Ei joustoturvaa ilman konflikteja

Miksi EuroMayday?

Koska Euroopan määräaikaiset, osa-aikaiset ja joustotyöläiset tarvitsivat äänen, jonka ympärille on mahdollista rakentaa yhteistä toimintaa. Kyse on myös vapun haltuunotosta. Vappu on vasemmistolainen rituaali, josta oli tullut yhä tyhjempi, koska se ei viitannut nykyisen työn realiteetteihin, työn, joka on pätkittäistä, epäsäännöllistä ja näin ollen prekaarista. Tänä vuonna olemme onnistuneet rakentamaan Helsingin, Sevillan, Barcelonan, Wienin, Pariisin, Hampurin ja monien muiden kaupunkien välillä yhteisen projektin, joka yhdistää Maydayn ympärille media- ja työläiskollektiiveja, autonomisia sosiaalikeskuksia, maahanmuuttajien yhdistyksiä ja muita euroradikalismin muotoja.

Miksi Eurooppa?

Koska se on ainoa relevantti poliittinen kokonaisuus bushismin ja hiipivän oikeistolaisen autoritaarisuuden hallitsemassa maailmassa. Se on tulossa oleva poliittinen kokonaisuus, johon liikkeet ja taistelut voivat vaikuttaa.

Poliittisen mittakaavan lisäksi Euroopalla on myös rahoituksellinen mittakaava, joka mahdollistaa hyvinvointijärjestelmän kokonaisvaltaisen muutoksen, joka tarvitaan universaalien oikeuksien toteuttamiseksi. Euroopassa on myös meneillään keskustelu kansalaisuuden luonteesta, ja mielestäni prekaarien liikkeillä on oikeus ja velvollisuus vaikuttaa tähän prosessiin konfliktuaalisina toimijoina, koska nuoret, siirtolaiset ja naiset ovat todella ne, jotka ovat uuden informaatioyhteiskunnan pois sulkemia, mutta samalla ne, jotka antavat sille eniten työllään, kuvillaan ja kulttuurillaan.

Tavoitteemme on "rock the euroboat & get our share of the booty!" Jos Euroopan eliitit eivät kuuntele Maydayta, ne tulevat kuuntelemaan tulevina kuukausina, koska tämä mobilisaatio tulee vain kasvamaan. Olemme nähneet mobilisaatioita Ranskassa, Saksassa, Hollannissa ja Italiassa – kymmenettuhannet ihmiset ovat lähteneet kaduille vastustaakseen sosiaaliturvan leikkauksia, työn prekarisaatiota, terveydenhuollon yksityistämistä, mediatilan yksityistämistä ja niin edelleen. Tähän saakka taisteluilta on puuttunut yhteinen projekti, joka voisi verkostoida ne keskenään. Suurin osa ihmisistä tekee edelleen vaatimuksia kansallisvaltioille vaikka niitä tulisi kohdistaa pikemminkin Eurooppaan.

Tähän mennessä olemme onnistuneet rakentamaan yhteisen verkoston, yhteisen toimintakutsun, yhteisen julisteen ja yhteisen agitaatioprosessin, joka ottaa liikkeen karnevaali-, lakkovartio- ja suoran toiminnan traditiot ja järjestää ne uudeksi kokonaisuudeksi, joka on avoin muille yhteiskunnallisille subjekteille ja poliittisille kulttuureille. Mutta meillä ei vielä ole Euroopan tasolla jaettua yhteistä ohjelmaa, jota ajaa läpi, ja tämä on jotain, mitä meidän on tehtävä tulevien kuukausien aikana.

Entä flexicurity? Ehkä sen ympärille on mahdollista rakentaa yhteisiä tavoitteita.

