nopeammin muuttuvan tuotantomallin muodostumisesta. Samalla on otettava huomioon, että proletariaatista on muodostunut monelta osin kansallisvaltiolliseen malliin sitoutunut poliittinen luokka, huolimatta internationaalista, joka oli proletariaatin politisoituneen muodon alkuperäinen ajatus. Proletariaatti luokkana, ja erityisesti modernien kansallisvaltioiden sisäisenä työväestön luokkana, on tässä mielessä siirtynyt historiaan, kun prekariaatti taas on selvästi tulossa oleva poliittinen subjekti, jolle on hyvin vaikeaa valjastaa kansallisvaltiollisia kahleita, sillä prekaarisuus syntyy samaan aikaan, kun kansallisvaltiollinen järjestelmä on kulkenut sen paradigmaattisessa muodossa tiensä päähän. Prekaarisuus on myös ilmiönä jo alusta pitäen rajat ylittävä, myös laajemmat ja vahvemmat rajat kuin kansallisvaltiolliset rajat, sillä prekaarisuus on merkittävä tekijä esimerkiksi EU:hun pyrkivien siirtolaisten ja sinne sisään päässeiden ihmisten elämää kuvailtaessa. Ennen kaikkea, prekariaatti pyrkii liikkumaan työvoiman ja pääoman toisistaan erottavan rajan yli.

Siksi prekaarisuus on toki tiiviissä yhteydessä proletariaatiin, kukaan ei kiistä sitä, etteikö prekaareja riistettäisi ja nöyryytettäisi, mutta prekariaatin olemus on paljon moninaisempi ja liikkuvampi, sanalla sanoen epävarmempi ja epämääräisempi kuin proletariaatin, joka kuitenkin oli selkeä identiteetti tietylle yhteiskunnalliselle liikkeelle, joka paradoksaalisesti jähmettyi paikoilleen ammattiliittojen, pääoman ja työväestön kiistaa tasoittavan modernin politiikan toiminnan seurauksena.

Oleellisinta on kuitenkin se, että prekaarit ihmiset omistavat vielä osittain, joissain tapauksissa jopa kokonaan, omat tuotantovälineensä, ja hankkivat elantonsa "yrittäjinä", joiden toimeentulo ei koostu ainoastaan oman työn, vaan myös omien työvälineiden myynnistä. Selkeimmin tämä ilmiö tulee esille niin sanotun immateriaalisen työn esimerkissä, mutta myös muu "perinteinen" työ on yhä enemmän muuttumassa tämän kaltaiseksi. Siivousala on hyvä esimerkki työstä, jossa siivoja yhä useammin omistaa työvälineet ja työn, samassa paketissa. Ongelmallista on se, että tämän siivoojan ansiot eivät eroa työtään myyvän siivoojan ansioista. Immateriaalisessa työssä taas keskeisenä tuotantovälineenä ovat ihmisten omat aivot, jonka taustalla, sen "yhteisenä peltona" toimii ns. yleinen äly (general intellect). Tämä yleinen äly tai jopa yleinen tieto ei ole kenenkään omaisuutta, mutta se on edellytys kaikelle uudelle ja kaikelle uusinnettavalle. Ongelma on kuitenkin se, että kapitalismi pyrkii yksityistämään ja ottamaan haltuunsa tuota yhteistä ja erottamaan "aivot ruumiista". Tämä varmasti sopii hyvin ruumiin ja hengen dualismille perustuvalla kapitalismin uskonnolle, mutta prekariaatille, joka ei moiseen dualismiin usko, tämä erottaminen ei ole "henkistymisen" vaan riiston ja varastamisen prosessi.

Tätä samaa asiaa voidaan muotoilla myös seuraavilla tavoilla.

Ensiksikin, jos ja kun meillä on jo proletariaatti, niin miksi nimetä samaa asiaa uudelleen, siksikö, että proletariaatti on omalla tavallaan negatiivinen käsite. Kyllä, prekariaatin pitää "kalskahtaa" proletariaatilta. Tämä on omalla tavallaan hyvä terminologinen ja jopa retorinen taktiikka, minkä vuoksi prekariaatista ei ehkä kannata, eikä ehkä voidakaan luopua nopeasti, jos ollenkaan.

Kysymys liittyy kuitenkin enemmän käsitteelliseen puoleen eikä siihen millä tätä käsitettä merkitään, vaikka toki silläkin on merkitystä. Prekariaatti ei ole proletariaatti, koska proletariaatti kuuluu tiettyyn historialliseen sykliin ja prekariaatti toiseen. Proletariaatti kuuluu siis työntekijät-pääoma -kahtiajakoon, josta prekariaatin ja multitudon, moneuden kautta voitaisiin kenties jo päästä irti.