Flexicurity ("joustoturva") on jotain, mitä italialainen Precog-verkosto on tuonut esille innovatiivisena keinona ylittää vastarinta hyvinvointiin kohdistuvia leikkauksia kohtaan. Ajatuksena on se, että meidän tulisi siirtyä vastarinta-positiosta offensiiviseen positioon. Flexicurity on vaatimus, joka synnyttää hämmennystä vihollisleirissä, koska suurkapitalistit, eurokraatit ja poliittiset eliitit eivät oikein tiedä kuinka vastata siihen. Flexicurity on termi, jota voidaan venyttää joko meidän suuntaamme tai vihollisen suuntaan. Sen etuna on, ettei keskustelua enää käydä siitä, kuinka paljon hyvinvointivaltiota tulisi kilpailukyvyn nimissä kaventaa. Ei helvetti, sen sijaan kysymys kuuluu "kuinka voimme muuttaa hyvinvointivaltiota niin, että ihmiset voivat elää ja assosioida luovalla ja kollektiivisella tavalla?"

Flexicurity on iskusana, joka voi tarjota meille jotain mitä etsimme. Totta kai se on täytettävä sisällöllä, joka riippuu konflikteista. Tänä päivänä edistyksellinen sisältö flexicuritylle olisi mielestämme eurooppalainen perustulo, eurooppalainen minimipalkka, universaalit sosiaaliset oikeudet ja oikeus perushyödykkeisiin, joihin luemme terveydenhuollon, liikenteen, koulutuksen ja - ei vähäisimpänä - teknologiset ja tiedolliset mahdollisuudet jokaiselle rakentaa oma mediansa ja verkostoitua tehokkaasti muun yhteiskunnan kanssa.

Ainakin niissä 15 maassa, jotka olivat EU-jäseniä ennen laajentumista, tulisi mielestäni olla yhteinen minimipalkka. Muussa tapauksessa tuotantolaitoksia tullaan siirtämään sinne, missä minimipalkka on matalampi, kilpailuttamaan Euroopan alueita toisiaan vastaan heikoilla sosiaalisilla standardeilla ja siten kiihdyttämään kilpajuoksua kohti pohjaa. Selkeä tasaluku kuten 10 euroa tunnissa voisi toimia hyvänä puskurina sosiaalista dumppausta vastaan. Ihmisille antaisi voimaa tieto siitä, että on olemassa yksinkertainen sosiaalinen normi, johon työsuhteiden on mukauduttava.

Toinen asia, joka täytyy ajaa läpi Euroopan tasolla on syrjinnän lopettaminen. Työnantajat harjoittavat erottelua pitkäaikaisen ja lyhytaikaisen työvoiman kesken. Ensinnäkin työnantajat maksavat pätkätyöläisille pienempää tuntipalkkaa kuin vakituisille työntekijöille. Toinen syrjinnän muoto on se, että pätkätyöläisillä ei ole todellista oikeutta organisoida etujensa valvontaa tai he eivät voi organisoida suoraan, ja tämä on se missä europrekaarien liike astuu peliin. Ensinnäkin syrjinnälle on tehtävä loppu, mutta meidän on myös tarjottava jonkinlainen autonominen organisaatio Euroopan määräaikaisille, osa-aikaisille ja joustotyöläisille, poliittinen keho, joka kykenee tuottamaan painetta työväenliikkeessä ja Euroopan poliittisella areenalla, erityisesti Euroopan parlamentissa ja muissa EU-instituutioissa, koska siellä ne rahat ovat. Euroopan unionin budjetti hyvinvointipalveluihin ylittää minkä tahansa rahamäärän, mitä kansallisvaltioilta nykyään voi saada.

Millaisena näet ammattiliittojen roolin?

Ammattiliitot eivät ole tilanteen tasalla. Jos ne haluavat selviytyä, niiden on pakko mennä yksityiselle palvelusektorille ja organisoida työntekijöitä siellä. Euroopassa ammattiliitot ovat yhä voimakkaita, mutta niiden ikäprofiili tekee niistä tulevaisuudessa merkityksettömiä, jos ne eivät pääse eroon teollisuus- ja julkissektorikeskeisyydestään ja organisoi yksityistä palvelusektoria, jolle prekaarisuus keskittyy, ja joka levittää omaa logiikkaansa muuhun yhteiskuntaan.

Ammattiliitot ovat usein olleet työnantajien kumppaneita näiden laatiessa toisen luokan työ- ja elinehtoja tulevaisuuden työvoimalle, eli meille. Tämän takia ammattiliitoilla on huono omatunto suhteessa prekaarisuuteen, ja ne reagoivat eri tavoin. Toisaalta ne sanovat "voi kurjia prekaareja, meidän on autettava heitä" ja suhtautuvat paternalistisesti. Toisaalta ne neuvovat "älkää tukeko itsenäisiä työtaisteluja meitä vastaan, älkää kuvitelko voivanne toimia oikeuksienne puolesta ilman meitä". Kun ne näkevät, ettet ota niiden paternalistista tarjousta vastaan, ne ryhtyvät vittumaisiksi - ne alkavat sanoa asioita kuten "ette te oikeasti puolusta työläisten etuja" ja kaikkea tällaista.

En näe, että olemassa olevilta ammattiliitoilta olisi paljoa odotettavissa ilman merkittävää painetta alhaaltapäin. Työväen instituutiot, kuten kaikki muutkin instituutiot, reagoivat paineeseen. Tähän mennessä prekaarit eivät ole vielä onnistuneet, muutamaa kansallista poikkeusta lukuun ottamatta, pakottamaan ammattiliittoja uudistamaan agendaansa uusien työn muotojen suuntaan.

Mielestäni meidän tulee hyödyntää ammattiliittoja, koska niillä on teknisiä resursseja, neuvottelukokemusta ja tietoa työlainsäädännöstä, josta voi olla tietenkin apua tietyissä työtaisteluissa. Mutta edistääksemme omaa poliittista agendaamme, meidän on rakennettava organisaatiota, joka ei ole puolue eikä ammattiliitto vaan poliittinen organisaatio, jonka tarkoituksena on mantereenlaajuinen yhteiskunnallinen painostus, organisaatio, joka agitoi prekaareja ennen kaikkea työnantajia vastaan, mutta pitää myös yllä kriittistä suhdetta ammattiliittoihin, koska ne eivät aina ole liittolaisiamme.

Jos perinteiset ammattiliitot eivät vastaa prekaarien tarpeita, onko uuden liiton perustaminen ratkaisu prekaarien edunvalvonnan tarpeisiin?

Se ei ole mahdoton ajatus, mutta ei ole selvää, voisiko se toimia normaalin ammattiliiton tavoin. Sille on muutamia esteitä. Yksi on se, että aktivistit ovat, kuten sana sanoo, erilaisia kuin liiton toimitsijat – se vaatii erilaisia taitoja, eikä ole selvää, että kovin monet haluaisivat ryhtyä liiton edustajiksi tai luottamusmiehiksi. Toinen ongelma on, että vaikka tähän ryhdyttäisiin, tosiasia on se, että prekaarit eroavat siitä työväenluokasta, jota olemassa olevat ammattiliitot suojasivat ja suojaavat yhä tietyssä määrin, joskin joka päivä hieman vähemmän. Heidän elämäänsä jäsensi nimenomaan työ. Työläisillä oli säännöllinen, pitkäkestoinen työsuhde, jonka perustalle he rakensivat sosiaalisen suhdeverkostonsa. Tänään tilanne ei enää ole sama. Yhä useammat ihmiset eivät asemoi identiteettiään työn ympärille, vaan pikemminkin ihmissuhteiden, henkilökohtaisten kiinnostuksen kohteiden, musiikkigenrejen, alakulttuurien, uskonnollisten, kansallisten tai etnisten identiteettien ympärille. Luokka ei enää ole niin hallitsevana ihmisten mielessä. Työ ei enää ole yhteiskunnan keskiössä, johtuen osittain ideologisesta aivopesusta, joka on poistanut työpaikkastressin ja konfliktin nykymedian representaatioista, nykynovelleista jne. Työ on pyyhitty pois eurooppalaisesta ja länsimaisesta mielestä.