On edelleen kysyttävä minkälainen luokka prekariaatti olisi, vai onko se luokka alkuunkaan. Toki prekariaatti ponnistaa luokkataustasta, tai toisin sanoen, prekariaatilla on tietty "kotikasvatus", kuten edellä on tullut esille. Näkisin prekariaatin kuitenkin jonain muuna kuin luokkana. Prekariaatti liittyy liikkuvuuden ja joustavuuden läsnäoloon aivan toisella tavalla kuin proletariaatti, joka liittyy pikemminkin staattiseen asemaan yhteiskunnallisessa hierarkiassa, ja näin ollen erityisesti moderniin kansallisvaltiolliseen järjestelmään.

Prekarisaatio ei siis ole uusi ilmiö: itse asiassa se on kapitalismia vanhempi ilmiö, sillä jos oletetaan, että kapitalismi perustuu työn ja työvälineiden erottamiselle, niin näiden yhteenkuuluminen on kaiketi joskus ollut totta. Prekaarit eivät kuitenkaan halua katsella menneisyyteen, vaan ennen kaikkea kiistää sen pelon, jota "varman proletariaatin" yhteiskunta, moderni kansallisvaltiollinen yhteiskunta tuotti. Moderni proletariaatin yhteiskunta tarjosi kyllä varmaa työtä kaikille niille, jotka olivat valmiita asettumaan tähän asemaan ja myymään oman kykynsä tehdä jotain, "sopivaan hintaan" kuten ay-liike meille edelleenkin opettaa. Tuotantovälineet olivat ja ovat yksityisomistuksessa ja ne ihmiset, jotka todella tekevät työn ja tuottavat lisäarvon, eivät saa työstään muuta korvausta kuin sen, "mikä työlle kuuluu." Tuotantovälineiden ja työn erottelu takaa sen, että rikkaat rikastuvat ja proletariaatti pysyy hengissä. Mitään itsemääräämistä tai mahdollisuutta luoda uutta ei tämä järjestelmä kuitenkaan tarjoa.

Tähän kansallisvaltiolliseen proletarismiin tottuneet ihmiset, "hyvinvointivaltion asukit", ovat uusien, todella suurten tuotannollisten murrosten edessä kovin huolestuneita siitä, että ollaan liikkumassa kohti epävarmuutta, jossa tasainen tulovirta katkeaa ja koko elämä näyttää kovin häilyvältä. Prekariaatin ei tule niinkään keskittyä siihen, että kaikille tulee saada vakaat ja varmat työpaikat ja palkkatulot³. Itse asiassa tällainen vaatimus kuulostaa epäilyttävältä, suorastaan vanhanaikaiselta hyvinvointivaltiovasemmistolaisuudelta.

Prekariaatin tulee keskittyä siihen, että työtä ja tuotantovälineitä ei eroteta toisistaan uusien teknologioiden myötä kokonaan. Prekariaatin tulee ensisijaisesti taistella yhteisen yksityistämistä vastaan, ja prekariaatin tulee hankkia tuotantovälineet takaisin itselleen. Vasta sitten voidaan alkaa puhua kaupankäynnistä: ja siksi prekaarit vaativat kunnon korvausta niin työstä, kuin tuotantovälineistäänkin. Prekaarit eivät siis halua ainoastaan palkkaa työstään, vaan korvauksen kaikesta siitä, mikä sovitun tehtävän suorittamiseen kuluu. Koulutus, työmatkat, syöminen, virkistäytyminen ja nukkuminen ovat niitä edellytyksiä, joita prekaarin täytyy tehdä suorittaakseen sovitun tehtävän: siksi näistä kaikista täytyy saada myös korvaus. Tämä korvaus tulee siltä taholta, jolle palvelut myydään: työnantajalta. Näitä korvauksia ei ole velvollinen maksamaan yhteisö, vaan se, joka palveluja ostaa.

Helpoin tapa hoitaa tämä korvaus on siirtyä perustulomalliin, jossa yritykset maksavat yhteiskunnalle sellaiset korvaukset, joiden avulla voidaan turvata kaikkien - siis kaikkien - palveluiden tuottamiseen osallistuvien ihmisten perustoimeentulo siten, ettei kukaan kärsi nälästä, puutteesta tai kylmästä, eikä kenenkään ole pakko nöyrtyä mihin tahansa oman ruumiin tai henkisten kykyjen myyntiin yritysten sanelemalla tavalla, jos he eivät sitä halua. On vihdoinkin aloitettava siirtyminen kohti yhteiskuntaa, jossa ihmiset tekevät sitä, mistä he eniten pitävät ja sitä, missä he ovat kyvykkäimpiä, eikä sitä, millä he ainoastaan säilyvät hengissä. On vihdoinkin ymmärrettävä se, että "eloonjäämiskamppailu", jota kapitalismi meille jatkuvasti ideologiassaan tyrkyttää, voidaan lopettaa ainoastaan, jos tuotantovälineet ja työ eivät kulje maailmalla erillään, vaan yhdessä, kiinni siinä, mikä on kaikkien ihmisten yhteistä.