Nähdäkseni nyt pyritään kesyttämään ja ohjaamaan konfliktia johonkin, joka on epärelevanttia ja näkymätöntä. Mutta kun konflikti todella purkautuu, ihmiset ihmettelevät "mitä ihmettä, on olemassa ihmisiä, jotka pistävät tosissaan hanttiin ja puolustavat etujaan ilman kompromisseja!" Kompromisseille on yhä vähemmän tilaa, kun ihmisiä on painostettu niin mataliin työ- ja elinehtoihin, ja kun ammattiliitot ovat toimineet lähinnä palomiehinä sen sijaan, että antaisivat konfliktin liekkien loimuta, mikä voisi mahdollistaa merkittävän muutoksen työntekijöiden ja työnantajien välisten voimasuhteiden tasapainossa. Tämä on keskeinen ongelma, koska kaikki mielenkiintoiset ehdotukset flexicuritystä, perustulosta ja oikeudesta omaan mediaan jäävät täysin tyhjiksi, ellei löydetä keinoja, joilla pakottaa eliitti taipumaan niihin. Euroopan eliitit ovat edelleen hyvin amerikkamielisiä, niiden maailmankuva on edelleen hyvin uusliberalistinen, ja tämä ei tule muuttumaan kovin nopeasti ilman merkittäviä konflikteja.

Konflikteilla on aina symbolinen aspekti. Sen vuoksi meidän tulisi mielestäni katsoa, missä kohtaa voisimme yhdistää verkostojemme voimat symboliseen lakkoon, sellaiseen symboliseen taisteluun, joka innostaisi ihmisiä soveltamaan samaa toimintamallia ja samaa taistelun potentiaalia omilla työpaikoillaan ja omissa kaupungeissaan. Jos esimerkiksi Vodafone, yksi tuottoisimmista yhtiöistä Euroopassa, harjoittaa törkeää henkilöstöpolitiikkaa ja esimerkiksi irtisanoo tuhansia työntekijöitä siirtääkseen työpaikat maasta toiseen, firma voitaisiin ottaa toiminnan kohteeksi samaan aikaan eri maissa. Tämä olisi todella suuri juttu ja selkeä osoitus poikkikansallisesta solidaarisuudesta. Tällaista on yritetty aiemmin pienemmässä mittakaavassa, esimerkiksi Moulinexin tapauksessa yhtiön yrittäessä siirtää tuotantoa Ranskasta Iso-Britanniaan.

Tämä ei kuitenkaan voi olla vain yhden kerran juttu. Poikkikansalliset rakenteet on oltava valmiina silloin, kun merkittäviä konflikteja tulee eteen, jotta voidaan mobilisoida tehokkaasti ja suunnata eurooppalaista julkista mielipidettä yhtiöeliittejä vastaan. Yhtiöeliittejä ovat jo ravistelleet yhtiöskandaalit ja finanssikriisi, joten ne eivät ole yhtä vakaassa tilassa kuin ennen. Uskon, että meillä on keinot lyödä niitä kunnolla. Meidän on saatava aikaan tulojen uusjako ylhäältä alas, joten tämä on todellinen ydinkysymys. Nämä tyypit ovat kasaamassa uskomattomia rikkauksia eivätkä halua jakaa niitä. Meidän on ajettava läpi toisenlaista agendaa. Prekaarinen työvoima on tänään potentiaalisesti hegemoninen subjekti siinä missä kokoonpanolinjan työntekijä oli 30-40 vuotta sitten. Samalla tavalla kuin teollisuuden massatyöläinen teki fordismin aikakaudella, prekaarin on rakennettava omat instituutionsa, omat arvonsa ja omat tavoitteensa.

Millaisena näet europrekaarien liikkeen suhteen eurovihreisiin? Teillä on Italiassa tapahtunut viimeaikoina jonkinlaista lähentymistä.

Jotkut meistä ovat alkaneet katsoa vihreisiin päin viime vuoden aikana. Globaali ympäristökriisi on kaikkien silmien edessä, mutta poliittisemmassa mielessä, vihreä puolue oli poliittinen ryhmittymä, joka oli vapaudenhenkinen ja edistyksellinen, mutta siltä puuttui sosiaalinen agenda. Ja ottaen huomioon se fakta, että Euroopan 30 miljoonaa osa-aikaista on vailla edustusta, jos olet poliittinen yrittäjä, haluat ehkä koettaa haalia osan niistä äänistä - vihreillä on siis ilmiselvä kyyninen poliittinen intressi suuntautua prekariaattia kohti.

Italiassa tämä ei ole tapahtunut ilman vaikeuksia, koska loppujen lopuksi Euroopan vihreät ovat maltillisia, ne ovat vuoden 1968 sukupolvea, jotka ovat ikääntyneet ja muuttuneet konformisteiksi. Ne ovat pääosin tyytyväisiä nykyiseen talousjärjestelmään, me taas emme! Se vaihtokauppa, mikä on nähdäkseni mahdollinen, on se, että me työnnämme vihreitä vasemmalle sosiaalisen agendan osalta ja vastineeksi prekaarit suhtautuvat vihreisiin aiempaa suopeammin. On epävarmaa, miten tämä toteutuu, mutta mielestäni meidän tulisi alkaa painostamaan Euroopan vihreitä parlamenttiryhmässä, katsoa mitä tapahtuu, ja vertailla kokemuksiamme kansallisten vihreiden kanssa.

Samalla uskon, että virallisen politiikan mahdollisuudet ovat hyvin rajalliset. Politiikka on vailla substanssia. Demokratian kriisi ei ole minun itse analysoimani juttu vaan siitä puhuvat Beckin ja Castellsin kaltaiset liberaalit sosiologit. Tarkoitan sitä, ettei äänestyslipun heittäminen kerran neljässä vuodessa ole demokratiaa, ja Eurooppaa ovat tähän saakka hallinneet hyvin epädemokraattiset instituutiot. Mutta näemme myös, ettei Bolkesteinin direktiivi mennyt läpi, näemme että 15 vuotta jatkuneiden uusliberalististen vastareformien jälkeen ihmiset taistelevat vastaan, he eivät hyväksy markkinoita väistämättöminä. Tämä on asia, joka vihreiden on ymmärrettävä.

Tähän saakka vihreät ovat olleet Euroopan puolesta ja se on syy, miksi haluamme vuorovaikuttaa heidän kanssaan emmekä esimerkiksi kommunistien kanssa, jotka ovat antieurooppalaisia. Mutta vihreiden on luovuttava kritiikittömyydestä uusliberalistista projektia kohtaan. Tähän saakka he ovat tukeneet uusliberalistista projektia ja kieltäytyneet kiinnittämästä huomiota siihen valtavaan eriarvoisuuteen, jota nykyinen kasautumisen muoto on edelleen kasvattamassa. Jos vihreät ymmärtävät, että Euroopalle on annettava aidosti sosiaalinen sisältö lähtemällä liikkeelle sen heikoimmassa asemassa olevista subjekteista, nuorista, naisista ja siirtolaisista, silloin meillä on jotain mistä puhua.

Tämä on mielestäni kuitenkin tärkeysjärjestyksessä toissijaista meidän autonomiseen mobilisaatioomme nähden. On selvä, että tarvittaessa meidän on oltava myös valmiit vaihtamaan hevosta. Mikään ei ole ikuista. Jos vihreät osoittavat, että heillä on edistyksellistä tahtoa, hyvä juttu, mutta jos eivät, sitten meidän on rakennettava oma eurooppalainen puolueemme (naurua).

Saksassa vihreitä tuskin pidetään mielekkäänä optiona, kun puolue on mukana hyvinvointia leikkaavassa hallituksessa.