Mitä ajan siis takaa: Prekariaatti ei ole vain ryysyköyhälistöä tai paikoillaan pideltävää työreserviä, jolla on potentia liikkumiseen, mutta joka ei koskaan tule mihinkään liikkumaan. Prekariaatti on sitä vastoin erittäin liikkuvaa ja uutta luovaa, mm. siirtolaisten ja maahanmuuttajien vuoksi, mutta myös uuden eurooppalaisen prekaarisen valkokaulustyövoiman tai immateriaalisen työn luonteen vuoksi.

Epävarmuus määrittelee prekaarien elämää tällä hetkellä monella tavalla, pääasiassa negatiivisesti. Tämä prekaarisuuden negatiivinen puoli on prekaarisuuden proletaarinen puoli, se puoli, joka joutuu tekemään mitä tahansa työtä mihin tahansa hintaan. Tämä puoli prekaarisuudesta on tällä hetkellä valitettavasti kaikkein selkeimmin havaittavissa. Poliittisena toimijana prekaarit eivät voi kuitenkaan haluta tätä, vaan nimenomaan pyrkiä irrottautumaan tästä epätoivottavasta tilasta. Ja tämä on prekaarisuuden, epävarmuuden positiivinen puoli: tilanne, jossa prekaarit tietävät kykenevänsä luomaan epävarmuutta riistäjien ja kapitalistien suunnitelmiin. Tämä on se suunta, johon prekaarien on pyrittävä.

Kapitalismi, yhteiskunta ja jopa valtio ovat tulossa yhä riippuvaisemmiksi prekaarisesta työvoimasta: yleisenä oletuksena työmarkkinoilla näyttää olevan, perinteisen proletariaatin mallin mukaisesti, että prekaari ryntää heti paikalle, kun erilaisia mahdollisuuksia työskentelyyn aukenee, ja tietysti mahdollisimman alhaisella palkalla, ja tässä mielessä negatiivisen prekaarisuuden kautta on toteutumassa yksi kapitalismin perusunelma. Mutta prekaarit muistuttavat osittain myös työnantajaansa, sillä työnantajat ja yrittäjätkin toimivat prekaarisesti, liikkuen ja joustaen. Tuotannon muoto on muuttumassa suuren vauhdin ja nopean liikkeen vuoksi yhä prekaarisemmaksi, epävarmemmaksi. On siis muistettava, että prekaarisuus on laajempi ilmiö ja käsite, jolla voidaan kuvata kenties koko taloudellis-poliittista tilannetta, ei ainoastaan esimerkiksi matalapalkkaisten siivoojien käytännöllistä tilannetta, vaikka käsite sopii myös tähän tarkoitukseen. Joka tapauksessa, tässä muutoksessa ei tule jäädä itkemään ja haikailemaan pahoinvointiyhteiskunnan viimeisiä rakenteita, vaan murtaa viimeinkin kahleet ja vapautua kapitalismia yhä uudelleen tuottavasta peruserottelusta, eli työvoiman ja pääoman erottelusta.

Lopuksi: Mitä prekaarisuus ei ole: se ei ole kahle, josta tulee vapautua, sillä se, mistä prekaarisuuden avulla vapaudutaan, on proletaarisuus, staattinen luokkaidentiteetti, joka on seurausta modernin poliittisen suvereenin toiminnasta. Prekaarisuus luo mahdollisuuden yhdistää irrallaan olevia kamppailuja ja ymmärtää käynnissä olevaa muutosta.

Mitä prekaarisuus on: se on muutosta, ei muutosvastarintaa. Prekaarit edustavat itse itseään, eivätkä prekaarit tarvitse edustajaa valtiollisessa politiikassa tai ylivaltiollisissa koalitioissa, koska prekaarisuus on modernin valtioperiaatteen ylittävä ilmiö. Myöskään mitään laajempaa prekaarien representaatiota ei tarvita, vaan koko prekaarisuuden idea perustuu siihen, että sitä ei jaeta osiin. Ennen kaikkea prekaarisuus on voimaa ja kykyä toimia uusilla tavoilla, ilman kapitalismin asettamia kahleita. Prekaarisuus on liikettä, jota ei voi kahlita tai kaapata, eikä sitä voida edustaa. Ennen kaikkea prekaarisuus on kykyä toimia suoraan ja luoda itse ja yhteisillä välineillä, ei työnantajan tai poliittisen puolueen, saatikka ay-liikkeen tahdon mukaan. Prekaarisuus on autonomiaa, ja sellaisena merkittävä osa kapitalismin kumoavaa ihmisten vapaasti luovaa moneutta.

¹Tällaista satuilua saamme lukea mm. John Locken teoksesta Two Treatises on Goverment (1671).
² Ihminen on luonnostaan liikkuva olento, eikä ihminen liikkuvuudella ole mitään tekemistä sen kanssa, että jotkut viljelevät maata ja toiset eivät.
³Työpaikasta ja palkkatyöstä lisää toisessa yhteydessä.