Saksan vihreät ovat menossa alaspäin, siitä ei ole epäilystä. Ihmisten pettymys vihreitä kohtaan on hyvin laaja. Nähdäkseni uuden talouden kriisi oli kova isku Saksan vihreille, koska he olivat investoineet luovaan luokkaan ja unohtivat prekaarit. Mutta kun unelma romahti eikä sosiaaliturvaa ollut vaimentamassa sen vaikutuksia, ihmiset alkoivat tietysti ilmaista tyytymättömyyttään sitä konservatiivista sosiaalipolitiikkaa kohtaan, jota punavihreä hallitus on nyt ajamassa Saksassa läpi. Saksassa vihreät pilasivat mahdollisuutensa ja mielestäni keskeisin syy oli, että he olivat kuuroja alhaaltapäin tuleville äänille. Tapasimme viime kesänä Daniel Cohn-Benditin Milanossa. Vaikka hän osoitti sympatiaa meidän asiaamme kohtaan, hän ei kyennyt ymmärtämään, millainen tulivuori sosiaalinen kysymys nyky-Euroopassa on. Olemme nähneet yleislakkoja Saksassa, Ranskassa, Italiassa, Espanjassa - hitto, jos et näe mitä on tapahtumassa, sun täytyy olla sokea.

Tietenkin liikkeen tulee olla itsenäinen suhteessa puolueisiin. Kun puolueet pääsevät valtaan, ne myyvät sielunsa. Yhtälailla kommunistinen tai vasemmistososialistinen puolue tai anarkosyndikalistinen federaatio tulee valtaan päästessään olemaan repressiivinen ja tekemään asioita, jotka eivät ole heidän valitsijoidensa etujen mukaisia. Kuka sitten saakin valtiovallan käsiinsä, ei voi muuttaa valtiota vaan ainoastaan sen toimenpideohjelmia. Siksi meidän on säilytettävä euroradikaali identiteettimme ja työskenneltävä yhteiskunnallisen toiminnan ja median tasolla, ja luotava suhteemme poliittisiin voimiin paikallisen tilanteen mukaan kunnes on selvää, että eurovihreillä on todella radikaali agenda. Siihen asti meidän on tehtävä yhteistyötä yksittäisissä kysymyksissä. Jotkut meistä tulevat olemaan vihreitä, jotkut kommareita, jotkut ilman puoluekirjaa, jotkut tulevat kuulumaan ammattiliittoihin, jotkut eivät.

Itse olen vihreiden jäsen ja olin myös delegaattina Italian vihreiden puoluekokouksessa. Puolueen puhemies sanoi, että Italian vihreät tukevat San Precarion toimintatapoja. On hieno juttu, että ne tukevat San Precariota, samoin se, että ne tukevat toisinajattelevia ammattiliittoja. Itse kuulun yhteen toisinajattelevista ammattiliitoista. Niitä kutsutaan nimellä sindacati di base, perustason ammattiliitot. Ne ovat federaatioita, jotka irtaantuivat valtavirran ammattiliitoista 80-luvulla. Liitto, johon kuulun, on nimeltään CUB, sillä on 200 000 jäsentä ja jäsenmäärä on kasvussa, kiitos Maydayn. Kuulun CUB:iin, koska se on ainoa radikaali liitto, jolla on jäseniä yksityisellä sektorilla, muilla on jäseniä vain valtiollisilla sektoreilla.

Vihreissä pidän siitä, että ne eivät ole tahriintuneet 1900-luvun ideologioihin. Se on jälkiteollinen puolue. Vihreissä ei tarvitse käydä läpi typeriä keskusteluja leninismistä, bolshevismista ja totalitarismista. Niillä ei ole liian suurta painolastia kannettavanaan ja niihin on helpompi vaikuttaa kuin vasemmistolaisiin järjestöihin, jotka ovat hyvin hierarkkisia eivätkä kykene ottamaan vastaan uusia ajatuksia.